Bobrikoff ammuttiin ja Bloom kukoistaa

Tämä lyhyt postaus sisältää mainoksen. Kyse on Oregonin Forest Groven Bloomsdayn ohjelmasta, jonka suomalaiset, elleivät ennalta tienneet, nyt surkeasti missasivat. Ulysseksen julkaisemisesta tulee nyt kuluneeksi 90 vuotta.

Suomalaiset taisivat juhlia vähän ennenaikaisesti, kun julkistettiin uusi suomennos Ulysseksesta. Suomennoksen ahkeroi Leevi Lehto. Kymmenen vuotta suunnilleen sanoi työn kestäneen. Lehdestä luin.

Minulla on kirjahyllyssä Pentti Saarikosken Odysseus-suomennos. Nimi on eri, mutta alkuperäisteos sama. Nimestä ei ole syntynyt uutta kirjallista sotaa, onneksi. Se nyt vielä puuttuisi.

Uutta suomennosta en ole vielä ehtinyt saada käsiini, joten tänään nyt sitten vain juhlitaan. Joka tapauksessa Bloom on siis James Joycen Ulysses-teoksen henkilö, ellei joku tiennyt.

Oheisessa linkissä juhlaohjelma ja vielä lisäksi diakuvasarja josta pidän kovasti. Samoin musiikista.

Englantia taitavat kaikki osata niin paljon, että saavat juhlaohjelmasta selvän. Mutta kutkuttaisi tietää mitä dublinilaiset tekevät tänään.

Hienot juhlat niillä ovat ainakin Amerikassa!

En ole huomannut tietoja Bobrikovin murhan juhlinnasta. Mutta muistanette tarinan kuvataiteilija Sigrid Schaumanista? Vanha nainen köpötteli kepin kanssa päin punaisia jossain päin Helsinkiä. Sattui poliisi näkemään ja puhalsin pilliin. Sigrid Schauman heristeli keppiään sanoessaan: "Nuori mies, minua ei ole koskaan pidätetty sen jälkeen kun veljeni murhasi Bobrikovin. Hänen nimensä oli Eugen Schauman.".

Hauskaa Bloomin päivää kaikille!

Paikalla olevat hanhet metelöivät täällä, ja ovat hengessä mukana.

Scherfbeck ja aikalaisia

Pitäisikö meidän tämän taiteilijan kohdalla vain luovuttaa ja sanoa että hän nyt sattuu olemaan parhaiten myyvä taiteilija eikä sille enää voi mitään? Miljooniako niistä viimeisistä kuvista on jossain Sothebyssä maksettu, paljon kuitenkin. Vaikka hän myy, edelleen, 150-vuotiaana, niin hän on kuitenkin hieno taiteilija.

Hänen tyylinsä oli totta kai minulle tuttu jo kirjojen kuvista ja olen nähnyt jonkun hänen työnsä Ateneumissa. Helsingissä on enemmän monenlaisten taiteilijoiden näyttelyitä kuin muualla maassa. Se johtunee siitä että Helsinki on pääkaupunki ja se, jonne rantautuu eniten kesäisin risteilijöitä – enkä tarkoita nyt laivastoa.

Toinen asia oli tietenkin se että hän oli nainen. Hän oli kaiken lisäksi nainen, joka tuli suuremman yleisön tietoisuuteen uudenlaista taidetta tekevänä ihmisenä jo eläessään. Alkuun niitä uusmuotisia, ”ranskalaisia” tauluja ei oikein Ateneumin vuosinäyttelyihin haluttu.

Scherfbeck: Kalifornialainen. 1934. Öljy kankaalle. Didrichsenin taidemuseo

1800-1900-luvun vaihteen taiteilijoista on jo monta naista. Maria Wiik, Venny Soldan, esimerkiksi. Ja sitten tämä Helene Scherfbeck.

Meillä on Pohjanmaan museossa Vaasassa näyttely naistaiteilijoiden töitä. Näyttelyssä näkee selvästi sen miten naiset murtautuivat ulos ja tekivät sen hienosti. Monissa töissä näkyy jo alkuvoimainen tekijänote. Olen itse kirjoittanut joskus Fanny Churbergin töistä, joista Riitta Konttinen teki kirjan, ja käynyt Tikanojan taidekodissa katsomassa jotakin hänen työtään. Hän käsitteli elämäänsä, tunteitaan maisema vertauskuvana. Hän on maisemamaalareiden kärkeä, tai siis oli, eli lyhyen elämänsä 1845-1892.

Scherfbeck: Elegantti nainen. N. 1928, öljy kankaalle. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö

Helene Scherfbeck sai stipendin Ranskaan ja tutustui siellä modernisteihin. Tämä oli siinä vaiheessa kun hän oli noin parikymppinen, sitä ennen hän oli ollut lapsinero, pääsi opiskelemaan Ateneumiin jo lapsena.

Tätä en lukenut näyttelyesitteestä enkä Helsingin Sanomista tai kuullut Ylen Radio 1:n kulttuuriohjelmissa, joissa ei ole Vaasan näyttelyä mainita sanallakaan. Kas kun samaan aikaan on näyttely Ateneumissa, pelkästään Scherfbeckin töitä. Kun en ole käynyt Ateneumin näyttelyä katsomassa niin en osaa sanoa onko tämä kovinkin provinsiaalinen näyttely. Minusta sillä ei ole väliä. Jos Scherfbeckin teokset sijoitettaisiin Timbuktuun, tai muuten vain sinne missä pippuri kasvaa, niin kyllä hänet todettaisiin taiteilijaksi. Muistaakseni Timbuktussa tehdään elokuvia, joten kyllä ihmiset tajuaisivat kuka tämä kalpea pohjoinen maalari on. Tärkeä ihminen, jolla on paljon asiaa.

Värillä on väliä näissä kuvissa. Hän rajaa muotokuvat ihmisistä jyrkästi, usein varjoja ei ole lainkaan. Hän maalasi suurimman osan tuotannostaan asuessaan kahden kesken äitinsä kanssa Hyvinkäällä. Hän seurusteli silti vilkkaasti ystävien kanssa, kirjeitse. Hyvinkää on varmasti ollut Helsingin kaukainen takapiha, mutta jos ihminen tahtoo maalata voi olla hyväkin asua kauempana mittareiden ja arvostelijoiden silmistä.

Scherfbeck: Lehmuksen alla. 1911. Öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo

Äskettäin tuli television Teemalta Väinö Vainion kirjoittama monologinäytelmä Helene Scherfbeckistä. Nimi on ”Surukin voi olla onnea”. Monologinäytelmän näyttelijä oli Eeva-Kaarina Volanen, joka kykeni lataamaan taiteilijakuvaan kaikki ikäkaudet, jotka tietysti ovat olemassa vanhemmassa taiteilijassa.

Televisionäytelmä oli hyvin vangitseva. Vaikka on itsestään selvää, että aika ajoin Scherfbeck puhkeaa kirjeissään (näytelmässä puhuessaan kuviensa kanssa) puhumaan siitä, kuinka raskasta on yrittää hoitaa sairasta, vanhenevaa ja lopulta kuolevaa äitiään aivan yksin, niin katkeruutta siinä ei ole. Taiteilija sanoo purkauksen jälkeen heti: kyllä äiti minua rakastaa ja minä häntä.

Scherfbeck ei koskaan mennyt naimisiin. Jos kyseessä olisi miestaiteilija, naimattomuutta tuskin kukaan ihmettelisi, sillä ei yksinkertaisesti ole niin tärkeää osaa, perheellä, miehelle. Hän kykenee joka tapauksessa uppoutumaan työhönsä. Tämä ero miehen ja naisen työskentelyssä on itsestään selvää. Ei ehkä enää niin paljon, mutta on siitä varmasti vielä kaikuja.

Naistaiteilijalla oli tietäminen, että millä elää. Meni vuosikymmen ja toinenkin, kun hänet oli unohdettu Hyvinkäälle, eikä otettu Ateneumin näyttelyihin. Helsingissä asuessaan hän oli saanut opettaa Ateneumissa, joka oli taannut jonkin verran elantoa.

Televisionäytelmän ehkä hauskin kohtaus on se, kun Scherfbeck kiukustuu kun taas koputetaan hänen oveensa, eikä anneta olla rauhassa. Taloon tuli töiden ostaja. Sen ymmärtäminen ei ollutkaan ihan helppoa. Kun missään ei ole tienviittaa, jossa mainostettaisiin maalauksia.

Volasen luoma kuva naisesta töiden takana on hieno ja todellinen kunnianosoitus taidemaalarille, nyt kun Suomessa on peräti kaksi Scherfbeckin näyttelyä. Kenelle tahansa tekee hyvää katsoa näitä töitä vähän pitempäänkin.

Beda Stjernschantz (1867-1910): Kaikkialla ääni kaikuu.... 1895. Öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo.

Tämä taulu edustakoon niitä lukuisia muita suomenruotsalaisia naistaiteilijoita, joiden kuvia on Pohjanmaan museossa. Suomenruotsalaisuus on eräs avain näihin nyt Suomessa nähtäviin näyttelyihin. Vähemmistöstä pääsivät naiset ensimmäiseksi opiskelemaan. Olisi kiinnostavaa tietää oliko suomenkielisiä naisia jo päässyt Pariisin stipendeistä osallisiksi. Epäilen että ei ollut.

Suomenruotsalaiset tekivät myös läpimurron modernissa kirjallisuudessa, Edith Södergran tietysti yhtenä esimerkkinä. Joskus ennen sotia julkaistiin modernistisessa Quosego lehdessä paljon uutta runoutta ja proosaa – myös kuvia. Muistaakseni ensimmäinen Tove Janssonin muumihahmo esiintyi yhden lehden kannessa.

Tämä on tulkittavissa kehotukseen mennä hetimiten Pohjanmaan museoon (Vaasa) tai Ateneumiin (Helsinki), koska taidekirjojen kuvista ei koskaan saa käsitystä kuvien värimaailmasta. Taulu siinä silmien korkeudella on kovasti täynnä vivahteita, ne ovat ilmeikkäitä. Scherfbeckin töitä on esillä myös Tammisaaressa, Helsingin Villa Gyllenbergissä ja Taidekoti Kirpilässä. Luentoja on pitkin kesää monessa paikassa, esimerkiksi Mäntän Serlachiuksen kuvataideleirillä.

Ylipäänsä Scherfbeck on esillä tänä vuonna 150-vuotissyntymäpäivänsä merkeissä.

Mutta vain Ateneumissa on pelkästään Scherfbeckin tuotantoa. Siitä johtuu ehkä radiohiljaisuus muiden näyttelyiden osalta. Pohjanmaan taidemuseossa kävin avajaisissa, jossa kesken väenpaljouden hälyttimet pärähtivät soimaan: ihmisten paljous sai ilman kuumenemaan liikaa. Klassisen taiteen ystäviä ilmestyi paikalle paljon.

Nainen katsoo naisten kuvia

Pohjanmaan museolla ei ollut digitaalisia kuvia näyttelyn töistä. Jouduin kuvaamaan kuvia itse. Kuvat eivät ole 1:1, ne on rajattu, sen lisäksi ne oli pakko ottaa hieman yläviistosta, joten niistä saa vain aavistuksen kuvista kokonaisina. Kuulun itse Creative Commons-tekijänoikeusryhmään, nämä taulut taas ovat museoiden ja yksityisten omistuksessa ja se ratkaisee. Päädyin siihen, että otan tähän postaukseen muutaman kuvan ja kirjoitan alle kuka on omistaja.

Kuvat ovat esimerkkejä. Ensimmäisinä Suomen ruotsinkieliset naiset astuivat modernismin tielle. Matka on ollut paljon pitempi suomenkielisille naisille, jopa miehillekin. Täällä Pohjanmaalla on siis Pohjanmaan museo. Museon virkailija pahoitteli, että heidän isompi julkaisunsa ei valmistunut vaikka näyttely valmistui.

Yksi särmä, paikoin aika pahoin riiteleväkin, on siinä, että yläkerran näyttelyosaston seinä on jostain syystä tummanpunainen. Vaikka seinän ja kuvan välillä on kehys, niin se ei täysin poista joidenkin kuvien ristiriitaa lämpimän värin kanssa.

Lapsia Scherfbeck sanoo rakastavansa. Ehkä viattomuuden vuoksi. Heitä hän käytti usein malleinaan. Jotenkin niin, että jos Churberg osasi kuvata maisemia tunteen läpi, niin Scherfbeck teki muotokuvistaan sellaisia, kuin he taiteilijan mielestä olivat persoonallisuudeltaan.

Sadetta tuulee

Vanhat luuni ilmoittivat eilen että on matalapaine. Tutkijat ovat päätyneet siihen että ilmapuntarius joissain ihmisissä johtuu siitä, että vaurioituneiden luiden nivelten ja muiden sellaisten veri syöksähtää pintaan kun paine madaltuu.

Korkeapaineella ihminen pysyy kasassa koska hän on tiiviin ilman puristuksessa. Matalalla kaikki tulee pintaan. Kyllä ne olivat joitakin kanadalais-yhdysvaltailaisia oikeita tutkijoita.

Mutta eilisaamusta asti tämä CCR:n biisi on soinut päässäni. Se on hyvä ja sitä voi kuunnella koska se vähän helpottaa oloa.

Mikä lie pesätön peipponen

Olen ollut aika tavalla kuvien hyökkäyksen kohteena viime ajat. Sitähän tietysti tapahtuu joka päivä, kuviin ei voi välttää törmäämästä. Katson televisiota hyvin vähän, joten mainokset jäävät suhteellisen tuntemattomiksi. Mutta lehdissä on mainoksia taatusti enemmän kuin se korkeintaan 55%, joka luku meille toivorikkaille lehdistöopin opiskelijoille kerrottiin Tampereen yliopistossa.

Muistaakseni kyse oli practicumista, jossa saatiin tehdä kokonainen lehti. Joku opiskelija, ehkä muutama, joutui metsästämään mainoksia. Eipä niitä paljon tullut, mutta ei ollut levikkikään valtava. Yliopistossa oli ehkä 5000 opiskelijaa, tiedettiin että kaikki eivät lehteä huolisi edes ilmaiseksi.

Aiheemme oli Pispalan uusi kaava. Ajattelimme että lehdellä saamme kaavan torjutuksi. Meillä ei ollut oikein käsitystä “maan tavasta” tai “kunnallisdemokratiasta”, nykyisillä opiskelijoilla saattaa olla vähemmän sinisilmäinen kuva kaupunkien kehittämisestä.

Me tottakai hävisimme, eikä Pispalaa enää ole. On sen niminen kaupunginosa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Lauri Viidan Pispalan kanssa.

Ihmiset hävittävät ympäristöään yhä enemmän. Kävin paikassa jossa satakielen pitäisi laulaa. Ehkä se lauloi myöhemmin, kesäkuussa, mutta ajattelin että kun on ensimmäinen lämmin päivä, niin olisivat uskaltautuneet jo.

Kyllä sieltä kuului luritusta. Mikä lie pesätön peipponen. Ehkä se, jonka kaupunki hääti ruusupensaikosta, joka koristi Tiklaspuistoa vielä muutama viikko sitten. Oli paha olla, kun kuuli lintujen hädän. On paha olla vieläkin. En ennättänyt torjumaan tuhotyötä, mutta vastaus olisi varmaan ollut se sama mikä Nürnbergin oikeudenkäynnissä oli se tavallinen: teimme mitä käskettiin.

En osaa sanoa mikä ihminen on. Ainakaan hän ei ole kovin viisas. Hän ei taida tajuta olevansa samaa eläinkuntaa kuin peipponen.

Entä kasvuolosuhteet?

Kävin vähän aikaa sitten katsomassa David Cronenbergin leffan A Dangerous Method. Siinä oli henkäsalpaavan kauniita maisemia Sveitsistä ja Itävallasta. Mieleltään sairastuneiksi määritellyt ihmiset oli pantu asumaan, elämään siinä paratiisissa. Hullujenhuoneen yksi lääkäri, joka tutki uusia menetelmiä, oli C.G. Jung. Hän tapasi potilaan, joka oli ahdistunut ja kertoi lapsuudestaan ja isästään, joka pahoinpiteli häntä kaiken aikaa.

Lapsi oppi pitämään kurituksesta. Hänestä tuli kunnon tyttö, paitsi yhdessä suhteessa: kaikki miehet eivät käsittäneet masokismia ja hän oli vähän pulassa. Aika paljon pulassa, koska nuori nainen koki olevansa sairas. Siksi siis Jung rupesi keskustelemaan hänen kanssaan.

Jostain syystä tämä tuli mieleen kun taas joku nuorimies on ampunut ihmisiä, Suomessa. Että minkälainen koti sillä nuorella ja lapsella oli ollut. Olivatko vanhemmat lyöneet? Oliko häntä kiusattu koulussa? 

Sigmund Freud ilmestyy elokuvaan pian, koska hän oli keskittynyt nimenomaan seksuaalisten tabujen tuottamiin ongelmiin. Ei hän yksinomaan niistä puhu, esimerkiksi Toteemi ja tabu puhuu pitkiä pätkiä antropologiasta. On aivan järkevää ajatella että ihmisten pitäisi nähdä itsensä ja toisensa vähän etäämpää, miettiä heidän syitään milloin minkäkinlaiseen käyttäytymiseen. Antropologiassa Freudin työn alkuvaiheessa tutkittiin esimerkiksi Tyynen meren saarivaltioiden initiaatioriittejä, eksogamian yleisyyttä, kaikkea sitä oleellista, jonka suhteen ihmiset eivät kovin paljon eroa toisistaan.

Freudin ja Jungin yhteentörmäys jää vähän taka-alalle. Kahden psykoanalyytikon työn katalysaattoriksi nousee se potilas, nuori nainen masokistisine piirteineen. Juutalaisuus on kuvassa mukana vielä vitseinä, vaikka Kolmas valtakunta ei ollut kovin kaukana ajallisesti, siis tulevaisuudessa. Freud kerran läksyttää Jungia hänen oletetusta protestanttisesta ylirationaalisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Freud ja potilas ovat juutalaisia.

Elokuva on n.k. dokufiktiota, ihmiset olivat oikeasti olemassa, mutta Cronenberg antoi heille kasvot ja rajasi heidän elämänsä tähän käännekohtaan. Arvaan että Cronenbergin mielestä psykoanalyysi oli valitsemassa polkua, jota muidenkin pitäisi seurata. En ole asiantuntija, mutta käsitykseni mukaan psykoanalyyttisia koulukuntia on nykyään tuhottomasti. Mikäli potilas voi valita psykoanalyytikkonsa, niin hän on pulassa.

Tyrni Variksenselän rannalla. Kuva: Elisa Berg

Sitten näin pari iltaa sitten televisioelokuvan, joka kertoo muun muassa metaaniklatraateista, jotka alkavat sulaa arktisella alueella. Kyse on ilmastonmuutoksesta. Tismalleen samaa aihetta käytti meidän oma Risto Isomäkemme kirjassaan Sarasvatin hiekkaa. Siellä klatraatit nousivat pintaan jossain Ohotanmerellä ja maitovalaat pakenivat henkensä edestä.

Tämä ei ole fiktiota. Metaani on paljon vaarallisempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, joka on ihan tarpeeksi paha.

Fiktioelokuvassa oli päähenkilönä öljy-yhtiö, joka ei välittänyt - eivätkä ne oikeastikaan välitä - mitä tapahtuu ilmastolle, kunhan jättiyhtiö pysyy pystyssä ja miljardeja sataa kassaan.

Huomasin hämmästyksekseni että Hesarin elokuva-arvostelija vertasi elokuvan ihmistä, öljy-yhtiön johtajaa, Jorma Ollilaan. Siihen samaan joka ansaitsi hurjasti rahaa Nokia-nimisellä puhelinyhtiöllä. Ollilan päätyönä on nyt työskentely Shell-öljy-yhtiön hallituksessa.

Hesarin arvostelija sanoi, että Shell ei käytä rahaa vaihtoehtoisten energiamallien tutkimiseen. Mutta kuten Nigerian ogoni-heimo tietää, Shell on tuhonnut heidän rantansa, jokensa ja maansa.

Heimo on mennyttä. En ole huomannut Ollilan puhuvan tästä yksityiskohdasta yhtään mitään.

Alkaa näyttää kyllä vähän synkältä. Ei kun oikein synkältä. Pystyvätkö ihmiset luopumaan ahneudesta ja antamaan tulevaisuudelle tilaisuuden?

Kuningastarina

Olen ollut uppeluksissa aika tavalla vieraan kulttuurin kanssa. Asiat ovat lehdistä tuttuja, mutta kirjassa ne tulevat silti paljon lähemmäksi. Kirjaa olen valmis suosittelemaan vähän enemmän valveilla olevassa tilassa kun ei tahdo lukea mitään täyttä hötöä. Kyse on Triestestä ja sitä ympäröivästä maaseudusta.

Kirjoitin kirjasta täällä.

* * *

Ja sitten tämä!

Tämä on niin hieno että minun on pakko panna tämä tarina eteenpäin. Että jossain ihmiset todella näkevät vaivaa!

Katsokaa noita lapsia! Siis katsokaa jos onnistun saamaan videon teille asti.

Sappikivistä ja keväästä

Joskus 1980-luvulla ilmestyi pamfletti nimeltä ”Huvitammeko itsemme hengiltä?” tai jotenkin siihen suuntaan. Se taisi olla amerikkalaisen tai britin kirjoittama. En koskaan lukenut sitä, mutta muistan hyvin kun ystäväni kirjoitti minulle, että me nyt ainakaan emme huvitu hengiltä.

Ihmiset tarvitsivat huvitusta esimerkiksi televisiosta tai radiosta, joukkotiedotusvälineiden tiedotusarvo alkoi olla kyseenalainen.

Kirja liittyi varmasti televisio-tuotannon lisääntymiseen ja sitten vuosikymmenen lopulla VHS-videoiden tuloon, jonka myötä meillä oli jo ties kuinka mones kalabaliikki aiheesta laittomat tallenteet. Varmaan niitä olikin, olihan jo aiemmin ollut C-kaseteilla n.k. bootleg-kappaleita milloin minkäkin koti- tai ulkomaisen muusikon tai laulajan tuotannosta.

Joka tapauksessa halpaa tavaraa. Mutta ihmisten mielestä tarpeellista.

Istahdin tähän äsken kuuntelemaan radiota sen jälkeen kun suhteellisen kuraisena ja märkänä pääsin kotiin kevään etenemistä havainnoimasta. Kohta tulee kylmä, koska sade onnistui kastelemaan minut aika perusteellisesti.

Radiossa alkoi iltapäivän musiikkiohjelma, Faunin iltapäiväkö se on, vai kenen. Faunihan on se pukinsorkkainen puolijumala joka villitsee ihmiset pan-huilun soitollaan. Toivon hartaasti että juuri nyt Kreikan kaiken kärsinyt kansa saa edes vähän lohtua faunin soitosta. Muistaakseni fauni innosti ihmiset myös tanssimaan ja juomaan hyväätekevää viiniä. Pahaatekevää viini on ainoastaan silloin, jos sitä juo liikaa.

Joka tapauksessa radion ensimmäisenä kappaleen nimi oli Sappikivileikkauksessa. Yritin kuulla säveltäjän nimen, mutta en saanut siitä selvää. Pääroolissa oli viola da gamba ynnä joku muu vanha soitin ja Lasse Pöysti, joka ihan alkuunsa määräsi että ”Skalpelli!”, sitten ilmoitti että ”Veren juoksemista”. Lopuksi (musiikki)instrumentit villiintyivät, kun potilas siirrettiin sänkyyn. Jäin miettimään, kuka runoilija on päässyt katsomaan ja kuuntelemaan vihreäpukuisten kirurgien toimenpiteitä. Minusta ei olisi lainkaan kummallista, jos Lasse Pöysti itse olisi äitynyt runolliseksi sappikivien poistamisesta. Monitaiturin kuva siitä näyttelijästä on välittynyt.

Esitys ei kestänyt kauan, mutta pidin siitä paljon. Ajatelkaa nyt: sappikivet voivat tulla kelle tahansa, ja ne todella siis leikataan pois! Mutta kukaan ei koskaan dokumentoi leikkauksia inhimilliseltä kannalta. Veren juoksemista! Verihän lähtee juoksemaan heti, jos vaikka kissa tarraa kynnellä käteen. Kissa ei tähtää veren juoksemiseen, vaan siihen, että häntä silitetään. Kyllä hän tietää hiiren ja ihmisen eron.

Jäin toivomaan että heräämössä potilastakin silittää joku.

Voi tosin olla että nykyään on ainoastaan tähystysleikkauksia ja paikallispuudutuksia, joten ihanaa heräämistä ei tule. Tuskin sairaanhoitajilla on aikaa käydä silittelemässä rutiinileikkauspotilaan poskea. Mahdetaankohan potilaille puhua edes myötätuntoisesti ja ystävällisesti?

Sen kyllä tietävät kaikki että sappikivipotilaat ovat taatusti kivi leikkausjonon kengässä. Haittona ovat. Että nekin vielä pitäisi hoitaa, vaikka jonossa on ihmisiä pää kainalossa! Ja lisäksi kansanperintönä kulkee kamaluuksia ihmisistä, jotka valuttavat mustaa sappea kanssaihmistensä päälle. On mahtanut olla joku näkemässä sellaisenkin tapauksen.

Siinäkään ei ehkä ole mitään uutta. Jo ajat sitten on puhuttu sairauksista vertauskuvina. En tiedä olivatko ne jo Hippokrateen mielessä, mutta en olisi hämmästynyt. Luulen kyllä että Hippokrateen vala on unohtunut yrityslääkäreiltä ja joiltain tavallisiltakin. Minusta on näyttänyt siltä, että lääkärit pikemminkin juoksevat nykyään potilaita pakoon.

Sumuinen ja sateinen ilma on hieno, ei siinä ole mitään melankolista. Puiden nuput turpoavat hurjaa vauhtia. Sadepisaroiden vuoksi ei näe eteensä tämmöinen silmälasipäinen, mutta sen verran kyllä, että löytää sitten kaupasta sapuskaa kissalle ja voi istahtaa kuuntelemaan Sappikivileikkausta. Tuollaista musiikkia pitää olla lisää! Kanava on tietenkin Radio YLE 1, niin että tämä on mainos.

Itseänikin mainostan, koska maksan joka vuosi Yleisradion lupamaksun.

Tanssija ja ystäväni vuosien takaa, Jaap Klevering on mukana tämmöisessä. Kyseessä on kokeellinen musiikki: