Hengitystä

Nyt sitten Lidia jo kuoli. Lidia on venäläinenkin nimi. Katsoin kissaa joka päätyi meille kun oli harhaillut korttelin pihalla jonkin aikaa eikä kukaan kaivannut sitä. Kissatalon ihmisille sanoin että kissan nimi on Lidia, kun olin katsonut sitä. Kissa katsoi minua silloin. Se ymmärsi paljon ihmisen puhetta.

Minulla on nettikoneen kuvana Lidia ja vaikka näkee että se on valokuva, niin kissa siristää silmiään ja hengittää. Se on uuvuksissa kaikesta siitä hoitotyöstä minkä olen aiheuttanut sille sairastamalla ja ulvaisemalla välillä kipuja. Aika oli maaliskuun alku, kun konkkasin hakemaan kameran ja otin uupuneesta kissasta kuvan. Se on äitikissa. 

Lapsena katselin usein katon rajasta perhettä ja ihmistä jota kutsuttiin äidiksi, mutta minä pesin lattioita ja piiskasin mattoja koko 10-vuotiaan 35-kilon anorektisen ruumiin voimalla, koska äidiksi kutsuttu oli liian uupunut ja minä olin paha ja laiska.  Jos en jaksanut niin tulivat luiset iskut. Joskus mietin ehdinkö katon rajasta takaisin lastenhuoneen sängylle jossa odotin.

En tavannut silloin ketään joka oikein totta huolehtisi että tulisin terveeksi ja lopettaisin ulvomisen, joka kyllä oli äänetöntä. Mutta nyt lopetin kun aloin kaikesta siitä kehräämisestä ja huushollin ihmisen laittamisen sapuskoiden voimasta tulla terveeksi. Mikä siis on ihmisen ja ihmisen ero, vai onko ero eläimessä ja eläimessä?

Joka tapauksessa Lidia päätyi ulvomaan. Se ei oikein enää tiennyt missä on. Kyllä kai sille alkoi olla taakka, kun minä olin yhtämittaa kipeä neljä vuotta. Nyt olisi vähän helpompaa mutta on jo liian myöhäistä. Kissan munuaiset pettivät, se ruumis tuli täyteen toksiineja ja se heikkeni. Sitten se piti viedä lääkärille ja lopputulos oli eutanasia.

En ole koskaan nähnyt miten kuolema tapahtuu näin läheltä. Tai olen, mutta en ole nähnyt viimeistä henkäystä. Itkuhan siitä tuli, eikä se ollut itsesääliä vaan surua siitä  lempeästä ja hellästä ihmisestä/eläimestä, joka on ollut ratkaiseva minulle tässä vaiheessa. 

Mutta en minä olisi osannut pyytää huolenpitoa. Kun lopetin huojumiseni 35-kiloisena ja lihoin isoäidin luona kymmenen kiloa, niin tiesin että kulkeminen metsässä ja ruispuuro aamuisin vastajauhetusta rukiista ja itsepoimittuja puolukoita päällä oli lopulta ravintoa. Olo tuli kirkkaaksi ja terävämmäksi. En vielä tajunnut että olin jäänyt henkiin. Lapset joutuvat asumaan kotiensa vankeina, vanhempien omistamina. 

Lidia ei enää pystynyt puhumaan viimeisen puolentoista viikon aikana. Piti kuunnella sen hengitystä, pitää sitä sylissä, heijata, kuunnella taas hengitystä, yrittää tavoittaa sen katse paksun kaihin läpi, ottaa vettä kämmenelle ja saada se juomaan edes muutama kulaus.  Jos minä joutuisin niin heikkona sairaalaan, niin ei minua kukaan heijaisi. Ei kukaan antaisi vettä edes.

Ajattelen isoäitiä jonka näin kuolleena monta vuosikymmentä sen jälkeen kun ruispuuro oli pelastanut minut. Hänen kasvojensa piirteet olivat muuttuneet, nenä oli terävä, otsa sinertävä, se ei ollut hän. Lidia on minulla tietokoneen kuvana ja hengittää nyt. Kyllä se on muutenkin täällä vielä, harmaa kissa kulkee varjoissa, kynnet napsuttavat vähän lattialla, tassutus etenee ja loittonee samalla kun varjot väistyvät ja kesän aurinko valaisee huoneen. 

Kannatan eutanasiaa myös ihmisille. Aloin lukea Anton Tšehovin romaania Kaksintaistelu, käsi osui siihen kirjaan sen jälkeen kun tultiin eläinlääkäriltä kotiin, sitten illemmalla. En tiedä miksi en ollut lukenut kirjaa silloin kun se ilmestyi suomeksi vuonna 1960.  Se on pitkä ja  läheltä viistävä kuva oleellisimmista asioista. Kirjassa kuuluu Kaukaasian meteli. Mustameri oli myrskyinen kun laiva lähti ja ihmiset ajattelivat että vuoristolaiset tulevat myrsky-yönä.

Tšehov kirjoitti romaanin vuonna 1891. Silloin sai vielä kulkea tekstissä syvyyssuuntaan,  tässä kirjassa on filosofisetkin ulottuvuudet ja tarinan syrjässä käy pari kertaa myös Anna Karenina, samoin huojumassa. Diakoni kulki kohti kaksintaistelupaikkaa ja oli aivan pimeätä. Tässä on aivan pieni kohtaus kirjasta, hieno, koska siinä kerrotaan aivan kaikki:

”Kunpahan vain eivät tšetšenit hyökkäisi”, ajatteli diakoni herkistyneenä kuuntelemaan, miten hänen sauvansa kärki kopsahteli jalkakäytävään ja miten yksinäisenä sen ääni kaikui öisessä hiljaisuudessa.

Suomi on Juhani Konkan kirjoittamaa, venäjää en ymmärrä. Mutta kyllä tuosta aika varmasti kuultaa Tšehov läpi. Kohtaukset ovat pitkiä, kiemuraisia, ihmiset puhuvat toisilleen, se sallitaan. Kuulostaa Venäjältä. Ovatkohan kirjailijat olleet ennen keskittyneempiä maailmaansa josta puhuvat? Onko nyt kiire asettaa henkilöt asemiin joissa he liikkuvat kuin marionetit? Sukelsin kirjaan samalla tavoin kuin lapsena, toiseen maailmaan. Hiljaisessa asunnossa päivä pysyi melkein paikallaan ja aloin hengittää taas, pitkän pelon jälkeen.

Ikävä

Elämää on jäljellä niin vähän, että en tahdo kuluttaa sitä mihinkään vastenmieliseen. Siinä sinänsä ei ole mitään vikaa, vastenmielisyydessäkään, mutta sikäli on, että vastahakoisuus kostautuu sitten aika pian niin, että joudun pitkään setvimään sitä, että mikä tarkkaan ottaen on vastenmielistä. No, keskiluokan ja minkä tahansa muunkin yhteiskuntaluokan hillitön kuluttajan-charmi tietenkin. En kestä sitä. Se muistuttaa liian hyvin kaikesta siitä, mikä on väärin ja pois jengoiltaan maapallossa, elämässä. Ja kaikesta siitä joka on tuhoamassa maapallon ja vain ihmisten typerän turhamaisuuden vuoksi.

On aina joskus pakko kulkea läpi ihmismaisemien ja oppia aina joku uusi tapa luovia ettei joutuisi vastaamaan vaatimuksiin. Eipä niitä paljon enää tule. Vaatimuksissa voi olla kyse vieraan oletuksesta, että hän tietää paremmin. Se on opettamista. Opettamisen pahin muoto on tietysti se kun pitää yrittää tehdä toisesta itsensä kaltainen. Sen takia olen aina ihmetellyt kristinuskon jumalan ilmoitusta että teki ihmisestä kaltaisensa. Paitsi että kuka silloin puhuu?

Kun kesä yritti päästä liikkeelle,  en uskonut siihen. Silloin kun oli vielä kylmä, Lidia-kissa sairastui. Sillä oli kissaflunssa ja siihen päälle keuhkoissa jotain tulehduksen alkua. Kun tuli lämmin, kissa rupesi tervehtymään mutta se johtui varmaan antibiooteista, joita se sai eläinlääkäriltä. Ihmisistä tuli heti hoitajia, kun kissa on kipeä: ikävän nyt kerron teille, mirri sairastui. Se pitää saada ottamaan lääkkeensä eikä se ole aivan helppoa. Lidia on aina ollut älykäs tapaus ja se ymmärtää jo liikkeistämme että nyt tulee pahanmakuinen lääke. Me ihmiset sen sijaan emme ole ikinä oppineet ymmärtämään kissan kieltä, että osaisimme iskeä oikealla hetkellä. Kissa-suhde on aina ontuva.

Eivät ihmisten kanssa elävät eläimet meistä niin hirveästi poikkea. Mutta ehkä eläimet voivat ajatella että eivät missään nimessä ole ihmisten kanssa, keskuudessa vapaaehtoisesti.  Olen nähnyt videon jossain viidakossa hännällään roikkuvien apinoiden kiusaavan ja leikkivän alla kulkevien tiikerinpentujen kanssa. Siinäkin mennään aika lujaa lajien väliseen kommunikaatioon. Saatoin hyvin kuvitella niiden nauravan ja huutavan toisilleen. Ne marakatit kirkuivat ja tiikerinpennut murahtelivat.

Olen selaillut kaikenmaailman sivustoja kun olen yrittänyt saada mielen keskittymään johonkin muuhun kuin kissan sairastamiseen (mykkä kipu on aina pahinta, niin ihmisen kuin eläimenkin). Löysin filosofia-lehti  Niin&näin-sivuilta ilmaisen tekstin, jossa puhutaan ihmisen ja karhun suhteesta. Kirjan nimi on Karhun nimi ja sen on kirjoittanut Tere Vadén.

Kun on kesä ja ihmiset tapaavat karhuja metsässä, niin nyt on se aika jolloin ehkä voisi keskustella karhun nimestä. Siitä on osittain kysymys myös Vadénin tekstissä. Ei karhu ole pelkästään karhu. Kalevalan ajan ihmisten mielestä sitä ei pitäisi edes kutsua karhuksi. Jos joku on karhu niin sitten esimerkiksi isokarhu, mutta se on tähtikuvio. Mutta suomalaiset eivät ole kutsuneet sitä tähtikuviota, latinaksi ursus major, sillä nimellä vaan otavaksi.  Nyt voidaan puhua karhustakin, koska se on karkotettu melkein jo metsistäkin, niistä vähistä mitä vielä on. Halusin kuitenkin katsoa miten Väinämöinen lähti metsään ja miten puhui karhulle:

Otsonen, metsän omena,

mesikämmen källeröinen!

Kun kuulet minun tulevan,

miehen aimo astelevan,

kytke kynnet karvoihisi,

hampahat ikenihisi,

ettei koske konsakana,

liikuta lipeäkänä! 

                                                                                                                                                                                                    

Lidia on nyt tänään voinut vähän paremmin. Ei tästä voi vielä mitään sanoa, sairastelu on kestänyt toista kuukautta, mutta se on totta että kissat ovat sitkeitä eläimiä. Toisaalta kuolema on raskas projekti. Ehkä Lidian kroppa hoiti pois jotain juttuja itsestään (minästään? fysiikastaan? tajunnastaan?) että voisi hoitaa ongelman, joka elimistössä on. Olisi hauskaa jos eläinlääkäripäivystys toimisi. Tulee pitkiä pyhiä, jolloin kissan perässä on paras kulkea, ettei käy entistä huonommin. Sillä on esimerkiksi kaihi, jonka takia se ei näe hyvin.

Sen tapa olla kipeä sanomatta mitään on kulkea zombin tavoin kehää pitkin alakertaa ja pysähtyä tuijottamaan nurkkaa. Olen nähnyt sellaista eläimen käyttäytymistä eläintarhassa. Kissa osaa sulkea ihmisporukan kanssa omaksumansa käyttäytymisen ulos, kun pitää yrittää selvitä sairaudesta. Kissalla on yhdeksän henkeä. Vadén kirjoittaa paljon ihmisistä ja karhusta. Yksi ongelma on tietenkin se että ihminen on eläin, mutta muu ei ole mahdollista.

Itsetuntemuksen kanssa on vähän niin ja näin, ainakin minulla. Mutta kun kissa istuu huoneessa silmät kiinni, se ajattelee omaa nimeään, sitä jonka se itse ainoastaan tuntee. Karhua en ole koskaan nähnyt kuin eläintarhassa. Eläintarhojen eläimiä en voi tavata, ne eivät ole enää niitä joita olisivat luonnostaan, luonnossa. Kissa ei ole täysin kesy eikä villi myöskään. Sen takia sen kanssa voi kommunikoida ihminenkin.

Kaikki ihmisten kanssa puhuvat eläimet eivät ole opportunisteja. Eivätkä kaikki ihmiset ole tappajia.

Vallan vieressä

Kirjasto on sopivan matkan päässä kotoa. Sopivuutta säätelee ilma. Sateella ei voi käyttää kävelykeppejä, koska on pidettävä sateenvarjoa. Sadeviitta on, mutta siinä ei pysy huppu päässä. Ei se haittaisi, mutta en missään nimessä tahdo kesäflunssaa, on ihan tarpeeksi siinä, että kissa tuntuu saaneen uuden flunssan ja sen hengitys on karhea. Se yskii myös, tiedän: on annettava matolääke. Maakunnassa on ollut ukkostakin, enkä pidä kävelystä pitkin autiota katua niin että salama näkee minut varmasti ja iskee tietysti sateenvarjon metallipiikkiin. 

Kirjastosta löysin Leif Salménin artikkeli/esseekokoelma Plaza Realin kyyhkyset. Sen julkaisemisesta on jo 27 vuotta, lähihistoriaa siis. Mauno Koivisto oli silloin presidenttinä, juuri olivat viikko sitten hänen hautajaisensa. Ajankuva on helppo ymmärtää, koska kirjailija oli saanut apurahan ja kirjoitti Barcelonassa. Se tuo välimatkaa miettiä Eurooppaa ja Suomea siinä. Lisäksi Salmén on kiinnostunut kaikenlaisista poliittisyhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista, että selkänojaa riittää miettimään monia asioita. 

Hän mietti  kulttuuri-ihmisten osallistuminen yhteiskunnallisiin tehtäviin. Mario Vargas Llosa oli keskusta-oikeiston presidenttiehdokas.  Vaclav Havel oli jo silloin Tsekkoslovakian presidentti ja oli aika pitkään. Ja Claes Andersson oli kansanedustaja. Salmén rupeaa tässä sitten miettimään kulttuuriväen asemaa yhteiskunnassa:

Viittaavatko nämä esimerkit siihen, että taiteilijat kokevat itsensä impotenteiksi, että taide yksityisten ja kollektiivisten ristiriitojen ja toiveiden ilmaisuvälineenä on niin voimaton, että on turvauduttava suoraan poliittiseen vaikuttamiseen? Ovatko nämä esimerkit vain irrallisia tapauksia vai onko kyseessä kehityssuunta, jossa taide saa väistyä kouraantuntuvampien realiteettien tieltä?

Baltian itsenäistyminen oli tuloillaan ja sitä myötä kansatieteilijä, kirjailija, elokuvadokumentaristi Lennart Meri valittiin Eestin presidentiksi.  Varmasti hän teki työtä uuden itsenäistymisen eteen jo kauan ja hän varmasti näki  dokumenttinsa Vesilinnun kansa ja Linnunradan tuulet yhtenä itsenäistymistä ajavana asiana. Suomen ja Viron välistä kulttuurinvaihtoa tiivistettiin ja nuo dokumentitkin näytettiin Suomen televisiossa:  presidentti Koivisto oli ehdottanut  kulttuurivaihdon lisäämistä. Ehkä kyse oli yleispoliittisesta asiasta? 

Nyt nuo kansatieteelliset dokumentit ovat katsottavissa YouTubesta Lennart Merin nimellä eikä suomalaisen ole vaikea kuunnella viron kieltä ja lukea satunnaisesti kohdalle osuvaa englanninkielistä tekstitystä. Sitä en oikein ymmärrä, että noita hienoja dokumentteja ei ole enää näytetty. Ne on saatettu digitaaliseen muotoon vähän hätäisen tuntuisesti, 1980-luvulla valmistuneet selluloidi-dokkarit. Ne pitäisi restauroida ja saattaa esimerkiksi Ylen Elävään arkistoon. Kummassakin elokuvassa on tietenkin kertomuksia myös Suomesta.

Salménin esimerkit ovat kirjailijoita. Minulla on sellainen muistikuva, että 1980-90-lukujen taitteessa kulttuuri-ihmiset keskustelivat paljon, koska Baltia koettiin läheiseksi ja samalla oltiin huolissaan siitä miten käy Neuvostoliitossa, joka natisi liitoksissaan. Satuin opiskelemaan yliopistossa 1990-luvulla.

Tietokoneet tulivat yliopistoihin. Pääsin tutustumaan esimerkiksi Usenet-sivustoihin ja keskustelemaan etupäässä opiskelijoiden kanssa milloin mistäkin ajankohtaisesta asiasta. Taisi olla tietokoneiden leviäminen sen vuosikymmenen tärkein asia. Kun kehuin amerikkalaiselle kirjallisuudenopiskelijalle tämän vapaan verkon hienoutta ja varsinkin kulttuurin opiskelussa, hän käski katsoa mitä ja kenelle puhun. Kysyin että kuka teillä siellä välittää kirjoista niin paljon. Hänen mielestään sellainen järjestö kuin NSA roikkuu linjoilla. Ohitin opiskelijan kommentin (taisi olla puhe semiotiikasta) tavallisena amerikkalaisena paranoiana. Oletin että opiskelija oli tarkoittanut avaruustutkimuslaitos NASAa.

Nyt olen päivittäin ihmetellyt erilaisten tiedustelulaitosten olemassaoloa siinä maassa. Viime viikolla oli presidentti Trumpin irtisanoman FBI:n (liittovaltion poliisi) päällikön Comeyn kuulustelu senaatin tiedustelukomitean (?) edessä.  Kuuntelin sen kuulustelun livenä NPR:n (National Public Radio) lähetystä. Istunto kesti kolmisen tuntia  ja muistutti jollain etäisellä tavalla draamaa. Kun en ole kovin tarkkaan sen maan politiikkaa enää seurannut, en tiedä eri puhujien roolisuorituksesta että miten vertautuu heidän edellisiin töihinsä, siis senaattoreina tai muina politiikan tekijöinä. Amerikkalaisille on ominaista paitsi paranoia niin myös puhevirta, joka ei tunnu loppuvan ollenkaan.  Puheet ovat sujuvia ja niissä tuntuu olevan jonkinlainen vähän naivin kuuloinen retoriikka, yleviä sanoja ei kaihdeta.

Jonkun amerikkalaislehden toimittaja  kirjoitti kolumnin, jossa hän vertasi presidentin ja hänen erottamansa alaisen välistä taistelua Thomas Becketin ja hänen kuninkaansa Henry II välillä 1100-luvulla. Silloin otettiin vauhtia teologiasta, Becket ja hänen kuninkaansa olivat hartaita ihmisiä, mutta jotenkin piti silloinkin ratkaista alamaisuuden ja päällepäsmäröinnin välinen suhde. Becket ei voinut hyväksyä sitä että kuningas ei pitänyt kirkkoa suurimpana auktoriteettina, eikä kuningas voinut hyväksyä Becketin lojaaliutta kirkolle. Becket pakeni Ranskaan, mutta tuli sitten takaisin ja töihin Cantenburyn katedraalin piispaksi. Mutta sitten kuninkaan neljä ritaria sai päähänsä että kuningas halusi Canterburyn arkkipiispan kuolemaa. Kuningas oli nimittäin huokaissut: ”Who will rid me of this meddlesome priest?”, eikä siis vaatinut murhaa. Repliikki lausuttiin viime viikolla USA:n senaatin istunnossa sanasta sanaan.

1100-luvun valtataistelusta kirjoitti sitten Chaucer, T.S. Eliot ja Jean Anouilh. Kai kaikki ovat sentään lukeneet T.S. Eliotin Murha katedraalissa? Sen sijaan eilistä artikkelia en löytänyt enää mistään, käsittääkseni se oli New Yorker-lehdestä. 

Sitten 1990-luvun kirjallisuuden samoin kuin muun kulttuurin merkitys on vähentynyt. Salmén mietti kirjailijoiden pelkoa siitä että heitä ei kuunnella tai että heidän on pakko osallistua poliittisten puolueiden työhön saadakseen jotain aikaan, niin ajat ovat totisesti muuttuneet. Keitä kirjailijoita eduskunnassa on? Vai onko heitä lainkaan? En muista lukeneeni/kuulleeni kiihkeistä kulttuuripoliittisista debateista aikoihin. Varmasti sellaisia on, mutta tiedämmekö me rahvas, ymmärrämmekö? 

Kyseessä ei ole eliitti eikä kuningas, siis kulttuuriväestä kun on kyse. Rooleja ihmisillä kai voi olla kaikenlaisia.

Olen huomannut yliopistojen suunnassa kyllä jonkin verran liikettä. Esimerkiksi Tieteessä tapahtuu-lehti kommentoi vähän väliä Suomen yliopistojen tilaa. Määrärahoja on vähennetty parin viime vuoden ajan kulttuurista ja kaikenlaisesta sivistystyöstä ja koulutuksesta. Uutisista olen lukenut luokkaretki-tutkimuksista, sitten olen tavaillut tiede-jargonilla maustettuja keskusteluja esimerkiksi feminismistä, mutta en ole varma siitä, kuinka paljon aivan tavalliset lukijat saavat noita julkaisuja käsiinsä. Ja osaavatko lukea?

Kirjoja kyllä kustannetaan. Taidenäyttelyitä pystytetään ja orkesterit ja teatteritkin ovat vielä olemassa. Tuntuu siltä että vielä 1990-luvulla kulttuurielämä sai ihmiset vielä liikkeelle. Kulttuuri oli identiteettikysymys ehkä paljon useammille ihmisille kuin nyt.

Muistan myös että 1990-luvulla kouluissa musiikki ja kuvataide tulivat vaihtoehtoisiksi, kumpaankin ei ollut enää varaa. Koulutus ei ole enää yhtä tasa-arvoista kuin se oli ennen. Perheiden on päätettävä – ja maksettava – lapsen kodinulkoiset harrastukset. Lapsen harrastuneisuus on ehkä mahdollista säilyttää, jos siihen on tullut joskus varhaisvaiheessa altistuneeksi. 

Altistuksesta ei monilla suurillakaan paikkakunnilla ole enää vaaraa. Silti lasten tehtävä on kasvaa yhteiskuntaan ja tietää mitä tahtoo ja tavoittelee. Kansakuntaa ei ehkä kohta ole olemassa ellei jotain tapahdu. Se vaihtoehto, että viivataan kulttuuri yli, on mahdoton. Koska mikä sitten erottaa meidät muusta Euroopasta ja mikä erottaa Euroopan esimerkiksi Yhdysvalloista, entä Venäjästä? Kiinasta? Miksi ylipäänsä kannattaisi kutsua ihmisjoukkoja kansakunniksi?

Elämän kevät

Pidän outoina mainoksia, jotka suosittelevat ihmisiä koukuttumaan johonkin. Miksi ihmisen pitäisi olla koukussa, sen sijaan että miettisi ja pohtisi aivan paineista ja suorituksista vapaana omaa ja maailman tilaa ja tekisi niistä vähintään aivoihinsa merkintöjä? On olemassa muunlaistakin muistia, esimerkiksi liikemuisti.

Liikkeen kanssa kun on ongelmia, niin yrittää korjata sitä ajattelemalla miten esimerkiksi kävelee. Vanheneminen on sitä, että kävelyä joutuu miettimään. Tajusin eilen että jollain lailla nilkka ei toimi aivan niin kuin ennen, mutta en pysty sanomaan miten. Minulla on iso kirjasarja joka selittää ihmisen fysiologian ja näyttää piirroksin jänteet ja lihakset ja mihin ne tarttuvat. Lopputulos monen kuukauden opiskelusta on selvä: on oltava rento ja valpas samaan aikaan. Sitten on vain käveltävä. Niin se käy.

Tarinoita ilman on vaikea olla ja elää. Mutta en minä ole koukussa niihin. Saatan sukeltaa viikkokausiksi johonkin tiedettä sivuavaan, joka herättää halun saada tietää lisää. Että muistaisin, kirjoitan siitä. Silti voi olla että uimahallin pukuhuoneessa kuulemani aivan arkipäiväinen tarina yhtäkkiä tuo oivalluksen: lapset oppivat hahmottamaan sanoja ja kirjaimia sen mukaan mitä kuulevat ja näkevät. Joku isoäiti oli kuulustellut lapsenlapsen läksyjä ja lapsi oli lukuharjoituksen jälkeen katsonut isoäidin villatakkia ja kertonut että takin kuvio näyttää kirjoitukselta.

Se iltapäivä oli päättynyt kutomisharjoitukseen. Vesijumppakaveri sanoi että poika sitten erikoistui virkkaamiseen ja näytti baskeriaan, jonka poika oli tuonut äitienpäivälahjaksi.

Kaikenlaista tuossa isoäidin ja lapsenlapsen kohtaamisessa varmaan tapahtui ja ihmissuhdehan siitä syntyi, sympaattinen. Onneksi ihminen on joustava olio ja pystyy omaksumaan kaikenlaista uutta aina ja koko ajan. Aivot ovat erityisen plastinen elin. Hermosto kiihdyttää kasvuaan kun on opittava jotain. Tulin ajatelleeksi kasvamista kun sähköpostiin kilahtivat omien lastenlasten kevättodistusten kuvat. Ne ovat pelottavan hyviä koulussa. En minä ollut. Ehkä siis koulu on muuttunut? Mutta pitäisikö oppimisen ja kasvamisen olla jonkinlainen vakio? Siis että sitä pitäisi olla tietty määrä elämässä, mutta sitten kun on noita kasvupyrähdyksiä, enkä usko että niistä pääsee ikinä. Minullakin ovat korvat kasvaneet sitten viime peilaamisen.

Minulla on vanhenevien ihmisten tapaan liikkeentunnistusoperaatio käynnissä. Eilen ja tänään olen kuulostellut nilkan, selkärangan ja aivojen liikennettä. Kauhean hidasta tämä oppiminen, mutta ei ole kiirettä. Kun kyllästyn jalkoihini, rupean lukemaan tarinoita.

Joku radion Kultakuume-ohjelman (Yle radio 1, klo 15.05 arkipäivisin) kolumnisti, muistaakseni Riina Katajavuori, jokin aika sitten kertoi alkaneensa katsoa norjalaista televisiosarjaa nuorista. Hänen mielestään se ei ollut ainoastaan nuorille vaan hän itse piti sarjasta niin että sitä piti katsoa joka viikko. Tuntuu siltä että hän olisi voinut käyttää sanaa koukuttua, mutta en ole varma siitä. Katajavuori on hyvä kirjailija, joten en tietenkään ohittanut tätä mielipidettä. 

Skam tuli eteen aika pian muualtakin yhtä positiivisena. Katajavuoren äiti on sitä paitsi kirjailija Satu Koskimies, jonka kanssa minulla on yhteinen kokemus: Adlerin sisarusten ylläpitämä Kangasalan Lepokoti. Olen valmis suosittelemaan sitä paikkaa kenelle tahansa. Se on edelleen olemassa ja kauneimpia paikkoja maailmassa.

Lepokoti on ollut taiteilijoiden ja kirjailijoiden paikka. Sinne Sadun vanhemmat, Ulla Katajavuori ja Eero Koskimies, jättivät lapsen kun piti mennä keikoille ympäri maailman (ks. Satu Koskimies: Te näitte mun soittoni riemun. Ulla Katajavuoren elämä. Tammi 2003, löytyy hyvinvarustetuista kirjastoista). Sadun lapsi Riina otti isoäitinsa nimen. 

Koulut loppuivat eikä televisiosta tule juuri mitään katsomisen arvoista. Niin sitten muutama päivä sitten rupesin katsomaan tuota norjalaista TV-sarjaa Ylen Areenalta. En osaa oikein kertoa mikä siinä sarjassa on, mutta sitä on saatava jonkinlainen annos ainakin joka toinen päivä. Tiedän että jonain päivänä se loppuu.

Eilen näin hämmästyttävän osan, jossa koulutoverit, neljän tytön porukka, menee mökkiin tunturin kupeeseen pukeutuneena kansallispukuihin juhlimaan itsenäisyyspäivää. On vaikea kuvitella suomalaista itsenäisyyspäivää karnevalisoituneena. Meillä ei ole muuta kuin Linnan juhlat ja kansakunta kerääntyy televisioiden äärelle. Ei siinä kaikki, mutta sen osan tarina kertoi, että koska meillä on itsenäisyys, niin pitää olla myös oikeuslaitos, joka jakaa oikeutta. Kyse oli yhden tytön kokemasta hyväksikäytöstä. Sellainen klassinen tarina, että joku otti valokuvan kun tyttö oli humalassa ja rupesi kiristämään sillä. Kiristäjä oli mies. Tytöt sanoivat miltei yhteen ääneen että naisille kuuluvat kansalaisoikeudet myös.

En muista nähneeni tai kuulleeni tällaista rehellistä paatosta aikoihin. Olen kerran ollut Norjassa ja sattumalta juuri Norjan kansallispäivän aikaan. Se on tässä joskus kesän kynnyksellä. Oltiin bussissa Oslon ulkopuolella. Oliko koko maa humalassa? Nyt alan miettiä suhtautumista alkoholiin ja lisäksi kansanluonnetta.

Mutta Skam-sarjan käsikirjoitus, ohjaus ja hienot näyttelijäsuoritukset ovat uutta minulle, tuoretta, ei kai se klisee ole. Niin ja lisäksi kameratyö, joka hellii nuorten näyttelijöiden kauneutta, ainutlaatuisuutta. Jotain hirveän rehellistä tässä sarjassa on. Kun nuoriso miettii mitä tehdään tänään, joku ehdottaa että katsotaan video. Yksi ehdotus oli Käpy selän alla. Se on juuri Skamin tyyppinen leffa.

En muista kuinka monta tuotantokautta tässä sarjassa on. Mutta yleensä tällainen tekemisen tarmo ja henki ei kestä kovin kauan. Toivottavasti tämän kylmän kesän läpi kuitenkin.

Uniteorian lisälehti

Tulin takaisin varhaislapsuuden maisemiin joskus 1970-80-lukujen taitteessa. En ole erityisen nostalginen, mutta tiesin maalla asumisen olevan suhteellisen halpaa. Olin ruvennut kaipaamaan metsiä ja niissä kasvavia marjoja ja aurinkoisten ojanpientareiden mansikkapaikkoja, joita tiesin olevan vielä olemassa.

Sitä paitsi pieni mökki ja savusauna olivat maalla pienen järven rannalla. Ajattelin lihavia lahnoja, joita voisin taas savustaa saunaa lämmittäessäni tulipesässä.

Mutta kirkonkylän takaa oli ilmestynyt pienviljelijä joka tahtoi tehdä turpeella sen oikean tilinsä. Kyläläiset sanoivat että ei niin pienen tilan viljelijältä mene paljon veroja eli turvebisnes kannatti. Isännät eivät olleet ymmärtäneet että turve on suomalainen luonnonmateriaali, jonka takia muutetaan vanha junanratakin koska elinkeinot ovat muuttumassa joka tapauksessa. Se pitäjä alkoi tehdä kuolemaa ja järven vesi muuttui puuroksi.

Olin ollut ehkä liian kauan poissa. Isän saunan seinälle jättämä lahnaverkko oli täynnä oravien tekemiä reikiä. Mutta ruuhi se vasta huonossa kunnossa olikin. Se kieltäytyi enää turpoamassa talven ravistuneisuudestaan vanhaan kuntoonsa. Laskin että olin ollut poissa jo 15 vuotta. Käsittämätöntä miten nopeasti kaikki rapistuu. Entropia on yksi maailmankaikkeuden laeista.

Kun alettiin olla mökillä pitempiä aikoja tuli ensimmäinen isompi sadekesä. Sekin oli yllätys: tuli tulva. Maasto oli mäkistä ja metsänomistajille oli opetettu aukkohakkaamisen ja metsäaurauksen siunauksellisuus. Kerran näin kylätien varrella lapsia puuntaimien istutustyössä. Lapset eivät suostuneet puhumaan mitään. Siihen tuli opettaja joka kertoi että projekti kuuluu ympäristöoppiin.

Sama kansakoulunopettaja kertoi myöhemmin, että hirviä on päätetty ruveta harventamaan, koska ne söivät taimet suuhunsa. Sinä syksyllä kuulin sitten vähän enemmänkin rytinää ja ryskettä puolukkametsällä. Lähdin pois äkkiä kun tajusin että hirvet ne ryskäsivät. Isot sarvipäät kalauttelivat sarvia toisiaan vasten. Onneksi olin jonkin verran sivussa taistelurinteestä.

Lähdin siitä sitten metsäpolkua pitkin isoäidin luo. Isoäiti hymyili ja kertoi että on hyvä kun alan oppia miten maalla eletään. Yritin väittää vastaan: ei kaikki edistys ole hyväksi. Isoäiti käski mennä hakemaan tuolta puutarhan kauimmaisesta laidasta kaneliomenoita. On aika tehdä omenahilloa ja olen selvästi joutilas niihin töihin.

Pian ensimmäisten aukkohakkuiden jälkeen isoäiti sitten alkoi valittaa että selkään sattuu. Täti soitti perään ja kertoi että ei niistä lääkkeistä ollut mihinkään. Isoäiti oli ruvennut levottomaksi ja puhunut sekavia, metsäyhdistyksestä ja suurista aukoista. Sitten hän vähitellen vähensi puhumista, kunnes hän vain istui siinä puuhellan vieressä ja katseli ikkunasta ulos. Hänestä alkoi tulla pikkuinen mummo. Lähdin katsomaan toista tätiä toisessa talossa ja sain hänet estetyksi talon polttamisyrityksestä. Naapuri oli järjestänyt vanhaan hormiin öljylämmittimen. Ei ehkä tullut kertoneeksi että ei öljyä saa lisätä silloin kun lämmittimessä palaa pilottiliekki.

Ymmärsin, että en käsittänyt mistä olin ehtinyt oppia pilottiliekin ja tajunnut lisäksi että lämmitysöljy eli löpö kaasuuntuu savuhormissa ja talo räjähtää ilmaan ennemmin tai myöhemmin. Menin puhuttamaan naapuria, joka kertoi että täti oli vaatinut sellaista lämmitintä, koska kylän yhdessä talossa on sellainen ja toimii hyvin eikä tarvitse palella. Pudistin päätäni.

Oli pakko käydä vähän väliä sen tädin luona ja vahtia lämmitintä. Vein hänelle muutaman ison villapaidan ja flanelliset välihousut, jotka löysin kirpparilta. Vanhat ihmiset alkoivat olla vanhoja. Ei heillä aivan hirveästi ollut vikaa päässä, mutta sen verran että oli katsottava perään. Hälytin muutaman serkun lapsen ja järjestettiin vahtivuorot. Tilapäinen rauha vallitsi viikon parin ajan ja sitten täti lähti onneksi talveksi siskonsa luokse kaupunkiin.

Kysäisin nyt vasta äskettäin medisiinari-kaverilta muistisairauksista. Niitähän on monenlaisia, mutta aivoissa tapahtuu jotain, joka saa pinnalle kerääntymään amyloidi-plakkia, joka sitten estää muistamisen. Aivoissa ei ole enää tilaa.

Syvän unen aikaan aivojen soluvälitila tuplaantuu, tulee tilaa. Valtimosyke sitten tekee sen, että aivo/selkäydinneste alkaa hölskyä ja kuona irtautuu ja päätyy suonistoon, sieltä sitten imusuoniin ja munuaisten kautta ulos. Raskaat ajatukset huuhtoutuvat pois. Teorian mukaan kaikkien ihmisten aivojen viemäriosasto ei toimi ja sitten alkaa plakkia kertyä aivoihin.

Ajattelin yhtä vanhaa sukulaista, joka ei kestänyt enää elämänsä kolmatta sotaa, siis Suomessa, ja alkoi kadottaa muistiaan. Hänen lapsensa kyllä päättelivät vuosikymmeniä myöhemmin, että joku Alzheimerin tapainen hänellä oli. Ehkä hän ei sotien vuoksi saanut enää nukutuksi?

Sitä paikkakuntaa venäläiset pommittivat sodan aikana. Vähemmästäkin ihminen sairastuu. Hän oli aina ollut rauhantahtoinen ihminen, eikä kestänyt tilannetta kun ihmiset alkavat ratkoa ongelmiaan väkivalloin.

Että jos on niin, että kun ei kestä tilannetta, johon ei voi vaikuttaa, niin se vie ensin unen ja sen jälkeen menee järkikin vielä. Kun unessa ei tulekaan syvää vaihetta ja aivoihin alkaa tulla plakkia.

Sitten jonkin ajan kuluttua heräsin siihen, että se tädin naapuri tuli uniini. Hän esiintyi siinä yhtäkkiä aivan hirveänä räyhähenkenä. Sanoin ääneeni: lopeta! Yritin kovasti rauhoitella häntä, äänessäni oli sellainen väri. Päätin soittaa hänelle kun kerran tuli uniini. Mökillä tarvittaisiin esimerkiksi Porin Mattia, puukaminaa, ehkä hän tietäisi mistä sellaisen löytäisi.

Mutta hän olikin sairaalassa. Oli kaatunut, nilkka oli murtunut. En ehtinyt käydä hänen luonaan. Tytär kertoi että hajamieliseksi oli mennyt. Kuoli siellä sairaalassa sitten nopeasti. En kysynyt koskaan että mihin kuoli.

Kevät yritti tänä vuonna tulla. Nyt sataa ja on kylmä. Ehdin katsella rannalla tiiraa. Saa sataa, lehdet aukeavat puihin sitten kokonaan. Mustikka ja puolukka kukkivat pian. Toivon että ei enää tule hallaöitä. Lapsia eivät kylmät karkota, mutta toivottavasti he tarttuvat vaikka tähän kirjaan kun loma alkaa!

Lämpenevää ehkä

Vesijumppapäivän loppupuolella iskee raukeus. Ajattelen lintuja uiskentelemassa ja lentämässä merenlahdella eilen. Täällä suljetun korttelin sisällä en huomannut suurta ja vihaista tuulta, joka alkoi repiä takkia heti kun pääsin muurien ulkopuolelle. Tuntuu siltä että parin kuukauden takaisen Föhn-tuulen jälkeen ilmat ovat olleet ennustamattomia.

Ilmatieteen laitoksen pätevät ihmiset eivät pysty parempaan. Joku päivä sitten television meteorologi rupesi nauramaan lumi- ja raesateista säätä. Ei se ollut YLEn kanavilla, mutta oli kuitenkin. Tottahan tämä: ei näitä voi muuta kuin nauraa näitä säitä. Kuljen kaupungilla päivittäin ja joskus näen ihmisiä, jotka aloittaisivat vihapuheryöpyn jos sanoisin että on ilmoja pidellyt. Mutta ehkä ne voisivat nauraakin.

Ei ilmojen karkaaminen ennustamattomiin Föhn-tuulesta johdu. Toivon kovasti norjalaisten lumiprinsessoiden ja –prinssien lopettavan ja äkkiä Norjan öljyn etsinnän Barentsin merellä. Merenalaisen öljyn hyödyntämistä pyydetään välttämään jääpeitteisellä arktiksella. Barentsin meri on sula osan vuodesta. Siperiassa mantereen puolella metaani alkaa purkautua ikiroudan alta ja samalla ilmoille pääsee vuosisatoja nukkuneita viruksia ja bakteereja.

Juuri oli kissalla flunssa ja sen jälkeinen infektio. Lidia on äitynyt sen jälkeen pureksimaan minua enemmän kuin ennen. Hänellä ehkä on kissojen tapaan enemmän salattua tietoja asioiden yhteydestä. Nyt ei tieto ole edes salaisuus. Ilmasto on muuttumassa ja se on kyllä suurimmalta osin ihmisen syytä.

Antibioottikuurin väsyttämän kissan silmät ovat terävinä viiruina. Lempeä jokapäiväinen kissamme ei ole tullut takaisin ainakaan vielä. Ihmisten ei auta kuin ymmärtää häntä. Yöpöydällä on nyt sitten – ilmeisesti tiedostamattoman hyvitysyritykseni vuoksi – kirja jonka kannessa kiipeilee kissoja. Yritän kaikesta huolimatta säilyttää jonkinlaisen arvokkuuteni Lidian silmissä enkä lähesty häntä ryömien niin kuin tämän jumaluuden inkarnaatio varmasti tahtoo. Bastet-jumalia on kuvattu pyramidien hautakammiopiirroksissa. Ne ovat huomattavan jumalallisia poseerauksia.

Kannessa on kaksi kissaa, toinen tekstin yläpuolella uhittelemassa ja toinen tekstin alapuolella katsomassa että mitä sinä hölmöilet. Minusta ylempi on kissanpentu ja alempi sen emo. Kansi on Taivo Orgin käsialaa (Küpress OÜ). Tekstissä lukee Tõnu Õnnepalu/ MANDALA: ensimmäiseksi on kirjailijan nimi ja sitten nimi, joka tarkoittaa buddhalaista harjoitusta. Mandalan tekemisestä on esimerkiksi YouTubessa esimerkkejä, joten halukkaat katsokoot sieltä. Juju on siinä, että harjoituksen tulos on maailman kauneimpia kuvia ja värejä, mutta kun se on valmis, värillinen hiekka harjataan pois ja heitetään virtaan.

Mandala näyttää vähän kuin linnoitukselta tai labyrintilta. Kannen kuva ei oikeastaan tuo mieleeni mandalaa (jonka tekemistä en ole nähnyt livenä) vaan ehkä enemmänkin buddhalaisen rukousmyllyn, sellaisen pienen kädessä pidettävän. Semmoista myllyä pidetään kädessä ja samalla käydään läpi rukouksia. Useimmiten dokumenttielokuvissa ihmisten huulet liikkuvat, en tiedä luetaanko rukouksia ääneen ja onko asiasta ylipäänsä määräyksiä.

Kirjan kannen kuva muistuttaa rukousmyllyyn (joka on ehkä tinaa tai jotain sentyyppistä metallia) tehdyistä kohokuvioita. Mutta samoin kuin mandalassa, myllyn koristeet tuskin ovat pelkästään esteettinen lisä. Oletan että kuviot tarkoittavat jotain.

Kun olen elänyt suurimman osan elämääni kissojen kanssa, niin olen valmis myöntämään kissojen buddha-luonnon, siis että se on olemassa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että kissa ei välttämättä nuku ollessaan paikallaan ja silmät kiinni, vaan selvästi ajattelee jotain. Tassut, häntä, viikset ja korvat liikkuvat vähän väliä. Ja heti jos istahdan kissan viereen se ojentautuu ja porautuu etutassuineen kämmeniini ihan pelkkää nautinnonhaluaan.

Eilinen kävelyharjoitukseni osui kyllä hyvään aikaan. Linnut hyppivät ympäriinsä, lensivät, uivat ja nokkivat maata. Niitä oli vaikka minkälaista. Peipon tunsin laulusta. Joutsenpari on pesinyt merenlahdella jo ainakin kolme vuotta. En tiedä onko tämä näkemäni sama pariskunta, mutta varmaan on koska miten se tietäisi tulla samaan paikkaan.

Sitten näin vähän sorsan näköisen mutta oranssin-kuparinkirjavan pariskunnan puuhaavan hyvin huteran näköisen rantapesän kimpussa. Voi olla sekin sama pari jonka näin viime keväänä, mutta jota en onnistunut identifioimaan. Kun lähestyin lintuja kameran kanssa, ne sukelsivat heti. Sen sijaan nokikana ei hätkähtänyt yhtään, mutta oli kameralle liian kaukana ja melkein ruovikon peitossa. Nokikanan tuntee sen tavasta uida kuin olisi juuri hukkumaisillaan. Jos sen näkee kävelemässä, se näyttää tietenkin kanalta. Sillä on oranssinväriset pitkät varpaat. Nokikanaa en ole nähnyt ennen viime kesää, nyt näin kaikkiaan kolme yksilöä.

Filosofoin uimahallissa vesijumppakavereiden kanssa tänään kevään tulosta. Kaverini olivat yhtä mieltä siitä, että nuoriso pukeutuu liian kevyesti. Vaikka heillä kuinka veri virtaa esteettömästi ja nopeasti, niin kyllä tuommoisella tuulella lähtee tukka päästä ja punaisista nenistä näkee että viluttaa. Kuulemma lapset ovat vähän pitelemättömiä kun kevät ei tullut ollenkaan eikä voi panna kevätvaatteita päälle ja kaiken huipuksi on kestettävä vielä koulua pari viikkoa.

Muistan nyt omasta nuoruudestani pitkät illat pelaamassa pesistä nuorisoseuran kentällä. Mitähän tekemistä nämä keksivät? Tajuttiin sitten, että näillä ei taida olla ilmaista ja vapaata paikkaa mennä pelaamaan yhtään mitään. Oikeastaan kummallista. Meitä oli kuitenkin niin hirveän paljon enemmän. Mitä urheilukentille tapahtui? Ne vihertävät niityt kentän ulkopuolella ja puhkeavien lehtien tuoksu! Olisi kyllä mukavaa jos tuuli tyyntyisi edes vähän.

P.s. Eipäs. Nyt rupeaa satamaan pian ja tuuli on sateen kaveri. Pitää raijata kuivumassa oleva pyykki sisälle.

Kävelyä käsikirjastossa

Ei minulla ollut ajatusta käsikirjaston perustamisesta. Se on tapahtunut vahingossa eikä johdu muusta kuin siitä, että olen kiinnostunut aika monista asioista. Aina en edes tiedä olevani kiinnostunut jostain, mutta sitten tapahtuu jotain.

Kirja istua jököttää kirjoituspöydällä ja katse osuu siihen. Kannessa on vakava samurai päällään taisteluasu. Olin kirjoittanut kirjasta ja pidin ennen kaikkea hienosta japanilaisesta käsityötaidosta. Samuraiden taisteluasujen tekeminen ei ollut yksinkertainen asia. Kirjan nimi on Sotaisat samurait. Mutta aivan heti Japanin historiaa lukiessa ymmärsin että Japanissa on ollut feodaalivalta. Siellä on ollut alueilla omat vallanpitäjänsä, jotka ovat tarvinneet armeijan suojaa.

Sattui niin että tulin katsoneeksi tällä viikolla Akira Kurosawan elokuvan Kagemusha – varjokenraali. Se kertoo suurista taisteluista 1500-luvulla, keskittyy Takeda Shingenin armeijaan. Kirjassa on kertomuksia Shingenin johtamista taisteluista. Samurai-kirjan kirjoittaja Mitsuo Kure esittää myös arvelunsa siitä, miksi Kurosawa on käyttänyt elokuvassaan niitä painotuksia kuin mitä käytti. Mutta vaikuttaa siltä että paljon muutakin vanhaa Japania on säilynyt, tätä puhetta kun seuraa.

Nyt siis, kun kirjan julkaisemisesta suomeksi on kulunut jo 11 vuotta, alan ymmärtää jollain tavalla sitä kollektiivista hulluutta minkä valtaan Japani oli joutunut. Shingen oli yksi Japanin daimioneista, jotka ovat sotilaskastiin kuuluvia feodaaliherroja (niin ja: Takeda on siis suvun nimi, ei etunimi), enkä uskalla arvata kuinka paljon heitä oli ollut parinsadan sisällissotavuoden aikana. Mutta ymmärrän sen, että feodaalivalta perustui läänityksille ja se puolestaan verotukselle. Kure muistaa kertoa eri alueita kuvatessaan missä ovat parhaimmat riisiviljelykset ja hedelmäpuutarhat. Ja missä puolestaan oli suuria temppeleitä, jotka ottivat osan vallasta, vaikka eivät aina sotien. Tulen ajatelleeksi Euroopan 30-vuotista sotaa joka oli aivan tarpeeksi hirveä ja oli uskonsota.

Kirja osui yhteen elokuvaharrastukseni kanssa. Kure on ottanut hienot kuvansa Japanin samuraiperinteen ylläpitäjien järjestämistä samurai-juhlista, joita järjestetään vieläkin. Heillä oli esimerkiksi taistelunäytöksiä noista taisteluista, joiden yksi osapuoli oli Takeda Shingen ja hänen armeijansa. Tuskin Suomen kouluissa käydään Japanin historiaa kovin tarkasti läpi vieläkään. En ollut ennen tämän kirjan lukemista tiennyt sitäkään että samurait olivat Japanin johtava luokka peräti 700 vuoden ajan. Vaikka on siirrytty takaisin keisarivaltaan, tarinoita on paljon ja tutkimattomia kirjoituskääröjä samoin. Yksi ongelma on sekin, että Japanin kirjakieli on tässä vuosisatojen myötä muuttunut. Kure sanoo esipuheessaan, että linnoitusten ja linnojen jäännösten arkeologinen tutkiminen pitäisi nopeasti saada käyntiin. Työtä olisi paljon.

Jotain on jo tehty. Yksi feodaaliherroista asui alueella, jossa on Kai-niminen syvänne, ilmeisesti jyrkkärajainen laakso tai jonkinmoinen suppilo. Siellä on ollut alkuperäisiä japanilaisia hevosia, pienikokoisia eläimiä, joiden säkäkorkeus (niin kirjassa sanottiin, vaikka en tiedä puhutaanko hevosten kohdalla säkäkorkeudesta) on vain 130 cm. Hevosten luurangot ovat löytyneet siellä tehdyissä kaivauksissa.

Hevoset ovat siis aika pieniä. Se tarkoittaa sitä, että vastaantuleva armeija luulee metsänrajasta tulevan vähän tavallista isompia ihmisiä, koska edessä on jalkaväkeä. Ja tulee yllätetyksi, koska hevoset ovat nopeita. Hevoset pystyvät myös kantamaan armeijan tarvitsemia taakkoja, ne ovat olleet pienuudestaan huolimatta olleet vahvoja. Ja näiden hevosten jälkeläisiä on siis edelleen olemassa.

Olen viettänyt pari päivää yrittäen onkia selvää siitä, mitä rotua hevosia Kurosawan leffassa oli. Ne eivät olleet eurooppalaisia tai arabialaisia hevosia. Sitä paitsi nykyäänkin suuri osa japanilaisia taitaa edelleen olla lyhyempää väkeä kuin useimmat eurooppalaiset. Kure puhuu japanilaisista hevosista ja miettii sitä, onko alkuperäisiä ennen 500-lukua maahan tulleita hevosia vielä olemassa. Mutta joku niitä hevosia selittäneistä artikkeleista on aika varma siitä, että niitä varhaisia hevosia ei enää ole, on myöhäisempiä Kiinasta tai Koreasta peräisin olevia hevosia – on ehkä mahdollista että jossain on vielä sekoitus vanhemmista hevosista ja tästä uudemmasta mongolialaisperäisestä japaninhevosesta. Ajattelin sitäkin, että Kurosawa on aika tarkka elokuviensa esineistä, vaatteista ja muusta rekvisiitasta, että hän tuskin olisi ottanut eurooppalaishevosia elokuvaansa. Arabialaisia tai eurooppalaisia hevosia on tuotu Japaniin vasta 1700-1800-luvuilla.

Shingenin viimeisen taistelun jälkeen niin ihmiset kuin hevosetkin kärsivät. Toivon että elokuvan hevoset eivät oikeasti kärsineet. Ehkä ne olivat sirkushevosia, jotka osasivat näytellä? Taistelukenttä on yksi hurjimpia näkyjä mitä olen ikinä nähnyt elokuvassa, lukuunottaen kaikki modernit tappamiselokuvat, joista siis tietää että ne ovat fiktiivisiä. Kärsimyksen näytteleminen ei ole helppoa.

Joka tapauksessa Kurosawan elokuva on historiallinen. Kure ei kerro sitä, esiintyikö joku feodaaliherra Takeda Shingeninä, niin kuin Kurosawan tarinassa kerrottiin. Olen miettinyt Kurosawaa. Yksi minusta on varmaa: hän tahtoi että maailman elokuvia katsovat ihmiset oppisivat tarinoiden ohella tuntemaan myös japanilaista kulttuuria.

Sotahan ei ole kulttuuria, eikö se ole ennemminkin sen tuhoamista? Tästä olen kyllä nyt vähän epävarma. Olen iloinen siitä, että minulla on kaikenlaisia opuksia omassa käsikirjastossani. Voin käydä vuoropuhelua kirjojen ja elokuvien välillä, esimerkiksi. Mutta samurai-kirja on kyllä aika hankala tapaus. Minulla on sitä paitsi vaikeuksia ymmärtää mitä tahansa sotilaskastia, koska sodat ovat niin kertakaikkisen turhia ja tuhoavia.

Jollain lailla ymmärrän eurooppalaista feodaaliaikaa. Ilmeisesti kulttuurinen tausta on niin paljon voimakas kaikesta suomalaisuudesta huolimatta, että voin ymmärtää Euroopan historiaa. Kyllä kulttuuri pitäisi jollain lailla pystyä määrittelemään, mutta en taida oikein osata. Ehkä on vain ajateltava että Japani oli vuosisatoja eristäytynyt muusta maailmasta, oma maailmansa, että siitä ehkä johtuvat ongelmani sen historian käsittämiskyvystäni. Japani on saari mutta Suomi ei?

Ja kuva, jonka saa klikkaamalla suuremmaksi. Se on Osakan valloituksesta joskus Japanin sisällissotien aikaan (tässä jutussa osasuurennoksena), Osaka on tuhoutunut ja rakennettu uudestaan, ihmisiä on tapettu ja uusia on tullut rakentamaan sen kaupungin uudestaan. Mitsuo Kuren kirjan ehkä hienoin anti on sen loistava kuvitus. Akira Kurosawan elokuvassa on kohtaus jossa esitetään No-teatteria. Se on muodollisempaa kuin Kabuki-teatteri, mutta perustuu samaten tarinoille. Tämän päivän Osakassa näkee kaikkea mahdollista teatteria, kun Osaka on yksi Japanin suurkaupungeista.