23.4.10

Esittäjä


Don DeLillolla on otsikon mukainen kirja (Nimi The Body Artist sanoo kyllä enemmän, Esittäjä voi olla mikä vain). Se ei ole paksu kirja, se on ohitettu aika vähillä kritiikeillä, enkä myöskään usko sen olleen suuri myyntimenestys. Ainakaan Suomessa.

Minun pienessä päässäni kirja oli raivokkaan hullaannuttava. Se selitti kerralla koko performanssi- tai happening –nimisen ilmiön. Ohuen kirjan luettuani olin valmis vannomaan että DeLillo on kirjoittanut parhaan kirjansa.

Olen nähnyt näitä esittäjiä jo 1960-luvulla. Sitten on mahdollista hakea videoita 1950-luvulta, varsinkin amerikkalaisia pikkufilmejä, joissa on mukana esittäjäjiä, runonlukijoita, jazzmuusikoita, tanssijoita, klovneja – kaikkea mahdollista.

1950-luvun tapahtumia kutsuttiin nimellä happening ja siitä nimitys tarttui myös suomen kieleen. Siitä on vaikea vääntää suomenkielistä nimeä. Sen ydin on taiteidenvälisyys mitä suurimmassa määrin. Se voi olla myös tieteidenvälistä, niin kuin pari päivää sitten näkemässäni Irma Optimistin tapauksessa: on mahdollista löytää esityksen taustalta matematiikkaa, eikä päähän oikeastaan satu lainkaan.

Edellisessä postauksessa kirjoitin modernismista. Siinä esimerkkinä toiminut Seppo Arina edusti mielestäni nimenomaan eurooppalaista modernismia. Taide on hieno asia sen takia, että se ei suostu taidehistorioitsijoiden tai kriitikoiden pilttuisiin vaan potkii vastaan. Sitten pitää muistaa että modernismin airuet Euroopassa 1920-30 –luvuilla järjestivät järkiään järjettömiä ja hillittömiä performansseja ympäriinsä, eri maissa, eri kaupungeissa.

Nimenä tällä liikkeellä oli mm. dadaismi - jo lapsetkin osaavat sanoa että dadadadaa. Venäjällä heitä saattoi olla vaikka suprematisteissa, paitsi että he menettivät julkaisu/esiintymisoikeutensa Stalinin noustua valtaan vuoden 1924 jälkeen. Siis aika pian Leninin kuoleman jälkeen loppui taiteiden välinen hurja vuoropuhelu.

Aamupäivällä oli kylässä blogiystävä, jonka kanssa mietittiin yliopistopolitiikkaa. Hän, samoin kuin moni meistä täällä kirjoittavista, saa vaikutteita Suomen kulttuuri-ilmiöistä ja sanoi että toisin kuin taiteiden kentällä, hänen mielestään Aalto-yliopistolla ei ole mahdollisuuksia onnistua, koska siinä pilkotaan tieteet ja taiteet pieniin osasiin. Hänen mielestään taiteilla voisi olla vielä mahdollisuus vaikuttaa ajatteluttavasti ihmisiin. Minä taisin olla vähän epäileväinen.

Ajattelen että pieniä osasia voi kyllä tarkastella luonnontieteissä, katsoa mikroskoopista tai teleskoopista, mutta jos pitäisi yrittää löytää yhteisiä tekijöitä teknisen, kaupallisen ja designin suhteen, vaikeuksia tulee varmasti. Ei niin etteikö tekijöitä olisi, yhdistäviä siis, mutta työtavat ovat auttamatta erilaisia, sen vuoksi yhteistyö on vaikeaa, ellei mahdotonta.

Suomi on pieni maa. Sattui niin että jo pitkän aikaa ennen Islannin tulivuorenpurkausta täällä Vaasassa toimiva Platform (suom. esimerkiksi esiintymislava) ja nykytaiteen museo Kuntsi olivat päättäneet yhteistyöstä. Kerran kuussa siellä tulee olemaan performanssi-ilta. Nyt kävi niin että japanilainen performanssitaiteilija ei päässyt Vaasaan eikä edes Suomeen, koska lentokoneet eivät lentäneet tuhkapilvessä.

Irma Optimisti sai seurakseen tanskalais-ruotsalaisen Philip Pedersenin. Kun lähdimme esitysten jälkeen Kuntsilta taivaanranta leimusi, kun auringonlasku osui tuhkapilveen.


Esiintyjien on osattava keskittyä. Tässä kaksi esimerkkiä keskittymisestä ennen esitystä:











Irma Optimisti











                                                             


                                                        Philip Pedersen















Ja sitten vielä leimuava auringonlasku. En tahtonut tuon ilmaa likaavan auton takavaloja kuvaan, mutta se kulki niin hitaasti, että muu porukka meni jo kaukana, joten olkoon nyt sitten ruma auto muistuttamassa tulevien auringonlaskujen kenties vielä punaisemmasta väristä.

(Kuvat voi klikata isommiksi!)


                                         Mutta meri alkaa olla vapaa.

16.4.10

Moderni surrealisti


Olen periaatteessa vastaan määrittelyjä. Minussa elää vastaansanoja, ja se väittää että ismeistä puhuvat tahtovat lokeroida siististi olemassaolon. Ainakin minun opiskeluaikanani, joka päättyi joskus 90-luvun puolivälissä, tenttikysymyksissä piti kuvata, selittää, peräti analysoida jokin tarkoin määritelty suure, oli sitten kyse ilmiöstä mistä hyvänsä.

En tarkoita tässä massaluentojen typeriä tenttejä, joissa arvon professorin piti keksiä kysymyksiä jostakin pienen pienestä detaljista, jota harva muistaisi. Sellaisiin jouduin osallistumaan vielä silloin 90-luvullakin, olin kuvitellut että ne olisi jo hylätty oppimista halveksivana temppuna.

Taidehistoriaa sain opiskelluksi puolen appron verran. Olin kyllä aiheesta kiinnostunut, mutta luennoitsija pani huoneen pimeäksi ja rupesi näyttämään dioja. Luennoitsijan ääni oli unettava, joten rupesin nukkumaan mieluummin kämpillä.

Kävin pari päivää sitten näyttelyssä, joka oli virkistävä oikeiden opintojen muistamisen vuoksi. Äiti oli lehtikriitikko ja minä sain edustaa avecia kaikissa näyttelyiden avajaisissa Tampereella. Opin pitämään kuvataiteesta. Kun aloitettiin näyttelyissä ravaaminen olin 8-vuotias, ja kun se loppui olin 16-vuotias. Eipäs, se ei loppunut koskaan!

Meillä on Pohjanmaan museossa hieno näyttely, josta voi lukea oikeastaan koko suomalaisen modernismin. Kuvataiteilijan nimi on Seppo Arina, näyttely on muistonäyttely, mutta kun ajattelee että taiteilija on tehnyt kuvia 70 vuotta, ollut koko ajan koloristi, mutta muuntautunut muodoissaan sinne tänne, päädyin kyseiseen otsikkoon. Eikä ole edes kovin kauan siitä kun hän kuoli, vuonna 2001.

Ja hän asetti


Noin pitkän uran aikana on tapahtunut vaikka mitä. Kun Arina teki myös lehtipiirroksia ja hänellä oli nopea ja tarkka piirroskynän jälki, näkee myös hänen huumorinsa joka oli aika lailla absurdia. Mistä tahansa absurdista on lyhyt matka surrealismiin.

Näyttelyn avajaisissa oli esitelmä Arinan elämäntyöstä, jossa taidehistorioitsija kulki kuvien mukana miltei läpi Suomen 1900-luvun taiteen. Ei Suomi ole erikoisesti mitenkään poikkeus, kun ajattelee esimerkiksi Euroopan 1930-50-lukujen voimakasta murrosta: ekspressionismi, surrealismi, kubismi, informalismi ja niin edelleen.
Nunnan tie taivaaseen


Totta kai ismit jossain määrin helpottavat tulkintaa. Kolorismi ei ole oikea ismi, mutta siihen päädyin Arinan töitä katsoessani. Mutta muistin monia muita suomalaisia kuvataiteilijoita 1950-luvulta vuosituhannen vaihteeseen eikä Arina mitenkään ole hassumpi edustaja siinä joukossa. Edustipa hän nyt mitä tahansa. Nämä tässä postauksessa olevat kuvat ovat 1980-luvulla, joka aikakausi Arinan töissä erityisesti jotenkin vetosi minuun. Kun olen ei-pätevä sanomaan, sanon vain, että niissä on selvän jujun lisäksi kyllä sanomakin.

Koska taiteilija on tuttu värien kanssa, näyttelyn kuvien ääreen on asettauduttava pidemmäksi aikaa, silloin kun väki alkaa vähentyä ja on lähinnä alakerrassa syömässä voileipiä ja juomassa viiniä. Värit onnistuvat tunkeutumaan tajuntaan vaivihkaa, hiljaisesti. Maalipinta tekee sen että outo eteläinen maisema ei vahingossakaan vertaudu postikorttiin. Jokaisessa maalauksessa on jotain, joka nyrjäyttää todellisuutta hiukan pois saranoiltaan.
Tulivuori


Se on mielestäni kaiken taiteen tehtävä. Vaikka sumentuisi stratosfääri.

(Kuvat: Tuija Arina-Sundelin)

9.4.10

Asialtaasta


Olin vuonna 1982 Seinäjoen urheiluhallissa todistamassa, kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Yhtyeen basisti hiiviskeli urheiluhallin nalaukoissa ja paineli nenäänsä ikkunaan. Koko Seinäjoki hihitti. Hyvä että voittivat. Pistepirkoista oli muutenkin esikuvaksi, soittotaitokin oli niin ja näin. Kaikkina muina vuosina kisat oli vedetty otsa rypyssä, nyt puhalsivat uudet tuulet ja kohta me oltaisiin niissä mukana. Ei seuraavana vuonna vielä, silloin Geishan ja Syyskuun piti ottaa kaksoisvoitto, joten me ei edes vaivauduttu ottamaan osaa, eikä meillä ollut siihen mennessä kuin yksi biisi eikä sekään oma. Ei ne silti mitään kaksoisvoittoa ottaneet, eivät päässeet edes karsinnasta eteenpäin ja kokonainen goottiarmeija, pari hassua jätkää Seinäjoelta, uhkasi laittaa tuomariston tikun nenään.---

Filppulan Jaska Ilmajoelta on ollut vasta nuori kundi noihin aikoihin, mutta olin selvillä siitä, että Pohjanmaalla kuhisi. Ensin oli perustettu KEMU eli Kehittyvän Musiikin yhdistys, sitten samainen yhdistys rupesi järjestämään Provinssi-rock – tapahtumaa Seinäjoen Törnävällä, joka siihen asti oli ollut tunnettu lähinnä mielisairaalasta ja varsinkin sen suljetuista osastoista. Maakunnassa oli kyllä usein sipisty, että Vimpelissä ei tarvittaisi B-mielisairaalaa, vaan katto koko pitäjän päälle. Minä en ole perillä mielisairaaloiden marssijärjestyksestä, mutta kyllä minua uhkailtiin sillä kun asuin Vimpelissä, siis jos en ole kiltisti. Olin vasta 5-vuotias silloin, joten sillä oli ehkä vaikutusta. Lopetin kiroilun, jota naapurin poika oli opettanut minulle kärsivällisesti.

Oikeastaan koko 1980-luvun alkupuoli oli rock-yhtyeiden kulta-aikaa. En ole varma siitä, kuuluivatko tulevat ja nykyisetkin rock-kokoonpanot sukupolvi X:n esiinmarssiin, mutta tässä kirjassa, Me ei oltu valtaosaa Jaska Filppula kuvaa tosirailakkaasti ,mitä uuden musiikin esiinmarssi vaikutti lakeuksilla jossa ei jumalauta pilkattu jumalaa. Sillä oli mitä tärisyttävin vaikutus.

Kirja on romaani. Sen on julkaissut viime vuonna Like-niminen kustannus, joka hyvin usein osuu julkaisemaan katu- tai tässä tapauksessa maantie-uskottavaa kirjallisuutta. Siis ei ollenkaan huono kustantamo, mutta jos niitä pitäisi asettaa paremmuusjärjestykseen voisi käydä huonosti. Kun ne ovat niin erilaisia ja vetoavat niin kovasti erilaisiin lukeviin yleisöihin.

Filppulan teksti on hauskimpia mitä olen lukenut aikoihin. Eikä tämä ole hänen ensimmäinen romaaninsa vaan neljäs. Kuvasta katsoo niin pohjalaisen näköinen nuori kaveri, että hänestä olisi vaikka näköiskuvaksi Etelä-Pohjanmaalle. Näköispatsasta hänestä tuskin tehdään edes Ilmajoelle.

Kirja tapahtuu suurelta osin Ilmajoella, joka on tunnettu Alkon Koskenkorvan tehtaista, Santavuoresta (josta Jaakko Ilkka oli kotoisin) ja tietysti oopperajuhlista, joita pojat katsovat sillalta syrjäsilmällä ja vitsailevat Könnin kuokkamiehellä ja sen puoleen myös Jorma Panulalla. Nyt kun sitä aattelen, niin minä olisin ehkä ajatellut silloin samoin, mutta nyt luulen että Panula olisi ilahtunut poikajoukon tapaamisesta.

Poijat ovat kehittyviä yksilöitä, joilla on ongelmana yleensä ja erityisesti olemassaolon taistelu, joka on rankkaa ja erityisen rankkaa se on aina ollut Pohjanmaalla. Ilmajokea en kyllä erityisesti tunne, että en osaa sanoa onko esimerkiksi Santavuoren legendalla ollut merkitystä esikuvien suhteen.

Tämä poikajoukko yrittää keksiä miten Koskenkorvan tehtaan piippuun, siihen keskivaiheelle, saisi maalatuksi kolme kirjainta: WHO. Joku valopää siinä joukossa sitten keksii ettei kannata, että emännät ja kylän akat vain sanoisivat että ”No jo on erikoosta!”, johon toinen että ”Onko Koskenkorva ruvennut maailman terveysjärjestön asiakkahaksi?”, johon vielä joku että ”Jo on kuulkaa omituusta!”, jotenkin niin käy poikien ajatus, eikä sitä paitsi edes löydy tarpeeksi korkeita tikkaita. Ilmeisesti sanoja ei sitten ikinä ilmestynyt Koskenkorvan tehtaan piippuun.

Emäntien ihmettelyssä on kirjan ainut löytämäni selvä virhe. En usko että kovin moni emäntä tietäisi että WHO on YK:n maailman terveysjärjestö.

Kirjassa on hienoja otoksia 1980-luvun maaseudusta, sen jakautumisesta vielä maataloudesta elannosta saavaan ja muuhun väestöön. Siinä keskellä kasvava näkee äkkiä jo pihalla kuka on kuka ja minkä takia ketäkin arvostetaan. Syyt ovat samansuuntaiset varmaan kaikkialla Suomessa, ehkä tämä on ylipäänsä maaseudun kuvausta noin yleensä. Kirjassa päähenkilö touhuaa kaiken aikaa ja on enimmän aikaa totaalisesti pihalla. Tosin aika luovasti pihalla.

Mutta parasta kirjassa silti on sen hillitön eteenpäinmeno, eikä mitenkään vihaisen ryppyotsaisesti vaan lämpimän huumorin kanssa. Olin sitä paitsi jo unohtanut kuinka hurjasti murre ja maisema tuottaa verbaalilahjakkuuksia, joita on tullut tavatuksi monia.

Jaska Filppula on minulle uusi tuttavuus, mutta suosittelen kirjan lukemista ja pliis, vailla ennakkoluuloja. Ollaan me pohjalaiset omaa lajiamma, mutta tässä on nyt astetta rehellisempi ja aidompi aikojen ja tapojen kuvaus.

Olin itse katsomassa kun 22-Pistepirkko voitti rokin suomenmestaruuden. Kyllä minä pidin niiden soitannasta, vaikka kuulin muunlaistakin mutinaa.


4.4.10

Kun olin kolme, osa 3


Isä lauloi minulle lauluja ja luki monta pitkää iltapäivää. Äiti oli pyykkituvassa nostelemassa lakanoita kiehuvasta lipeäpadasta, mutta minä olin isän kanssa. Se kertoi seikkailuja pitkistä pyörämatkoista. Sen pyörän nimi oli Torpeedo ja se kiisi niin kuin torpeedo kun siinä oli kaksi vaihdetta. Isä selitti että torpeedo on niin kuin pyssy, se vain ei sylje tulta heti lähdettyään kanuunasta, vaan sitten kun se osuu maaliin.

Mutta tämä Torpeedo oli sininen iso käyräsarvinen pyörä. Isän kanssa käytiin kauempana nevalla katsomassa olisiko jo juolukoita ja puolukoita. Nyt olisi pitänyt löytää karpaloita. Isä otti minut Torpeedoon niin että istuin sen käsien välissä poikkipienalla. Isä puhui omiaan maalista, meillähän oli asiaa nevalle. Oli mukana sanko ja saatiin pohjapeittoon. Ei tuullut, mutta nousi huuru vedestä. Nyt alkaa olla liian kylmä, sanoi isä, vaikka minä olisin kyllä tarjennut.

Oltiin pimeään asti. Käännyttiin takaisin kun isä sanoi että ehkä äiti on jo hyvällä tuulella.


Ulkona ei näkynyt ketään ja sitten rupesi vihmomaan hyvin kylmää sadetta. Menin seisomaan lähelle tietä suuren kuusen alle. Rupesin laskemaan numeroita niin pitkälle kuin osasin, mutta jouduin aloittamaan aina alusta. Sitten istuin ison juuren päälle ja heiluttelin alinta kuusen oksaa eestaas. Ajattelin että haukka saattaisi luulla että oksalla istuu lintu, sitten se sukeltaisi alas ja minä saisin sitä kiinni jaloista ja puristaisin niin lujaa ettei se pääsisi irti.

Navettapiika pani aina meidät Pekan kanssa vahtimaan kanoja, ettei haukka tule ja syö niitä suuhunsa. Renki sanoi että jos ottaisin haukkaa jaloista niin se lähtisi lentämään ja minä lentäisin mukana. Se voisi olla hyvä keino oppia lentämään. Lentämistä parempaa ei voisi olla. Pääsisin kauemmas kuin kirkonkylään, ehkä jopa sen toisen isoäidin, Mamman, luo. Oppisin puhumaan haukan kieltä, ja se kuljettaisi minua aina sinne minne halusin.

Minulla oli hyvin tarkka kuulo ja kuulin hevosen kaviot ja rattaat jo ennen kuin ne näkyivät mutkan takaa. Tuli kiire. En halunnutkaan että setä näkee minut heti. Lähdin juoksemaan kohti Nassun pesää, mutta sitten ajattelin että sinne ne tulevat ensiksi, kun huomaavat etten ole pihalla enkä tien päässä.

Menin talon seinustalle lähelle ruusupensaita, josta näin hyvin sisälle. Äiti ainakin näkyi. Se oli nostamassa kahvikuppeja pöydälle ja kakku oli keskellä pöytää. Sillä oli vauva sylissä. Rattaat pysähtyivät talon eteen. Isä kuului huutavan tallille päin, mutta siellä ei tainnut olla ketään juuri silloin koska sitten kuulin kuinka hevosen kaviot etääntyivät tallille päin. En kuullut enää kenenkään puhuvan. Ehkä minun olisi pitänyt mennä auttamaan isää hevosen riisumisessa, mutta sitten tuumin että minun kuitenkin pitäisi ensin katsoa miltä setä näytti. Isä sanoi että se on hänen veljensä. Nehän voisivat hyvinkin olla samannäköisiä ja siitä varmaan näkisi voisiko siihen luottaa vai olisiko se niin kuin äiti, ettei ikinä varmasti tiennyt mitä se tekisi.

Setä istui pöydän ääreen, kääntyi ikkunaan päin ja silloin se katsoi suoraan minuun. Sillä oli kihara tukka niin kuin minullakin ja tummat silmät. Setä hymyili minulle. Minä ojensin käteni ja viitoin sitä tulemaan ulos. Setä näkyi selittävän jotain äidille, joka jäi seisomaan kahvipannu kädessään keskelle lattiaa.

Setä ei näyttänyt aikuiselta. Se käski kutsua itseään Immuksi. Vedin sitä kädestä, että se saa tavata parhaan ystäväni. Nassu ei ollut ulkona, avasin siis veräjän ja pyysin Immua tulemaan lähemmäksi. Nassu ei nukkunut, vaan se oli kuunnellut kuka oli tulossa, minun askeleeni se kyllä tunsi, mutta ei tuntenut setää. Kysyin Immulta oliko se käynyt täällä aikaisemmin, se pudisti päätään. Nassu tuli siihen minun rapsuteltavakseni.

Immu ojensi kättään. Nassu nuuhkaisi sitä, mutta samalla se katsoi Immua sillä tavalla että voiko siihen luottaa. Minä sanoin Nassulle siihen että kyllä siihen varmaan voi luottaa, tulihan se siihen kuitenkin minun kanssani. Isä kuuli meidät ja tuli siihen seisomaan. Immu sanoi että jouluhan ei ole enää kaukana. Isä hymyili sille että ei olekaan ja että tuletkos meille jouluksi. Immu kysyi sitten että ruokaako on tarpeeksi. Se ei kuulostanut kysymykseltä. Isä katsoi minua ja sanoi että lähdetäänpäs sisälle.

Äiti aloitti että ei Marjaa voi päästää yksin, se ei olet tottunut kulkemaan yksistään ja eikö Mammakin ollut väsynyt. Immu katsoi minua ja kertoi että juurihan Marja kertoi matkustaneensa isoäidin luokse vaikka kuinka monta kertaa. Äiti tuli siihen minun lähelleni ja sanoi että tuolla tytöllä on mielikuvitusta enemmän kuin tarpeeksi. Isä avasi suunsa ja aikoi sanoa jotain. Mutta äiti jatkoi että vaikka Immu olisikin menomatkalla mukana, tulomatkalla ei olisi, eikä voinut ajatellakaan että tyttö olisi niin pitkään kuin jouluun asti, jos Immu tulisi silloin tänne. Immu sanoi että Marjan pitäisi päästä tutustumaan viimeinkin toiseen isoäitiinsä, kun se tuntee jo toisen.

Äiti rupesi hermostumaan. Sen ääni kohosi kun se sanoi, että älä sinä tule pojanjolppi tänne opettamaan miten minä lapseni kasvatan. Vauva rupesi huutamaan ja minä menin nopeasti sen luo. Isä käski äidin rauhoittua. Äiti suuttui vuorostaan isälle. Se sanoi että minä en sinun sukuasi ole tänne kaivannut nyt enkä tule kaipaamaan muulloinkaan. Pysykööt erillään tästä perheestä. Isä käski sen pitää suunsa kiinni. Äiti heitti lautasen päin seinää ja otti sitten luudan ja käski Immun häipyä heti eikä viidestoista päivä.

Immu sanoi että vai niin. Isä istui alas ja huokaisi. Immu rupesi pukemaan päälleen mutta kääntyi sitten ja pyysi äidiltä, että saisi antaa lahjansa minulle. Äiti käänsi selkänsä ja meni tiskaamaan astioita. Se kolisteli niin lujaa että oli vaikea kuulla mitä kukaan sanoi. Isä otti kihvelin ja harjan ja rupesi siivoamaan särkynyttä lautasta lattialta.

Immu tuli minun ja vauvan luo. Se ojensi minulle aivan pienen paketin, sellaisen joka näytti kuin olisi tarkoitettu nukelle. Siinä oli silkkinauha ympärillä. Se käski minun avata sen. Sitten se silitteli vauvaa ja leikki sen sormilla. Vauva hymyili sille koko naamallaan ja sanoi äittä. Paketissa oli aivan pieni posliinipossu, jonka selässä oli neliapila. Immu sanoi että minun pitäisi pitää se mukanani aina, koko elämän. Minä sanoin kiitos, koukistin sormea, se kumartui aivan alas, minä kuiskasin sen korvaan, että lupaan kyllä tulla heti kun pääsen karkaamaan. Immu kuiskasi takaisin, että elä sinä kuvittelekaan mitään sellaista, vaan tulet sitten seuraavan kerran kun isäs tulee käymään, sen mukana.

Yöllä pidin possua kämmenessäni, ettei se vain pääsisi häviämään. Äiti ja isä eivät sanoneet mitään toisilleen. Mutta en kuullut isän kuorsaavan, varmaan sekin valvoi. Immu oli illalla ottanut pirssin kirkolle ja sanonut että menee siellä kyllä yöksi jonnekin että pääsee sitten aamulla junalle. Se puhui vain isälle, äidille se ei enää sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä isä ei mennyt töihin. Se lähetti minut heti aamulla ulos, sanoi että sillä on tärkeitä asioita äidille. Minä olin suurimman osan aamua Nassun pesällä, mutta aina välillä kävin katsomassa mitä isä ja äiti tekivät. Välillä näytti siltä että äiti itki, välillä taas äiti huusi ja hakkasi isää nyrkeillään.

Sitten lähdin katsomaan kuka olisi tallilla, mutta siellä oli vain se iso pahansisuinen vankilan setä. Tiesin että se ei enää ajaisi minua pois, mutta se katsoi minua niin vihaisesti että en voinut jäädä sinne olemaan. Enkä sitä paitsi tahtonut lähteä hakemaan leipääkään sisältä. Otin lopulta Nassun ja lähdettiin kävelylle. Mentiin tietä pitkin, tällä kertaa kaupalle asti, koska äiti ei varmasti jaksaisi välittää juuri nyt mitä minä teen. Minä lauloin lujaa kaikkia lauluja joita osasin, koska laulaessa unohdin että en voinut mennä kotiin.



31.3.10

Kun olin kolme, osa 2

Kun äiti kielsi jotakin, se oli aina melkein jotain hyvää, niin kuin karamellikiisseliä tai hilloa. Sitä piti siis ottaa salaa. Tie kellariin oli vaarallinen, portaat olivat jyrkät ja kylmän hikiset, mutta olin oppinut että parhaiten niitä portaita pääsee kulkemaan avojaloin, kun silloin ei lipsunut. Osasin mennä sinne jo aivan yksin, äiti joskus lähetti hakemaan pienen kermakannun sieltä tai porkkanoita.

Tiesin missä hillopurkit olivat, osasin avata kannen, jossa oli paperia hillon ja kannen välissä, näin milloin hillossa oli hometta ja panin sellaisen kannen kiinni nopeasti. Hillopurkista otin hilloa sormella, sitten nuolaisin ja tasoitin jäljen niin että äiti ei pystynyt näkemään että olin käynyt siellä. Äiti oli jossain kauempana, pesutuvassa, tai kylässä Pekan äidin luona, minun piti olla varma siitä ettei se tulisi pitkään aikaan.

Silloin se yleensä jätti minut hoitamaan vauvaa, vaikka en siis saanut siihen koskeakaan, minun piti vain valvoa että vauva ei päässyt kuuppaamaan sängyn laidan yli lattialle. Sain aina puhutuksi vauvan olemaan aivan hiljaa, annoin sille leivänpalan jota se sai imeä sen aikaa kun kävin kellarissa.
Vauva ymmärsi minua. Se oli sängyssä selällään tyytyväisenä, koska lupasin sille että kun tulen takaisin se saa nuolaista sormeani. Äiti sen sijaan jätti vauvan aina niille sijoilleen. Äiti oli unohtanut kokonaan millaista oli olla vauva .

Muistin millaista oli, kun se ei käsittänyt mitä minä itkin. Joskus oli vatsa kipeä ja äiti vain käänsi kylkeä ja sanoi ”Tuki suus!”, se ei sanonut sitä koskaan kovaa, koska isä nukkui, eikä isä yleensä herännytkään vaikka itkin kuinka kovaa. Isä kuorsasi niin kovaa ettei se herännyt sen takia.

Kun olin vauva heräsin joskus siihen että vieressä oli joku toinen, semmoinen joka ymmärsi mitä minä sanoin, niin kuin isoäiti tai Mamma. Silloin oli heti paljon parempi olo, vaikka olisi ollut nälkä tai vatsa kipeä.

Isä kertoi että olin hyvin vakava vauva, enkä paljon nauranut, se ihmetteli miksi olin sellainen ja äiti väitti että olin perinyt sen isältä itseltään. Minä muistin miten olin katsellut kattoon ja tehnyt siihen kuvia. Oikeastaan suurimman osan aikaa odottelin vain koska pääsisin sängystä ylös, koska isä joskus näytti haluavan että tulen sängystä ylös itse. Rupesin sitten kiipeämään sängyn pienoja pitkin ja lopulta isä nosti minut sängystä seisomaan lattialle, se astui sitten kauemmaksi ja ojensi kätensä ja minä kävelin sen syliin. Se nauroi ja minä nauroin. Äiti tuli silloin sisään ja se kysyi mitä, isä käski äidin ojentaa kätensä niin kävelisin sen luo. Isä asetti minut seisomaan, äiti ojensi hellan luona käsiään, mutta minä pyörähdin ympäri ja menin isän syliin.

En muistanut odottaa, että äiti ja isä riitelisivät, vaan nukahdin. Uni alkoi suoraan ajatuksista, kun olin ajatellut lunta, niin se rupesi tanssimaan silmissä ja katselin sitä ja tunsin miten silmät pyörivät kuopissaan sitä mukaa kuin lumihiutaleet putosivat alas. Tiesin että nukuin ja ajattelin että on herättävä heti kun kuulen äidin ja isän puhuvan. Mutta sitten tuli suuri tuuli, korvissa humisi ja minä rupesin vajoamaan alas niin kuin ketunkoloon joka oli tallin takana kuusen juurella. Siellä oli pimeää mutta lämmintä. Minä käännyin ja puristin jalat koukkuun leukaa vasten niin että lähdin kierimällä putoamaan kohti ketunpojan pesän taaimmaista nurkkaa.

Silloin kun en ollut ulkona leikkimässä Pekan tai Nassun kanssa, tai sitten tallissa silittämässä hevosia, istuin sisällä tuvassa pienessä keinutuolissa joka oli juuri minun kokoiseni. Vankilan sedät tekivät sen minulle syntymäpäivälahjaksi, niin kuin kesäksi potkulaudan. Pekka otti heti potkulaudan omaan käyttöönsä, se halusi potkia sillä enkä minä voinut käyttää sitä kuin silloin kun Pekka oli kotona, tai nukkui.

Se oli samanikäinen kuin minä, mutta sen äiti käski sen edelleen päiväunille. Mieleni teki sanoa sille että vain vauvat nukkuvat päiväunia, mutta en uskaltanut sitten, koska se olisi voinut suuttua eikä olisi enää leikkinyt minun kanssani.

Äiti mutisi itsekseen että hirvitti kun murhaaja oli saunanlämmittäjä, silloin kysyin ensimmäistä kertaa, mikä on murhaaja, mutta äiti sanoi vain että isona ymmärrän. Isä sitten tuli kertoneeksi kun puhui sodasta, se sanoi että sodassa on tappamista mutta siviilissä on murhaamista. Niin kuin se synkkä ja vihainen mies, joka kävi joskus siivoamassa ja pienimässä puita? Sillä ei ollut nenää ollenkaan, vaan reiät joista näkyi luuta. Isä sanoi ettei sitä saa tuijottaa, se on sotainvalidi, sitä paitsi se on siviili eikä ollenkaan murhamies, mutta sodassa se ehti tappaa aika monta ryssää ennenkuin siihen itseensä osui. Niin kuin torpeedo, minä kysyin isältä, isä nyökkäsi että niin. Ajattelin se on varmasti sitten ehtinyt tappaa aika monta ryssää.

Tallilla miehet lauloivat sellaista laulua että silmien välliin ryssää juu. Isä sanoi ettei niistä tarvitse piitata, ne eivät ole sotaa nähneetkään, toisin kuin se nenätön mies. Siitä laulusta äiti sanoi että se ei sovi pikkutytöille, vaikka olin minä laulanut kuinka Rannajjärvi tappaa ruman vallesmannin, ja äiti oli hymyillyt.

Kotona voi tehdä joskus asioita joita ei saa tehdä ulkopuolella. Mutta ymmärsin niin paljon että en ikinä laulaisi sitä laulua Pekan äidin kuullen, koska se oli aika vieras. Tallissa vankilan sedät lauloivat sitä ja minä lauloin mukana ja sitten ne taputtelivat minua päälaelle ja kehuivat minun ääntäni. Se tapahtui kyllä silloin kun ketään renkiä ei ollut paikalla. Rengit kun olivat paikalla, niin vankilan sedät eivät puhuneet minulle mitään.

Keinuminen oli hienointa mitä tiesin, sekä sisällä keinutuolissa että ulkona puunoksaan kiinnitetyssä keinussa jossa Pekka antoi minulle vauhtia. Minua huimasi, kun heitin päätä taaksepäin että saisin kovemman vauhdin. Silloin minun piti nostaa päätä takaisin pystyyn hyvin hitaasti ja ravistaa se suoraksi sivukautta. Minä siinä olin ja taivas näkyi silmien edessä ja hävisi taas ja puunoksat vilistivät silmissä.

Mutta tuntui hetken siltä etten olisi ollutkaan siinä, silloin kun huimaus tuntui. Kuin olisin ollut poissa. Sitten ajattelin että poissa mistä, en ollut nukkunut koska sen tietää unista joita silloin näkee ja silloinhan on jossain. Pelotti vähän se että olin jossain jota ei ollut ollenkaan. Joku paikka joka oli ei-missään. Ja jos olin ei-missään, niin oliko minua silloin ollenkaan?

Äiti tuntui tietävän. Se sanoi että sielu on henki. Yritin sitten joskus hengittää ulos ja sisään oikein lujaa, puhalsin, kiipesin arkun päälle jonka yläpuolella oli peili ja katsoin näkyisikö henki peilissä. Jos en vain yksinkertaisesti osannut itse katsoa sitä. Ajattelin että uloshengityksessä suusta tulisi joku olento joka näyttäisi sitten sielulta. Mutta en nähnyt mitään, peilin pinta vain huurustui.

Minä yritin kerran kertoa äidille minkänäköinen sielu on, kuvittelin sen, mutta se vain sanoi että olen käynyt Höpönassun pesällä, eikä kuunnellut. Minä sanoin että niin olinkin.

Minä olin ollut Nassun pesässä, nukkumassa sen kanssa kyljittäin silloin kun äiti oli vauvan kanssa ulkona ja isä oli töissä. Äiti sai minut kerran kiinni kun kömmin pesästä ulos, mutta riiteli siitä vasta isän kanssa. Likainen otus! Isä käski äidin katsoa, että kukahan meistä on likainen. Ne tuijottivat toisiaan vähän aikaa, sitten katsoivat minua ja rupesivat nauramaan.

Minä loukkaannuin ja menin ikkunaan. Oli pimeää ja ikkunasta näkyi minun kuvani. Puhalsin ikkunaan ja tein ympyröitä sormella.

Se rinne jossa sai suuria lumipalloja? Sukevan keskusvankila.
Kuva:  Valto Ensio Heikkinen, 2010

28.3.10

Kun olin kolme


Olin niin kauan kuin muistin osannut puhua sellaisista asioista, joista äiti halusi minun puhuvan. Muutenkin äidille piti vastata niin kuin se haluaa, varsinkin silloin kun sen silmät olivat terävät ja sen suu oli tiukka, muuten se tarttui tukkaan tai löi. Se oli läpsäissyt joskus vauvaakin, sitä lyödessään siltä pääsi kirahtavia ääniä ja sen jälkeen se rupesi itkemään ja puristi vauvaa sylissään. Vauva huusi silloin edelleen eikä rauhoittunut pitkään aikaan vaikka sille olisi puhunutkin. 

Minä en varsinkaan voinut mennä viereen yrittämään rauhoittaa sitä, koska äiti olisi ollut sitten vihainen minulle. Äiti syötti vauvaa rinnastaan. Aina kun se syötti sitä, se kääntyi poispäin, niin että minä en koskaan nähnyt millaista se oli. Joskus vauva ei halunnut syödä, se vain itki. Silloin äiti joskus vain pani vauvan sänkyyn ja lähti ulos. Minä menin silloin puhumaan vauvalle ja se hymyili ja rupesi puhumaan vauvan kieltä. Minä muistin sen kielen. 

Se tarttui käteeni ja rupesi imemään sitä niin kuin tuttipulloa. Minä en pitänyt siitä yhtään, mutta vauvan piti antaa imeä, se oli vain ollut sitä mieltä että äidin rinta oli maistunut pahalta. Lehmät ja vasikatkin tahtoivat aina imeä kättä. 

Äiti tuli takaisin ja näytti jotenkin omituiselta, niin kuin tehnyt jotain pahaa, josta minä vain tiesin. Aivan niin kuin minä olisin ollut sen äiti. Se meni keittämään minulle velliä ja antoi minun olla vauvan kanssa, vaikka olin nopeasti astunut vähän taapäin kun äiti tuli sisään. 

Se huokasi sitten että vauva se jaksaa huutaa kuin syötävä. Ajattelin että on olemassa äitejä jotka syövät vauvoja. Tai ehkä isiä. Tai ehkä on isiä ja äitejä jotka myyvät lapsia teurastamoille, koska lehmistä ruokinta-aikaan sanottiin aina että ne huutavat kuin syötävät. Joskus lehmiä tuli hakemaan iso kuorma-auto ja lehmiä jouduttiin vetämään ja työntämään niin että monta vankilan setää ja renkejä ja navettapiikoja oli yhdessä mukana kun kuorma-auton lavalle rakennettua siltaa pitkin piti saada ne nousemaan ylös. Ne eivät halunneet ja ne huusivat. 

Pelästyin niiden huutoa, mutta aikuiset eivät välittäneet. Minä tunsin monet niistä lehmistä. Miksi kuorma-auton sijaan eivät rengit voisi yksinkertaisesti ajaa niitä vaikka seuraavaan pitäjään, jos vankilan navetassa ei ollut tilaa? Myös sikoja pantiin kuorma-autoihin. Minä kysyin kerran pieneltä navettapiialta mitä lehmille ja sioille tapahtuu, se kuiskasi minulle että ne vietiin teurastamolle. Mutta se ei kertonut minulle mikä se sellainen paikka on.

Minun paras ystäväni oli Höpönassu ja ajattelin saavani pitää sen kaverina siksi että olen sen pesässä sen kanssa. Olin varma siitä että sitä ei teurastamolle vietäisi. Se oli viisas possu. Nukuttiin yhdessä ja juostiin yhdessä pitkin pihaa.

Isä tuli kerran sisälle kun vauva huusi kuin syötävä. Se katsoi vähän aikaa ja näki ettei vauva syönyt ja äidillä valui vesi silmistä. Isä lähti sitten tallille ja sai yhden vankilan sedän valjastamaan hevosen kärryjen eteen. Se ajoi sitten hevosella talon eteen ja käski äidin pukea vauva ja itsensä: vauva piti viedä lääkäriin. Isä sanoi äidille että ethän sinäkään tätä enää jaksa. Vauvalla oli punaisia täpliä kasvoilla, niitä tulee kun  itkee.

Mutta isä sanoi että vauvalla on rokko ja käski minun pysyä kaukana.  Ne lähtivät sitten kolmisin ajamaan kohti kirkonkylää. Minä jäin Pekan ja Pekan äidin kanssa katsomaan portaille. Kärryt hävisivät laihojen kuusien sekaan, niistä näkyi vilahduksia ja ruskeasta hevosesta ja sitten ei enää kuulunut mitään. Pekka oli samanikäinen ja olimme luvanneet mennä naimisiin.


Kun ne tulivat takaisin ja menin niiden perässä sisään, äiti tarttui heti tukkaan ja sanoi että kuinka monta kertaa minä olen sanonut että kaupalle ei mennä. Minä en itkenyt mutta en myöskään kysynyt että miksi. Isä haukahti ja käski äidin lopettaa.  Äiti ei ollut aivan viisas kun se huusi sillä tavalla. Enkä myöskään kertonut, että mentiin Pekan kanssa kauppaan sen takia että sinne oli kielletty menemästä.

Isä sanoi että kauppias pitää kirjaa ihmisistä jotka ottavat sieltä tavaraa ja lupaavat maksaa myöhemmin. Sitten se panee siihen kirjaan korkoa ja sitten ihmiset eivät pystykään maksamaan niitä laskuja. Jaa, minä sanoin, vaikken ymmärtänyt mitään. Minä kyllä muistin kaikki sanat mutta ajattelin että on hyväkin muistaa, koska sitten myöhemmin ymmärtäisin. Olin hirveän hyvä muistamaan. 


Menin istumaan vankilan setien minulle tekemään kiikkutuoliin ja rupesin keinumaan lujaa. Ilman vauvaa oli hyvä. Äidillä oli aikaa lukea minulle ja laulaa. Isä taas kaivautui kirjoihinsa, se poltti tupakkaa ja savu nousi ylös sen korvista. Äiti piirsi minulle paperinuken ja väritti sen kosmoskynällä punaiseksi ja siniseksi. 

Sitten äiti antoi minulle paperia ja näytti että kosmoskynällä voi maalatakin, kastaa vain kynän veteen tai pirskottaa vettä paperille ja punainen tai sininen väri leviää. Kaupan käärepaperia oli paljon, koska äiti leikkasi siitä kaavoja kun se ompeli. Nytkin se ompeli minulle talvihousuja, joita saisin pitää sitten kun lumi on jo tullut maahan. 

Nyt on syksy, äiti sanoi, kohta tulee talvi. Ja sitten vauva tulee takaisin. Eikö olekin hauskaa? Ei, minä sanoin. Ja äiti löi.

Sukevan keskusvankila talvella 2010 (Iiskolan maatilavankila, avovankila, nyt jo eläimet poissa). 
Kuva: Valto Ensio Heikkinen.


21.3.10

Jo ajateltu


Minulla on täysi vapaus valita mitä ajattelen. Sitten minulla on myös täysi vapaus päättää mitä mahdollisilla syntyneillä mielenjuolahduksilla teen.

Mutta olen monesta syystä kuin mikäkin Buridanin aasi. Mitä ei saa sekoittaa Bileamin aasiin. Jos jotakuta kiinnostavat nämä aasit, niin ne löytyvät kyllä Raamatusta. Onhan siinä pirunmoinen kahlaaminen, mutta kyllä ne siellä ovat. Niiden olemus on aika lailla erilainen. Buridanin aasi on enemmän eläimellinen, Bileamin taas suorastaan pyhä.

Mitä tulee Raamatun lukemiseen, minun on suositeltava sitä koska se on komea kertomus, tai kertomuksia limittäin, ja uusi Raamatun suomennos on kaunista kieltä. En käsitä miksi ihmiset eivät useammin käänny sen kirjan puoleen kun kuitenkin kuulutaan kristilliseen kulttuuripiiriin, aivan selvästi, kirkkoihin kuuluvat yhtä paljon kuin kuulumattomat. No, judeokristillisislamilaiseen, en usko että kellään tähän laajempaan piiriin kuuluvista on paljon ongelmia toistensa ymmärtämisessä. Siis loppujen lopuksi, kun otetaan pinnalta pois fundamentalismit.

Mietitytti että mitä olemisesta ajattelee joku muu ja löysin The Guardianin viikonlopun kirjallisuussivut, luin The Nationin feminismin päivitystä ja sitten luin Harpers-lehteä, jossa kerrottiin Guantanamon leirin Camp No:n salaisista kidutusriiteistä. 

R.D.Laing pukee yhden länsimaisen nykyihmisen olemassaolon ongelman kirjassaan Knots (1970) tällaiseksi:



Tuossa nätisti ympyrässä itseensä sulkeutuva katsomus siitä mitä ihmisellä voi olla. Kaikki on joka tapauksessa varastettua. Tässä kohden voisi väittää vastaan, että termi ”varastettu” on ehkä liioiteltua, ehkä se on kasvattaja-aikuisten vakuutus siitä, että oikeasti kukaan ihminen ei ole ansainnut mitään ja jos hänellä jotain on, niin se on tullut hänelle väärin perustein.

Luulisin että tuohon päättelyyn liittyvät ihmisten suosimat rikossarjat telkkarissa tai dekkareiden lukeminen mökillä, kun puita ei enää jaksa sille päivälle pilkkoa. Dekkareissa etsitään syyllistä. Se ei välttämättä ole varas, ellei sitten varkaana ajatella ihmistä, joka vie toisen elämän. Syy siihen varmasti on, mutta en tiedä löytyykö se Laingin kehittämästä ympyrästä.



Kun olin hoitamassa lapsia, iltalukemisena oli Stieg Larssonin kirja  Miehet jotka vihaavat naisia. Sen lukeminen oli tervanjuontia, koska se lähinnä käsitteli miljoonaomaisuuksia hamuavia ihmisiä ja niiden veristä sotaa keskenään. Kun dekkarista on kyse, niin veristä ihan kirjaimellisesti.

Tässäkin on siis kyse varastamisesta. Mihin joutuu ihminen joka ei ole ansainnut mitään?  Raamatun vastaus on armo, mutta harva tätä maallista elämää tallustava sellaista on ikinä kohdannut, joten useimmat varmasti ohittavat sen reagoimatta. Laing etsii kirjassaan Knots jonkinlaisia vastauksia näihin kysymyksiin, mutta vastausten pitää tulla lukijalta. 

Kunnon psykiatrina hän ei tarjoa niitä itse. Eikä ole tarpeenkaan. En ole ehtinyt lukea Kropotkin-elämänkertaa, jossa käsitellään anarkismin historiaa, mutta tiedän siitä filosofiasta sen verran kuin on tarpeen, luultavasti. Anarkistit jauhautuivat ulos Venäjältä jo ennen kuin Trotski. Yksi yksinkertainen maksiimi on: ”Omistaminen on varkautta”. Sen sanoi kyllä ranskalainen Proudhon.

Jos niin kutsuttu pieni ihminen rupeaisi miettimään tarkemmin anarkismin päädoktriinin, eli itseohjautuvuuden ajatusta, niin todennäköisesti hän kyllä riemastuisi. Jos käsittäisi sen, että lukemalla, tutkimalla ja keskustelemalla pääsee hyvin pitkälle ja jopa siihen asti että on oman elämänsä herra ja valtias.

Tuo varastamisen ympyrä voi kuvata myös riippuvuutta. Nykyään käytetty termi läheisriippuvuus kuulostaa hölmöltä, suorastaan hölmöilyltä, koska edelleen yhteiskunnan peruspilari näyttää olevan perhe. Eikä siinä ole suuria muutoksia tapahtunut sitten metsästäjä-keräilijä-kulttuurin, joka olisi ekologisin olemisen paras malli.

(Kuva: The Nation, New York 1970)
Naiset ovat olleet kotiluolassa hoitamassa lapsia, opettelemassa keramiikan tekemistä, aloittaneet puhumisen kun oli tarpeen opettaa lapset ruuan keräämiseen ympäristöstä, opettaneet kieltä miehelle, joka oli vain örähdellyt siihen asti, ylipäänsä naiset ovat hoitaneet hengissäsäilymisen. 


Mies on ollut suuri metsästäjä ja aina poissa. Se jolla pelotellaan lapsia, että isä tulee ja pieksää jollet ole ihmisiksi.

Kliseitä riittää. Mutta evoluutio on oikeasti olemassa oleva asia ja sillä on syynsä, vaikka mutaatioiden säilymiseen seuraavissa sukupolvissa, jos mutantit ovat hengissä kauemmin ja tuottavat siten enemmän jälkikasvua. 

Eniten kaikissa näissä solmuissa minua häiritsee ihmisten loputon ja tavaton arvottamisen pyrky. Olen ruvennut pitämään ensyklopedisti-kirjailijoista, koska he tuottavat hirveästi päänvaivaa. Esimerkkeinä Günther Grass tai vaikkapa W.G. Sebald (täällä), sattumalta saksalaiselta kielialueelta kumpikin. Heitä ei voi ohittaa, koska he pirullisesti panevat lukijansa syöksymään historian, ekologian, kosmologian, kasvi- ja eläinopin, biologian, teknologian ja muiden vastaavien kirjojen kimppuun.

Netti on totta kai olemassa, mutta siihen ei voi valitettavasti täysin luottaa. Entä voiko tietokirjoihin täysin luottaa? En tiedä. Unettomuutta ei tuota tietämättömyys, mutta joskus se kamala ajatus että ei ehkä ehdi koskaan tutkia kaikkia tarvittavia asioita. 

Palatakseni R.D. Laingiin:

There is something the matter with me because I do not feel anything the matter with me.




Edit 22.3.2010. Kuvataiteilija, graafikko Timo Aarniala on kuollut. En ole tuntenut häntä henkilökohtaisesti mutta hänen luomansa uudenlainen grafiikka näkyy vieläkin tässä maassa. Hänen viimeiseksi tuotannokseen jäi tämä kirja. Eniten hänen työtään tuli ehkä näkemään kirjojen ja levyjen, etenkin Love-records-yhtiön,kansissa.