Levottomia unia

Minulla oli ystävä, jolla oli levottomat jalat. Kuunneltiin Siekkareiden tai vaihtoehtoisesti Hassisen koneen biisiä Levottomat jalat. Opeteltiin tanssiskelemaan niin että se oli enemmän liikuntaa. Hidasta aaltoilua. Ei hyppimistä niin kuin nuorena.

Yksinkertaisesti päätettiin että hyppiminen jääköön Provinssin päälavan esiintyjiä katsellessa. Tästä on tietysti jo kauan.

Kesällä on ihan helppoa tuntea kaipuuta johonkin menneeseen. Olen hitaasti mutta varmasti opettelemassa uudestaan sitä tanssia. Nyt siihen liittyy sellaista aaltoilua, josta voi muistaa vesijumpan, tai kellumisen keskelle järveä jossa voi katsoa pilvien nopeaa vaihtelua vaikka loppuelämän.

Sitten joogaharjoitukset. Lihakset menevät huonoon kuntoon, koska nyt päätti ruveta satamaan koko ajan, eikä minua huvita kastua litimäräksi. Lämpötila putosi keskipäivän 25 asteesta 17 asteeseen. Joku tuttu sai kesäflunssan. Sateesta ei ole paljon väliä jos pääsee uimaan. Pään ja kropan lämpötilaa voi yrittää tarkkailla. Joogan aikana ei saa puuskuttaa. Näistä vaatimuksista pitäisi päästä eroon sillä tavalla, että elämä vain yksinkertaisesti virtaisi ja ihminen, esim. minä, voisi tehdä tarvittaessa muutaman korjausliikkeen, muu hoituisi siinä ohessa. Työtä tehdessä. Mutta työn on oltava kiinni elämässä, muuten elämäkin karkaa.

On turhaa kuvitella olevansa samanlainen kuin joku tuttu, vaikka tuttavan kanssa on joitakin yhteisiä elämänalueita. Tässä pätee ihan sama kuin missä tahansa suhteissa. Esimerkiksi pari kertaa on tullut tänä kesänä vastaan jonkun lausuma ylevän kohtalokas ultimaatumi: lapsen ja vanhemman väliin ei saa asettua.

Silti täältä kauempaa katsottuna on ehkä helppo nähdä millaiset ne välit ovat ja millaisiksi ovat muuttumassa. En oikeastaan ymmärrä mitä tarkoittaa asettuminen vanhemman ja lapsen väliin. Tärkeintä on että lapsi pääsee kasvamaan ja varttumaan, että häntä ei alisteta eikä nöyryytetä niin, ettei hän löydä omaa tietään. Sinun lapsesi eivät ole sinun.

Sitten kävin pitkästä aikaa kirjastossa ja käsiin osui Markus Nummen Karkkipäivä (Otava 2010). Siinä ovat pääosassa lapset niin kuin olivat jo Kiinalaisessa puutarhassa, vaikka sen yksi päähenkilö onkin Mannerheim. Kiinalaisesta puutarhasta minulle jäi yksi lause, jonka kirjoitin dinosaurus-tietokoneen näytönsäästäjään: Midilimangar!, mutta en aio ruveta selittämään sanaa, vaan pyydän ihmisiä lukemaan senkin kirjan.

Kiinalaisessa puutarhassa lapset ovat uiguureja, Karkkipäivässä suomalaisia. Lapsuudessa on eroa mutta perimmältään lapsuus on samaa. Uiguurikylässä lasten ja vanhempien väliin osui väkivaltaisuuksia, jostain syystä Takla Makanin autiomaan reunalla asuvien ihmisten maahan ruvettiin kiinnittämään huomiota, siirtomaaisäntiä ilmestyi nurkille. Suomen lähiön kerrostaloalueen sosiaalitapaukset taas aiheuttavat kärsimystä juuri lapsille. Juoppoperhe on aivan yhtä paha kuin jonkun muun addiktion riivaaman yksinhuoltajan perhe. Ja toisinpäin. Sosiaalista kontrollia ei oikeastaan enää ole.

En muista kuinka kauan Unescon ja Unicefin perustamisesta on, mutta tätä peruskulttuuria ei oikein murra mikään: lapsen ja vanhempien suhde. Pitäisi olla niin että lasten oikeudet ylittävät kaikki muut aivan siitä syystä, että lapset edustavat tulevaisuutta. Aikuisille, lapsia haluaville, pitäisi olla kasvatusta. Aikuiset eivät malleja juuri enää saa suvuista, jotka ovat pirstoutuneet ympäri Suomen ja maailman. Mutta en kyllä keksi, kuka sellainen kasvattaja olisi. Minusta tuntuu että kasvattajien koulutus on vähentynyt. Yliopistojen tulosvastuullisuus alkaa jo näkyä.

Ääripäitä löytyy: hellyyden ja hemmottelun ympäröimä Tavallinen Onnellinen Perhe ja lasten kaltoinkohtelu. Nummen kirjassa ei romantisoida mitään. Kirjan lopussa lukee, että kirjailija on saanut sosiaalityöntekijöiden raportteja kirjan pohjaksi, siis Karkkipäivän. Aivan ilmeisesti Nummi on tehnyt yhtä lailla taustatyötä Kiinalaisessa puutarhassa. Mannerheim oli todella niillä main vuonna 1908, tehtävä oli kartoittajan, siinä ohessa piti kartoittaa suuren ja mahtavan Venäjän intressejä maalla jossa ei ollut valtiota. Suojattomien keskellä. Uiguurit ovat turkinsukuista kieltä puhuvia muslimeja ja suomi kielenä kuuluu samaan uralilais-altailaiseen kieliperheeseen kuin turkki ja sen sukukielet.

Muistan Kiinalaisesta puutarhasta vedessä polskivat lapset silloin, kun Kiina ja Britannia eivät olleet vielä iskeneet kynsiään heimon maihin. Karkkipäivässä on talvi ja pieni lapsi kyyhöttää pitkään piilossa uima-altaan pohjassa, kun lapsisakki oli hakannut hänet. Aikuisen käskystä.

Uiguureista osa lähti pakoon Himalajan solan läpi Intiaan, Suomen talvessa pienelle pojalle ei löydy suojaa enää.

Karkkipäivän opetus on yksinkertainen: Suomen hyvinvointivaltio on jo rapistunut siihen kuntoon että sen pelastaminen pitäisi aloittaa heti. Huono-osaisuuden ketjuttuminen sukupolvien myötä on todettu jo selvästi. Tutkimuksia on tarpeeksi. En ole oikein käsittänyt miksi poliitikkojen mielenkiinto on jatkuvasti kohdistunut rahan liikkeisiin. Jos ne häiritsevät maan ihmisten elämää, siis rahan liikkeet, niin olisiko mahdollista kääntää katsetta, siellä ylhäällä päättävissä piirteissä, kohti sosiaalista oikeudenmukaisuutta?

Suomi on ollut luokkayhteiskunta varmasti aina, mutta ennen alimmillakin luokilla on ollut työtä. Enää ei ole. Ei meillä pitäisi olla varaa luokkaerojen lisäämiseen. Siitä aiheutuu väistämättä epäjärjestystä, joka tuntuu kaikkialla. Pahinta on väkivalta.

Olen yhä enemmän myös sitä mieltä että uiguureille ja tiibettiläisille pitäisi antaa vapaus. Ilman vapautta yhteistyö ei toimi, oli valtio mikä tahansa.

Mielen kuvia

Katsoin valokuvaa tädistäni. Istuu siinä aivan rauhallisesti puutarhakeinussa ja lukee lehteä. Hänen isotätinsä istui samaan aikaan talon portailla ja poltti piippua körttivaatteisiin puettuna. Noina aikoina ei pidetty yllä kauhistuttavia ikäpolvikuiluja, niin kuin nyt. Voi olla että ne olivat silloinkin, mutta vanhat eivätkä keski-ikäiset puhuneet asiasta yhtään mitään.

Sitten löytyi toinen kuva, siinä oli nuorimies, laiha, tarkkasilmäinen, tähtäämässä kiväärillä maaliin. Hänen vieressään oli isoisä, jonka mielestä jokaisen miehen on pakko osata ampua. Taito olisi välttämätön ennemmin tai myöhemmin.

Sitten on kuva perheestä: äiti, isä, tytär ja poika. Kuvassa on äärimmäinen hiljaisuus. Seinältä katsoo muutama hääkuva menneeltä vuosisadalta, ilmeet ovat vakavia, juhlapukuisia. Perhe on päivällispöydässä. Hiljaisuus kirkuu.

Jonkun kamera räpsähti. En tiedä kenen.

View from shore. Photo: Ilmari Ackley

Näihin aikoihin vuodesta muistan erityisen hyvin mieleen painuneet hetket kello kuusi aamulla isoäidin luona. Mentiin takaniitylle lypsämään lehmiä. Liiverin varjo viistoutui ja viittoi tielle, minä kolistelin maitokärryjä ja tiesin että voin työntää ne sinne, mutta en jaksaisi enää takaisin. Aurinko sädehti heleissä koivuissa ja tuomi kukki ikuisesti kaikki kesät.

Isoäiti tarjoaisi lämmintä maitoa ja minä kaataisin sen vaivihkaa kissan isoon kuhmuiseen kuppiin navetan nurkassa. Kissa oli suuri musta kolli ja eli niin kauan kunnes joku löi sen pään halki kirveellä tai pesäpallomailalla. Isoäiti voivotteli, kun oli ollut juuri kissarutto ja nyt tulisivat hiiret ja rotat.

Car that takes. Photo: Ilmari Ackley

Mielessä kaikki ihmiset pyörivät ja hyörivät, pysähtyivät hetkeksi, mutta kukaan ei sano mitään hyvin selvää. Ennen kaikkea suvut, sukulaiset, eivät tee radikaaleja ratkaisuja, elämä ei muutu, siinä ollaan leivän syrjässä ja pysytään. Sitten ne kuolevat pois.

Joku sortui katkeruuteen. Yksi katsoi kiikarilla aina vain etääntyviä lapsiaan, jäi yksin. Kiikari oli väärinpäin. Isotäti vietti 15 vuotta valkoisessa salissa. Hänen kasvonsa muuttuivat täydenkuun muotoisiksi, mutta eivät säteilleet valoa. Hän kyllä hymyili koko ajan, mutta silmiin ei tullut ilmettä.

Kysyin sitä puutarhakeinun tädiltä, joka pyysi olemaan häiritsemättä. Otin koiran hihnan ja lähdin juoksuttamaan sitä.

Mentiin koskelle, jossa oli lapsia uimassa. Päästin Sessen sinne mukaan, ja lapset kiljuivat että koira ravistelee veden päälle, ennen kuin ovat ehtineet kastautua. Katselin vedessä läpsyttelyä, ojensin käden siihen, missä vesi ryöppysi ylhäältä kivistä. Välillä häilähti varjo: vähän isompi kala.

Puhtaat vedet.

After rain. Photo: Ilmari Ackley

Kesäpäivänseisaus

Viikonlopuksi on luvassa aurinkoa, pilvistä, sadekuuroja, ukkosta, kylmää ja lämmintä.

Pukeutukaa asianmukaisesti. Aion pitää ruudut kiinni, nämä eletronisvirtuaaliset, ja yrittää keskittyä johonkin muuhun. Tähän meni yli kuukausi, olisi voinut jatkua ja ehkä jatkuukin.

Kyllä aurinkoisenakin päivänä saa lukea. Fillarin selästä voi mennä istumaan puun alle, ellei ukkonen osu päälle. Siis parin päivän radiohiljaisuus tässä blogissa.

Bobrikoff ammuttiin ja Bloom kukoistaa

Tämä lyhyt postaus sisältää mainoksen. Kyse on Oregonin Forest Groven Bloomsdayn ohjelmasta, jonka suomalaiset, elleivät ennalta tienneet, nyt surkeasti missasivat. Ulysseksen julkaisemisesta tulee nyt kuluneeksi 90 vuotta.

Suomalaiset taisivat juhlia vähän ennenaikaisesti, kun julkistettiin uusi suomennos Ulysseksesta. Suomennoksen ahkeroi Leevi Lehto. Kymmenen vuotta suunnilleen sanoi työn kestäneen. Lehdestä luin.

Minulla on kirjahyllyssä Pentti Saarikosken Odysseus-suomennos. Nimi on eri, mutta alkuperäisteos sama. Nimestä ei ole syntynyt uutta kirjallista sotaa, onneksi. Se nyt vielä puuttuisi.

Uutta suomennosta en ole vielä ehtinyt saada käsiini, joten tänään nyt sitten vain juhlitaan. Joka tapauksessa Bloom on siis James Joycen Ulysses-teoksen henkilö, ellei joku tiennyt.

Oheisessa linkissä juhlaohjelma ja vielä lisäksi diakuvasarja josta pidän kovasti. Samoin musiikista.

Englantia taitavat kaikki osata niin paljon, että saavat juhlaohjelmasta selvän. Mutta kutkuttaisi tietää mitä dublinilaiset tekevät tänään.

Hienot juhlat niillä ovat ainakin Amerikassa!

En ole huomannut tietoja Bobrikovin murhan juhlinnasta. Mutta muistanette tarinan kuvataiteilija Sigrid Schaumanista? Vanha nainen köpötteli kepin kanssa päin punaisia jossain päin Helsinkiä. Sattui poliisi näkemään ja puhalsin pilliin. Sigrid Schauman heristeli keppiään sanoessaan: "Nuori mies, minua ei ole koskaan pidätetty sen jälkeen kun veljeni murhasi Bobrikovin. Hänen nimensä oli Eugen Schauman.".

Hauskaa Bloomin päivää kaikille!

Paikalla olevat hanhet metelöivät täällä, ja ovat hengessä mukana.

Scherfbeck ja aikalaisia

Pitäisikö meidän tämän taiteilijan kohdalla vain luovuttaa ja sanoa että hän nyt sattuu olemaan parhaiten myyvä taiteilija eikä sille enää voi mitään? Miljooniako niistä viimeisistä kuvista on jossain Sothebyssä maksettu, paljon kuitenkin. Vaikka hän myy, edelleen, 150-vuotiaana, niin hän on kuitenkin hieno taiteilija.

Hänen tyylinsä oli totta kai minulle tuttu jo kirjojen kuvista ja olen nähnyt jonkun hänen työnsä Ateneumissa. Helsingissä on enemmän monenlaisten taiteilijoiden näyttelyitä kuin muualla maassa. Se johtunee siitä että Helsinki on pääkaupunki ja se, jonne rantautuu eniten kesäisin risteilijöitä – enkä tarkoita nyt laivastoa.

Toinen asia oli tietenkin se että hän oli nainen. Hän oli kaiken lisäksi nainen, joka tuli suuremman yleisön tietoisuuteen uudenlaista taidetta tekevänä ihmisenä jo eläessään. Alkuun niitä uusmuotisia, ”ranskalaisia” tauluja ei oikein Ateneumin vuosinäyttelyihin haluttu.

Scherfbeck: Kalifornialainen. 1934. Öljy kankaalle. Didrichsenin taidemuseo

1800-1900-luvun vaihteen taiteilijoista on jo monta naista. Maria Wiik, Venny Soldan, esimerkiksi. Ja sitten tämä Helene Scherfbeck.

Meillä on Pohjanmaan museossa Vaasassa näyttely naistaiteilijoiden töitä. Näyttelyssä näkee selvästi sen miten naiset murtautuivat ulos ja tekivät sen hienosti. Monissa töissä näkyy jo alkuvoimainen tekijänote. Olen itse kirjoittanut joskus Fanny Churbergin töistä, joista Riitta Konttinen teki kirjan, ja käynyt Tikanojan taidekodissa katsomassa jotakin hänen työtään. Hän käsitteli elämäänsä, tunteitaan maisema vertauskuvana. Hän on maisemamaalareiden kärkeä, tai siis oli, eli lyhyen elämänsä 1845-1892.

Scherfbeck: Elegantti nainen. N. 1928, öljy kankaalle. Signe ja Ane Gyllenbergin säätiö

Helene Scherfbeck sai stipendin Ranskaan ja tutustui siellä modernisteihin. Tämä oli siinä vaiheessa kun hän oli noin parikymppinen, sitä ennen hän oli ollut lapsinero, pääsi opiskelemaan Ateneumiin jo lapsena.

Tätä en lukenut näyttelyesitteestä enkä Helsingin Sanomista tai kuullut Ylen Radio 1:n kulttuuriohjelmissa, joissa ei ole Vaasan näyttelyä mainita sanallakaan. Kas kun samaan aikaan on näyttely Ateneumissa, pelkästään Scherfbeckin töitä. Kun en ole käynyt Ateneumin näyttelyä katsomassa niin en osaa sanoa onko tämä kovinkin provinsiaalinen näyttely. Minusta sillä ei ole väliä. Jos Scherfbeckin teokset sijoitettaisiin Timbuktuun, tai muuten vain sinne missä pippuri kasvaa, niin kyllä hänet todettaisiin taiteilijaksi. Muistaakseni Timbuktussa tehdään elokuvia, joten kyllä ihmiset tajuaisivat kuka tämä kalpea pohjoinen maalari on. Tärkeä ihminen, jolla on paljon asiaa.

Värillä on väliä näissä kuvissa. Hän rajaa muotokuvat ihmisistä jyrkästi, usein varjoja ei ole lainkaan. Hän maalasi suurimman osan tuotannostaan asuessaan kahden kesken äitinsä kanssa Hyvinkäällä. Hän seurusteli silti vilkkaasti ystävien kanssa, kirjeitse. Hyvinkää on varmasti ollut Helsingin kaukainen takapiha, mutta jos ihminen tahtoo maalata voi olla hyväkin asua kauempana mittareiden ja arvostelijoiden silmistä.

Scherfbeck: Lehmuksen alla. 1911. Öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo

Äskettäin tuli television Teemalta Väinö Vainion kirjoittama monologinäytelmä Helene Scherfbeckistä. Nimi on ”Surukin voi olla onnea”. Monologinäytelmän näyttelijä oli Eeva-Kaarina Volanen, joka kykeni lataamaan taiteilijakuvaan kaikki ikäkaudet, jotka tietysti ovat olemassa vanhemmassa taiteilijassa.

Televisionäytelmä oli hyvin vangitseva. Vaikka on itsestään selvää, että aika ajoin Scherfbeck puhkeaa kirjeissään (näytelmässä puhuessaan kuviensa kanssa) puhumaan siitä, kuinka raskasta on yrittää hoitaa sairasta, vanhenevaa ja lopulta kuolevaa äitiään aivan yksin, niin katkeruutta siinä ei ole. Taiteilija sanoo purkauksen jälkeen heti: kyllä äiti minua rakastaa ja minä häntä.

Scherfbeck ei koskaan mennyt naimisiin. Jos kyseessä olisi miestaiteilija, naimattomuutta tuskin kukaan ihmettelisi, sillä ei yksinkertaisesti ole niin tärkeää osaa, perheellä, miehelle. Hän kykenee joka tapauksessa uppoutumaan työhönsä. Tämä ero miehen ja naisen työskentelyssä on itsestään selvää. Ei ehkä enää niin paljon, mutta on siitä varmasti vielä kaikuja.

Naistaiteilijalla oli tietäminen, että millä elää. Meni vuosikymmen ja toinenkin, kun hänet oli unohdettu Hyvinkäälle, eikä otettu Ateneumin näyttelyihin. Helsingissä asuessaan hän oli saanut opettaa Ateneumissa, joka oli taannut jonkin verran elantoa.

Televisionäytelmän ehkä hauskin kohtaus on se, kun Scherfbeck kiukustuu kun taas koputetaan hänen oveensa, eikä anneta olla rauhassa. Taloon tuli töiden ostaja. Sen ymmärtäminen ei ollutkaan ihan helppoa. Kun missään ei ole tienviittaa, jossa mainostettaisiin maalauksia.

Volasen luoma kuva naisesta töiden takana on hieno ja todellinen kunnianosoitus taidemaalarille, nyt kun Suomessa on peräti kaksi Scherfbeckin näyttelyä. Kenelle tahansa tekee hyvää katsoa näitä töitä vähän pitempäänkin.

Beda Stjernschantz (1867-1910): Kaikkialla ääni kaikuu.... 1895. Öljy kankaalle. Ateneumin taidemuseo, Valtion taidemuseo.

Tämä taulu edustakoon niitä lukuisia muita suomenruotsalaisia naistaiteilijoita, joiden kuvia on Pohjanmaan museossa. Suomenruotsalaisuus on eräs avain näihin nyt Suomessa nähtäviin näyttelyihin. Vähemmistöstä pääsivät naiset ensimmäiseksi opiskelemaan. Olisi kiinnostavaa tietää oliko suomenkielisiä naisia jo päässyt Pariisin stipendeistä osallisiksi. Epäilen että ei ollut.

Suomenruotsalaiset tekivät myös läpimurron modernissa kirjallisuudessa, Edith Södergran tietysti yhtenä esimerkkinä. Joskus ennen sotia julkaistiin modernistisessa Quosego lehdessä paljon uutta runoutta ja proosaa – myös kuvia. Muistaakseni ensimmäinen Tove Janssonin muumihahmo esiintyi yhden lehden kannessa.

Tämä on tulkittavissa kehotukseen mennä hetimiten Pohjanmaan museoon (Vaasa) tai Ateneumiin (Helsinki), koska taidekirjojen kuvista ei koskaan saa käsitystä kuvien värimaailmasta. Taulu siinä silmien korkeudella on kovasti täynnä vivahteita, ne ovat ilmeikkäitä. Scherfbeckin töitä on esillä myös Tammisaaressa, Helsingin Villa Gyllenbergissä ja Taidekoti Kirpilässä. Luentoja on pitkin kesää monessa paikassa, esimerkiksi Mäntän Serlachiuksen kuvataideleirillä.

Ylipäänsä Scherfbeck on esillä tänä vuonna 150-vuotissyntymäpäivänsä merkeissä.

Mutta vain Ateneumissa on pelkästään Scherfbeckin tuotantoa. Siitä johtuu ehkä radiohiljaisuus muiden näyttelyiden osalta. Pohjanmaan taidemuseossa kävin avajaisissa, jossa kesken väenpaljouden hälyttimet pärähtivät soimaan: ihmisten paljous sai ilman kuumenemaan liikaa. Klassisen taiteen ystäviä ilmestyi paikalle paljon.

Nainen katsoo naisten kuvia

Pohjanmaan museolla ei ollut digitaalisia kuvia näyttelyn töistä. Jouduin kuvaamaan kuvia itse. Kuvat eivät ole 1:1, ne on rajattu, sen lisäksi ne oli pakko ottaa hieman yläviistosta, joten niistä saa vain aavistuksen kuvista kokonaisina. Kuulun itse Creative Commons-tekijänoikeusryhmään, nämä taulut taas ovat museoiden ja yksityisten omistuksessa ja se ratkaisee. Päädyin siihen, että otan tähän postaukseen muutaman kuvan ja kirjoitan alle kuka on omistaja.

Kuvat ovat esimerkkejä. Ensimmäisinä Suomen ruotsinkieliset naiset astuivat modernismin tielle. Matka on ollut paljon pitempi suomenkielisille naisille, jopa miehillekin. Täällä Pohjanmaalla on siis Pohjanmaan museo. Museon virkailija pahoitteli, että heidän isompi julkaisunsa ei valmistunut vaikka näyttely valmistui.

Yksi särmä, paikoin aika pahoin riiteleväkin, on siinä, että yläkerran näyttelyosaston seinä on jostain syystä tummanpunainen. Vaikka seinän ja kuvan välillä on kehys, niin se ei täysin poista joidenkin kuvien ristiriitaa lämpimän värin kanssa.

Lapsia Scherfbeck sanoo rakastavansa. Ehkä viattomuuden vuoksi. Heitä hän käytti usein malleinaan. Jotenkin niin, että jos Churberg osasi kuvata maisemia tunteen läpi, niin Scherfbeck teki muotokuvistaan sellaisia, kuin he taiteilijan mielestä olivat persoonallisuudeltaan.

Sadetta tuulee

Vanhat luuni ilmoittivat eilen että on matalapaine. Tutkijat ovat päätyneet siihen että ilmapuntarius joissain ihmisissä johtuu siitä, että vaurioituneiden luiden nivelten ja muiden sellaisten veri syöksähtää pintaan kun paine madaltuu.

Korkeapaineella ihminen pysyy kasassa koska hän on tiiviin ilman puristuksessa. Matalalla kaikki tulee pintaan. Kyllä ne olivat joitakin kanadalais-yhdysvaltailaisia oikeita tutkijoita.

Mutta eilisaamusta asti tämä CCR:n biisi on soinut päässäni. Se on hyvä ja sitä voi kuunnella koska se vähän helpottaa oloa.

Mikä lie pesätön peipponen

Olen ollut aika tavalla kuvien hyökkäyksen kohteena viime ajat. Sitähän tietysti tapahtuu joka päivä, kuviin ei voi välttää törmäämästä. Katson televisiota hyvin vähän, joten mainokset jäävät suhteellisen tuntemattomiksi. Mutta lehdissä on mainoksia taatusti enemmän kuin se korkeintaan 55%, joka luku meille toivorikkaille lehdistöopin opiskelijoille kerrottiin Tampereen yliopistossa.

Muistaakseni kyse oli practicumista, jossa saatiin tehdä kokonainen lehti. Joku opiskelija, ehkä muutama, joutui metsästämään mainoksia. Eipä niitä paljon tullut, mutta ei ollut levikkikään valtava. Yliopistossa oli ehkä 5000 opiskelijaa, tiedettiin että kaikki eivät lehteä huolisi edes ilmaiseksi.

Aiheemme oli Pispalan uusi kaava. Ajattelimme että lehdellä saamme kaavan torjutuksi. Meillä ei ollut oikein käsitystä “maan tavasta” tai “kunnallisdemokratiasta”, nykyisillä opiskelijoilla saattaa olla vähemmän sinisilmäinen kuva kaupunkien kehittämisestä.

Me tottakai hävisimme, eikä Pispalaa enää ole. On sen niminen kaupunginosa, mutta sillä ei ole mitään tekemistä esimerkiksi Lauri Viidan Pispalan kanssa.

Ihmiset hävittävät ympäristöään yhä enemmän. Kävin paikassa jossa satakielen pitäisi laulaa. Ehkä se lauloi myöhemmin, kesäkuussa, mutta ajattelin että kun on ensimmäinen lämmin päivä, niin olisivat uskaltautuneet jo.

Kyllä sieltä kuului luritusta. Mikä lie pesätön peipponen. Ehkä se, jonka kaupunki hääti ruusupensaikosta, joka koristi Tiklaspuistoa vielä muutama viikko sitten. Oli paha olla, kun kuuli lintujen hädän. On paha olla vieläkin. En ennättänyt torjumaan tuhotyötä, mutta vastaus olisi varmaan ollut se sama mikä Nürnbergin oikeudenkäynnissä oli se tavallinen: teimme mitä käskettiin.

En osaa sanoa mikä ihminen on. Ainakaan hän ei ole kovin viisas. Hän ei taida tajuta olevansa samaa eläinkuntaa kuin peipponen.

Entä kasvuolosuhteet?

Kävin vähän aikaa sitten katsomassa David Cronenbergin leffan A Dangerous Method. Siinä oli henkäsalpaavan kauniita maisemia Sveitsistä ja Itävallasta. Mieleltään sairastuneiksi määritellyt ihmiset oli pantu asumaan, elämään siinä paratiisissa. Hullujenhuoneen yksi lääkäri, joka tutki uusia menetelmiä, oli C.G. Jung. Hän tapasi potilaan, joka oli ahdistunut ja kertoi lapsuudestaan ja isästään, joka pahoinpiteli häntä kaiken aikaa.

Lapsi oppi pitämään kurituksesta. Hänestä tuli kunnon tyttö, paitsi yhdessä suhteessa: kaikki miehet eivät käsittäneet masokismia ja hän oli vähän pulassa. Aika paljon pulassa, koska nuori nainen koki olevansa sairas. Siksi siis Jung rupesi keskustelemaan hänen kanssaan.

Jostain syystä tämä tuli mieleen kun taas joku nuorimies on ampunut ihmisiä, Suomessa. Että minkälainen koti sillä nuorella ja lapsella oli ollut. Olivatko vanhemmat lyöneet? Oliko häntä kiusattu koulussa? 

Sigmund Freud ilmestyy elokuvaan pian, koska hän oli keskittynyt nimenomaan seksuaalisten tabujen tuottamiin ongelmiin. Ei hän yksinomaan niistä puhu, esimerkiksi Toteemi ja tabu puhuu pitkiä pätkiä antropologiasta. On aivan järkevää ajatella että ihmisten pitäisi nähdä itsensä ja toisensa vähän etäämpää, miettiä heidän syitään milloin minkäkinlaiseen käyttäytymiseen. Antropologiassa Freudin työn alkuvaiheessa tutkittiin esimerkiksi Tyynen meren saarivaltioiden initiaatioriittejä, eksogamian yleisyyttä, kaikkea sitä oleellista, jonka suhteen ihmiset eivät kovin paljon eroa toisistaan.

Freudin ja Jungin yhteentörmäys jää vähän taka-alalle. Kahden psykoanalyytikon työn katalysaattoriksi nousee se potilas, nuori nainen masokistisine piirteineen. Juutalaisuus on kuvassa mukana vielä vitseinä, vaikka Kolmas valtakunta ei ollut kovin kaukana ajallisesti, siis tulevaisuudessa. Freud kerran läksyttää Jungia hänen oletetusta protestanttisesta ylirationaalisuudesta ja järjestelmällisyydestä. Freud ja potilas ovat juutalaisia.

Elokuva on n.k. dokufiktiota, ihmiset olivat oikeasti olemassa, mutta Cronenberg antoi heille kasvot ja rajasi heidän elämänsä tähän käännekohtaan. Arvaan että Cronenbergin mielestä psykoanalyysi oli valitsemassa polkua, jota muidenkin pitäisi seurata. En ole asiantuntija, mutta käsitykseni mukaan psykoanalyyttisia koulukuntia on nykyään tuhottomasti. Mikäli potilas voi valita psykoanalyytikkonsa, niin hän on pulassa.

Tyrni Variksenselän rannalla. Kuva: Elisa Berg

Sitten näin pari iltaa sitten televisioelokuvan, joka kertoo muun muassa metaaniklatraateista, jotka alkavat sulaa arktisella alueella. Kyse on ilmastonmuutoksesta. Tismalleen samaa aihetta käytti meidän oma Risto Isomäkemme kirjassaan Sarasvatin hiekkaa. Siellä klatraatit nousivat pintaan jossain Ohotanmerellä ja maitovalaat pakenivat henkensä edestä.

Tämä ei ole fiktiota. Metaani on paljon vaarallisempi kasvihuonekaasu kuin hiilidioksidi, joka on ihan tarpeeksi paha.

Fiktioelokuvassa oli päähenkilönä öljy-yhtiö, joka ei välittänyt - eivätkä ne oikeastikaan välitä - mitä tapahtuu ilmastolle, kunhan jättiyhtiö pysyy pystyssä ja miljardeja sataa kassaan.

Huomasin hämmästyksekseni että Hesarin elokuva-arvostelija vertasi elokuvan ihmistä, öljy-yhtiön johtajaa, Jorma Ollilaan. Siihen samaan joka ansaitsi hurjasti rahaa Nokia-nimisellä puhelinyhtiöllä. Ollilan päätyönä on nyt työskentely Shell-öljy-yhtiön hallituksessa.

Hesarin arvostelija sanoi, että Shell ei käytä rahaa vaihtoehtoisten energiamallien tutkimiseen. Mutta kuten Nigerian ogoni-heimo tietää, Shell on tuhonnut heidän rantansa, jokensa ja maansa.

Heimo on mennyttä. En ole huomannut Ollilan puhuvan tästä yksityiskohdasta yhtään mitään.

Alkaa näyttää kyllä vähän synkältä. Ei kun oikein synkältä. Pystyvätkö ihmiset luopumaan ahneudesta ja antamaan tulevaisuudelle tilaisuuden?