Kevään kohinaa

Sain uusvanhan koneen, jota opettelen. Samaan aikaan alkoi valo lisääntyä ulkona ja levottomuus. Tuli koronavirus ja poikkeustila.

Koneen vaihto sujui aika helposti. Jatkojohto ensin pätki ja sammutti jääkaapin. Teksti näyttää vähän pieneltä toistaiseksi, mutta on paras totutella siihen kun sitä edellistä fonttia nyt sitten ei voi olla. Se joka oli oma häipyi. 

En sitä paitsi edes tiedä mikä olisi hyvä. Enkä omista näitä fontteja. 

Opiskeluaikoina tuli eteen kirjoja, jotka oli kirjoitettu fraktuuralla. Sen lukemiseen olin ottanut varaslähdön. Kun olin 15-vuotias, vanhempani menivät kuukaudeksi Rooman Villa Lanteen, kun isä rupesi kaivamaan Pompeijin raunioita. Isoäidin luona minun tehtäväkseni tuli siivota ullakkoa. Siellä oli hiekan ja sahajauhon keskellä vanhoja kirjoja. Löysin sieltä Nostradamuksen ennustukset, kirja oli mustakantinen synkeän näköinen opus, josta innostuin tavattomasti. Fraktuuraa opin lukemaan itsekseni päättelemällä sanoista ja asiayhteydestä. 

Ullakolla ei ollut  kuin yksi kesähuone, muuten se oli suuri tyhjä tila. Sellaiset  olivat lapsena ja nuorena harvinaisia. Istuin suuren päätyikkunan ääressä lattialla ja luin. Onneksi täti, joka asui silloin sitä kesähuonetta, tajusi oikein hyvin mitä tein. Hän löysi luettavaksi myös Genoveevaa mutta se oli tylsä. Siinä ei ollut niitä maailmanlopun kertomuksia, jotka sopivat täydellisesti 15-vuotiaan maailmaan. 

Ei tarvitse olla erityisiä kirjasimia, kunhan on luettavaa tekstiä. Olen lähdössä kävelemään vähäksi aikaa. Käsittääkseni poikkeuslait ovat voimassa kaikkialla Euroopassa. Pysyttelen muuten kotona enkä merenrantapolulla juttele ihmisten kanssa. En kuulisi kuitenkaan kuin menemällä ihan lähelle, eikä se ole viisasta.

En käsitä miten tämä voisi olla onneton asiaintila. Tuli onnellisia yhteensattumia, jotka ovat väistämättömiä niin kuin aina katastrofien aikaan. Olen lukenut Siperian alkuperäiskansoista ja antropologiasta 1800-1900-luvuilla, semmoinen tiede alkoi muotoutua ja muuttuakin jo. Kirjasto sai vihdoin jostain varastokirjastosta Juvan Šeštalovin opuksen Ugrien kehto ja sen Juri Rytheaun Kun valaat lähtevät. Kävin hakemassa mukaan myös muita kirjoja.  Kirjasto meni kiinni jo seuraavana päivänä.

Viruksia ei havaitse paljain silmin. Minusta mikään flunssa ei ole kiva, saati tämmöinen paha. Ja jos uhittelee, niin kannattaa miettiä mitä uhmaa.

Ulos pitää päästä. Pahuksen pölyallergiani on innostunut, koska on ollut niin kovasti leuto ja olematon talvi. Kirjastosta käynnistä ei ole vielä viikkoakaan. Sitten pantiin kiinni uimahalli myös. Ne kaksi kuuluvat jokaviikkoiseen ohjelmaan.

Kävelylenkki teki sen että piti yrittää saada leikatuksi Apostolin miekasta joitakin kuivuneita lehtiä. Lehdet olivat pahuksen pölyisiä ja nyt on pärskittävä.  Ulkona olivat värit ja ilma niin selviä, että kasviraukka pisti silmään heti.

On ilmeisesti myös lähitulevaisuudessa pestävä nuo verhot.  Kirjoitan ikkunan vieressä. En tosin näe nyt ulos, mutta ei se häiritse, koska voin välillä tuijottaa sisäänpäin, nurin. Minusta tulee oikein hyvä karanteeni-ihminen. 

Uusi kone on kyllä pätevä.  Pidän tästä kyllä kovasti, koska tässä on hyvä äänentoisto. Kirjoituskoneet tekevät nykyään vaikka mitä. Kuuntelen usein musiikkia kun kirjoitan.  Mutta en aina. En tiedä miksi. Ehkä jotkut asiat vaativat enemmän keskittymistä kuin jotkut toiset, valoa ei ole lukemiseen kovin paljon paitsi nyt  kun alkaa olla kevät. Jos en voisi lukea, tulisin kipeäksi. Tässä on kirkas ja iso näyttö.

Jostain syystä haikailemaani uutta Euripides-suomennosta ei näy. On minulla joku Euripideen näytelmä, mutta englanniksi. Lukenut olen, mutta olisi ollut mukavaa saada tuon osaavan klassikkoporukan suomennos käsiinsä. Tämän suomentajaporukka on suunnilleen sama kuin edellisen Sofokleen suomennoksen.  Toivottavasti virus ei ole iskenyt kustantamoon. 

Joku väitti että kyllä täälläkin olisi kierrellyt joku kamala virus jo ennen kuin tätä nyt nimettyä. En tiedä mitä tarkoittaa ”täällä” tässä tapauksessa. Ehkä ”täällä” on näinä aikoina Suomi tai Eurooppa?  Mutta selvästi kärsivät nyt kyllä kansallisvaltiot. Italian epidemia kuulostaa kamalalta. 

Olen siinä maassa ollut ja tavannut paikallisia ihmisiä, jotka suhtautuivat ystävällisemmin kuin mitä oikeastaan turisteihin tarvitsisi suhtautua. Oikeastaan monien ihmisten kanssa saattoi puhua aivan heti kuin olisi tunnettu aina.  Ei kovin suomalainen tapa tutustua. Enkä tarkoita tässä sosiaalista tyhjänpuhumista, small talkia, kuten englanniksi sanotaan. Se on usein pelkkää mikro-talkia, ajan hukkaa. 

Mutta oli helppoa viitata siihen tai tähän renessanssin mestariteokseen ja ruveta miettimään miksi se vaikutti minuun, joka en ollut ikinä nähnyt mitään sellaista, ja yhtä lailla italialaiseen tuttuun  baarinpitäjään, joka oli ollut siinä Bargelloa vastapäätä puolen elämänsä. Bargellossa kiekui kukko keskellä iltapäivääkin. Firenzen kaupunki taas on väkimäärältään suunnilleen Helsingin kokoinen.

Näinä päivinä olen ajatellut näyttelijätuttuani, joka kuoli edelliseen kiinalaisvirukseen, SARSiin, tämänkertainen on sen variaatio. Hän oli täällä esiintymässä, ohjelmassa oli Goethen Faust, pitkä ja perusteellinen näytelmä. Näyttelijä esiintyi Mefistoteleen roolissa. Sitten jälkeenpäin mentiin istumaan hänen kanssaan johonkin. Esitys oli vierailu jostain muualta, en muista enää mistä.

Hän oli jostain syystä ollut menossa Pekingiin ja sattui joutumaan pärskivän kiinalaismiehen viereen. Näyttelijä oli nuori aikuinen enkä minäkään vielä vanha ollut.

Teatterissa varmaan kävisinkin, jos siellä olisi kovasti houkutuksia ja jos kuulo olisi parempi. Olen 8-vuotiaasta asti käynyt paljon teatterissa, ensimmäisen kerran oopperassakin jo 4-vuotiaana. Teatteri on aivan oikea taidemuoto. Esitysten tekemiseen tarvitaan suunnilleen kaikkia taidemuotoja. Kun näyttämöllä keskustelevat eri taiteet, niin ihmisetkin tuntevat olonsa mukavaksi, suorastaan sosiaaliseksi.

Nyt ovat teatteritkin kiinni. Toivottavasti  kriisi saa aikaan sen, että tallentavat esityksiä enemmänkin. Ihmiset saisivat nähtäväkseen jotain muutakin kuin ikäviä pandemia-uutisia. Teatteri on suomalaisten suosima taidemuoto, olisi kivaa nähdä esityksiä kotonaan, ilman koronavirustakin. On meillä ennen ollut jopa televisioteatteri.

Muistan vieläkin mistä puhuimme Faustin esityksen jälkeen. Mietittiin sitä kuka on tänä aikana Mefistoteles, joka kävi kauppaa sieluilla. 

Oivalluksia valon lisääntyessä

Joku minulta kysyi siinä siinä vaiheesa kun lähdin yliopistoon, että luulinko kulttuurin ja sen ympärillä olemisen ja tekemisen olevan jotain todellista. Olenko varma että en ole erehtynyt? Mutta olin edelleen kesiä maalla ja tapasin niitä ihmisiä, jotka tuottivat ruokaa ja jotka elivät elämäänsä niissä kylissä ja murehtivat kesän hallaöitä. Se oli yksinkertaista ja selvää.

En ollut oikeastaan kiinni missään. Mutta sen tiesin että kirjallisuus ja muu kulttuurin tekeminen oli kyllä Suomellekin tärkeä juttu. En ollut kuullut tai ainakaan en ollut kiinnittänyt huomiotani Suomen menestymiseen Milanon Biennaaleissa, mutta on sen täytynyt olla ympärillä senkin. Mentiin eteenpäin.

Vaikka minultakin monta kertaa sitä tivattiin, niin olin varma siitä, että Suomi on monimuotoinen maa ja tänne mahtuu mitä tahansa, jos vain halutaan olla sitä tekemässä. Kaikki se optimismi oli aivan totta. Ei siinä ollut mitään harhakuvitelmia. 

Olin vasta aloittamassa todellisuuden tutkimista. Siitä on yli puoli vuosisataa. Se aika ei ole paljon mitään, kun miettii sitä, että ihmiset ovat aina tahtoneet miettiä menneisyyttä ja sen suhdetta nykyisyyteensä ja tahtoneet ymmärtää ja tehdä siitä merkintöjä. Vaikkapa vain kivipiirustuksina, niin kuin Kai Donnerin Siperia-kirjassa on.  Luen sitä kirjaa. Ylen sivuilta löytyy myös linkki Olavi Louherannan väitöskirjaan ja se tuntuu hyvältä esitykseltä suomalaisten etnografien ja antropologien tutkimustyöhön.  Luen sitä myös. Oikeastaan luen nyt koko ajan. Onneksi valo lisääntyy.

 Väitöskirja muun muassa Kai Donnerista liittyy tietysti kaikkeen muuhun antropologiseen tutkimukseen, ihminen haluaa tehdä karttoja siitä, miten on oltu, miten tähän on tultu ja mitä se kaikki tarkoittaa. Sen takia väitöskirjoja tehdään. Luen sitä väikkäriä, olen jo sen loppupäässä. Se on hyvä opus, koska siinä on kartoitettu aika tarkkaan, mikä tilanne oli silloin vuonna 2008, kun väitöskirja oli valmis. Väikkärissä on myös mietitty antropologian tämänhetkistä tilaa.

Väikkärin loppupuolelta Olavi Louherannan tekstiä, jossa alkaa olla outoja kirjaimia:

”Helmikuun ensimmäisellä viikolla Donner saapui Poqqəĺ ky-nimiselle paikalle, jota Donner kutsuu Tasin alueen pääkaupungiksi. Alue oli samojedien kokoontumispaikka ja siellä sijaitsi viisikulmainen hirsistä valmistettu ja osittain maahan kaivettu talo, jonka sisälle mahtui noin 30 henkilöä. Tällä samojedit maksoivat veronsa samojedin päämiehelle, vaihtoivat kuulumisia sekä tapasivat toisiaan talviaikana. Poqqəĺ kyyssä oleskellessaan Donner tapasi paikallisen samojedin päämiehen, harjoitti lääkärintointaan ja täydensi muistiinpanojaan tundran alkuperäiskansoista. Donner viihtyi Poqqəĺ kyyssä kuukauden vaihteen yli varustaen samalla itseään matkaan kohti suurta tundraa ja Larjatskoea. Hän osti itselleen lisää poroja sekä palkkasi ostjakkisamojedi Mîki Semjonovin ja samojedilaistuneen tunguusin Guzaulin tekemään matkaa kanssaan. Helmikuun alussa 1913 matkalle mukaan Poqqəĺ kyystä lähti 22 ajoporon ja 11 nartan karavaani. Matka-reitti kulki melko läheltä Lōzəĺ to tundrajärveä, jonne Donner suunnitteli aluksi poikkeavansa. Ruokatavaroiden vähyyden vuoksi Donner piti kuitenkin kiinni alkuperäisestä reittisuunnitelmasta ja pyrki lyhintä tietä kohti Larjatskoeta. Myöhemmin – helmikuun puolenvälin jälkeen – karavaanin mukaan liittyi Tasin varrella asuva ostjakkisamojedi Jäägon perheineen.”

Selvisi mitä nuo oudot  merkit ovat. Ne ovat foneemeja. Niiden mukaan on mahdollista ääntää sanat niin kuin paikalliset ne ääntävät. Myös suomeksi on olemassa IPA-sivusto, jossa ovat nuo International Phonemic Alphabets. En tiedä miten tuo suomennetaan. Äänneaakkoset?

Löytö oli oikeastaan aika järisyttävä, siis foneemien, koska pitkän aikaa sivustoa tuijoteltuani muistin että meillähän oli suomen kurssi yliopistolla syksyllä 1965. Kyllä nämä siellä käytiin läpi. Ja lopussa oli tentti jonka läpäisin heti. Se ei ollut ihan helppoa ensin. Minulla oli lukion todistuksessa suomi 10, mutta ei siellä noita puhuttuja juttuja käsitelty. Luulen saaneeni numeron kirjallisuuden tuntemukseni ansiosta,  mutta en muista kuulleeni koko kouluaikana mitään muuta erityistä suomen ääntämisestä kuin äng -äänne.  Siinä IPAn johdannossa sanottiin että suurin osa äänteistä on juuri niin kuin suomessa on. Meillä on kieli joka kirjoitetaan niin kuin luetaan ja päinvastoin.

Muistan miettineeni, pitääkö minun osallistua tuolle kurssille koska minulla on tuo todistuksen numero ynnä laudatur kirjoituksista, mutta suomenopettajatätini käski mennä. Sanoi vielä että en minä mitään tiedä. Menin ja huomasin että en tiennyt mitään.

Sitten olin vielä puheviestinnän kurssilla, jossa todettiin että minusta ei ole radion töihin, koska en saa ässääni kuntoon. Puheviestintä oli ainakin silloin Tampereen yliopistolla hyvä juttu. Tätä nykyä siellä ei tarvitse muuta kuin osata sanoa WAU. Ei siellä ehkä nytkään ole aivan yksinkertaista, mutta tuskin niitä muinaisia humanistisia juttuja enää juuri on. Ja onko tämän Wau-sanaa toistelevan rehtorin puhevikoja analysoitu ja onko harjoitukset tehty? Wau ei kyllä ole suomea. Se kuulostaa aika infantiililta,  sellaiselta vauva-kieleltä.

Loppua kohden Louherannan väikkäri on selvempää kieltä, ymmärrettävämpää ja ehkä hieman luonnosmaisempaa. Hän ei anna mitään selitystä siihen, miksi hän alkaa kirjoittaa samojedi- tai ostjakkisamojedipaikkojen nimiin foneemivokaaleja.  Täytyy olla että hän tahtoi korostaa Donnerin kiirettä. Ehkä Donner on todella niitä käyttänyt. Juuri siinä ja siinä paikassa, missä hän oli matkalla oli muuttunut tapa sanoa sanoja. Kansainväliset foneemit-merkit ovat olleet olemassa jo kauan.

Sitten toinen ajatus iski päähäni: entäs jos hän on pääsyt käymään niissä paikoissa, missä oli kenties vanhempia käsikirjoituksiakin? Siis Louheranta. Väikkäriä tämä tutkija teki ennen vuotta 2008, joka on merkitty tähän. Olisiko silloin ollut suotuisa aika käydä tutkijana Venäjällä? Olisiko silloin ollut jostain syystä parempi aika päästä tapaamaan esimerkiksi tutkijoita sinne Pietarin Pohjoisten kansojen instituuttiin? Se on edelleen olemassa, vaikka siitä ei ole näkynyt kulttuurisivuilla mitään. Se on nykyään yksi osasto Herzenin yliopistoa Pietarissa.

Foneemit ovat tietenkin kansainvälisiä merkkejä. Kun löysin Pohjoisten kansojen instituutin ja että se on edelleen olemassa, toivon todella että siellä on opiskelijoita ja että he ovat ahkeria.  Tottakai tulin hurranneeksi: instituutti on perustettu vuonna 1930.

Mielessäni on tietysti myös Juvan Seštalovin kirja Ugrien kehto. Minähän vuonna se suomennettiin? Tässä tulee aivan sen väikkärin loppupuolella paljon kysymyksiä. Ja jotain tekemistä oli Seštalovillakin sen Pohjoisen instituutin kanssa. Sellainen muistikuva minulla on, että hän olisi ollut siellä joko opiskelemassa tai haastateltavana. Sitten on myös toinen Siperiaan liityvä kirja, tsuktsien maalta, Juri Rytheun  Kun valaat lähtevät. Kumpikin kirja on suomennettu.

Mietin tutkijoiden tapaa tehdä töitä.  Se että joku, niin kuin Ahlqvist tarvitsi sen kamarinsa, josta päin hän hoiteli tutkimuksiaan, mutta Donner ja varsinkin Pälsi, tarvitsivat ulkoilmaa ja ymmärtämystä siitä, miten ihmiset elävät. Tietenkin etnografit käyttävät nimitystä informantit, mutta käsitin niinkin, että heiltä saattoi kysyä sanojen merkityksiä. Ehkä he olivat niitä, jotka toistivat sanoja niin kauan että Donnerin oli mahdollista kirjoittaa sana foneemein, niin että osaisi sitten tehdä kirjan ja sen muodon niin kuin se oli, ääntämisineen päivineen. En tiedä tekikö hän niin. Se käsitys minulle jäi Kai Donnerista että hänen työnsä jäi kesken.


Donner oli kenttämatkoillaan vv. 1911-13 ja 1914. Siperian tutkijoilla oli apunaan ihmisiä joita he kutsuvat kielimestareiksi. He ovat olleet sellaisia, jotka ovat osanneet venäjää ja esimerkiksi samojedin kieltä. Donnerin Siperia-kirjassa on paljon esimerkkejä aivan yksittäisistä sanoista. 

Käsitin asian niin, että kun ei tarvinnut juuri silloin tapella alle -50° C pakkasen kanssa ja nähdä nälkää ison karavaanin keskellä, niin Donner perusti kirjoittamispaikkansa siihen missä sattui olemaan ja kirjoitti oppimansa kortistoonsa. Varmaan hän oppi päivittäin jotain uutta: jokin uusi sana tai sen käyttötapa.  Se on jotain konkreettista. Sen takia sitä voi käyttää alkuna esimerkiksi jollekin kieliteoreettiselle asialle. Voi miettiä mistä sana on peräisin ja olisiko tunguuseilla samankantainen sana.

Onneksi Kai Donnerin matkapäiväkirjat olivat säilyneet. Niissä on paljon sellaista aineistoa, joka on aivan suoraa ja selvää antropologiaa. Se käsitys minulle tätä väikkäriä lukiessa jää,  että matkapäiväkirja on oleellinen asia.  Ja tietenkin kirjeenvaihto, jota hän käy Siperiasta asti.

Kielitiede voi olla tärkeä juttu, mutta kieli ei synny tyhjiössä. Voi ihminen puhua yksinäänkin. Mutta ehkä hän yksinään tekisi mieluummin kuvan, josta näkee mitä on  metsästysretkellä tullut näkemään ja yrittää vielä selittää kirjaiminkin mitä on tapahtunut ja milloin. Kun luen Donnerin Siperia-kirjaa, opin paljon. Ja nyt näitä tutkimuksen taustoja lukiessani tajuan että kaikkea ei ikinä saa kirjaksi asti, kutistetuksi pieneen tilaan.

Siperia on valtava alue. Siinä riittäisi tutkimusta aina, ikuisesti. Menneisyyshän lisääntyy koko ajan.

Juuri nyt toivon että samojedeilla on mahdollisuus jatkaa elämistään. Toivottavasti heitä kuitenkin vielä on. Olisi hirveätä kuvitella pelkkää autiota taigaa ja tundraa ilman ensimmäistäkään kyläkuntaa. Kulkemista avoimella tundralla ilman tietoakaan seuraavasta ihmisasutuksesta. Lumituiskussa kun pakkasta on -55 astetta. Joku kota pitää silloin löytää.

Käsinkirjoittamisesta

Luin George Eliotin romaanin  Daniel Deronda, joka on yhdeltä osaltaan kehityskertomus. Se on perinpohjainen kasvukertomus sen lisäksi että se on ilmiselvä aateromaani, se ydin ei häviä sen melkein tuhannen sivun mittaan minnekään. Mutta siinä se on sitten kädenmitan päässä  ja aina on uusi lehti käännettävänä.

Kirjoitan muistikirjaan kaikesta lukemisestani. Käsinkirjoittaminen tekee luetun elävämmäksi.

George Eliot kirjoitti myös käsin. Koko sen pitkän kirjan matkan. Piti sitä tarinaansa siinä käden mitan päässä. Omalla kädellä saa piirtää niitä kirjaimia. Kynän on paras olla hyvä.  Hyvien kynien metsästys käy työstä. Olen nähnyt laatukuvia säätyläisnaisesta, joka istuu korkean kirjoituspöydän ääressä selkä viivasuorana ja kirjoittaa mustekynällä. Useimmiten varmaan kirjeitä. Mutta George Eliot kirjoitti kirjoja, käänsi niitä muista kielistä englanniksi ja kirjoitti lisää kirjoja aivan omasta päästään. 

Jos vain oppii kirjoittamaan lyhyitä viestejä sormenpäillään ja oppii käyttämään vain paria sormea, niin ei siinä käsiä käytetä niin kuin voisi. Niin moni lapsi oppii kirjoittamisen älypuhelimellaan. Kaunokirjoituksen opetus oli loistava idea. Niin suuret ikäluokat opetettiin ja siitä tuli käsialan alku. Käsialasta voi nähdä miten on milloinkin ajateltu kustakin asiasta. Joku voi olla lennokas, joku taas todella hatara. Mieliala näkyy kun kirjoittaa käsin. Kyllä käsialasta näkee myös luonteen, vaikka grafologiaa harva enää harrastaakin.

Tekstaus, jota lapsille opetetaan nyt, ei ole kyllä mistään kotoisin. Tottakai muistan sen millaista oli kun en saanut kättä kirjoittamaan niin kuin liitutaululla näkyi. Opettaja oli semmoinen otus joka osasi kirjoittaa virheettömästi: kirjain liittyi seuraavaan ja ne kaaret olivat horjumattomia.

Todella kaunis ja täydellinen kaunokirjoitus tuntui kyllä myös esittämiseltä. Se ei ollut jollain lailla totta. Se oli sievistelyä. Tietenkin siinä piti näyttää meille, että tällainen teistä tulee kun opitte kirjoittamaan nätisti. Siinä nousi sisu että en rupea ikinä samanlaiseksi. Se ensimmäinen opettaja tukisti minua ensimmäisellä väliajalla kun en oppinut paikkaani rivissä.

Menin kotiin ja sanoin että en mene enää kouluun. Minun hiuksiini oli helppo tarttua, kun ne ovat niin pörröt. Ei kellään muulla ollut sellaista tukkaa. Pian opin että tällaista tukkaa on pidettävä vaikka pinneillä paikoillaan tai huivilla.

Että siis minun piti oppia paikkani rivissä. Se tarkoitti sitä, että piti tietää kuka on vähän lyhyempi ja kuka taas vähän pitempi kuin minä ja mennä siihen väliin. Muut lapset olivat aivan tuntemattomia. Niistä ei ollut myöskään avuksi, jos olisin tiennyt sellaista pyytää. Mutta minulla ei ollut aavistustakaan miksi piti seistä pituusjärjestyksessä. Siitä olen aivan varma, että lapselle voi selittää asiat niin että niissä on järkeä. Ei lapsi ole järjetön.

En oppinut lukemaan enkä kirjoittamaan. Kunnes äiti huomasi että osaan kaiken ulkoa enkä osaa lukea. En tuntenut kirjaimia, paitsi joitain, siis niitä joita oli Pikku Marjan eläinkirjassa, siinä Laura Latvalan kirjassa. En suunnannut tarmoani kirjoittamisen välttelemiseen, vaan päinvastoin: kun käsitin mistä on kysymys, rupesin lukemaan ja kirjoittamaan. Kun kirjoitin kirjaimia, jotka liittyvät toisiin, ajattelen kokonaisia ajatuksia ja käsitän mitä olen tekemässä. Kun kirjoitan muistiinpanoja,  ja tentti on tulossa, muistan lukemani kun olen kirjoittanut käsin. Käsittämällä jonkun asian sen myös muistaa.

Mutta parasta oli kyllä se, että päästiin muuttamaan pois. Meillä oli pihalla hyvä lapsiporukka. Kun tuli suru siitä, että kavereita ei enää ole, niin rupesin kirjoittamaan kirjeitä. Minulla oli luokkatoveri, jonka kanssa kirjoitin. Käsitin miten voin nopeasti kirjoittaa kokonaisia tapahtumia ja ajatuksia ja tiesin että hän siellä toisessa päässä ymmärsi heti mistä puhuin.

Elena Ferrante siinä Napoli-kirjasarjassaan käsittelee ystävyyttä, kahden tytön välistä. Mutta eivät pojatkaan statisteja ole. Muistan hyvin millaista se oli. Meitä oli kaikenikäisiä, tyttöjä ja poikia. Laulettiin, lausuttiin loruja, hassuteltiin. Mentiin jonossa seuraa-johtajaa, eikä kukaan määrännyt ketään. Lapset loksahtivat niihin koloihin mihin sopivat. Oma pääni tuotti juttuja koko ajan. Ja toiset vastasivat. Sitten vaihdettiin suuntaa.

Meitä saattoi olla vain joku pari lasta siinä pihan perällä, silloin puhuttiin. Meillä oli sellainen kertomusleikki että ”mitä jos” ja ”näin sellaista unta että” tai ”meidän naapurissa maalla oli” ja ”joulupukkia ei ole olemassa”. Tuo viimeinen oli paha juttu ja tapahtui kun oltiin menossa kouluun.

Koulu oli punainen rakennus, johon käveltiin hotellin ohi. Koulun ympärillä oli aita ja siitä näkyi keskussairaala. Muistan sen matkan vieläkin. Tajusin tottakai että koulutoverini ei valehdellut. Se tarkoitti sitä että vanhemmat olivat valehdelleet.

Meillä ei ollut mitään coca-cola -pukkeja tietenkään. Ne meidän pukit olivat vanhoja ukkoja, joilla oli päällään nurinkäännety sisäturkki, lampaantaljasta tehty, päässä karvalakki. Sen korvat repsottivat auki. Pukilla oli nokinen naama. Se köhi että oli ollut savusaunassa. Tiesin mikä savusauna oli, enkä uskonut. Sitten toisaalta uskoin. Pikkuveli onnistui sotkemaan itsensä miltei kokomustaksi savusaunassa, kun taas muut lapset ja aikuiset olivat kiiltävän puhtaita. Joulupukki oli siis hölmö tai lapsellinen.

Ymmärsin että vanhemmat narrasivat. Mutta en tietenkään kertonut heille että tiedän.

Meitä taas oli paljon ja aika nopeasti opittiin.  Kun aikuista katsoo ja se alkaa puhua nopeammin ja levottomasti ja kävelee edestakaisin eikä tiedä missä pitäisi käsiään, lapsikin käsittää että on pidettävä varansa.

Minulla on tuossa kirjoituspöydän yläpuolella kutsukortteja näyttelyihin. Yhdessä on lapsia ja keskellä sokea tyttö. Näkevät katsovat häntä säälivästi. Aikuisia ei näy kuvassa. Sokean tytön takana tyttö soittaa kannelta. Lapsilla on pitkät mekot ja nuorakengät. Taustalla kohoaa mäki ja sen päällä rivi  tuulimyllyjä. Kuvan on maalannut Beda Stjernschantz ja sen nimi on ”Kaikkialla ääni kaikuu”. Taulu näyttää olevan vuodelta 1895, Antellin kokoelmista.

Siinä näkyy tyttöjen piiri. Piirissä oleminen näyttää aika lailla samalta kuin minullakin lapsena. Tytöistä näkee että he tuntevat toisensa hyvin. Ei tarvitse kuvitella mitä he puhuisivat, läheisyyden näkee.

Mäellä oli tuulimyllyrivi. Sitten oikeassa reunassa on puu, enkä tiedä mikä se puu on. En muista nähneeni. Lasten vaatteetkaan eivät vaikuta suomalaisilta. Ehkä taiteilija on maalannut taulun jossain ulkomailla. Muistaakseni hän on kuulunut Pariisin suomalaistaiteilijoiden porukkaan ainakin jonkin aikaa. Ellen Thesleff mainitsee jossain kirjeessä, että Beda oli käymässä Firenzessä, luin kirjasta. Olen nähnyt taulun Ateneumin taidemuseossa ja se on hieno. Näyttää tytöt siinä kasvunsa alussa.

Kortista välittyy kertomus. Tytöt tulevat tietenkin, tottakai, muuttamaan siitä paikasta pois. Ehkä he ovat jossakin sisäoppilaitoksessa jo silloin. Ja vaikka heillä on siinä kuvan hetkessä toisensa ja siinä oleminen on täyttä elämää, niin juuri sellaisena se ei jatku.

Elämällä on esitettävänä muitakin kysymyksiä kuin se, uskooko joulupukkiin.  Tytöt oppivat tarttumaan käsillä oleviin töihin. Sitten he toivottavasti löytävät jostakin rauhallisen nurkan että voivat kirjoittaa vähän siihen siniruutuiseen vihkoon, joka on koulukirjojen alla. Se vihko ehkä säilyy aikuiselle ihmiselle. Ja jos ei tyttö ehdikään aikuiseksi, niin ehkä joku osaa lukea hänen käsialaansa.

Siperian opetuksia

Olen kuuunnellut aamuisin Kai Donnerin Siperian matkajuttuja. Niitä on Ylen Areenassa. Donner oli helsinkiläinen säätyläinen, ollut yliopistossa ja  päättänyt ruveta tutkijaksi. Hänen edeltäjänsä Siperian-matkoilla oli M.A. Castrèn. Donner kulki ainakin osittain samoja teitä, vaikka teitä tuskin silloin olikaan.  Ei oikein polkujakaan, joskus hyvällä onnella saattoi löytyä latu.

Donnerin tutkimusalue tuntuu olleen kansatiede. Castrèn tutki samojedien ja muiden Siperian pohjoisosien kansojen kieltä, Donner tahtoi saada elinolosuhteista tarkempaa tietoa. Vaikuttaa siltä että saikin.

Pidin paljon tarkasti kuvatusta ostjakki-samojedien maailmanselityksestä. Kokonaista kuvaa hän ei ”luonnonuskonnosta” saanut, mutta oli läsnä shamaanin järjestämässä istunnossa jurtassa ja kuvasi sitä loveen lankeamista. Yksi selittävä tekijä oli kärpässienen syöminen. Mutta koska venäjäntaitoisia oli, hän pystyi kirjaamaan paljon henkiä ja semmoista, ja hän alkoi oppia samojedin kieltä heti.

Ympärillä oli äärimmäinen kylmyys, joten kyllä siinä oli syytäkin pitää uskomusjärjestelmää pystyssä. Jonakin päivänä kun pitää lähteä porojen vetämänä eteenpäin oli vain -55° C pakkasta. Olisi lämpimämpi ilma.

Castrèn taisi saada Siperian tuliaisena tuberkuloosin. Donner otti ja kuoli myös johonkin sairauteen tai vammaan joka tuli Siperiasta. Tiedän kyllä että kyse oli Suomen identiteetin etsimisestä. Kieli on yksi identiteetin rakennusaineista.

Kysymys on nimenomaan rakentamisesta. Ei voi sanoa että se olisi ollut poimittavissa jostain pihtakuusien oksilta. Taiga on asia erikseen. Käsittääkseni samojedien kieli ei ole uralilaiskieli, vaan aiempaa perua. Sen sijaan shamanistinen maailmankuva on ollut yhtenäinen koko alueella. Ja todennäköisesti lähellä sitä myös saamelaisilla, jotka viimeiseksi tulivat Siperian pohjoisosista.

Donnerilla tuntuu olevan aikamoinen matkakassa. Ainakaan hän ei jää tien oheen hylätyksi. Kyllä hän tarvitsi ne porot, kuskin ja reet niitä matkoja varten, siksi hänellä oli myös venäläisen kuvernöörin suosituskirjelmät mukanaan. Hän kuvaa lämpimänä säilymisen ongelmia. Kesken purevaa pakkaskeliä tulee esimerkiksi lumimyrsky.  Donnerin apurit ovat sitä mieltä että mennään kiepiksi odottamaan myrskyn menoa ohi, mutta Donner vaatii että jatketaan. Mutta joskus ei ole ollut kiirettä ja on päästy neuvottelemalla eteenpäin. Sitten kun pääsevät perille johonkin lämpimään, niin hoidetaan paleltuneita jalkoja ja käsiä.

Semmoisissa olosuhteissa ei oikein voi tehdä muuta kuin yrittää pitää päässä selviä päämääriä että säilyy hengissä. Siinä Akira Kurosawan leffassa Dersu Uzala pelasti ne tyhmät venäläiset juuri kiepin rakentamisella järven jäälle. Venäläisretkikunta oli Amurissa kartoittamassa seutua. Upseerin päiväkirjat olivat säilyneet jossakin arkistossa. Dersu oli goldi, pieni kansa jossain Amur-joen mutkassa.

Donner hämmästytti, koska en odottanut säätyläisen kykenevän myötätuntoon köyhiä ja kurjia kohtaan. Siperiassa oli karkoitettuja, sitten Donner puolestaan oli riippuvainen samojedeista ja tunguuseista ja muista että ylipäänsä säilyivät hengissä. Alle 50 asteen pakkanen on tappava.

Olen nähnyt jossain TV-dokumentissa kuvan entisestä vankileiristä. Siinä oli hiekkatörmä luhistunut ja esiin työntyi jäätyneitä ruumiinosia. Ruumiit säilyvät syväjäädytettyinä kuin mitkäkin mammutit. Venäjällä on pitkä historia ihmisten karkoittamisesta Siperiaan. Matkallaan Donner tapaa myös suomalaisen karkoitetun. Mutta eniten hänellä tuntuu olleen hyötyä siitä, että Castrèn oli kulkenut samoilla seuduilla jo 1800-luvun puolella. Samojedit muistivat edellisen kävijän.

Sitten joskus Donner osui paikalle kun oli tauti iskenyt johonkin kylään. En tiedä kuinka isoja ne kylät ovat, mutta joitakin taloja oli. Asumuksena jurtta on ilmeisesti hyvä. Mutta jos on tauti iskenyt, niin ovat voineet kuolla kaikki lapset.  Todennäköisesti kylä ei voi sitten jatkaa enää siinä paikassa. Tai sinne jurttaan pitää saada jostain haalituksi nuoripari, jolla voi olla lapsia ja jotka eivät ehkä heti kuole. Johonkin kylään oli iskenyt rokko eikä kylien ihmisillä ollut vastustuskykyä sitä vastaan. Venäläiset toivat tauteja ja varmasti myös karkoitetut.

Olen nähnyt joitakin dokumentteja myös niin kutsutusta villistä lännestä Amerikassa ja tilanne on aivan sama. Eivät ne päälliköt ja sotaväki ole minkään yhteisön puolella ja puolesta, vaan palkka-armeijoita ne ovat eivätkä niiden orjien ja kaivostyöläisten tai rautatien rakentajien hyvinvoinnin ylläpitäjiä. Orjia jos on, niin  jos yksi kuolee niin toisia saa aika nopeasti tilalle. Maan valloittajat eivät välitä siellä jo olevista ihmisistä.

Venäläiset menettelevät aivan juuri sillä tavalla. Ei sen paremmin Castrèn kuin Donnerkaan saa enää nähdäkseen aivan alkuperäistä heimoelämää. Monet kansat tekevät jo kuolemaa. Tutkijat tulivat niiden ihmisten keskelle jostain toisesta todellisuudesta ja kesti jonkin aikaa ennen kuin he näkevät sortokoneiston. Donnerin mielestä karkotetut vangit ovat kaikista huonoimmassa asemassa. ”Luonnonkansat” kuten hän kutsuu alkuperäisiä siperialaisia, ovat kuitenkin siltä alueelta kotoisin. Heillä ei ole vastustuskykyä venäläisten sairauksiin.

Suomalainen Markku Lehmuskallio tehnyt elokuvadokkareita nenetseistä, nyt vielä hiljattainkin. Niistä dokkareista jäi mieleen se, että nenetsit eivät ole olleet alunperin porojen paimentajia. Myös Lehmuskallio kertoi maailman syntytarinoita. Elokuvat  voisi kyllä näyttää uudestaan televisiossa.

Ei kai siinä ole mitään kummallista että ihmiset haluavat luoda itselleen maailmanselityksen. Elämä käy kerta kaikkiaan liian raskaaksi, jos ei missään ole näkyvissä minkään näköistä valoa. Siis edes kuvitteellista. Siihen kytkeytyy sitten joitain luonnonilmiöitä. Puut, linnut, eläimet, vuodenajat.

Siperiassakin on kevät ja kesä. Ilmeisesti sekä Castrèn että Donner ovat olleet liikkeellä talviaikaan, koska silloin on ainut mahdollisuus päästä kulkemaan jäitä pitkin. Siellä on jo ilmeisesti varhain keväällä sulia vesiä ja sitten alkavat suot pettää alla. Rekiä ne käyttivät ja poroja tai hevosia. Oikein kylmällä kuulosti siltä että Donner oli tungettu turkisten kanssa jonkinmoiseen ruumisarkkuun, kun oli ollut hirveän kylmä. Siltikin saattoivat jalat paleltua.

Taatusti tunguusit tiesivät sen, että se kyselijä, Castrèn tai Donner, jolla oli paperia ja kyniä repussaan, ei selviäisi yksin. Tuntuivat tajuavan että Donner ei ollut vaarallinen. Muutenkin vaikuttaa siltä että läpi kirjan Siperian ihmiset haluavat auttaa toisiaan.

Siihen luontoon voi kasvaa ja sinne kuulua. Tilaahan on. Donner kuvaa ilmoja ja maisemia hyvin elävästi.

Venäläiset käyttävät nyt paljon ruhjovampaa voimaa kuin mitä on ollut vielä 1900-luvun alussa. Kun ovat vailla luonnonvaroja.  Öljy on tuhonnut kokonaisia alueita. On rakennettu öljyputkia metallista, joka ei kestä korroosiota. Suomensukuiset hantit ja mansit ovat menettäneet elinkeinonsa ja jokensa, joka oli tarpeen ihmisille ja eläimille.  Olen lukenut että taigaakin on ruvettu hakkaamaan pois.


Tänään vaihtui kuukausi. Britit lähtivät EU:sta ja on kulunut kaksi päivää siitä että Jörn Donner, Kai Donnerin poika, kuoli. Katsoin jonkun vanhan telkkariohjelman, oli varmaan Punainen lanka, jossa Maarit Tastula keskusteli Donnerin kanssa. Juuri nyt ajattelen, että niin isä kuin poikakin halusivat laajentaa maailman kuvaa. Siis sitä joka heidän nuoruudessaan tunnettiin. Kai Donnerista tuli tutkimusmatkailija ja tutkija, Jörn Donnerista tuli kaikkialla liikkuva ihminen joka mietti asioita tekemällä kirjoja ja elokuvia.  Poika oli vain kaksivuotias kun isä kuoli eikä enää muista häntä. Mutta hänelle jäi isän kirjeenvaihtoa, päiväkirjoja ja julkaistuja kirjoja.

Minulla on yläkerrassa Kai Donnerin vuonna 1933  Otavan julkaisema kirja nimeltä Siperia. Kirjassa on viitisenkymmentä pienikokoista mustavalkoista kuvaa ja yksi isompi kartta, josta näkee ne alueet joissa hän kulki. Kai Donner kirjoitti Esilauseen, jossa lukee mm. näin:
”Voisimme pitää etnografiaa osana kulttuurihistoriaa, mutta kaikilla kansakunnilla ei ole historiaa korkeammassa mielessä, vaan heidän historianaan on juuri etnografia”, lausuu M.A. Castrèn. Kun tämän kirjoittaja yhtyy tähän käsitykseen, on hän koettanut myöskin valaista puheena olevan maan ja sen asukkaitten historian käsittelemällä eräitä puhtaasti etnograafisiakin  kysymyksiä. (K.D.)

Olen saanut kirjan tädiltäni. Hän on kirjoittanut kirjaan nimensä vuonna 1939. Kirjassa on kangaskansi ja sen kannessa on kuva jostakin siperialaisesta joka ampuu jousella. Kuva on piirros. Kirjasta ei ilmene onko piirros jonkun samojedin tai ostjakin piirtämä vai 1930-luvun suomalaisen piirtäjän näkemys siperialaisesta ihmisestä. Joka tapauksessa mieleen tulee jostain syystä graafinen tyyli nimeltä jugend tai ars nouveau. Kuvitetun Kalevalan grafiikka on samaa kuvakieltä.

Talvilapset II

Oheisvahinkoja on tapahtunut vuosia jo pelkästään amerikkalaisten joukkojen rymistellessä jossain päin maailmaa. Maailman lapset ovat kärsineet. Tämä viimeisin Yhdysvaltain presidentti ei ehkä oikein ole ymmärtänyt missä työpaikassa on. Tämä ei ole pelkästään minun huomioni. Hän tuntuu flirttailevan sotaretoriikalla. Sitten hän joutuu perumaan lupauksensa vetää amerikkalaisjoukot pois.

Hän kyllä näkee pahoja ihmisiä kaikkialla. Esimerkiksi Meksikosta tulevat ovat raiskaajia ja huumekauppiaita.  Sitten aikuisten huonoista ja rikollisista tavoista poisoppimiseksi (?) lapset piti erottaa vanhemmistaan ja panna telttaleireihin. Kukaan ei enää tiedä missä lapset ovat. On talvi. Heitä on kuollut maahanmuuttoviranomaisten kynsissä.

Sodat syttyvät. Aikuiset ihmiset eivät näe politiikan ja siihen kietoutuvan sotilasvallan ja rahan merkitystä sotiin. Jos he tajuaisivat, he tekisivät monta asiaa eri tavalla.

Ajattelin tietysti myös niitä suomalaislapsia Isis-järjestön pakolaisleirillä. Siellä on viime päivinä kuollut yli 500 ihmistä. Yli 300 heistä oli lapsia. Al Hol-leirillä on talvi. Se voi olla vähän lämpimämpi kuin meillä mutta ei paljon, se on myös telttaleiri. En tiedä onko siellä satanut, tämän pitäisi olla sadeaikaa Välimeren etelärannalla, mutta ilmastonmuutos on jo kauan sotkenut sadekausia. Joskus niitä ei tule.

Saavatko lapset puhdasta vettä juodakseen? Leirillä ovat myös lasten äidit. Mutta joidenkin suomalaisten mielestä ne kymmenkunta suomalaisäitiä ja kolmisenkymmentä lasta ovat turvallisuusuhka. 

Ymmärrän kyllä että ihmiset osaavat rakentaa viholliskuvia. Ihminen on ollut jo kauan siinä oikein taitava. Isisläisyys on paha juttu, koska siinä ei ole taustalla edes mitään valtiota. Sen kalifaatin perustaminen ei onnistunut. Aseita ei ollut ehkä tarpeeksi. Sitä paitsi maata on aika helppo vallata, mutta sen pitäminen on eri asia.

En tiedä islamilaisuudesta muuta kuin sen oikeastaan, että se on viimeisin syntyneistä monoteistisista uskonnoista juutalaisuuden ja kristinuskon jälkeen. Sellaista olen lukenut että Koraanissa puhuttaisiin pyhästä sodasta − samalla tavalla kuin kristityt puhuivat ristiretkien aikaan pyhän maan valtaamisesta.  Jotkut muslimit kuitenkin puhuvat pyhästä sodasta ihmisen henkilökohtaisena pyrkimyksenä tulla paremmaksi ihmiseksi. Mutta sitten on ihmisiä, joiden mielestä sota on vain vihollisten tappamista.

Monesta syystä monoteismi on väärillä jäljillä. Yksi syy on tietenkin patriarkaatti. Naiset ja lapset jäävät jalkoihin. Koulun historian tunnilla piti kerran miettiä sotien syitä. Yksi oli saalis jota saataisiin palkaksi sodasta. Samasta kertoo Bertolt Brechtin näytelmä Äiti Peloton (Mutter Courage). Äiti kulki vankkureineen ja lapsineen taistelukentältä toiselle ja myi tavaraa. Lapsille kävi aika huonosti. Mutta äiti pärjäsi hyvin.

Jotkut äideistä saavat hyviä tuloja. Ehkä he ostavat uudet vankkurit, tekevät sitten uusia lapsia jotka taas häviävät. Näitä 30-vuotisia sotia on Euroopassa ollut.

Verrattuna entisiin aikoihin jolloin ritari otti yhteen toisen kanssa, pommitukset, tykistö ja kaikki se tuottavat ne rauniot, joiden alle lapset jäävät. Naiset sitten joutuivat orjiksi tai jäivät lasten kanssa raunioihin.

Oli sitten ajatus sotaan ryhtymisestä mikä tahansa, se ei ole rakentava. Sodalla ei rakenneta maita saati luoda ystävällisiä naapuruussuhteita. Sodilla ei pidetä kunnossa koteja, ei pystytä huolehtimaan lasten hyvinvoinnista ja ennen kaikkea koulutuksesta. Sitä paitsi kaikkiin maailman kouluihin pitäisi saada rauhankasvatus pakolliseksi aineeksi.

Kyllä kai Lähi-Itään on jo saatu aivan tarpeeksi aikaan raunioita. Ne ennen kukoistavat kaupungit, kauppapaikat, keitaat − kaikki se mikä sai ihmiset ilahtumaan ja kasvamaan ihmisenä, kaikki on pyyhitty pois. On jo aivan tarpeeksi kylvetty pommeja ja tapettu lapsia. Ihmisten pitäisi taas aloittaa alusta. Eväät ovat heikot.  Ne lapset jotka jäivät henkiin, pääsevätkö he kouluun? Tytötkin?

Sodille eivät koskaan ole naiset ja lapset voineet mitään. Heikommat jäävät jalkoihin. Juuri äskettäin luin  kirjan Auschwitzista, yhden niistä monista. Yksi uhreista, Primo Levi, kemisti ja kirjailija, jäi henkiin tuhoamisleiristä ja joutui pitkälle matkalle kotiin. Kirjan nimi on ”Aselepo”. En ole varma miksi se oli kirjan nimi. Joutuivatko hänen piinaajansa Nürnbergin tuomioistuimeen? Saatiinko heidät kiinni?

Levi oli yliopistossa opiskellut kemisti. Hänen piti yrittää tarttua elämään kiinni uudestaan. Italialaisilla oli oman sotansa jälkeen edessään aselepoja ja neuvotteluja. Mussolini kyllä ammuttiin, mutta miten mahtoi käydä kollaboraattoreiden?  Kyliä myöten maa oli jakaantunut. Ja miten olivat jaksaneet partisaanien perheet kun miehet olivat vuorilla taistelemassa? Talvilapsiakin varmaan oli.

Talvilapset tulivat nyt mieleen kun Syyriassa ei edes yritetä aloittaa rauhaa.  Yhdistyneiden kansakuntien pitäisi kyetä järjestämään kansainvälinen sotatuomioistuin, nopeasti. Käsittääkseni ehdotuksia on jo käsiteltävänä.

Mutta sen uutisen jälkeen Irakissa leimahti ja Iran uhittelee maailman suurimmalle asemahdille USA:lle, niin nämä diktaattoreiksi ja ilmeisen  kuolemattomiksi itsensä ajattelevat vanhat miehet ovat aloittaneet  uhkailunsa uudestaan. Yksi Iranissa ja toinen Amerikassa, kolmas Syyriassa. Samanlaista uhoa, ei mitään järkeä.

Miksi vanhat miehet haluavat valtaa? He tajuavat jo, etteivät elä enää kovin kauan. Heidän pitää saada vielä tuntea olevansa elossa. Voisivatko ne kääntää silmänsä ehkä kirjahyllyyn ja istua alas ja lukea? Sitten istua hiljaa paikallaan ja miettiä lukemaansa. Eikö?  No,  entäs jos viettäisivät rauhallisen koti-illan perheensä kanssa? Äiti ja lapset menivät kylpylään, kun se on jo avattu.

Mutta vanhat miehet istuvat bunkkereissaan. Istuvat edelleen ja johtavat vaikka nuoret miehet, ne sotilaat, on jo tapettu.

Miksi valtiot ajautuvat itsetuhoisiin tilanteisiin?  Vanhuus ei tietenkään tarkoita viisautta. Mutta miksi sitten ihmiset uskovat näiden sodanhimoisten vanhojen miesten kykyyn johtaa sitä valtiota? Aivan niin kuin kerta kerran jälkeen vanhat miehet onnistuisivat tekemään jonkinlaisen silmänkääntötempun. Sitä paitsi epädemokraattisissa maissa ei ole vapaita vaaleja.

Katsoin lasta pihalla. Pieni poika oli polvillaan lumessa pihalla ja rakensi lumesta jotain. Hymyili minulle kun menin ohi. Pojan iho oli tumma, ei näyttänyt syyrialaiselta. Kyllä hän oli jostain Saharan eteläpuolelta. Poika näytti kuin ei ole koskaan nähnyt lunta ennen. Ehkä hän on juuri tullut tänne, pakolainen.

Suomessa on sanonta ”Se juna meni jo!” jota käytetään tilanteissa kun kaivataan takaisin johonkin mikä oli ennen ja tiedetään että se on mennyttä.

Ajattelin siis junaa.  Junan veturinkuljettaja ei tietentahtoen aja rotkoon tai päin vuorenseinämää. Veturinkuljettaja on veturissaan siksi, että hän tahtoo pitää henkikultansa ja saada palkkaa, jos pientäkin, siitä että kuljettaa matkustajat määränpäähänsä. Ja on jos mahdollista myös ajoissa. Aikakysymys on vähemmän tärkeä kuin turvallisuus jos ollaan vuoristossa.

Lännenleffassa voi olla kohtaus, jossa takana olevasta vaunusta saapuu tyyppi pyssyn kanssan ja uhkaa tappaa veturinkuljettajan ellei pysähdytä ja juuri tuon tai tämän kaktuksen kohdalla. Kyllä tuommoisen veturi-vertauskuvan soisi jäävät fiktion puolelle. Ei kai Lähi-Idässäkään ole ihan niin hulluja ihmisiä että he haluavat junan päätyvän rotkoon?


Buster Keatonin leffassa Kenraali  ajettiin myös junalla, mutta silloin oli Yhdysvaltain sisällissota. Se maa ei ole vieläkään rämpinyt ylös sieltä rotkosta. Elokuvahistorioitsijoiden mukaan sen junan pudottaminen alas jokeen on ollut studion kallein temppu ikinä.

Mutta junaesimerkki on vain yksi pitkässä pohdinnassa, joka liittyy minän ja toisten ihmisten asemaan. Sattumalta luen nyt Lena Anderssonin kirjaa nimeltä ”Enpä usko - ajatuksia ja kannanottoja”. Andersson on riikinruotsalainen kirjailija ja  Dagens Nyheterin kolumnisti. Hänkin käyttää esimerkkinään junaa. Nyt kuitenkin konduktööriä, joka kuuluttaa saapumisesta Tukholmaan että ”Saavumme Göteborgiin.”. Hän ei halunnut Tukholmaan ja tuli kertoneeksi sen.

Konduktöörin mielestä saapuminen ei voi tarkoittaa muuta kuin kotia, vaikka onkin työkseen saapumassa milloin minnekin. Tavallinen lapsus. Göteborgin kaupunki on ollut vuosia otsikoissa rauhattomuuksien vuoksi.  Göteborg on etelässä ja iso kaupunki. Siellä on kaupunginosia, joista kerrotaan ettei poliisi enää uskalla mennä sinne.

Muistan Tukholman kesistä  1960-luvulla Dagens Nyheterin otsikot, joissa kerrottiin että suomalaisraggarit ja assyrialaiset tappelevat. Se metroasema on hyvin voinut olla Tensta.  En ollut ennen  edes kuullut raggari-sanaa, enkä ollut tiennyt että suomalaisnuoret ovat tappelemassa aseinaan polkypyörän ketjut, enkä ollut tiennyt että nykyaikanakin on vielä assyrialaisia. Ei se muuten ollut Tensta vaan Skärholmen.

Uutiset aiheuttivat päivittelyä Södersjukhusetin taukohuoneessa, yritin pysytellä keskustelusta erossa koska olin suomalainen. Suomalaiskaverini valmistautuivat menemään illalla tansseihin Bal-Palaisiin. Löysin joskus vähän aikaa sitten vanhasta kirjeestä Bal-Palaisin kuitin. Summa oli nuhrautunut pois. Vuosi taisi olla 1966. Ehkä se oli vaatesäilön kuitti. Sen kuitin toisella puolen oli ystävän viesti: “Muistatko?”.


Mutta Syyrian Assad, oli hän nyt sitten presidentti tai kuningas, on kuitenkin ollut ehkä subjektiivisen harhan vallassa, että valta on hyvä ja sen takia hän saa sitä käyttää. Kaikki eivät olleet sitä mieltä, että hänen valtansa oli hyvä.  Kenen valta sitten voisi olla hyvä?

Maa on sitten nyt raunioina. Pienten lasten äitejä kulkee vieläkin raunioissa etsimässä talvilapsiaan. Assad ei ole assyrialainen vaan alaviitti.

Talvilapsia I

Vuosi alkoi sillä lailla että iskin hampaani erityisen herkulliseen ruisreikäleipään ja kiskoin niillä palaa leivästä suuhuni. Leivän maku levisi nälkäiseen suuhuni. Mikään ei ole niin hyvää kuin vähän kuivahtanut ruisreikäleipä.

Siitä repimisestä oli seuraus: hammas otti ja halkesi. Se osui takahampaaseen ja särähti vielä uudestaan, tuntui samalta kuin kivi olisi osunut hampaaseen. Todennäköisesti tulin nielaisseeksi hampaasta palan. Sitten sain sylkäistyksi loput ulos. Ja alaleuassa on reikä. Tämä tarkoittaa melkoista rahanmenoa. Juuri oli pakko hankkia lukulasit kun en enää nähnyt lukea pientä tekstiä.

En minä silmien karsastusta ja näön hekkenemistä pidä mitenkään kummallisena, omituista on lähinnä se että olen ylipäänsä hengissä. Kuka siinä tapauksessa puhuisi? Sillä suurperheellä ei ollut oikein rahaa edes ruokaan kun olin vastasyntynyt. Koko suku oli riippuvainen yhden ihmisen palkasta eikä edes mustasta pörssistä olisi saatu tarpeeksi. Pörssissä ei ollut juuri ruokaakaan (niin minulle kerrottiin myöhemmin), paitsi joskus ja vähän. Sitä paitsi Pappa oli kieltänyt mustassa pörssissä käymisen.

Äiti naimisiin mentyään oli paukauttanut oven perässään kiinni. Hänen äitinsä oli maanviljelijä. Mutta niin oli myös Mamman suku jossain kaukana Kainuussa, maanviljelijöitä ja kalastajia. Mammalla ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä kerjuureissulle. Siinä sitä olikin. Se taisi olla köyhin paikka Suomessa. Mutta sieltä tuli ruokaa keskellä talvea, että perhe eli sen ensimmäisen sodanjälkeisen pulavuotensa. Elin ensimmäisen elinvuoteni. Jäin henkiin.

Jotenkuten henkiinjääminen ei kyllä ole oikein mistään kotoisin. Pitäisi tietysti olla selvästi joko hengissä ja voida pulskasti tai sitten ottaa ja kuolla pois. Kyllä varmaan Suomessa kuoli vauvoja nälkäänkin. Tai ehkä olin jonkinmoinen talvilapsi. Sellainen joka menee jonkinlaiseen horteeseen ja säilyy hengissä esimerkiksi raunioissa.

Sellaisia on varmaan aika paljon nyt Syyriassa ja Irakissa. Niissä maissa ei rauhalle anneta mahdollisuutta.

Radion tiedeohjelmassa kerrattiin semmoinen asia, jonka jo tiesin: että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Mutta jotkut sitkeät tavat reagoida asioihin säilyvät, varhain opitut, semmoiset jotka vauvakin tajuaa, ilman että sillä on vielä sanoja. Jos vauvalla on jatkuvasti nälkä ja se itkee, se voi olla sairas tai sitten ruokaa ei ole tarpeeksi. Se alkaa sitten vähitellen lopettaa itkemistään. Vauvan kroppa tietää mitä tehdä. Ei ole ruokaa tuhlattavaksi ja kaikki pitää säästää. Se nukkuu enemmän kuin ennen. Vauvan vanhemmat muuallakin kuin rauniokaupungeissa ihmettelevät mikä vauvalla on. Ei pitäisi olla mitään vikaa. Kun tässä ollaan elossa kaikki  ja on sentään rauha.

Raunioista pelastettu horrostavan lapsen elimistö toimii säästöliekillä. Ihminen on evoluution myötä oppinut säätelemään elintoimintojaan. Säästöliekillä käymisen käsky olisi selkokielisesti jotenkin niin, että “maailma ei ole helppo paikka eikä ole varmaa onko ruokaa saatavissa myöhemminkään”. On opittava säännöstelemään sitä. Että siis on osattava säilyttämään saatua ruokaa rasvakudoksissa, kunnes  on  varmempaa että sitä sapuskaa löytyy.

Olisin halunnut kuulla biologeilta, osaavatko vauvat ajatella. Jos aikuiset eivät osaa lukea itkua? Lääkäreitä tai klinikoita tuskin on lähelläkään.

Olin oppinut nopeasti kävelemään ja puhumaan ja ylipäänsä vaikuttamaan elossaolevalta. Muistan sanattomia ajatuksia, mutta ne ovat lähinnä kuvia. Ehkä näin ihmisiä jotka ilmestyivät sängyn yläpuolelle. Sitä paitsi kolmen kuukauden ikäisenä minulla on ollut vesirokko. Se on edelleen minussa, se virus, käväisi joku vuosi sitten ilmoittamassa itsestään vyöruusuna.

Kuulostaa aika loogiselta, että jos perheeseen on joskus niukkoina aikoina syntynyt uusi suu ruokittavaksi, niin se annetaan susille, se syöjä. Lapsen kanssa mennään metsään ja jätetään lapsi sammalvuoteelle.

Olen ollut lukevinani hylättyjen lasten tarinaa Grimmin sadusta nimeltä Hannu ja Kerttu. En tiedä sitten miksi siinä sadussa on lisämausteena se, että se metsänoita syötti Hannun ja Kertun ympyriäiseksi ja rupesi suunnittelemaan ruuan valmistamista lapsista.

Ihmissyöntiä keskellä saksalaisia metsiä? Entäs sitten suomalaiset metsät, onko niihin johtamassa polkuja joiden päässä on noidan mökki? Että kaikki ne polut eivät olleetkaan hirvien tekemiä? Oliko se muuten noita? Jos se olikin vain joku yksityisestä hoitokodista karannut vanha nainen, joka ajatteli että aina sitä metsästä saa ruokaa. Vaikka ympärillä olisi minkälainen yhteisö, niin perheet ovat samalla tavalla suljettuja niin kuin ovat olleet aina. Ei niistä tiedä mitä suljettujen ovien takana tapahtuu.

Joka tapauksessa suhteeni ruokaan on ollut suurimman osan elämääni omituinen. Minusta tuli anorektikko joskus 10-12-vuotiaana. Grimmin sensuroimattomat sadut luin 8-vuotiaana. Opin vasta aivan äskettäin että Grimmin sadut oli sensuroitu jossain vaiheessa. Ajateltiin että lapset näkevät painajaisia niistä verisammioissa uivista pienistä sormista ja varpaista. Muistan hyvin että tukka nousi pystyyn niistä kertomuksista.

Seuraavaksi luin joskus aikuisena että Grimmin veljekset olivat haastatelleet niitä aikuisia, joilta satuja saivat. Ne sadut oli kerrottu sen takia että lapsia on varoitettava siitä, ettei ulkomaailma ole aina niin mukava. Ei pidä lähteä vieraaseen metsään. Siellä tulee susi vastaan. Sitä ei lapsille kerrottu, että kyllä aikuiset, siis ihmiset, ovat se suurin uhka.

En ole kyllä kuullut ihmissyönnistä,  jossa käytettäisiin nimenomaan ylimääräiset suut ruuaksi. Nyt kun sitä ajattelen niin Syyrian lapset ja aikuiset näyttävät uutiskuvissa kummatkin aivan yhtä surkeilta ja nälkäisiltä. En muista kuinka kauan se sota on jo jatkunut, ainakin kuusi vuotta. Tuskin siellä lapsia syödään. Ihmisillä on taipumus nähdä lapset omana tulevaisuutenaan, vaikka sen maan tulevaisuudesta ei olisikaan tietoa. Tulevaisuus tarkoittaa jossakin päin maailmaa vielä elossa olevia lapsia, jotka huolehtivat vanhuksista sitten kun kasvavat.


Nyt on kuitenkin toivottavasti tällä erää salamurhien ja vastaiskujen jälkeen rauhallista. Iran tuli vahingossa ampuneeksi ukrainalaisten lentokoneen. Se taas oli niitä Boeingin lentokoneita joita on pudonnut taivaalta. Siviileitä kuoli, mutta sellaisia tapahtumia pidetään vain oheisvahinkoina.  Sotien ohessa tapahtuu harhalaukauksia.

Tuskin syyrialaiset enää edes muistavat minkä takia on sodittu. Kaupunkeja on tuhottu ja kalifaattiakin yrittivät. Ehkä sellainen piti synnyttää muutenkin?  Ei se kyllä milään uudelta valtiolta vaikuttanut.

Kaamoksen lukemista ja kirjan

Nyt joulupäivänä 2019 mietin, oliko äiti tänään vuonna 1939 ajamassa pyörällä asemalle ilmatorjuntahommiin. Hän täytti silloin 15 vuotta. Tuskin siinä huushollissa on ollut liiemmälti aikaa tai varaa juhlia kenenkään syntymäpäiviä. Työvelvollisuudet oli hoidettava. Matkaa äidillä oli kotoa ehkä 12 kilometriä. Oli sentään pyörä!

Olen kyllä nähnyt niitä paksuja pitkiä villasukkia, mitä tytöt pitivät leninkiensä alla niihin aikoihin. Täti minulle kertoi myöhemmin, että koko ajan oli yli 25 astetta pakkasta ja kovimmillaan yli 40 astetta. Omenapuut kuolivat isoäidin talon ympäriltä sinä talvena. Isoisä oli rintamalla.

Ajattelen sitä 15-vuotiasta. En usko että moni nykyinen 15-vuotias pystyisi sellaiseen suoritukseen.  Semmoisiin hommiin pystyisivät todennäköisesti vain urheilijat. Tämän päivän 15-vuotias sanoisi näsäviisaasti ettei nykysodankäynnissä tähystäjiä enää tarvittaisi. 

Nyt on satanut märkää lunta. Lapset ja aikuisetkin leikkivät lumisotaa rannalla. Jotkut taas ruokkivat pullasorsia, joita taitaa olla koko ajan lisää. Ei kai niitä voi päästää kuolemaan kun ne on ensin totutettu siihen että niitä käydään ruokkimassa.

Kun tulin takaisin kävelyltä, talitintit seurasivat menoani hyppimällä puusta toiseen. Mutta myös harakat lensivät katsomaan oliko minulla ehkä jotain. Meidän pitää myös pitää huolta noista linnuista että eivät kuole. Kun luottavat meihin.

Täällä asuu väkeä, joka käy vain kääntymässä, opiskelijoita ja muuta kulkuväkeä. Pieni paikkakunta on sillä tavalla hyvä juttu, että täällä näkee miten yhteiskunta toimiiu. Se siis ei toimi kovin hyvin vaikka ehkä se toimii paremmin kuin monessa muussa maassa pienet paikat.

Jos joku yhteisö ei toimi pitkään aikaan, siitä seuraa kaaos. Sen vallassa taas ei voi tehdä oikein yhtään mitään. Joskus ennen muinoin pohjalaiset ovat ehkä ajatelleetkin perustaa oman valtakunnan. Mutta se on ollut 1000-luvulla, kun siirtolaisia rupesi tulemaan Hämeestä ja täällä olevat saamelaiset väistyivät edeltä pohjoiseen.

Että minkähän takia ne eivät tulleet toimeen? Eikö riittänyt tarpeeksi metsästettävää kummallekin pienelle kansalle? Varmaan ne ovat ymmärtäneet toisiaan aika hyvin, sukulaiskieliä kun puhuivat. Tai sitten eivät ole ymmärtäneet ollenkaan. Mutta tuskin kieli on syy olla tulematta toimeen vieraiden kanssa. Kieli on aina mahdollista oppia.

Talvipäivänseisauksen päivänä mietin saturnalioita. Valon lisääntymistä on syytä juhlia tai muuten seuraavana vuonna pimeys ei väistyisi ikinä. Sitten saamelaisilla on niitä seitoja, kivirykelmiä Lapissa ja niiden juurelle jätetään viestejä. Tai paikkaa Stonehengessä, semmoista josta valokiila osuu jostain kohden diagonaalisesti läpi kivipylväiden. Sitä on ajateltu myös kalenteriksi.

Mahtoivatko Stonehengen ihmiset kulkea kylkimyyryä pimeässä? Suomalaisilta puuttuu usein ryhti. Se voi liittyy jollain lailla uskallukseen. Mutta kyllä näin hirveässä pimeässä tarvitsee rohkeutta että jaksaa olla.

Viime viikolla oli pari yötä jolloin oli mahdollista nähdä tähti. Se paistoi kiilana silmiin ja herätti. Tai sitten heräsin muuten vain ja tähti loisti enkä sitten nukkunut. Päivällä ei kyllä valoa juuri näkynyt. Jonain aamuna kalpean kellertävä kiila.  Sitten tulivat taas paksummat pilvet.

Tietysti jo varhaiset ihmiset ovat nähneet ettei valo ole aina sama. Jo ennen homo sapiensia. Metsästäjä-keräilijät huomasivat että kasvit heräsivät talven jälkeen. Alkoivat vihertää.

Kun pääsee katsomaan sitä sorsalaumaa rannalla, se ui ryhdikkäästi kuin mikäkin laivasto aina uuden ihmisen luo. Sorsat alkavat tarvita talviruokaa. Ilmatieteen laitos lupaa kylmenevää.

Talvehtivat linnut voivat vielä aika hyvin. Kaikkia en tunnista, jotkut lentävät ryhmissä, jotkut taas pitävät etäisyyttä toisiinsa. Se varis joka kauppamatkoilla raakkui hyvän päivän, ei ole enää näyttäytynyt. Muita kyllä on. Nuoret eivät ole oppineet tervehtimistä vielä? Naakat ja varikset pitävät toisiaan silmällä. Kyllä ne tervehtimisen ymmärtävät. Ne odottavat. Näkevät kuinka muunnäköisiä on matkalla jonnekin. Seurailevat niiden uusien elämää.

Luen melkein 1000-sivuista romaania, George Eliotin Daniel Derondaa.  Olen sivulla 489. Kirja on ottanut valtaansa voimalla, jota en muista kokeneeni aikoihin. George Eliotin syntymästä on 200 vuotta tänä vuonna, hänen oikea nimensä oli Mary Ann (Marian) Evans ja hän kuoli 1880.  En minä sitä kirjaa lue kirjailijan syntymää juhliakseni, vaikka siihenkin ilmeisesti olisi syytä.

Kirjan aiheet ovat ne samat kuin nykyäänkin: naisen asema, antisemitismin syntyminen ja kehitys, luokkayhteiskunnan toimimattomuus. George Eliot kirjoitti kirjansa miehen nimellä, koska naisen mahdollisuus saada kirjoja kustannetuksi oli aika pieni. Eliotin kuvauksista on aika kaukana se kartanoromantiikka, josta myöhemmin innostuttiin iloisen Englannin laatukuvana.

Eliotin kirjassa alkupuolella mietitään miten käy Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen kun nyt tekevät rauhan. Vuosi oli 1865, sisällissota loppui. Nyt kun kirja ilmestyy suomeksi, voi nähdä että  sisällissodasta ei Amerikassa ole oikein päästy vieläkään. Ei tarvitse kuin lukea Yhdysvaltain uutisia. Orjuus loppui mutta ei afrikkalais-amerikkalaisilla ole vieläkään samanlaisia mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään kuin valkoisilla.

Juuri nyt olen lukemassa juutalaisuudesta. Englantiin oli muuttanut paljon juutalaisia ja he toivat uskontonsa ja kulttuurinsa mukanaan.  On tuossa juutalaisuuden mystifiointia, mutta saarivaltiossa suhtauduttiin tulokkaisiin myötämielisesti. Euroopan mantereella oli vähän erilainen tilanne. Tämä ei ole historiankirja, vaan tarina.



Tässä muodossa menneisyyteen katsominen on kivaa. Olen taas sama lukija kuin olin joskus 12-vuotiaana: kirja on sukeltamista uuteen maailmaan. Ei ole pahitteeksi viihtyä kirjan parissa!

Menneisyys ei ole vieras manner. Kirjallisuus voi olla elävää historiaa ja sen takia miltei 1000 sivun matkaan on hienoa heittäytyä. Mutta osansa on kaamoksella. Sitä joutuisi muuten koko ajan riuhtaisemaan itsensä ulos. Keväällä sitten! Sitten voi räpytellä silmiään valossa.