Alkuperäismusiikkia

Robert Grumbin näkemys Janis Joplinista ja Big Brother and the Holding Company-yhtyeestä älppärin Cheap Thrills (1968) kannessa



Leonard Cohen laulaa jossain kauan sitten julkaisemassaan albumissa biisin nimeltä Chelsea Hotel:

I remember we were in Chelsea Hotel
We were young and you were a beauty[---].
You turned around
And fixed yourself
And you said “Oh well,
We’re ugly
But we have the music.”

Cohen sattui olemaan Janis Joplinin kanssa samaan aikaan New Yorkin taiteilijoiden suosimassa Chelsea-hotellissa. Tapasivat. Muusikon ei tarvitse sanoa kovin paljon toiselle.

He ovat kovasti erilaisia. Cohen on mietiskelijä, kirjoittajakin, Joplin on taas ammentanut bluesin perinteestä rockin suuntaan ja on ennen kaikkea laulaja ja esiintyjä. Katsoin siis vaihteeksi taas Woodstock-leffan.

Se ei ollut sama jonka olen nähnyt aiemmin, tässä näytti yhtenä tekijänä olleen Mike (siis ei ohjaaja Martin?) Scorsese, jonka mieltymyksillä voi olla jotain tekemistä tämänkertaisten konserttikokoonpanon kanssa. Tarkoitus ei ollut nytkään katsoa kolmituntista leffaa kokonaan, mutta totta varmaan nuoruuden musiikki kutittaa aivoja juuri sellaisista mielihyväkerroksista, että se liimaa paikoilleen, vaikka piti vain tsekata uusi versio.

Olin kyllä Amerikassa jo vuonna 1969, mutta tulin muutama kuukausi liian myöhään. Olisin todennäköisesti päätynyt festareille.

En tajunnut musiikkia vielä yhtään, vaikka minulla oli kyllä Velvet Undergroundin Banaani-älppäri, Janis Joplinin Cheap Thrills (ks. kuva) ja joitain muita rock-levyjä. Ne löysin Tukholmasta ennen Amerikkaan lähtöä.

Mutta varsinainen levytysaalto tapahtuikin vasta Woodstock-festivaalien jälkeen. Paikalla oli elokuvan mukaan 1.5 miljoonaa ihmistä. Ainakin yksi vauva syntyi mutavellin keskelle. Paikallinen sheriffi kiitteli hyväkäytöksisiä vieraita ja kutsui heitä kunnon amerikkalaisiksi.

Levy-yhtiöt tajusivat raha-sammon.

Olin taas unohtanut miten uskomattoman lahjakas musiikkikansa amerikkalaiset ovat. Kolmessa tunnissa näin ja kuulin rockin ehdottomasti parhaimman osan, mitä ikinä on ollut.

Tämä ei ole mielipide.

Asuin Amerikassa kaksi vuotta ja tiedän että rock on oikeata kansanmusiikkia, vaikka se onkin sekoitus jazzista, bluesista ja ”travellin’ man”-reissumiesmusiikista. Viimeksimainittua ruvettiin kutsumaan nimellä Blue Grass. Ei Suomessa suunnilleen jokainen vastaantulija osannut vuonna 1969 soittaa jotakin instrumenttia. Ei meillä ollut elävää kansanmusiikkia. Pelimannit alkoivat olla jo haudassa, ja sitä paitsi se musiikki oli alunperin ruotsalaista kansanmusiikkia, aika lailla naftaliinissa.

Country-Joe MacDonald lauloi Woodstockissa sen, jonka opin sitten mielenosoituksissa myöhemmin:

One, two, three, four
I don’t want no fucking war,
Five, six, seven
I don’t give a damn,
Next stop is Viet Nam.

Missä ovat Irakin ja Afganistanin sodanvastaiset laulut? Levy-yhtiöt jauhoivat nuuskaksi lahjakkuutensa, silloiset. Entä nykyiset? Ehkä heillä ei ole enää ajatuksia moraalista, vaan dollarin kuva silmissä. En tiedä. En tosiaankaan tiedä ja se masentaa minua, sekä tietämättömyys että synkät epäilyt.

Woodstock näytti kaksi lahjakkuutta joita ylittäneitä on kyllä vaikea löytää: Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin. Kamera hellii Joplinia kun hän laulaa Work Me, Lord, voimallisuudessaan traditionaalinen negro spiritual kyllä jää toiseksi. Tässä elokuvaversiossa Hendrix ei esitä pelkästään Star Bangled Banneria vaan hän ikään kuin soittaa elokuvan loppuun oman konserttinsa, joka alkaa Voodoo Chile’sta, siirtyy Purple Hazeen ja päätyy sitten Tähtilippulaulun sodan kumuun.

Toisin kuin Jefferson Airplanen, Carlos Santanan tai Country Joe and Fishin kohdalla jalka ei lyönyt tahtia eikä kroppa heilunut, vaan kuuntelin jok’ikistä sointua, joka Hendrixin kitarasta lähti. Kameramies tunsi musiikin, konserttia saattoi seurata kuin olisi aivan lavan reunalla.

Että pitääkö muistuttaa Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin kuolleen jo seuraavana vuonna? Sanoin sen jo. Levy-yhtiöiden ahneudesta tuli loputon. Eihän tilinpitäjä voi ymmärtää minkälainen otus taiteilija on. Lähtökohdat ovat suorastaan vastakkaiset.

Mutta Santana esiintyy ja tekee levyjä edelleen. Ne ovat täyspainoista latino-rock-musiikkia. Luin jostain, että Crosby, Stills, Nash and Young aloittaisi uudelleen, vaikka joku muusikko ei taida enää olla keskuudessamme.

Tarkennan vielä. Tässä alkuperäismusiikissa sähköisten vempeleiden käyttö on minimissään. Sähköinstrumentit ja kovaääniset riittävät. Keskiössä on taiteilijaryhmä, joka on kovien aikojen saumattomaksi hitsaama. Jokainen muusikko on rautainen ammattilainen, mutta rakastaa työtään.

Sanomana rauha ja rakkaus eivät ole mitenkään vanhentuneet. Ydin huutaa edelleen lujaa melkein 40 vuoden takaa.

Kritiikin kuolema?

Kuva taidenäyttelyn avajaisista Anno Dazumal





Olen miettinyt paljon työtä jota olen tehnyt muun työn tai opiskelun ohella jo yli 40 vuotta, kritiikkiä. Olen kirjoittanut useimmiten kirjoista, mutta myös teatterista, elokuvista, vapaasta sivistystyöstä, arkkitehtuurista.

Anita Konkka nosti esille kirjallisuuskritiikin heikon tolan, aiheen hän puolestaan oli saanut englantilaisesta Guardian-lehdestä. Nettilehdessä povataan kirjallisuuskritiikille kuolemaa. Se kuulostaa ihan yhtä kamalalta kuin romaanin jo ainakin sata vuotta povattu kuolema – jaa ehkä ei ihan niin kauan mutta ainakin sen ajan kun olen itse kirjoista kirjoittanut.

Guardianissa on aavisteltu, että kirjallisuuskritiikki muuttaa muotoaan ja asettuu Blogistaniin. Siellä toimiikin jo useita saitteja, joissa harjoitetaan kirjavinkkausta. Blogistan muodostaa erilaisia vertaisverkkoja ja virtuaaliystävän kautta saa todennäköisesti päteviä vinkkejä, jotka sopivat vertaisverkolle.

Se ei ole sama asia kuin kritiikki.

Kriitikolle on asetettava vaatimuksia: koulutus, kokemus, jonkinlaiset suhteet kulttuurin kenttään. Mutta se on vain takaamassa jonkinasteista ammattitaitoa. Kriitikko on väärällä asialla, jos esittelee omaa maailmaansa, kun kyse on juuri julkaistusta uudesta kirjasta.

Sillä jos kriitikko mittaa kritisoitavaa kirjaa esimerkiksi vasten omaa maailmankuvaansa, niin siitä se soppa syntyy. Kyllä kriitikon pitää pystyä olemaan teoksen sisällä ja sieltä arvioimaan sitä suhteessa muuhun samantyyppiseen kirjallisuuteen.

Kriitikko ei ole kirjallisuudentutkija, vaikka siitä ei ole toki haittaakaan, päinvastoin. Hän ei voi asettua tuomariksi. Hänen asemansa parhaimmillaan on mielestäni olla sillanrakentaja teoksen ja lukijan/kokijan välillä.
Missä kritiikkiä voi opiskella? Ei missään.

Itse olin sikäli onnekas, että pääsin opiskelemaan muinaiseen Draamastudioon Tampereen yliopistoon ja siellä tutkija/kriitikkolinjalle. Opettajat olivat kirjoittamisen, kritiikin, dramaturgian, journalismin ja ylipäänsä kulttuurin kentän asiantuntijoita. Näitä erityiskursseja oli noin 20 viikkotuntia kolmen vuoden ajan ja sen ohessa vaatimuksena oli humanististen tieteiden kandidaatin tutkinto pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja sen draamalinja.

Sitten Helsingin teatterikoulu rupesi kutsumaan itseään korkeakouluksi. Se koulu ei sietänyt muita kouluja rinnallaan ja Tampereen Draamastudio hävisi.

Rahoitin opintoni lehtijutuilla, joista suurin osa oli kritiikkejä. Enää opiskelua tuskin voi kritiikeillä rahoittaa, mutta nyt onkin opintotuet ja –lainat ja asumistuet. Siihen aikaan lehdissä oli jopa runoja ja novelleja. Esseet olivat myös lehtien suosima laji, siis aivan tavallisen maakuntalehden, ei erikoisaikakauslehden. Esseitä oli tavallisten sanomalehtien kulttuurisivuilla vielä 1980-luvulla yleisesti.

Sanomalehdistö on vähentänyt kaikkia kritiikinlajeja. Viimeksi aiheesta älähtivät kuvataiteilijat. Kun heidän näyttelyitään arvostellaan, niin se vie paljon tilaa, koska mukana täytyy olla kuviakin. Jokaisella lukijalla on oma visuaalinen maailmansa ja lehden kuva voi saada lukijan menemään galleriaan tai museoon.

Minulla on sellainen tunne että blogien kirjavinkit ovat hyvin suosittuja. Minusta se on hyvin hedelmällinen tilanne kirjallisuuskeskusteluille. Mutta myös muista taiteista pitäisi voida keskustella.

Blogien yhteyteen voi panna valokuvia. Tässä yhteydessä varmaan pitäisi taas huutaa professori Jukka Kemppistä apuun, mutta olen tosissani miettinyt sellaista, että jospa joku taidenäyttelyissä kävijä saisi kirjoittaa kokemuksistaan blogiinsa ja panna esille ilman kustannuksia jonkun teoksen kuvan.

Sama pätisi teatteriin.

Kuvaajalla on oikeus valokuvaansa, mutta entä jos joku on ottanut kuvan taideteoksesta? Tai teatteriesityksestä? Sehän käy nykyään jopa puhelimeen liitetyllä digikameralla.

Täällä kyllä on olemassa joitakin taidesivustoja, mutta ne ovat yleensä jonkun yksittäisen kuvataiteilijan. Meiltä puuttuu kokoava kulttuurisivusto, jossa voisi olla kuvitus mukana.

Tilanne on muuttumassa hankalammaksi, kun uusi tekijänoikeuslaki astuu voimaan. Minulle on tullut se käsitys, että blogin kirjoittaja on silloin vastuussa jopa kommenteista (eli hänellä pitäisi olla sulku ja tarkistaa kenet päästää läpi ja kenet ei).

Se kyllä tarkoittaisi jonkinasteista vertaisverkon loppumista. Sananvapaus kutistuisi oleellisesti.

Viimeisessä Guardianin puheenvuorossa kysyttiin: A penny of your thought? Blogien kirjoittajat tekevät työtään ilmaiseksi, kaikkien huviksi ja hyödyksi. Ei ole tarkoitus että sillä joku eläisi.

Jokaisella kirjoittavalla ihmisellä jää töistään ajatuksia yli, eikä niitä kannattaisi raahata roskikseen. Niistä voisi jalostaa kuvin varustetun reportaasin, esseen tai kolumnin. Sen voisi sitten omalla vastuullaan julkaista Blogistanissa. Joskus se voisi olla jopa kritiikkiä, jolle, kuten sanoin, on kyllä asetettava selviä omia ammatillisia vaatimuksia.

Tämä ei tarkoita etteikö kritiikki voisi olla iloista, sellaista on joskus jopa tiede.

Tänään

Day in the Life

I read the news today, oh boy:
4000 holes in Lancashire
And thought eh holes were rather small,
They filled them all.
Now I know how many holes it takes
To fill the Albert Hall.
I love to turn you on.
(The Beatles: Seargent Pepper Lonely Hearts Club Band)

Olen kulkenut viikon sumussa. Kaukolinssit olivat korjattavana. En vaadi enkä tahdo paljoa, uudet kehykset olivat mahdottomat lisätä hintaan, koska pelkät linssit olivat jo 230 euroa, enkä tiedä miten selviämme loppukuun ruokalaskuista. Ulkonäöstä minun ei tarvitse onneksi välittää.

En tapaa ketään. Jos joku tuttu tulisikin, en tuntisi häntä. Sanokoot sitten ylpeäksi, mutta enhän minä voi madella pitkin katuja pyytämässä anteeksi, että olen hukannut ikivanhat kaukolasini.

Tänään aamulla tuli tekstiviesti ystävältä. Tiesin että hän on lähtenyt matkaan ja koska n.k. roaming maksaa hirveästi, muut kuin tekstiviestit eivät ole mahdollisia, ellei satu tietokonekahvilaan.

Siinä kysyttiin suomeksi muistanko kuinka monta reikää tarvitaan täyttämään Albert Hall. Muistin sen heti ja kirjoitin koko säkeistön ylös ja lähetin sen takaisin. Hän osaa saksaa paremmin kuin englantia. Nyt pelkään että hän toistaa näitä päivän uutisia jok’ikiselle tapaamalleen engelsmannille ja minkä käsityksen ne taas saavat Suomesta.

Säkeistöhän on unta. Ja kun vielä lopuksi laulaja tahtoo kääntää ystävänsä päälle, niin alkaa selvästi mennä psykedelian puolella. Ja kyllä biisi siihen suuntaan useimmissa säkeistöissä meneekin reippaasti.

Seuraava tekstiviesti tuli optikolta: saisin lasit tänään. Hapuilin vanhoja lukulaseja käsiini, koska olen jättänyt vanhat kaukolasit ilmeisesti mökille. Ainakaan niitä ei ole missään todennäköisessä sen paremmin kuin epätodennäköisessäkään paikassa. Olen joutunut katselemaan pihan sadetta ruikuttavia punaruusuja sumun läpi, en ole uskaltanut hypätä Jopon selkään, olen joogannut niin että oloni alkaa olla suhteellisen puhdas.

Lähdin epäteräville kaduille. Päätä jomotti ja silmät ovat punaiset kuin päivällä valvomaan joutuneen ärtyneen pöllön.

Olin lukenut että Taivaansusi etsii matkakumppania Roomaan ja sydämeen alkoi sattua. Olisi hauskaa olla 30 vuotta nuorempi, vailla nivelrikkoa ja kaikki aistit toimivina. Haluaisin nähdä ainakin etruskimuseo Villa Giulian ja sen jesuiittakirkon, jonka kattomaalaukset ovat väärennettyä, taitavasti maalattua kolmiulotteisuutta. Kirkko sijaitsee vähän matkaa Espanjalaisia portaita alapäästä vasemmalla puolen katua ja sen ohi voi vahingossa kävellä, ovi on vaatimaton ja huomaamaton.

Italia on sellainen maa että tunsin heti sinne päästyäni oloni kotoisaksi. En ole missään muualla käymissäni paikoissa ajatellut kotia heti, silmänräpäyksessä. Voi se johtua isän kertomuksista Pompeijin kaivauksilla ja äidin Villa Lanten ihastelusta.

Kyllä, yllytin ystävääni lähtemään mieluummin Italiaan kuin Lontooseen. Lontoossahan vain sataa, oli kesä tai talvi. Sen lisäksi brittihuumori on tavattoman vaikea laji, enkä usko että ilman sitä siellä selviää.

Sain lasit ja maailma muuttui teräväksi mutta samalla kuperaksi. Optikko vakuutti että kuperuus häviää. Päätä särkee jos mahdollista vielä kaameammin kuin aamulla.

Tuon ylhäällä olevan briljantin lähetti minulle Sari (). Hän lopettaa bloggauksen ainakin joksikin aikaa. Sari joutuu tulemaan Italian Modenasta Suomeen hautaamaan äitinsä. Aika oli tullut. Toivon Sarille jaksua, koska valoisat päivät tulevat vielä.

Sari ilmoitti saatteessa, että minun (ynnä kuuden muun) on lähetettävä briljantti eteenpäin seitsemälle (7) blogistille. Haluan antaa sen sille nuorisolle, jota pidän eräinä parhaimmista humanisteina Blogistanissa, lähettäkööt nuoret aikuiset kiviä eteenpäin! Heitä on onneksi paljon muitakin, mutta nämä ovat kyllä mielestäni briljantteja:








Huomautus: Vaikuttaa siltä, että linkit eivät toimi. Panen briljanttilinkit sitten sivupalkkiin. En ole ikinä yrittänytkään tehdä linkkejä, joten eivät kai ne hetikohta toimi... Annoin ne siis Timon ajalle, Silumiinille,Penjamille, Taivaansudelle, Koskikaralle, Susille jotka tulevat, ja kyllä vielä Takkiraudallekin, vaikka en onnistunut saamaan sitä linkkilistalle

Painottomuudesta

Uimaan oppiminen oli helppo asia. Käsipohjaa ensin, vielä 3-4-vuotiaana, sitten löysin ajopuita valkoiselta hiekalta ja niistä kiinnipitämällä potkin menemään kauas. Rannalla ollut äkkisyvää.

Ajopuu oli liukas veteen jouduttuaan, se luiskahti käsien alta pois ja nauratti kun pysyinkin mainiosti pinnalla ilman sitä. Kokemuksesta jo tiesin, että nauraessa uppoaa, menee veteläksi ja holtittomaksi. Uin, uin ja uin. Mikään ei ole niin hienoa kuin veden tuoma painottomuus. Isolla järvellä saattoivat laineet vielä keinuttaa kun kelluin.

En oppinut koskaan sukeltamaan. Kun yritin isän opettamana, pompahdin aina ylös kuin korkki. Saatoin kääntää kasvoni kohti pohjaa ja katsella kirkkaan veden läpi näkinkenkiä ja järviruokoa, mutta isän ehdotus että opettelisin ottamaan pohjahaukia käsin kiinni ei erityisesti houkuttanut. Hauki olisi vähintään puraissut muutaman sormen irti.

Isä nauroi, josta arvasin että minusta ei tarvitse tulla sukeltajaa koskaan. Silloin oli niin että mitä tahansa isä ehdotti, se yritettävä tehdä.

Vesi on luonnollinen elementti, luullakseni vastasyntynyt mieluiten pulpahtaisi lämpimään veteen, eikä kylmään ja ankaraan valoon ja ilmaan ja väkivaltaisten kätilöiden läiskimäksi.

Onneksi suurimman osan elämääni, kaikkiaan 50 vuotta, sain olla kesät pienen järven rannalla. Vesi oli lämmintä melkein aina. Pohjatuulikin kannatteli ja laiturilta saattoi juosta suoraan takkatulen ääreen mökkiin sisälle.

Nyt järven on korvannut kloorinhajuinen uimahalli. Painottomuudella on funktio: on huidottava jumppaliikkeitä, jotka ovat erityisen tehokkaita veden vastuksen vuoksi. Mutta nyt kun nousen ylös vedestä, olenkin yhtäkkiä paljon painavampi kuin koskaan järvestä noustessani.

Krzysztof Kieślowskin väritrilogian Sininen kuvasi paljon vettä. Sinisen eri sävyt olivat läsnä muuallakin, esimerkiksi värjätyistä lasinpaloista tehdyssä mobilessa. Lasinpalat soivat toisiaan vasten kun niitä kosketti. Nainen oli menettänyt miehensä ja lapsensa auto-onnettomuudessa ja uiminen oli ainut mihin hän kykeni pitkään aikaan.

Vesi piirsi hänelle omankuvan veteen, joka muuttui hitaasti, hänen takanaan levisi pitkä juova kun hän ensin sukelsi ja sitten vain ui. Hän sai uida useimmiten yksin talon uima-altaassa. Jos joku tuli, hän kapusi äkkiä pois. Varsinkin kun lapsilauma metelöiden hyppäsi hänen ylitseen, naisen silmissä näkyi kauhu. Hänhän oli menettänyt omansa.

Uimahalli sulki täällä ovensa. Painottomuus, vesi, johon surut ja huolet jäivät, on ohi kuukaudeksi.

Minulla on tyhjentymätön kirja, oikeastaan yksi monien joukossa, mutta monella tavalla ylittämätön, Italo Calvinon Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle (Loki 1996). Muistiot ovat Amerikan-luentoja, jotka jäivät toteutumatta kun kuolema tuli väliin. Myös viimeinen muistio jäi kirjoittamatta.

Ensimmäisen osan nimi on Keveys. Keveydessä Calvino käsittelee monia eri kirjailijoita ja ilmiöitä. Esimerkiksi Milan Kunderan Elämisen sietämätön keveys tarkoittaa tietenkin raskautta joten se ei kuulu tähän. Vai kuuluuko?

Danten Paratiisia pohdittuaan (come per aqua cupa cosa grave eli ”kuin esineen paino syvään veteen uppoo”), Calvino puhkeaa puhumaan juuri niistä asioista joita olen aivan viime päivinä miettinyt. Ajatusten ilmaantuminen saattoi tulla uimisesta, tai jopa Calvinon tiedostamattomasta muistamisesta – hänen ajatuksensa vaativat ajattelua, joten ne saattavat häipyä unohduksiin uusien ajatusten tieltä.

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa, että ajatus maailmasta, joka koostuu painottomista atomeista, tekee meihin vaikutuksen koska olemme kokeneet asioiden painon. Samalla tavoin emme voisi ihailla kielen keveyttä ellemme osaisi arvostaa myös painavaa ilmaisua.

Voisimme sanoa, että kaksi vastakkaista kutsumusta on vuosisatojen ajan kiistellyt keskenään kirjallisuuden kentällä. Toinen pyrkii tekemään kielestä painottoman elementin, joka leijailee asioiden yllä kuin pilvi tai pikemminkin kuin hienonhieno pöly, tai vielä paremmin kuin magneettisykäysten kenttä. Toinen taas pyrkii välittämään kieleen asioiden, ihmisruumiiden, tuntemusten painavuuden, tiheyden ja konkreettisuuden.

Kun siis nyt seuraavan kuukauden ajattelen vettä, minun on mentävä ulos sateeseen. Nyt satoi yöllä. Ruoho alkaa kulottua, niin vähän on satanut. Punaruusut ponnistelevat saadakseen kerrotut kukkansa puhkeamaan. Juhannusruusut ovat puolta pienempiä kuin viime vuonna, samoin syreenien tertut.

Merivesi on kylmää eikä minusta ole pingviiniksi.

Joskus seitkytäluvulla

Unohdetun puolueen kansikuva: STP:n rivistöt marssilla ja takana kokonainen kansa!






Tuli jokin este, enkä nähnyt Bo Widerbergin Ådalen 31-leffaa kevään SEAn sarjassa (SEA on nykyään jotain muuta, en saa päähäni sitä nimeä, mutta elokuva-arkistona se toimii edelleen). Olisin todella oikein kovasti tahtonut nähdä sen.

Näin sen aikoinaan Tukholmassa, joskus 1969 ennen muuttoa Amerikkaan. Nyt harmittaa, koska sattumalta katsoin televisiosta Widerbergin Sjöwall-Wahlöö-filmatisoinnin Komisario Beck tähtäimessä vuodelta 1976. Olisin tahtonut verrata näitä elokuvia, koska niissä näkyy sosiaalidemokraattinen paatos, kummassakin, sanoisin. Toisaalta paatoksen ohella näkyi rautainen ohjaajantyö, jollaista tusinajännärit, ruotsalaisetkaan, eivät enää ole.

Koska olen tullut tehneeksi työtä opiskeluvuosina kesäisin Ruotsissa, tulin tuntemaan nahoissani riikinruotsalaisen asenteen maahanmuuttajatyöläisiä kohtaan. Asenne saattoi olla erityisesti kohdistunut suomalaisiin, jotka olivat aikoinaan Ruotsin alamaisia, mutta muistan myös raggarit ja heidän tappelunsa assyrialaisia vastaan jossain Tukholman lähiössä. Uljaat viikingit muinaisia niiniveläisiä vastaan!

Beck-elokuva herätti yhtäkkiä muistoja Tukholmasta. Se oli jopa filmattu asuinpaikkani lähellä Odenplanin ympäristössä. Huomasin ymmärtäväni vuoden 1976 ruotsia, kun sen sijaan tämän päivän riikinruotsi menee ohi korvien.

Suomeen verrattuna Ruotsi oli päältä katsoen kuin toiselta mantereelta 60-luvulla: rikas, salliva, täynnä kulttuurisia karamellirasioita kuten Modernin taiteen museo, jollaisesta Suomessa oli ehkä haaveita, mutta ei mitään edes lähellä toteuttamista.

Se näytti johtuvan sosialidemokratiasta, jonka voisi ajatella saaneen alkunsa Norrlannin Ådalenin sahatyöläisten lakosta vuonna 1931 ja sen mielenosoituksiin ammutuista ihmisistä. Suomessa vielä 1949 ammuttiin ihmisiä Kemin lakoissa.

Suomeen ei ikinä oikein tullutkaan Ruotsin kaltaista rauhanomaista tasa-arvoista hyvinvointivaltiota. Sosiaalidemokraatit olivat kyllä olleet maan päällä 30-luvullakin, mutta valtaa heillä ei ollut, semminkin kun muu vasemmisto oli kielletty. Tai ainakaan Suomi ei siirtynyt sodanjälkeiseen n.k. sekatalouteen (=markkinoita lännen kanssa ja bilateraalista kauppaa idän kanssa) rauhanomaisesti vaan tarvitsi ne kaksi sotaa Neuvostoliiton kanssa ja lujaa lyömistä päin Karjalan mäntyjä, ennen kuin tokeni jonkinmoisen köyhän miehen hyvinvointivaltion luomiseen.

Tämä ei ole aasinsilta, mutta jostain syystä Ruotsi on ensimmäinen assosiaatio, kun rupesin lukemaan virtuaaliystävä Kalevi Hotasen kirjaa Unohdettu puolue. Olin unohtanut Ruotsin aivan samoin kuin olin unohtanut suomalaisen 70-luvun, sen poliittisen jargonin, jota on kirjassa sanasta sanaan, täytenä dokumenttina.

En ollut muistanut myöskään Sosialistisen työväenpuolueen olemassaoloa. Muistan kyllä opiskelutoverin, Rotkon Jorman, siitä joskus puhuneen, mutta se oli sitten yhtäkkiä jo ohi, koko puolue. Häipyi silmistä ja korvista.

1970-luvulla eläneet eivät voineet välttyä kuulemasta edistyksellisistä ja taantumuksellisista voimista, jotka olivat sitä tai tätä suhteessa Neuvostoliittoon ja YYA-sopimukseen. Kalevin kirjassa on paljon asiaa EEC-sopimuksen vaiheista, jotka olin todella jo unohtanut. EEC on sama asia kuin EU, suunnilleen.

Muistan Helsingin ratikan penkeissä tarrat, joissa luki Kyllä YYA, Ei EEC. Kysäisin joltain tuntemaltani toverilta, että mitäs tämä on. Hän sanoi että on hyvä kirjoittaa ensin ”kyllä”.

1970-luvun ilmapiiri oli politisoitunut ja Kalevin kirjaamat tapahtumat välittävät hienosti sen ilmapiirin. Sellaisena kuin se oli, ei niin kuin nyt jälkipuheissa: hyi miten kauheita ihmisiä ne sosialistit olivat. STP eli Sosialistinen työväenpuolue sijaitsi jossakin SKDL:n, SKP:n ja SDP:n välisessä maastossa. Koska se oli TPSL:n seuraaja, ainakin osittain, niin mukana olivat niin tehtaiden kuin maaseudunkin työtätekevät ja köyhät ja vaivaiset.

Politiikan kieli oli aika kammottavaa. Kammottavaa se on edelleen, mutta eri tavalla. Nyt sitä on jossain määrin helpompi nonsaleerata, kun voi olla aika varma valehtelusta. Sen sijaan 70-luvun puheen takana oli aitoakin solidaarisuutta.

Poliittiset intohimot olivat melkoiset. Kukaan ei voinut olla ottamatta huomioon köyhiä ja kipeitä ihmisiä. He olivat olemassa toisin kuin tänään, jolloin he ovat vain numeroina elossa, mieluummin kyllä kuolleina, siltä tuntuu. Kekkosen hätätilahallituskin livahtaa kirjassa, oli kokonaista 60 000 työtöntä ja Kekkonen äityi perustamaan hallituksen työttömyyden poistamiseksi.

Muistan hyvin kuinka sillä vuosikymmenellä isoäitini, pohjalainen pienviljelijä, ikänsä työtä tehnyt maalaisliittolainen ja nuorisoseuralainen, sanoi minulle käydessäni joskus talossa, että tulonjako perustuu vääryyteen. Kyllä sosialisti ja tehtaantyöläinen kykenee auton ostamaan, mutta ei pienviljelijä.

Tuntuu omituiselta ajatella että pienviljelijöitä ei juuri enää ole. Kohta ei ole tehtaantyöläisiäkään, kun tehtaat viedään Aasiaan.

Pyörällä ajellessa joudun kuitenkin nielemään yhä enemmän pakokaasuja ja pölyä. Kukahan ne autot nyt omistaa ja miksi he tahtovat ajaa pienen Vaasan keskustaan ja myrkyttää hengitysilmani? Totta kai ostaakseen jotain.

Tuskin he ovat matkalla Korsholman musiikkijuhlille, jotka alkoivat juuri. Seitkytäluvulla ei juhlia vielä ollut.

Eräs kirjallinen suhde

Kirjan kansikuva: vas. Anna-Maria Tallgren ja Aino Kallas.




Olen juuri lukenut Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihdon 30 vuoden ajalta (Elämisen taiteesta, toim. Silja Vuorikuru, Otava 2008). Ajankohta on historiallisesti mielenkiintoinen, vuodesta 1919 vuoteen 1955, suunnilleen.

Moniin asioihin minun on täysin mahdollista samaistua. Kun kirjaan, joka on dokumentti niin kuin kirjeeenvaihto on, samaistuu, niin elää samalla todellisuutta, joka Suomessa tuolloin vallitsi. Sisällissodan jälkeinen aika oli hyvin pienen suomenkielisen sivistyneistön piirissä toivon ja riemun aikaa, siihen ei vielä sisältynyt tulevan sodan aavistelua.

Sitten tässä on kyse eräänlaisesta sisaruudesta, työtoveruudesta, syvästä ystävyydestä ja myös tarpeesta tehdä edes jotakin, kun oli kulunut pitkään siitä kun saanut työskennellyksi. Kirjeen kirjoittaminen on voinut olla sitä tekemistä. Sehän on kirjoittamalla ajattelemista, tapa työstää tulevia tekstejä.

Kumpikin nainen oli syntynyt ennen 1900-lukua, joten 1920-luku merkitsi kummallekin täyttä tarmokasta työrupeamaa. Aikakausi välittyy selvästi kirjeissä.

Jokainen kirjeraportti on myös eräänlainen avunpyyntö: minulla ei ole ketään muuta joka lukisi näitä tekstejä ja arvostaisin kovasti mielipidettäsi.

Kirjoittaminen on yksinäistä työtä ja sen vuoksi kirjeitsekin tapahtuva apu on korvaamatonta. Kallaksen ja Tallgrenin perhe-elämä poikkesivat toisistaan oleellisesti. Kallas oli naimisissa virolaisen diplomaatin kanssa ja asui suurimman osan aikaa Lontoossa ja kasvatti siinä sivussa lapsiaan. Tallgren oli naimaton ja riippuvainen lehtien ja teattereiden pomojen hyväntahtoisuudesta. Yksinäinen naiskriitikko ja esseisti tarvitsi tuolloin joko aviomiehen (siis mistä tulee raha elämiseen?) tai komppanian vaikkapa entisiä miesopiskelutovereita, jotka auttaisivat.

Aino Kallaksen eläminen oli siis selvästi turvatumpaa. Mutta siviilisäätyjen ero ei erottanut ystävyksiä, pikemminkin päinvastoin. Kumpikin auttoi toistaan missä saattoi. Kallas oli syntyjään Krohnien sivistyneistösukua, Tallgren oli pappilan lapsi. Kummankin vanhemmat tajusivat mainiosti, että naisten oli aika astua täysvaltaisina koulutettuina kansalaisina Suomen elämään.

Muu yhteiskunta sitä ei ehkä niin selvästi tajunnut. Suomi oli aivan eri maa kuin nyt. Naisten koulutus ei ollut lainkaan itsestään selvää. Korkeintaan koulutus oli sitten käytännöllistä. Kun naiset kuitenkin aina menevät naimisiin, kuten silloin sanottiin. Kyllä sitä asennetta on vieläkin, mutta enemmän piilossa.

Tärkeintä oli kulttuurin edistäminen. Oikeastaan voisi sanoa että 20-luvulla Suomessa käynnistyi valistuksen ponnistus täysimittaisimpana siihenastisen kansakunnan (?) olemassaolon aikana. Kumpikaan kirjoittaja ei puhu sisällissodasta ja sen aiheuttamasta maan kahtiajakautumisesta. Aihe oli todennäköisesti tabu.

Aino Kallaksesta sen paremmin kuin Anna-Maria Tallgrenista ei ole olemassa täydellistä elämänkertaa. Kirjeenvaihdon julkaisu peittää ison puutteen.

Jään ihmettelemään monta asiaa.

Ensimmäinen on tietenkin aika. On hyvin lyhyt aika siitä, kun naisen asema – ja tässä tarkoitetaan suomenkielisen yliopistosivistyksen saanutta naista – oli huomattavasti heikompi kuin nyt. Naiset saivat äänioikeuden, mutta se ei taannut yhteiskunnallisia tai taloudellisia oikeuksia.

Kallaksen perhe oli taloudellisesti turvattu ja kiitokseksi miehelleen Oskarille Aino Kallas kirjoitti hänestä elämänkerran. Kallas oli aika suosittu sekä prosaistina että näytelmäkirjailijana, hänen teoksiaan käännettiin jo hänen elinaikanaan muille kielille. Silti ei ollut koskaan itsestään selvää että Viron myyteistä aiheensa ottava suomalainen kirjailija – suorastaan aikansa EUROOPPALAINEN – saisi jokaisen romaanin julkaistuksi ja suopeat ja ymmärtävät arvostelut kaikista näytelmistä.

Ei kenenkään kirjoittajan elämä ole koskaan epävarmaa parempaa. Naisten tilanne oli selvästi miehiä heikompi.

Vaikuttaa siltä, että virolainen yleisö oli jopa epäluuloinen Suomenlahden pohjoispuolelta tullutta kirjailijaa kohtaan. Ehkä ajatuksena oli, että vain virolaisilla saattoi olla tietoa oman maansa mytologiasta. Virallinen politiikka oli kyllä heimoaatteen läpitunkemaa, mutta saattoi jäädä liturgiaksi.

Tallgren on todennäköisesti tuntematon nykysuomalaisille. Kriitikko-esseistit jäävät tuntemattomiksi – joku saattaa muistaa vielä Kamalan Kajavan, mutta ei ehkä enää sitä, kuinka paljon luutumia Kajava tuli Helsingin Sanomissa murskanneeksi teatterista ja televisiosta kirjoittaessaan. Tallgren aloitti samassa lehdessä mutta joutui sitten ulos. Lehden herrat pitivät häntä tarpeettomana. Kirjeenvaihdon ja varsinkin Kai Laitisen kirjoittaman lyhyen Tallgren-esseen luettuani mietin, että Erkko tai johtokunnassa istunut kirjailija Santeri Ivalo (ja mitäs hän kirjoittikaan?) olisivat olleet epäluuloisia Tallgrenin aika suureen vaikutusvaltaan nousevan Tulenkantajien sukupolven piirissä. Tallgrenin työtä nuoret pitivät tärkeänä. Tallgren julkaisi sentään neljä kirjaa esseitä, jotka käsittelivät kirjallisuutta.

Kallas ja Tallgren puhuvatkin Tulenkantajista ja siitä kuinka kovasti paljon porisee padan kannen alla. Kallas päätyy toteamaan että uusi polvi se on siellä tulossa. Niinhän se oli, vaikka Tallgren ilmoittaa kyllästyneensä nuorten tempauksiin silloin tällöin.

On hirveä onnettomuus että 20-luvun ”toivon lempeen” aika päättyi sitten 30-luvun kyräilyyn ja AKS:n esiinmarssiin: sodan kumu voimistui täälläkin. Huolettoman aherruksen aika jäi lyhyeksi. Vain 20 vuotta rauhaa. Sitä on vaikea kuvitella nyt kun eletään Euroopan pisintä rauhanjaksoa. No, Balkania lukuun ottamatta.

Helsingin Sanomista Tallgren kirjoittaa kirjeessään 10.6.1932:
Ja että sanomalehden on seurattava yleisön makua. Päivälehden perijä on siis yksinomaan rahamylly…Olen surrut sitäkin niin. Ja ollut katkera, sillä en ole jalo – palvelin lehteä 15 vuotta, joten minusta Erkolla olisi erinäisiä ’velvollisuuksia’, kun olen kadottanut terveyteni hänen rahamyllyssään – enkä pyydä apua, vain – työtä, joka hänen olisi erinomaisen helppo järjestää, ilman että kenenkään etuja pienimmälläkään tavallaan loukattaisi, ja niin että lehden arvo sentään jonkun silmissä nousisi. – ”Valvojaa” hallitsee Linkomiehen kankea henki, muistathan, ja Söderströmin – johon sekä Jäämaa että Saarimaa niin lämpimästä puolsivat ja puhuivat suuresta ’kyvystäni’, - valittaa, mutta… Joten minun on jälleen vain jäätävä tänne, Maarian pappilaan, ja mitä siitä tulee, en tiedä. Mutta onhan vielä edes valoisat illat ja marraskuu edes jonkun kuunkierron päässä…

Kumpikin kirjoittaja masentui ajan ilmiöistä. Kallas sätti Englannin päättämätöntä politiikkaa Hitlerin Saksan suhteen ja Tallgren joutui kerta kaikkiaan heitetyksi Helsingin piireistä ulos, jopa rakastamastaan Kansallisteatterista, jossa hän oli toiminut johtaja Eino Kaliman apulaisena hyvin pieni palkkioin, tottakai.

Sodan aikana sielunsiskot joutuivat heitetyksi erilleen Tukholmaan ja Turkuun. Sairaudet olivat jo naisten elämässä ja loppuelämä oli kummallekin vaikea.

Olen lukenut ennen tätä tietysti Edith Södergrania ja Hagar Olssonia (joiden kirjeenvaihto on myös julkaistu kirjan muodossa) ynnä muita ruotsinkielisen kirjailijapolven tekstejä 1910-20-luvuilta. Suomen sivistyselämän keskus oli asettunut Kannakselle ja Viipuriin. Helsinki oli välttämätön paha niin kuin nytkin. Tosin Kannaksen merkitys saattaa olla muistojen kultaama, koska sitä ei enää ole.

Tämäntyyppiset kirjailija-kohtalot ovat ehkä ohitettu vaihe. Vai ovatko?

Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Kallas ja Tallgren eivät koe olevansa vastakkaisella puolella barrikadia niin kuin nykyään on usein laita. Kriitikko saattoi olla oikeasti kirjailijan paras ystävä ja tukija.

Minulla on tunne, että jos esimerkiksi Tallgrenin tekstejä (ja ehkä hänestä kirjoitettu väitöskirja) julkaistaisiin ja jos ilmestyisi kunnon Kallas-elämänkerta, meillä olisi selvempi kuva lyhyen sivistyksemme historiasta. Nyt kun se alkaa olla jälleen uhattuna.

Tällä kertaa kotimaisin markkinavoimin. Joilla markkinoilla on kyllä ulkomaisia osakkeenomistajia.

Mikä siinä oikein on, että kun talous tuntuu toimivan, niin sivistys poljetaan maan rakoon? Mikä on se mekanismi joka saa lukevan yleisön tyhmistymään siihen määrään kuin näyttää olevan nyt? Olettamukseni on nyt niin kuin aina, että tyhmyys on kyllä hankittu ominaisuus.

Euroopassa näkyy tietysti kaiken aikaa heiluriliike, joka muuttaa kansallisia kulttuureita. Se voisi olla myös hedelmällinen tila. On toivottava, että se sitä kohta taas onkin.




Yleisön pyynnöstä esitän tässä kuvan omasta muusastani, n. 6-8 kk. vanhasta Lidiasta.

Pohjatuuli puhaltaa

Mörkö-kivestä muutaman kymmenen metrin päässä mäkeä ylös näkyy taustalla viistosti asemaa vastapäätä sijaitseva Valkolinna, rapistunut rötiskö, jota ei voida ”vapaussodan” kalliiden muistojen vuoksi purkaa.



Huomasin että Helsingissä keskustellaan graffiteista. Aiheeseen tarttui Radio Ylen ykkösen Kultakuumeessa joku taiteilija jonka nimi hujahti ohi – niin kuin nimet kuulovammaisilta usein menevät ohi. Hän oli tehnyt sekä lasten että muiden taiteilijoiden kanssa graffiti-TAIDETTA jonnekin päin Helsinkiä.

Hänellä oli ideoita jatkaa työtä ja toivoi voivansa puhua parhaiden laittomien graffitien tekijöiden kanssa ja saada heidät työhön mukaan. Joko rata- tai katurakennusosasto oli myöntämässä lupaa. Sitten asiasta oli keskusteltu jopa kaupunginvaltuustosta.

Kivi-Mörkö ei ole enää yhtä hyvässä kunnossa kuin se oli tuossa viime syksyn kuvassa. Sen maali on rapistunut, se on aika pahasti myös kolhiintunut. Nimittäin entinen kotipolkuni on muuttunut kaduksi. Se söi pois tieltään ison laikun asemapuistoa, arvokkaita jalopuita, ja se on keskikaupungin ainut puisto tällä hetkellä.

Kuvaan kuuluu että vihreät olivat mukana päättämässä oikokadusta, jolla siis Kokkolantieltä tulevat pääsevät kätevästi kaupungin autoparkkitunneliin torin alle. Kunnallisvaalit ovat tulossa, ja Mörkö muistuttaa minua niistä joka päivä.

En pidä puolueista enkä niiden politiikasta tippaakaan. Niiden edustajat syövät sanansa (ehkä joitakin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta). Sitä paitsi tämä kadunpätkä kotoani asemapuiston läpi parkkipaikalle on ollut tapetilla ainakin 40 vuotta. Kun luin suunnitelmasta, hälytyin ensimmäiseksi siitä, että asuinkorttelissani asuu paljon lapsia. Mörkökin on eittämättä jonkun lapsen tekemä.

Niinpä yritin ensin asukaskokouksessa saada protestia läpi, ei tullut mitään. Sitten soitin kaupungin instansseille, ja löysin kuin löysinkin virkamiehen joka on ajanut ainakin 40 vuotta suunnitelmaa. Hän kertoi minulle, että ennen kuin hän jää eläkkeelle, päätös kadunpätkästä on tehty. Niin sitten kävikin.

Korttelin takana on kaksi koulua. Koululaiset ja korttelin lapset kulkevat siis läpiajokadun yli päivittäin. Virkamies on enää vailla uutista siitä, kuinka moni lapsi kuolee tai vammautuu auton ajaessa päälle. Autoilla on nimittäin viivasuora tie eikä tähän pantu liikennevaloja. Lapsi ja lapsellinen aikuinenkin kulkee mieluummin polkuja ja mutkitellen.

Kävelin kylmässä pohjatuulessa kotiinpäin. Oli ollut kokous. Se loppui kohdaltani lyhyeen, kun kuulokojeen patteri lopahti ja se piru tekee sen äkkiarvaamatta, eikä mukana tietenkään ollut ylimääräistä patteria. Joku sanoi ilmeisesti jotain hauskaa, ellen se ollut minä, ja kaikki nauroivat. Eli näin auki olevia suita, jotka haukkoivat ilmaa kuin kalat.

Kai se oli naurua?

Lähdin pois tuuleen, ja ilma tuoksui silta kuin aivan kohta tulisi lunta. Ehkä pohjatuuli aina tuoksuu siltä. Käytin uutta tietä koska Mörkö on minusta sympaattinen tervehtijä. Mietin kiven kohtaloa. Se oli ollut asemapuiston kävelytien varrella ennen tietä. Mörkö oli siis ennen katua, mutta sillä ei ollut etuajo-oikeutta, vaan koneet ovat säälittä raapineet sen ilmeikkäitä kasvoja.

Ennen kotimäelle nousua on rautatien tasoristeys. Kaikki valot näyttivät valkoista. Yhtäkkiä aivan edestäni humahti veturi. Vetureiden ja vaunujen huoltopaikka on kahden tasoristeyksen päässä asemalta.

Viereen tuli pyöräilijä, joka sanoi jotain. Että mitä? Kuulemma sitä vaille, etten jäänyt veturin alle. Kohautin olkapäitäni. Seisoin siinä ja puomit nousivat ylös. Valo oli siinä kaikenmaailman asioita miettiessäni muuttunut yhtäkkiä punaiseksi. En kuullut kilkatusta.

Pyöräilijä kopautti päätään ja heilutteli sitä edestakaisin. Niin kai se on. Että jos ei kuule, niin järkikin on jo hävinnyt.

Mikähän olisi parempi, siis ensimmäiseksi? Järki vai kuulo?

Kotona mietin, onko enää mitään keinoa saada jonkinlaista yhteisöllisyyttä markkinavetoiseen kuuliaiseen kansalaismassaan. Elämä olisi hirveän paljon helpompaa jos järjestelmä olisi demokraattinen, ystävällinen ja vielä lisäksi taidemyönteinen.

Taidan yrittää saada joitain taiteilijajärjestöjä tekemään jotain, että saataisiin hauskaa ympäristötaidetta enemmänkin. Taidekoulun oppilaat varmaan olisivat mukana. Eihän asian esittäminen sentään maksa enempää kuin postimerkin hinnan.