Suomalainen runoilija kuoli Amerikassa

Lost Original
by Anselm Hollo
Mr. K said in times of great crudity it is necessary to be subtle so please wrap around me with awkward grace I may have suffered some Rilke Damage or do I just have a little trouble with fantasy tripwires while engrossed in the sky's lexicon & hills like purple pachyderms "there's been a great upsurgence" said the announcer but I didn't catch what of & what of where does it come from where does it go still asking on down the road

Anselm Hollo 12.4.1934-29.1.2013

Lapsuuden pitkä matka

Jos vain mahdollista, eksyn kirjastojen englanninkielisille hyllyille. Syy on yksinkertaisesti se, että läheskään kaikkea maailman kirjallisuutta ei suomenneta. Ei edes englanninkieliseltä kielialueelta. Joskus voi olla jännittävää etsiä kaukaisia ääniä: kirja voi olla käännetty englanniksi mutta ei suomeksi.

Esimerkiksi brittien kansainyhteisö on valtava alue. Ovat nuo saaret Euroopassa, on joitain saaria Karibean merellä, on Afrikan maita, on Intia ja Australia, joista viime mainittu on suuri saari tai suuri manner, mutta kaukana se on kaikesta. Sitten on Kanada tai British Guiyana Väli-Amerikassa.

En tunne geopolitiikkaa mitenkään yksityiskohtaisesti, mutta kirjahyllyllä törmäsin yhteen entiseen brittien siirtomaahan, Ceyloniin, jo monta vuotta sitten. Sennimistä teetä tuotetaan vieläkin, ainakin Sri Lankassa, joka on maan nykyinen, omakielinen nimi. En tiedä, onko pitkän sisällissodan jälkeen virallinen kieli tamili, englanti vai singaleesi.

Huippuhieno kirjailija on siltä saarelta kotoisin oleva Michael Ondaatje (nykyisin Kanadassa, s. 1943). Olen viettänyt kuukauden päivät hänen romaaninsa The Cat’s Table kanssa (2011, ei suomennettu). Jos herään keskellä yötä, en yritä jatkaa unta, kieriskellä sängyssä ja herättää viattomia ihmisiä ja kissoja, vaan sytytän lukulampun ja alan lukea.

Yön hiljaisuudessa kirjan sanat, niistä tiivistyvä tunnelma, seikkailut ceylonilaislasten matkassa Oronsay-nimisellä valtamerilaivalla, lasten huima loikka kasvamista kolmen viikon matkan aikana, poikien ja tyttöjen välinen ero, kaikki se minkä muistan noin 10-vuotiaasta itsestänikin, tulee täytenä kuvavyörynä päähän ja saa aikaan milloin kokonaisen tunnevyöryn, milloin taas kiivaasti raapustamaan avainsanoja muistikirjaan: otettava selvää!, ks. Suezin kanava, ja moneen huutomerkkiin päättyvä Ceylonin/Sri Lankan historia. Tuskin meille maantiedon tunnilla selvitettiin Etelä-Intian saati sitten Ceylonin saaren historiaa, vaikka maantiedon opettaja olikin hyvä ja sitä myötä oppiaine kiva. Netistä käy kyllä ilmi se, että saari on itsenäistynyt samaan aikaan kuin Intia.

Kirja on kertomus monikansallisesta pöytäseurueesta, pöydän nimi on Cat’s Table, kissojen pöytä, eikä se pöytä ollut keskellä ruokasalia. Kun kerran laiva oli lähtenyt Colombosta ja määränpää oli Lontoo, niin tietenkin siitä kasvoi matka fantasioihin. Mukana oli niin aikuisten kuin lastenkin mielissä tuntemattoman tulevaisuuden odotus. Joillekin laivassa olijoille matka oli myös elämän loppu.

Kolme viikkoa täyttyi ihmisten mielissä eri tavalla. Yhdellä tasolla Ondaatje käy läpi tiiviin ja toisiinsa kietoutuneen lapsiryhmän erittäin omaehtoisia tutkimuksia. Tietenkin lapset törmäsivät salaisuuksiin. Tässä laivassa lapset eivät matkustaneet perheen ja aikuisten kanssa, vaan heitä oli joku sellainen ehkä vastassa Lontoossa. Lapset olivat yhtäkkiä itsenäisiä.

Lapset löysivät laivan syvyyksistä puutarhan. Puutarhaa kuljetti mukanaan lounaspöydässä istuva vanha innokas puutarhuri, joka keksi säikytellä lapsia myrkkykasveilla. Tieto tulee myöhemmissä dramaattisissa vaiheissa uudelleen esiin. Yksi pöydässä istuja kuljetti mukanaan kenneliä. Lasten laivaelämään liittyi myös koira, jonka yksi lapsista salakuljetti laivaan.

Ajattelin matkaa jollaiselle en koskaan pääse, en senkään vuoksi että matkustajalaivoja tuskin enää kulkee Intian valtamereltä Suezin kanavan läpi Välimerelle. Kuka muistaa vielä että on ollut mahtikaupunki nimeltä Aden?

Luin kauan sitten Amerikassa Paul Nizanin kirjoittaman opuksen nimeltä Aden, Arabie. Kirjan antoi minulle lainaksi itseään libertanistiksi (engl. libertarian) kutsuva nuorimies. Tuota poliittista termiä en käsitä vieläkään, vaikka sitä oikein suomeksi jostain syystä tällä hetkellä selitetään. Se ei perustu eurooppalaiseen ideaan liberaaleista, ainakaan sen nykyisessä merkityksessä. Sen tiedän että Nizan oli ranskalainen kirjailija ja jonkinlainen filosofi, muistaakseni Sartren & kumpp. ystävä. Nizan kirjoitti Aden-kirjansa joskus 20-30-luvulla. Kirja selitti paljon n.k. uuskolonialisteista, koska Aden oli maailmankaupan tärkeitä etappeja, näennäisesti kaukana, mutta kansainvälinen kaupunki. Nizan vertautuu ehkä eniten Franz Fanoniin, jonka Pohjois-Afrikkaa käsittelevä teos Sorron yöstä 60-luvulla kuului tärkeisiin kirjoihini.

Ondaatjen kirjassa koira salakuljetetaan laivaan Adenista. Kirjailijan kuvaus lasten tempusta liittyy yhteen kirjan käännekohdista.

Tottakai minuun vetoaa tässä kohden jonkinmoinen Tuhannen ja yhden yön satujen lumovoima, joka auttamatta liittyy Itään. Salman Rushdien kirjassa Saatanalliset säkeet on kohtaus kauniista perhosiin kietoutuneesta nuoresta naisesta kävelemässä Intian valtamereen. Siihenkin liittyi suuria tunteita, jotka kietoutuvat kaukaisiin kansantarinoihin. Intian valtamerta väistämättä ajattelee myös merirosvojen kotimerenä ja aarresaarien kotipaikkana.

Ondaatje seuraa lapsia ja kertoo heidän tiestään kohti aikuistumista vieraassa maailmassa. Tarina sisältää paljon surua, yksinäisyyttä, sairauksia, mutta myös iloa ja menestystä niin kuin kaikki tarinat siirtolaisista. Ajattelin viime yönä kirjan lukemisen lopettaessani, että Ondaatje olisi hyvin voinut omistaa kirjan kansainvaelluksille.

Nehän jatkuvat edelleen. Yhä uudet sukupolvet joutuvat löytämään tiensä jossain muualla kuin synnyinseudullaan. Laivamatka symbolisoi ihmiskunnan levottomuutta, kohtalon oikullisuutta, oikean hetken löytymisen ehdotonta maagisuutta. Paikasta ja maasta riippumatta kaikki ihmiset voivat näitä kokea. Samalla tavalla he löytävät yhä uudelleen yhteyden toisiinsa. Usein vuosikymmenten läpi.

Kasarmin himmeät valot

Satuin näkemään pahan painajaisen juuri edellisyönä. Päivä meni painajaisen varjossa. Uni oli kuva ihmisyhteisön rapautumisesta. Olin kyllä ajatellut sitä muutenkin. Ihmiset kipuilevat suhteissaan toisiinsa. Mitä pitemmälle elää, sitä enemmän tulee miettineeksi läheisyyden ja etääntymisen vuorottaisuutta.

Oikeastaan entropia on maailmankaikkeuden peruskuva. Maailmankaikkeus laajenee ja kylmenee. En tietenkään usko horoskooppeihin. Mutta näen perheiden hajoamista joka päivä, lapsia jotka eivät voi hyvin. Toisaalta: jos on kuolinilmoituksia lehdissä, niin on myös ihastuttavan onnellisten vanhempien säteilyä. Tuomari Nurmion sanoin: ”Valot ja varjot vaihtelevat. Ne ovat toisiaan varten olemassa.”. Tai sinne päin.

Asun semmoisessa kaupungissa, joka ehkä tulevaisuudessa saa pitää sairaalansa ja terveyskeskuksensa (paitsi että kaupungin budjetissa pyyhkäistiin hoitohenkilöstöä ja pari terveyskeskusta pois ja annettiin ne miljoonat urheilulle, mutta se on vaalikarjan hölmöyttä tietenkin. Mitäs valitsivat ne ihmiset!) valtion kaavailemassa mallissa. Me olemme valtio, koska meidän kanssamme ei ole tehty valtiosopimusta.

Sami Rinteen maalaus

Toistaiseksi täällä riittää kuvataiteilijoita, museoita, taidehalli ja yksi paikallisten pitämä galleriakin. Voi suunnata katseensa jonnekin muualle päivätajunnan metelin keskeltä.

Tässä samassa Black Wall-galleriassa olin sen avajaisissa kesällä. Silloin syötiin mansikoita elokuussa. Galleria on vieläkin elossa ja olemassa eikä se ole mitenkään itsestään selvää. Se sijaitsee vanhan venäläisen kasarmin keskellä. Kaupungin kulttuuritahdosta riippuu säilyvätkö rakennukset edes osin kulttuurikäytössä tulevaisuudessakin. Missään Suomessa kulttuuritahto ei ole ”tahtotila” nykyään. Suomalainen uuskieli on kamalaa. Kukaan ei kysy mistä tahto tulee ja mihin se menee.

Satunnainen kohtaaminen

Jaaha, siellä avajaisissa sitten näyttäydytään! En taida tuntea sellaisia ihmisiä. Kyllä avajaisiin mennään katsomaan uutta kuvataidetta ja keskustelemaan kulttuurista kavereiden kanssa. Tunnelma on rento, avoin, hyväksyvä, ja niin kuin talven keskelle hyvin sopii, sydämellisen lämmin.

Kaikilla on omat työnsä ja kiireensä joten tapaamispaikkoja tarvitaan. Ei ole kulttuurikeskusta, jonne voisi mennä noin vain, tahtoa keskustelua ja uuden näkemistä. Avajaiset tarkoittavat alkua.

Puhetta taiteesta

Olen tietysti sillä tavalla etuoikeutettu että tiedän miten puhaltaa pölyjä aivoistani. Toisaalta: kuka tahansa saa näyttelyistä tiedon ja voi suunnata iltakävelylle katsomaan hienoa talvihämärää aluetta ja päästä värien ja valon keskelle miettimään miksi juuri tällaisia kuvia on ilmestynyt mustille seinille. Ehkä useimmat kaupunkilaiset eivät ole käsittäneet aivojen tuuletuksen tarpeellisuutta.

Samassa tilassa on kaupungin taiteilijoiden taidelainaamo. Sielläkin kävi puheensorina ja joitakin töitä ostettiin. Se on hyvä se, koska apurahoja ei juuri nykyisin ihmisillä enää ole. Tämä on periferiaa, eivätkä valtio ja sen lautakunnat luo katsettaan tänne päin. Toisaalta maailma on kääntymässä siihen suuntaan että keskus on siellä missä ihmiset tekevät työtä ja ajattelevat. Pääkaupunkikeskeisyys ei ole enää tärkeää.

Maakuntakeskukset ovat olleet periferiaa kauan. Mutta vanhempien taiteilijoiden puheesta kuuluu usein, ettei sillä ole merkitystä. Täältä on aina menty vaikka minne. Miksi sitä paitsi se paikka, missä sattuu asumaan, olisi nimenomaisesti periferia?

Raha ei ratkaise. Ajattelemisen keskus on jossain muualla – ei keskipalkassa tai keskivuokrassa tai keskimääräisissä elinkustannuksissa. En tuntenut etukäteen taiteilija Sami Rinnettä, hänen töitään. Taiteilija sattuu asumaan Bangkokissa. Suomesta pääsee kauas, täältä lähteneet hakevat vauhtia monenlaisista kulttuureista nykyään. Toiset todellisuudet tuottavat uusia kuvia? Sitä paitsi Bangkokissa eläminen on halpaa.

Taidelainaamon tiloissa

Suomen kalleus on jotenkin mystinen juttu. Elintaso on mittareiden mukaan hurja. Miksi juuri kulttuuriväki on päätynyt elämään syrjässä kaikista keskimääristä? Onneksi moni muukin on. Ehkä taiteilijoiden itsetunto alkaa vähitellen nousta laman toisensa jälkeen pyyhkäistessä yli.

Minulla ja kavereillani oli mukava ilta. Kuvien kehystämät ihmiset tuntuvat merkityksellisemmiltä kuin markettien kovan valon ihmiset: valo luo jyrkät varjot kasvoille.

Gallerian rappusilla

Pois kävellessä oli hyvä kuunnella hiljaisuutta. Autot eivät enää pörisseet. Talojen silhuetit piirtyivät silmiin pakkasen kuorruttamina. Lumi vaimensi askeleet. Talojen ikkunoissa oli valot. Nuorempana olisin mennyt soittamaan ovikelloja ja kiskonut ihmiset katsomaan edes maisemaa. Talvinen kaupunki on kaunis. Sellaisesta elää pitkään eteenpäin, tuntuu hyvältä, melkein täydelliseltä.

Näyttely voi sysätä liikkeelle pieniä harmaita aivosoluja. Niin voi käydä kelle tahansa. Mutta kyllä kouluihin tarvitaan enemmän taide- ja taitoaineita. Ihmisen on opittava oman kasvunsa suunta. Sillä tavoin yhteys muihin ihmisiin ja omiin juuriin kehittyy, välimatkat lyhentyvät. On opittava perusasiat.

Rauha

Lapsi ja sen flikat lähtivät pari päivää sitten.

Ensimmäiseksi pää humisee, sitten hiljaisuus alkaa huutaa. Yhtäkkiä kuulen kissan pienenpienet naukaisut. Tajuan että Lidia-raukka on nyt stressaantunut. Se ei ole ikinä kestänyt isoja volyymeja, siis ääntä, ja sitä riittää ilman lapsiakin yhden kuuron ja yhden kuulevan ihmisperheessä.

Joskus kun en kuule ja karjaisen että MITÄ, niin Lidia juoksee henkensä hädässä saunan lauteiden alle piiloon. Saati jos väärinkuulemisen vuoksi on asia sotkeutunut ja sen selvittämisen aikana kumpikin ihmisosapuoli yrittää artikuloida mahdollisimman selvästi, niin äänen volyymi ja terävyys ja baritonin/sopraanon vaihtelu saa kattiparan niin sekaisin, että hän menee piileksimään moneksi tunniksi johonkin nurkkaan.

Harmaata kissaa ei erota varjoista. Kumpikaan ei asunnon uloimmaiseen nurkkaan kuule kissan naukaisuja. Sitä olen tässä siunaillut äänimyrskyssä, että onneksi katti ei ole saanut päähänsä yrittää tunkea pientä nättiä päätään yläkerran parven pienojen väliin, piiloon komeroiden päälle. Siinä olisikin tekeminen. Pitäisikö soittaa palokunta vai ambulanssi? Mutta eihän meillä ole rahaa, ambulanssit on tarkoitettu vain ihmisten hätätiloja varten. Turhasta käytöstä joutuu maksamaan paljon.

Eläinten hyväksi palveluiden käyttö on tietenkin turhaa. Lukuunottamatta eläinlääkäriä, jota ei ole tarvittu sen jälkeen, kun Lidia emovaistoineen joutui tekemisiin maksatulehdusta sairastavan kissanpennun kanssa. Ei sen pennun isäntäkään vaikuttanut kyllä ihan terveeltä, ja kissan meinasin pitää ihan sen isännän kunnon vuoksi. Kumpikaan meistä ihmisistä ei kyllä sairastunut, että ehkä isännällä oli jotain muuta vikaa, jos oli elämä kohdellut liian ankarasti.

En minä sillä, saavat ihmiset ja kissat ja kaikki olla vähän outoja ja kummallisia. Mutta ei saa satuttaa, pienempiään varsinkaan.

Suomen Blogistanissa liikkuu meemi. Harvemmin niitä tulee omalle kohdalle mutta nyt tuli Anitalta täältä oikein tunnustus, niin että kyllä se pitää kehdata mainita. Yleensä tämmöiset tunnustukset saavat minut voivottelemaan ja joskus peräti itkemään. Nyt ei niin käynyt, vaan menin heti lukemaan Putte Wilhelmssonin blogia jota olin kyllä seurannut silloin tällöin. Siellä sattui olemaan hyvin muotoiltu ja koottu mielipide rasismi-keskustelusta, jota olen seurannut vähän ihmeissäni.

En taida olla perillä siitä, mitä ihmisten päässä liikkuu. Olen ollut kyllä selvillä rasismin läsnäolosta, mutta enemmänkin syrjinnän vuoksi ja enemmänkin umpisuomalaisen itseni vuoksi siinä vaiheessa, kun kaikkien työnantajien mielestä olin 60-vuotiaana liian vanha. Olen kuullut että nykyään vanha voi olla jo 45-vuotias. Se tarkoittaa siis sitä että suomalainen on työelämään kelpaava 25-45-vuotiaana, ei muulloin. Sitä paitsi juuri koulusta/yliopistosta valmistuneen 25-vuotiaan pitää olla työssään hyvä ja kokenut, mitä en ole ikinä oikein ymmärtänyt. Miten se muka olisi mahdollista?

Ikäsyrjintää en muista olleen kun olin pieni. Mutta silloin taisi olla lähes täystyöllisyys. Sodan ja sen jälkeisen pulan ja terveyden heikkenemisen ja tolkuttoman kovan työn vuoksi sotasukupolvi oli vanhennut nopeasti. Silloin 50-vuotias oli varmasti jo aika vanha. Isä ja hänen pikkuveljensä kuolivat jo 50-vuotiaina. Siinä ei ollut mitään omituista. Eikä sydäninfarkteille osattu tehdä vielä mitään vuonna 1970. Eikä senkään jälkeen pitkään aikaan.

Muistinvaraisesti siteeraan aiheesta Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuun Herra Piipoota:

Herra Piipoo oli noita.

Hän huusi ”Hiihoo” ja sitten maata polkaisi

ja vespalla hän ajeli. ---

Mutta se oli Herra Piipoon suuri erehdys.

Näet noidan mahti

ei pysty

koneisiin

ei moottoriin,

ei mutteriin,

ei polkimiin:

kertakaikkiaan koneella on koneen tahti.

Runo jatkuu loogisesti edestakaisin tuosta. Kirja on puhkiluettu ja unohtunut jonnekin ullakolle. En voi siis tarkistaa. Mutta muistan luettuani sitä pikkusiskolle ja -veljelle, millaisen kysymysryöpyn se aiheutti. Meidän piti kesken lukemisen mennä ulos katsomaan isän mopedia. Ja minun piti selittää mikä on kone ja moottori ja mutteri ja poljin.

Meistä kenestäkään ei tullut edes teknikkoa saati sitten insinööriä. Mitähän minä olen 10-vuotiaana osannut selittää? Saati nyt.

Tarkoitukseni oli vain ihmetellä sitä, miten isot tehtaat tai niiden isot johtajat, ne patruunat, mitenkään voivat kuvitella, että se iso tehdas toimisi ilman ihmisiä. Niin ne kuitenkin tekevät. Ne ajattelevat olevansa noitia, jotka taikovat koneet käyntiin.

Koneita varten riittää rahaa. Ihmiset joutavat työttömiksi tai eläkkeelle.

Meemi on luettavissa Anitan blogista ja pantakoon sitä eespäin. Minä arvostan kaikkia tuossa blogirullassa olevia kirjoittajia ynnä monia muita. Täytyykin tehdä semmoinen uudenvuoden lupaus että mainitsen aina silloin tällöin muutaman blogikokemuksen.

Kyllä niitä voi tulla päivittäin monta.

Itse kullekin säädylle

         Rauhallista joulua! Onnellista vuotta 2013!
         Season's Greetings!

Ilman rankkausta

Tästä aiheesta on vaikea puhua, koska se on hyvin henkilökohtainen. Se on ollut lähellä miltei aina. Joskus ajattelin sen olevan jotenkin synnynnäistä, joskus taas arvelin että ympäristö on siihen syyllinen.

Olen filmihullu. Herkässä 14-15-vuoden iässä tutustuin samassa kirkonkylässä asuvaan tyttöön, en muista oltiinko luokkakavereita, ehkä rinnakkaisluokalla. Mutta siis samassa kylässä.

Tyttö harrasti lukemista, kirjoittamista, piirtämistä ja maalaamista. Sen lisäksi hän alkoi vakavammin kiinnostua musiikista, mitä siellä kirkonkylässä nyt aktualisoitui levylautasille. Elettiin siis 50-luvun loppua. Musiikki oli muistamani mukaan jazzia tai latinalais-amerikkalaista monikerroksista musiikkia. Käsityksemme mukaan niitä kumpaakin kannatti opetella tanssimaan.

Mutta ennen kaikkea uudessa ystävässäni oli ominaisuus joka löi laudalta kaikkien muiden ystävieni piirteet: hänellä oli isä, joka omisti kirkonkylän Kinon.

Ystäväni isän piti olla usein kaupungissa konttorissa töissä tai vahtia toista elokuvateatteria, jonka hän omisti toisella puolen sitä kaupunkia. Siksi siis me kaksi, ynnä aina joku tytön veli tai sisko, olimme vahtimassa elokuvateatteria. Emme ihan joka ilta, mutta melkein.

Elokuvateatteri oli vinosti vastapäätä seurantaloa, joten paikka oli mainio. Oli mahdollista sukkuloida kahden talon väliä, jos siltä tuntui. Tiesimme hyvin, että lähistöltä tulevat jompaankumpaan paikkaan. Kino kyllä oli miltei aina täynnä. Televisiota ei ollut vielä, joten se oli tavallinen paikka missä viettää iltansa.

Noin ruhtinaallista tilannetta on tuskin enää kirkonkylien nuorilla.

Me opimme valitsemaan elokuvat lukemalla lähinnä Elokuva-Aittaa. Silloin tällöin saimme käsiimme saksankielisiä elokuvalehtiä, mutta huomasimme aika nopeasti, että ei niitä elokuvia Suomeen juuri tullut. Enemmän tuli leffoja englanninkielisestä maailmasta, joskus myös Ruotsista tai sieltäpäin.

Muistan joitakin elokuvia, esimerkiksi Kenelle kellot soivat, Casablanca, Ohukainen ja Paksukainen. Yritimme järjestää niin että kun suomalaisia elokuvia tuli, panimme ystäväni veljet ja sisaret vartioimaan ja teimme itse jotain muuta. Mielestämme Rovaniemen markkinoilla-leffa ei ollut arvomme mukaista tavaraa. Me sentään luimme romaaneja, joiden pohjalta ulkomaalaiset ohjaajat tekivät elokuvia. Jaa, mutta yksi suomalainen taisi olla sellainen jota Elokuva-Aitta ylisti: Valkoinen peura.

Vasta kun kävin lukiota kaupungissa pääsin tutustumaan elokuvakerhoon. Se oli todellinen korkeakoulu. Ja kun pääsin yliopistoon, pääsin todella suuren kirjaston äärelle ja löysin nopeasti elokuvakirjallisuuden. Filmihullu ei tainnut ilmestyä vielä, mutta elokuvista puhuttiin. Oli alkanut Uusi aalto.

Tämä historia minulla on takanani kun äkkiarvaamatta viime viikolla iski Teeman elokuvafestivaali. Se tuli oikeaan aikaan, koska juuri oli loppunut Mark Cousinsin ohjaama elokuvan historia, siis dokumenttisarja. Sarja oli aivan uskomattoman upea ja antoi lisää tietoa ja taustaa.

Ei olisi tullut mieleenikään yrittää Ateneumiin opiskelemaan elokuvaa. Syy? En voinut kuvitella saavani leipää jostain sellaisesta, josta pidin. Olin oppinut vartioimaan mustasukkaisesti melkein vain itselläni kaikkea sitä mistä todella pidin, koska arvasin että joku kuitenkin kadehtisi.

Rakastan siis eläviä kuvia ja niiden kertomia tarinoita. Ensimmäisenä oli tietenkin Juna tulee asemalle, Lumière-veljekset, v. 1896. Koko festivaalin ajan oli pakko päivittäin nähdä 50 sekunnin elokuva ainakin kerran. Ja festivaalin päätteeksi Juna lähtee asemalta. En kerro tuosta viimeisestä mitään. Jos ihminen ei katsonut leffafestaria, silmät ristissä, huokaillen ja sydäntään pidellen, niin omapa vikansa.

Opiskelukaupunkini oli Tampere ja siellä pääsin vapaalipuilla elokuviin. Se johtui siitä että opiskelin teatteria. Teatterilla ja elokuvalla on tietynlainen yhteys. Usein leffat noudattavat draamallisen kerronnan lakeja, niissä on kaari. Sen paremmin näytelmissä kuin elokuvissakaan ei ole kyse siitä, arvaako sen mitä seuraavaksi tapahtuu. Tärkeämpää on oppia lukemaan ajatus, idea, maailmankuva ja filosofia sieltä taustalta.

Kun olin jo hyvin nuorena käsittänyt että on olemassa taidemuoto nimeltä elokuva – vaikka emme puhuneetkaan suurella kirjaimella taiteesta ystävieni kanssa – niin osasimme ehkä puhua siitä, mitä tunteita siihen liittyy. Tunteiden avulla on mahdollista salakuljettaa mitä ihmeellisimpiä asioita omaan pääkoppaan ja siellä ne säilyivät ja ne oli mahdollista ottaa esille milloin ikinänsä tahtoi ja miettiä niitä.

Teeman festarin yleisilme oli perihumanistinen. Koska itse olen umpihumanisti, niin varmaan se viesti juuri näiden leffojen kautta oli helppo nähdä heti. Onneksi olin nähnyt miltei kaikki elokuvat aiemmin, joten sain katsotuksi miten paljon olin itse muuttunut ja mihin suuntaan.

Olisin tietysti tahtonut että ihmiset sieltä Kinosta, tai edes joku elokuvakerholainen, olisi ollut mukana ja olisin voinut istua ja juoda iltateeni heidän kanssaan. Televisio on valitettavasti suljettu koteihin, joten sitä ei saanut tehdäkseen. Keskustelin muistikirjan kanssa.

Yksi elokuva nousi oikeastaan hyvien elokuvien prototyypiksi tämän viikon leffoista joista jokainen oli hyvä. Olen nähnyt Pelin säännöt varmasti ainakin 10 kertaa, ellen useammastikin. Tiesin myös kuka oli Jean Renoir’n isä Auguste: huomattava ranskalainen impressionisti, siis kuvien tekijä. Kuvat olivat kulkeneet perheessä.

Kun Jean oli pieni, kotiapulaiset perheeseen valittiin sillä perusteella, kuinka hyvin apulaisen iho otti auringon valon. Se on oleellista kun maalaa mallia. Siis kankaalle, Renoir vanhemman aikana ei ollut action-painting-sessioita.

Pelin säännöt (1939) on kaikin tavoin perihumanistinen leffa. En puhu tarinasta, koska se ei ole oleellinen. Renoir osasi käyttää näyttelijöitä, eli roolihenkilöitä, inhimillisten ominaisuuksien ”kuvina”, ehkä siis impressioina siitä miten ihmiset elävät, suhtautuvat toisiinsa. Tärkeintä on tietenkin luokkayhteiskunta, sen onnettomat seuraukset. Se näyttäytyy tässä elokuvassa todella omituiselta rakennelmalta.

Luokkayhteiskunnalla ei ole kovin paljon tekemistä ihmisten hengissäsäilymisen kanssa. Ajattelen Renoiria ohjaajana sillä tavalla, että hän on Ranskan porvarillisen vallankumouksen ja valistuksen tuote samalla tavoin kuin suuri osa Ranskan älymystöä. Se vallankumous on heidän omaa historiaansa.

Ei se tuonut demokratiaa, vaikka sellaisiakin ajatuksia esiintyi. Elokuva ei ole propagandaa, vaan se näyttää sen, minkä kuka tahansa voi missä tahansa kapitalistisessa maassa nähdä: kahden, jopa kolmen tai neljän kerroksen väkeä on kaikkialla.

Perjantai-iltana kun elokuva esitettiin, oli myöhemmin illalla myös Gosford Park (2001), joka oli brittien ja amerikkalaisten yhteistuotantoa ja Robert Altmannin ohjaama. Aihe on sama kuin oli Renoirin elokuvassa. Siinäkin yläluokka metsästi.

Demokratia ei näytä olevan 2000-luvulla yhtään sen lähempänä kuin oli 1930-luvun lopussa.

Kiitokset Teemalle, rakkaudella! Paitsi että YLEn kanava tuli säästäneeksi ison ihmisjoukon hukkaamasta aikaansa jouluhömpötykseen, niin se antoi tilaisuuden sukeltaa elokuvan maailman juuri niin kuin pitääkin. Elokuvia on katsottava toistensa läpi. Sillä tavalla tulee syvyysvaikutelma. Silmät punertavat vieläkin.

Siperian karkoitusvanki

Vuonna 1860 tehtiin ensimmäistä rautatietä Suomeen: Helsingin tietä. Sinne pestasivat pohjalaisetkin työmiehet itsensä vuosikaupalla. Nurmostakin oli paljon miehiä Helsingin rautatiellä. Mainitsen kuitenkin tässä vain nimellisesti yhden: Louvonmäen vanhan Jaakon poika Salamoni. Paikkakunnan kesken tunnettu ”Nyki-Saltun” -nimellä.

Niin, etelässä tehtiin rautatien töitä. Kerran meni työmiehiä iso joukko; liekö ruokavaroja ostelemaan tai muulle asialle erääseen suureen kartanoon, jonka isäntä ”patruuna” ei vähintäkään suvainnut kartanossaan käymässäkään rautatien työmiehiä. Patruuna karkoitti heti joukon pois kotoaan, saattoipa heitä vielä renkinsä kanssa ulos hyvään matkaan. Vaan siinä karkoituksen humussa sai patruuna kovan iskun puukangesta. Patruuna kuoli ennen pitkää saamastaan iskusta. Kaikille oli tuntematonta, kenen syy oli tuohon murhaan. Pidettiin poliisitutkinta murhan johdosta. Mitenkään ei saatu selvää koko asiasta, mutta joku tunnusti tekonsa. Hän oli pohjalainen nurmolainen, edellä mainittu Nyki-Salttu.

Kun Salttu tunnusti itsensä vikapääksi tuohon Patruunan murhaan, tuli hän heti suoranaisesti karkoitettavaksi pakkotyöhön Siperiaan, kuten sen ajan laki murhasta tuomitsi. Nyki-Saltulla tosin oli heti karkausyritykset mielessä. Koska Nurmon pappilasta oli joku vuosi takaperin tuntemattomalla tavalla palanut riihirakennus, tunnusti Nyki-Salttu, että hän sen oli polttanut. Saltulla oli toivo päästä tänne Lapuan käräjille siten paremmin onnistuakseen karkausyrityksessä. Mutta sitä hänelle ei suotu. Vietiin vain Siperiaan karkoitusvankina.

Kun siellä Siperian pakkotöissä oli paljon miestä, tapasi Nyki-Salttu paljon suomalaisiakin. Ennen pitkää oli hänellä siellä hyviä tuttavia. He tekivät, noin kymmenkunta suomalaista, liiton että pois lähdetään karkujalkaan kun vain työnteettäjäin, pomojen silmät välttää. He alkasivat olemaan hyvin iloisia poikia. Tanssivat, lauloivat ja nauroivat. He saivat pomojen suosion. Työnteettäjät uskoi, että nuoren poikain on hyvä olla Siperiassa. Suomen pojat hivuttivat hiljakseen vapauttaan iloisella naamalla. Vapaus kehittyi kehittymistään, kunnes vihdoin viimein he pääsivät vapaudessaan niin kauas, ettei pomojen silmä nähnyt. Silloin sitä oltiin karkujalalla. Tämän jälkeen ei Nyki-Salttu ole tovereitaan nähnyt, sillä he hajaantuivat ja Salttu luisti Aasian aroja hiiviskellen.

Kun hän oli muutamia viikkoja karkujalalla, kyllästyi hän siihen mahdottomaan kävelemiseen. Venäjällä, eräässä paikassa hän ilmoitti olevansa kotoisin Suomesta, Alijärveltä. Hän toivoi saavansa kruununkyytiä, ettei tarvitsisi jalkapatikassa taivaltaa. Siinä toivossaan hän onnistui mainiosti, sillä Nyki-Salttu tuotiin vankikyydillä Venäjältä aina Pohjanmaalle Alijärvelle saakka. Se oli lauvantai-ilta kun Salttu tuotiin Alijärvelle vanginkuljettajan luo. Illalla kun talossa mentiin kylpemään, pyysi Salttu myöskin päästä saunaan. Hän sai luvan siihen. Kun kaikki talonväki oli kylpenyt, meni Salttu isännän kanssa lopuksi saunaan. Riisuuntui tupaan päällysvaatteensa, heitti alusvaatteensa saunan ulkopuolelle. Kun Salttu oli isännän kanssa sauna lavalla ja alkoi tulla lämmintä löylyä, sanoi Salttu ”Kovastipa minua nyt pyörryttää” ja käveli ulos. Otti ulkona olevat alusvaatteensa ja katosi syksyisen yön pimeyteen. Hän ei tohtinut kulkea maantietä pitkin, vaan johti kulkunsa ulommaksi lakeuksilta. Hän kävi metsäpolkuja myöten. Tuli vastaan joku ihmisasunto keskellä metsää. Salttu tutki ja urkki kartanoon; puotin suulla oli avain. Hän arveli, jos puodissa on ihmisiä, mitä hän niille sanoisi. Vaan samassa hän rohkaisi itsensä, oli mitä oli, onneaan täytyy koettaa. Salttu avasi puodin lukosta ja astui sisään. Ei ristin sielua, vaatteita vain ympäri seiniä ja juustoja lukemattomia, iso voipytty, komeat korkosaappaat ym. Salttu puki päälleen verkapuvun, veti korkosaappaat jalkoihinsa, otti useampia juustoja ja löi niitten väliin paksulti voita. Otti juustokimpun kainaloonsa, astu ulos puodista, veti oven perässään kiinni ja lähti jatkamaan matkaansa tuntien tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.

Sunnuntaiaamulla kun Kauhavan kirkkoon kokoontui väkeä jumalanpalvelusta kuulemaan. Makaili Nyki-Salttu kirkkotien vieressä tiheässä puskikossa ja söi siellä juustojaan aamiaiseksi. Vaan likellä oli jo Nurmo. Ei hän kauvan joutanut levätä kun taas läksi taivaltamaan. Illalla oli Lapuan isoo silta nuorta väkeä täynnä; siinä oli tanssiaiset. Nyki-Salttu ponnisteli vain läpi ahtaantungoksen toiselle puolelle siltaa. Ja niin hän tuli innokkaasti kohti Nurmoa. Salttu tuli Nyybakan mäen kohdalla. Oli sydänyö, yksi tuli loisti vähässä matkassa. Häntä vastaan tuli kaksi nuorta miestä.

”Mistä tuo tuli näkyy?”, kysyi Salttu.

”Se on Kujanpäästä.”

”Mitähän siellä näin yöllä valvotaan?”

”Ukot juopottelevat ja pelaavat.”

”Ketähän siellä on?”, utelee Salttu edelleen.

Pojat ottivat ja luettelivat kaikki nimellisesti, sillä hekin olivat olleet siellä. Mm. oli Kujanpäässä Koliini, Nyki-Saltun sukulainen ja hyvä tuttava. Saatuaan näin tarkan tiedon ketä Kujanpäässä majaili, astu Nyki-Salttu samaan iloiseen seuraan että topsahti. Siellä syntyi hämmästys, ilo ja riemu. Vähän aikaa riemuittuaan läksi Salttu Koliinin luokse yöksi. Aamulla pantiin Koliinin isoon harmaan suuhun suitset, Nyki-Salttu ja Koliini istuivat molemmat harmaan selkään ja ajaa karauttivat ratsuin Hyyppään, missä asui Nyki-Saltun sisar. Salttu kyseli, häntä nimittäin ei tunnettu siellä sillä vuosia oli vierinyt kun hän oli Nurmossa käynyt, lehmiä ostaa. Vähän aikaa esiinnyttyään vieraana lahtarina, hän lopulta ilmaisi itsensä. Vaikea oli Salttua tuntea. Mutta uskoa kuitenkin täytyi kun hän selosti matkojaan ja esitteli vanhoja tuttuja asioita. Nyki-Salttu kävi tutummissa paikoissa vierastelemassa vaan puolittain piileskellen. Eikö monta päivää kulunut, kun hän katosi paikkakunnalta, jonka jälkeen ei häntä ole Nurmossa näkynyt. Tietämätöntä on sukulaisille ja tuttaville, minnekä Nyki-Salttu on mennyt, missä elänyt ja kuollut.

Kirjoittanut Herman Luomanni, julkaistu Nurmon nuorisoseuran Touhu-lehdessä 17.12.1916. (Julkaisu: Kotiseutukirja III/Nurmo, 2012)

* * *

Niin.

Alkaa tulla pitäjänlehtien joulunumeroita. Hermanni Luomanni oli isosetäni ja kuoli tuosta vain kahden vuoden kuluttua Tampereen valtauksessa. Oli siihen mennessä saanut talon pitääkseen ja oli ollut tarkoitus jatkaa. Häntä vanhempi isoisäni löysi hänet Tampereelta etsittyään tarpeeksi kauan. Isoisä kulki Punaisen Ristin junalla Seinäjoen ja Tampereen väliä.

Huomaan että isosetä on osannut kirjoittaa. Hän on selvästi kuvitellut osan asioita, on miettinyt Siperian vangin mietteitä ja selvästi asettunut hänen päänsä sisälle. Hermanni oli syntynyt vasta 1894, joten hän ei ole mitenkään voinut Siperian vankia nähdä, mutta ilmeisesti siinä on ollut sen ajan sensaatio.

Surullista että tuli kuolema. Nyt kun on itsenäisyyspäivä niin ajattelen että kaksinverroin surullista.

Sukutalo olisi ehkä nyt vieläkin asuttu. Hermannin isoisän raivaamista pelloista ei olisi tehty golf-kenttää. En ainakaan halua uskoa sitä. Mutta olen aivan varma siitä että talo olisi asuttu. En usko että hän olisi tahtonut tehdä siitä suurta kartanoa, kunhan olisi tuonut elannon.

Minulla olisi ehkä joulupaikka minne mennä.

Mutta ei joulupaikalla ratkaisevaa merkitystä ole. Olisi ehkä ollut hauskaa päästä vanhaan joulusaunaan. Olisi istuttu saunan jälkeen tuvassa ja Hermannin lapset ja lapsenlapset olisivat kertoneet lisää tarinoita, joita en ole koskaan vielä kuullut.

P.s. Perjantaina 7.12. lähetettiin Radio Yle 1:n Kultakuumeessa kokonainen haastatteluohjelma professorista ja tietokirjailijasta Matti Klingestä. Haastattelu onnistuu tuomaan perspektiivin Klingen maailmankuvaan, syihin miksi hänestä tuli hän ja samalla tulee selväksi se, miksi Klinge on tahtonut tuoda päiväkirjansa julkaistaviksi. Niissä on aikalaistodistuksia Suomen sivistyneistöstä sotien jälkeisestä Suomesta.

Itsenäisyys tässä maassa on jo 95 vuotta ollut tosiasia, vaikka rajamaa Suomi on edelleen. Siitä saatetaan keskustella millainen rajamaa se on ja voidaan määritellä minkälaisten valtioiden rajalla se on ja miksi. Tai onko rajalla olemisella jotain erityistä uutta syytä, miksi se pitäisi erityisesti ottaa huomioon. Pidin Klingen puheenvuorosta paljon.

Sattumoisin lähdin tässä jutussa liikkeelle juuri Klingen yhdestä kirjasta. Se on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen sekin. Vaikka kaikessa tässä on kysymys historiasta, jostain sellaisesta, joka ei suoraan meitä kosketa juuri nyt, niin jos me ajattelemme sillä tavalla, emme ole ehkä ymmärtäneet miksi historia on nimenomaan se tekijä joka muovaa meitä koko ajan.

Aina välillä pitää pysähtyä katsomaan minkälaisia merkkipaaluja voi Suomenkin historiassa nähdä. Tällä kertaa puhuin siitä myös Viron vuoksi, yritykseni on nähdä miksi myös virolaiset ovat naapureitamme ja miksi he ovat meille niin tärkeitä. Kannattaa siis sukeltaa kirjoihin ja miettiä!