Unessa useasti

Teema toteutti uhkauksensa ja järjesti jo toistamiseen elokuvafestarit. Minä katsoin eilen kaksi elokuvaa, Jean-Pierre Melvillen Punainen ympyrä (Ranska 1970) ja Tomas Alfredsonin Tinker, Tailor, Soldier, Spy (Nimen suomennos on kehno, koska kyse ei ole lastenlorusta vaan shakkipöydän nappuloiden nimestä. Shakkia pelataan Suomessakin ja suomeksi!) (Britannia 2011). Olen nähnyt Punaisen ympyrän monta kertaa, koska se on kuulunut elokuvakerhojeni ohjelmaan.

Edit 25.11. Olin väärässä. Alfredsonin elokuvan käännös oli OK ja osuva, koska kyseessä onkin englanninkielinen loru! Live and learn! Kommentoija huomautti asiasta tuolla alempana. Kivaa että blogia luetaan!


John le Carren romaaniin perustuvaa leffaa en ole nähnyt elokuvateatterissa. Nyt television pieneltä ruudulta näytti siltä, että olisi ehkä kannattanut seurata tuleeko elokuva tänne. Olen lukenut kirjan (siis Tinker, Tailor, Soldier, Spy) englanniksi ajat sitten, mutta nyt eteen tuotu lähinnä lontoolainen maisema toi Le Carren monella tavalla eksistentialistiseen tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Minulla on useimmiten ja perustellusti ennakkoluuloinen lähestymistapa romaaneista tehtyihin filmatisointeihin. Oli kyllä hienoa että visualisointiin oli pantu aikaa ja vaivaa.


Hyvin erilaisia elokuvia. Edellis-iltana olin katsonut, nyt ensimmäistä kertaa televisiossa Lars von Trierin Melancholian, joka oli tällä toisella katsomalla muuttunut aivan erilaiseksi. Valkokangas on elokuvien näkemiseksi olennainen. Pieni elokuva vähensi visuaalisuuden tehoa ja lisäsi psykologisen draaman merkitystä, mikä ei ollut yhtään huono juttu.


Punainen ympyrä on tietenkin elokuvana aivan omaa luokkaansa. Siinä on ripaus Ranskan elokuvan uutta aaltoa ja samalla periranskalaista film noir-tyyppistä kerrontaa (jostain syystä Hollywood tuotti samansukuisia teoksia 1940-luvulla). Jo alusta voi tietää, että huonosti käy. Melvillen leffa on sukua myös neorealismille, koska sitä ei ole kiiltokuvattu millään tavalla. Se näkyy, että vallan vahtikoirat elävät eri maailmassa kuin ne jotka tekevät likaisen työn. Niin, ja olihan ensimmäinen suurtapaus (torstaina?) Teeman festareilla Rooma, avoin kaupunki, Roberto Rossellinin suurteos vuodelta 1945, neorealismin perusteoksia.


Rossellinin opus kulki myös mukanani kun kävin näyttämässä elokuvia pitkin pohjalaista maaseutua. Yksi kymmenistä, sadoista elokuvista, joita sai näytettäväksi 16-millisinä ja hirvittävän painavalla projektorilla: elokuvateatteri oli siinä kenelle vain, parhaaseen katseluaikaan, kaukana elokuvateattereista. Valkokangas oli ikuinen ongelma, joskus siitä selvittiin levittämällä lakana nuorisoseurantalon näyttämön lavasteiden kulmiin. Joku katsoja juoksi kotiinsa hakemaan valkoista lakanaa.

Olen ollut filmihullu niin kauan kuin muistan. Johtunee siitä, että kotona ei tietenkään ole 1950-luvulla ollut televisiota. Elokuvakerhoissa pidin huolen siitä, että katsojat saivat tietää ohjaajasta ja kustakin maasta, mielellään myös käsikirjoituksesta kaiken mahdollisen. Elokuvakerhojen liitto toimitti hyvää materiaalia ja kirjoittajat olivat suurimmalta osalta elokuvakriitikoita. Heitäkään ei enää juuri ole.


On mahdotonta suuntautua joidenkin tyhmien pisteiden mukaan, ne eivät sano elokuvasta mitään, korkeintaan vain yhden katsojan mielipiteen. Lehdet ovat unohtaneet että elokuvataide on edelleen olemassa ja typistäneet arviot yhdestä viiteen tai neljään tähteen. Sen lisäksi elokuvia mainostetaan tähtinäyttelijöiden mukaan.


Kun asuin Amerikassa, näyttelijäkultti pisti silmään heti. Piti etsiä tietoa lehdistä, elokuvateattereista, ystäviltä, joka paikasta, ennen kuin sai ohjaajan nimen tietoonsa. Löysin jokin aika sitten netistä pätkän Ingmar Bergmanin haastattelusta jossain amerikkalaisessa televisio-ohjelmassa. Bergman ärsyyntyi silminnähden kun haastattelija kysyi miten hän valitsee noin hienot näyttelijänsä.


Hän otti ja pamautti että Euroopassa ei ole tähtikultteja. On hyviä ja vähemmän hyviä elokuvia, joiden tie elokuvateattereihin on tavanomaisen monimutkainen, mutta hyvä elokuva syntyy ryhmätyöstä. Amerikkalainen haastattelija sekosi pasmoissaan. Ilmeisesti hän oli joku tärkeä henkilö myös, tai sitten on ollut kyse poliittisesta korrektiudesta, joka on levinnyt osin jo Eurooppaankin. Ad absurdum. Bergman on kyllä aivan oikeassa.


Elokuva on kallis väline, mutta ainakin Bergmanista voi sanoa sen, että hän luotti tarinakerrontaan. Ne ovat teräviä ja syviä ihmiskuvia ja kertomuksia siitä, miten ihmiset hioutuvat toisiaan vasten. Visuaalisesti todella hienoja, suuri osa kun on vielä mustavalkoisia.


Nyt on sunnuntai. Festarit jatkuvat vielä tänään. Silmät tulevat ehkä olemaan pysyvästi ristissä, niin kuin aikuiset lupasivat, kun vääntelin silmiäni. Jossain sadussa väitettiin että jäniksen silmät ovat ristissä. Vai oliko se suu?


Moni filmihullu miettii elokuvien ja unten samankaltaisuutta. Mutta näistä näkemistäni elokuvista ainakin Rooma, avoin kaupunki oli Elokuvakerhojen liiton aikaa sitten painetun selostuksen mukaan osin tehty silloin kun saksalaiset vielä miehittivät Roomaa ja että kameramiehellä olisi ollut kamera väljän takkinsa alla. Voi silti olla Roomassa elävä urbaani legenda.


Tarinan mukaan ensimmäinen venäläinen kosmonautti Juri Gagarin olisi satelliitissa ollut yhteydessä Maahan ja lähettänyt terveisiä Anna Magnanille. Hän kyllä oli todella hieno näyttelijä, eikä taatusti vain tähti. Tietysti hän oli Rooma-elokuvan päänäyttlijä, osaan ei olisi voinut toista kuvitella.


Rossellinin elokuva ei tunnu unelta ellei sitten painajaiselta. Sekä Italian fasisteista että Saksan kansallissosialisteista on tehty monta kirjaakin (terrorista yleensä esim. tämä kirja), jotka lähenevät Rossellinin kuvaamaa todellisuutta. Viimeisenä, eikä suinkaan vähimpänä, elokuvana tulisi yötä vasten Louis Bunuelin (ja hänen ystäviensä) ohjaama elokuva Kulta-aika (Espanja 1930). Täytyy varmaan toivoa, että elokuva jää Areenaan edes vähäksi aikaa.

Ulkona on kylmä, kadut ovat jäässä. Siksi televisio on juuri nyt tärkeä kapistus olemassa. Muuten sen voi useimmiten unohtaa.


Kiitos Teeman väelle ja lisää festareita!

Matti?

Päivät menevät pois itte edestänsä. En osaa kuvitella mitään niin tylsää ja typerää kuin huonosti suunnitellun ja suomennetun ohjekirjan lukemista. Oikeastaan olen jo vuosikymmenet miettinyt mistä firmat löytävätkin niin hirvittävän huonosti suomea osaavia ihmisiä.


Toisaalta kaikin osin juttu ei ole suomentajienkaan syytä. Suurin osa koneita tulee jostain muualta kuin Suomesta, esimerkiksi Japanista tai Kiinasta tai Etelä-Koreasta, joten alkuperäiskieleksi asettuu jonkinlainen omituinen englanti, paljon hankalampi kuin tietokonekieli.


Olen tietenkin niitä onnettomia jolle ei ole suotu ympärille (ainakaan tällä hetkellä) laumaa innostuneita nörttejä, jotka haluavat ehdottomasti kertoa minulle mikä on ensiö ja eriö jossain sähköisessä piirissä. Käsikirjoihin ei sisälly sanastoa.


En edes muista miten osuin käyttämään oikeata kameran osaa. Toimitus oli simppeli, mutta se halvatun ohje oli levitelty neljälle eri osalle kirjasta. Sitä paitsi teksti on tuhottoman pientä. Vielä tänään iltapäivällä silmiin ilmestyi migreeniä emuloiva kaari, joka jostain kumman syystä ei ollut sahalaita, vaan tammipelin pöydän muotoinen ja liikkuva, siis diagonaalisesti kaiken lisäksi.


Aina välillä tutkin erilaisista ”tietueista”, kuten lehdistä, www-sivuista, blogeista ja sensellaisista mitä tiedetään ihmisen muistista. Olen aivan varma että tammi-pöydän ilmestyminen näkökenttään tarkoittaa jotain, sillä täytyy olla yhteys johonkin aivojen arkisto-osaan. Kyseistä peliä en kyllä muista pelanneeni lukion jälkeen, jolloin minulla oli pari kaveria jotka rakastivat peliä.


Ystävät väittivät että jos opin tammea, niin opin sitten shakkiakin, kunhan saan jostain nappulat. Ei toiminut. Opin kyllä shakkinappuloiden liikkeen, että hevonen hyppää ensin kaksi sivuun ja sitten yhden eteenpäin tai toisinpäin (?), mutta asenteeni oli outo.


Pidin idioottimaisena vapaa-ajan huvittelumuotona keskiaikaisen sodankäynnin soveltamista lautapeliin. Olen ollut pasifisti niin kauan kun olen tiennyt mitä sana tarkoittaa ja todennäköisesti siis aina. Mutta hämmästyttävintä oli se ikävä tosiasia, että ensimmäisiä kertoja pelatessani ja hävitessäni jokaisen pelin, suutuin kuin pippuri. Shakki on ainut peli, joka on ikinä herättänyt minussa suoranaista vihamielisyyttä koko maailmaa kohtaan. Oletan maailman vihaamisen johtuneen siitä, että koen kärsineeni vääryyttä. Tunne on varmasti molemminpuolinen.


Vastapuoli, joku tyynesti hymyilevä nuorimies, väitti säännönmukaisesti että kyse on logiikasta. Käänsin tyypille selkäni ja sanoin että sitä samaa latinanopekin käytti. Että jos oppisin latinan oikein hyvin, niin minusta tulisi matemaatikko tai filosofi. Se niillä mustilla pelaava suostutteli takaisin laudan ääreen. Vetosi siihen että olen järkevä ihminen.


Aivot kuulemma toimivat enemmänkin tunnemuistina kuin rationaalisena sellaisena, mutta en ole ikinä oppinut kumpi on kumpi. Minulla on omat aivoni eikä jonkun muun. Tämä oli seuraava murskaava argumenttini, kun taas tapasin jonkun tyynenrauhallisen nuorenmiehen joka tahtoi pelata shakkia luentojen välissä. Taisi olla taidehistorian luento.


Eilen aloin miettiä vakavasti sellaista mahdollisuutta, että jos minulla olisi ollut matikan opena joku muu kuin sellainen, jonka mielestä tytöt eivät voi oppia matematiikkaa, niin olisin oppinut shakkia suuttumatta joka kerta ja sitä myötä olisi tullut tietämään mikä jossakin lieriössä on eriö tai ensiö, ja mistä se sähkö johdetaan sinne ja miten pystyn välttämään sen, että koko huusholli ei räjähdä. Maailma ei tapahdu sattumalta vaan väistämättä.


Sattui nimittäin niin että perjantain ja lauantain välisenä yönä lueksin MaddAddamia (ks. edellinen postaus), nyt kohti trilogian vääjäämätöntä loppua. Yksi esine oli mukana aina kaaokseen asti: pieni piispa-shakkinappula, joka oli ontto sisältä. En kerro mitä siellä sisällä oli, mutta sillä oli ratkaiseva merkitys sekä senhetkisen päähenkilön isä-suhteen selvittelyssä, että ihmiskunnan evoluutiossa, jota ehkä voisi kutsua hengissäsäilymiseksikin.


Kirjassa oli väliepisodi, jonka aikana pelattiin shakkia. Alkoi nukuttaa niin kuin aina, kun kirjailija luo keskelle vetävää tekstiä suvantokohdan. Tietenkin silloin aina pitää olla todella tarkka, koska shakinpelaajat viestivät toisilleen murahduksin, silmäyksin, pienin hymyin ja muilla tavoin, mitä he ovat tässä oikeasti tekemässä. Kirjailija sanoo jotain ja ihmiset menevät lankaan: eihän tässä ole mitään.


He siis eivät ole oikeasti pelaamassa shakkia, vaan kyse on paljon isommasta asiasta. Valpastuin hetkeksi, mutta olin jo lukenut kymmenisen sivua ja kello oli viisi aamulla. Tiesin että kissa herää pian paperin rapinaan ja tulee vaatimaan ruokaa.


Jos nousisin ylös, heräisin kokonaan. Tarvitsen paljon unta niin kuin kaikki pohjoisessa asuvat tarvitsevat talvisin. Muuten he eivät jaksa edes teekannullisen juotuaan selvittää kaoottisia ohjekirjoja, joita ilman vekottimia ei opi käyttämään. Olen varma siitä että en ole yksin ja uskallan käyttää me-muotoa.

Läpi kirjan ihmiset miettivät kuumeisesti miten voisivat olla jotain muuta. Sellaisesta on hyvin lyhyt askel eri eläinlajien väliseen kontaktiin. Kommunikaatio muuttuu helposti todelliseksi minkä tahansa eläimen kanssa. Olen nähnyt yhden nuorenmiehen soittavan nokkahuilua järven rannalla olevan ison kiven nokassa.


Kun kävelin hiljaa hänen taakseen, huomasin että kalat olivat rantavedessä ympyrässä hänen lähellään ja aivan hiljaa. Pikkukaloja. Mutta ne selvästi kuuntelivat.

Hitaudesta

Kun ei pääse kulkemaan kovaa vauhtia on tietenkin hidastettava. Hidas kulkeminen keppien kanssa puistoon asti – ja se on pitkä matka se – saa katsomaan aivan eri tavalla ruohoa, pudonneita lehtiä, miettimään oliko tuossa oksa viimeksi kesäkuussa kun menin ohi. Myrskyjä ei ole ollut.

En ole huomannut. Lammen rannalle on tasaisen lämpimänä kesänä kasvanut yhtäkkiä pensaikko, tuulipuuron värisiä kukkia niissä törröttää elokuussa. En nähnyt kukkia. Nyt ne ovat ruskeita, rusehtavia. Lampi on aivan hiljaa. Terijoen salavissa on vielä haaleaa vihreää jäljellä. Joka kerta salavat nähdessäni olen yhtä ihmeissäni siitä, että sieltä asti on tuotu nuo pajujen sukuun kuuluvat puut tänne. Täällä on joskus asunut ihmisiä, joilla on ollut silmää ympäristön kauneudelle. Lampi on siinä luonnostaan, entinen merenlahti.

Talviajan myötä tuli pimeys. Nyt sataa. Muutenkin pilvi peittää taivaan, emmekä ehkä näe pyrstötähteä joka on tässä kuussa tulossa auringon ympäri kuljettuaan tännepäin.

Uni katkeaa neljän viiden aikaan yöllä johonkin sellaiseen uneen, jonka tiedän toistuvan tai jatkuvan. Eivät ne ole painajaisia, vaan jotakin siihen suuntaan kuin saksan kielioppi: loputtomia samojen maisemien tyrkytystä, enkä minä ole niitä vailla. Saksan epäsäännölliset verbit olivat aikoinaan painajainen, mutta onneksi Suomi alkoi suuntautua englanninkieliseen maailmaan ja pääsin vaihtamaan vierasta kieltä. Osaan minä edelleen saksaa lukea, auttavasti.

Että aivot tyrkyttävät jotain, ja varsinkin maisemia, aivan kuin olisi autossa liikkeellä ja se liikkuisi liian nopeasti, ylinopeutta, siinä ei oikeastaan ole järkeä. Se saattaa tarkoittaa senkaltaista saarnaa jota nuoriso on aina vailla: kiiruhda hitaasti. Ei kannata hankkia kokemuksia kokemusten vuoksi, vaan siksi että siitä olisi kantamaan paljon myöhemmin elämässä. Miksi ne tulevat uniin? Unet ovat ehkä jäämässä television katsomisen alle? Televisio on varmaan tarkoitettu nuorille ihmisille ja isä sanoi aina: festina lente.

Enkä minä paljon katsokaan, ehkä kuitenkin enemmän kuin ennen. Kissa yleensä herättää öisin suden hetken aikaan, se kävelee tyynyn päältä, ohittaa kipeän käden, joka on tukeutunut tyynyyn sormet harallaan. Se käpertyy nukkumaan käsivarren ja polven jättämään kuoppaan. Tunnen sen hyrinän.

Silloin kun olin kipeämpi, kissa meni makaamaan käden tai polven päälle. Olin aika ällistynyt kun Margaret Atwoodin Oryx & Crake -trilogian viimeisessä osassa MaddAddam kerrottiin enimmäkseen vihreiden (osasivat vaihtaa väriä), ihmistä muistuttavien, ehkä sapiens-heimon alalajin, parantavan toisiaan ja myös ihmisiä, joihin he kaaoksen jälkeen tutustuivat uudelleen, hyrräämällä. Kun joku oli sairas, tämä ihmisten tekemä vihreä ihmislaji (joka syö ruohoa, eikä pidä pahalta haisevasta lihasta eikä tapa ketään eikä ole aggressiivinen) meni joukkona sairastuneen viereen ja alkoi hyrrätä kuin kokonainen kissalauma.

Atwoodin trilogia on fantasiaa, mutta tämä kohta on totta: mikään ei ole pitkinä kivun kuukausina ollut parempi kuin kissa. Olen aivan varma siitä että kun kissa silityksen jälkeen saa kehräyskoneensa käyntiin, se vaikuttaa tervehdyttävästi. Tämä on tietenkin kvasitiedettä, mutta koska tämä on anekdootti, niin se käy eräästä totuudesta. Täyttä empiriaa!

Olen lukenut jo MaddAddam-opuksenkin (ei suomennettu) puoleen väliin, aivan sitä ennen luin sitä edeltäneen osan nimeltä The Year of the Flood, jonka suomenkielistä nimeä en muista. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kun kerran aika lailla todistettavasti suomalaiset osaavat ulkomaankielistä parhaiten englantia, niin suhteellisen yksinkertaista kieltä käyttävä proosa on parasta lukea alkukielellä. En tiedä mikä on koulujen opetuksen taso tällä hetkellä, mutta oletan että nuoriso oppii englantia lisäksi televisiosta ja niistä kamalista nettipeleistä.

Kun Nobel-palkinnot jaettiin, oma veikkaukseni oli kolmen kanadalaisen sarja: Margaret Atwood, Alice Munro tai Michael Ondaatje. Munro voitti ja olen siitä oikein iloinen. Munro on novellistina samantyyppinen kertoja, tarkkasilmäinen näkijä, kuin kanadalais-amerikkalainen Annie Proulx. Jos nyt ihmiset ovat niin laiskoja kuin oletetaan, niin voivat he tietysti tutustua Proulx'n tuotantoon esimerkiksi katsomalla hänen novellistaan tehtyyn elokuvaan Brokeback Mountain. Lisää hyviä novelleja löytyy Ernest Hemingway'ltä tai juuri kuolleelta Elmore Leonardilta. Kaikki hyvää ja selvää englantia, kielen mestareita.

Tämä saattaa kuulostaa englannin puolestapuhumiselta. Mutta kyllä me olemme pääsemättömissä tällä erää anglo-vaikutteilta, ne tulevat kaikkialta ja englanti on ehdottomasti tämän ajan lingua franca, hyvässä ja huonossa. Kannatan Euroopan unionin yrityksiä puolustaa esimerkiksi eurooppalaista elokuvaa, ja toivon nimenomaan hyvää eurooppalaista elokuvaa, koska Hollywood työntää halpaa bulkkia tänne ihan miten paljon vain.

EU myöntää kääntäjille tukea, kun käännetään kirjoja Euroopan maiden kesken, siis kaunokirjoja. Yhtenä hyvänä esimerkkinä on tämä kirja, joka juuri ilmestyi.

Olen ajatellut Saksaa ja sen hirveätä historiaa, kahta maailmansotaa ja muuta, ja samoin kuin taatusti monet muut ihmiset miettinyt, oliko se totalitaristinen yhteiskunta jotenkin erityinen, olivatko ne saksalaiset erilaisia kuin esimerkiksi suomalaiset tai vaikka englantilaiset, jotka kuuluivat sitten sodan voittajiin. Suomalaisethan hävisivät, vaikka tunnetusti Stalin istui teloittamiensa ihmisten haudalla.

Atwoodin trilogia on dystopia, mutta se kertoo nyt näkyvissä olevasta todella suuresta muutoksesta. Siihen sisältyy ehkä myös uusi alku, mutta tuhon enteitä on näkyvissä enemmän. Tänään kuuntelin radiosta YLEn kirjeenvaihtajan raporttia Kongosta. Kuinka moni on seurannut osittain Ruandan kansanmurhasta lähtenyttä sotaa itäisessä Kongossa? Sitä on jatkunut jo 15 vuotta.

Ilmastonmuutos tuo mukanaan nälän ja sairaudet. Meilläkö keskiluokallakin on varaa kaikkiin mukavuuksiin? Tuskin kellään enää on varaa nykyiseen elintasoon tulevaisuudessa. Vielä vähemmän on varaa köyhien pudottamiseen pois kokonaan. Yhteiskunnassa on oltava tasapaino, edes johonkin mittaan. Muuten ei selvitä hengissä.

Statuspäivitys 2

Illansuussa alkoi sataa. Luin Lidia Tšukovskajan tarinakirjaa nimeltä Vajoaminen. Siellä jossain neuvostoliittolaisessa sanatoriossa ihmiset kamppailevat hyväksymisen ja hylkäämisen puolesta, lukevat Blokia ja Jeseniniä, ajattelevat mitä kaikkea voisi olla jos Stalin hyväksyisi. Mutta erikseen, kukin päänsä sisällä.


Ilmeisesti Pravdan liitännäisenä on julkaistu Literaturnaja Gazetaa, jossa on kritisoitu jälleen jotakin prosaistia tai runoilijaa. Silloin kriitikon sana on ollut Stalinin mielipiteen tulkintaa. Kirjailija saa tietää että hänen Aljosha-miehensä on ilmeisesti teloitettu. Joku kertoo sanatoriossa, että sitä tarkoittaa se, kun sanotaan että vanki ei saa kirjoittaa kirjeitä eikä ottaa niitä vastaan.


Olen lukenut Ilja Ehrenburgin muistelmia joskus kauan sitten ja ne ovat kirjahyllyssä, mutta nyt tulen ajatelleeksi, että hän on asunut niin paljon Neuvostoliiton ulkopuolella, että ei ole ehkä tiennyt kaikkea. Lidia T. kulkee ulkona, tekee pitkiä kävelylenkkejä. Paikan nimeä ei sanota, mutta kuvausa se kuulostaa aivan Suomelta: koivuja, pieniä ja isoja kuusia, sumua. Aika tuntuu keväältä, metsäpoluilla on liukasta ja sanatorion asiakkaat – suurin osa on joko lepäämässä tai työskentelemässä vailla arkipäivän meteliä tekstiensä kanssa – syövät, nukkuvat, kävelevät ulkona, puhuvat varoen toisilleen. Koskaan ei voi täysin antaa mennä ja jutella niin kuin ihmiset toisilleen juttelevat. Ei voi olla ihmisiksi.


Sitten sade alkoi kuulua peltikatossa. Se ei ylly rummutukseksi parvekkeen katolla, mutta pisaratkin kuuluvat. Sateella on rytmi. Se tulee joskus nopeaan, sitten hellittää. Rytmi on kuin kunnon atonaalista musiikkia, vaikka ei sitä ehkä atonaaliseksi voi kutsua, koska soundi siinä kuitenkin on.

Kuva: Ilmari Ackley

Myrskyä ei ole vielä ollut. Mutta tuulta kyllä, lehdet ovat päästäneet irti oksistaan. Ravinto on ehkä jo rungossa ja juurissa asti. Routaa ei ole täällä missään vielä. Autius alkaa näkyä maisemassa. Kuuntelen radiosta juttua kirjamessuilta. Jo toiset kirjamessut ovat menossa, äsken olivat Turun kirjamessut, nyt Helsingissä. Tietenkin Helsingistä tulee enemmän ohjelmaa.


Minusta on kesän ja syksyn aikana ruvennut tuntumaan siltä, että kirjallisuustoimittajat jopa YLEssä varovat sanomisiaan ja ennen kaikkea keskittyvät n.k. varmoihin nimiin. Uusia kirjoja tulee tuhottomasti syksyisin. Ei ole kovin paljon merkkejä joiden mukaan suunnistaa, koska kritiikkejä on aina vain vähemmän.


On vain huokaistava sitä, että meillä ei sentään ole terroria. Toivottavasti ei ikinä tulekaan. Julkaiseminen on halpaa. Mutta isot kustannustalot eivät mielellään ota esikoisia eivätkä varsinkaan runoilijoita. Luulen että kysymys on vain ekonomien laskelmista. Kaikkialla on säästettävä. Ja olen iloinen siitä että Lidia Tšukovskaja on mahtunut suomennoksena Into-kustantamon listalle. Se tosin on pieni kustantamo. Pienillä on varaa julkaista ei-kaupallista kirjallisuutta.


Lehdissä on puhetta kirjoista. Maa peittyy kaikenvärisistä lehdistä, mökillä ne alkavat olla ruskeita. Autius lehtipuissa, kuten laulussa sanotaan.


Joskus illalla kahdeksan aikoihin tätä normaaliaikaa alkoi levitä tieto siitä, että Lou Reed on kuollut. Hän sai uuden maksan toukokuussa. Kuolemasta ilmoitti Rolling Stone-lehti, amerikkalainen. Lou Reed on ollut yksi suosikkimuusikoistani jo 60-luvulta asti. Hän löysi elämänkumppanikseen toisen hienon muusikon, Laurie Andersonin, ja kaksikko kävi keikalla Helsingissä nelisen vuotta sitten. Ajattelin että ei kumppanuus katso ikää niin kuin ei rakkauskaan.


Pidän eniten Lou Reedin älppäristä New York. Se kuulostaa hyvin paljon New Yorkilta. Mutta en löytänyt lyhyellä vilkaisemisella sitä. Tämäkin on hyvä: Velvet Undergroundin Banaani-älppärillä aikoinaan julkaistu ja Nicon alunperin esittämä Sunday Morning, joka aloittaa levyn. Lou Reedin esittämänä siitä tulee aivan erilainen biisi, oikeastaan parempikin. Nico on jo kuollut vuosia sitten.

Kuva: Ilmari Ackley

Että jaksaakin sataa. Säätiedotuksessa luvataan ylihuomiseksi myrskyä. Vuodenaika vaihtuu.

Statuspäivitys?

Ehdottomasti vastoin blogikirjoittelun luontoa: tapahtumapäivitys. Tai kuka sen on määrännyt?


Pääsin ulos pitkästä aikaa, ensimmäistä kertaa moneen kuukauteen. Ystävät toivat ja veivät. Lasse selitti kuvataiteilijan olemusta: tiedätte tuon poninhäntäisen kaverin joka kulkee kilpapyörällä paikasta toiseen, työhuoneelle, opettamaan, sateessa ja lumisateessa. Näyttelyn pitäjä Leo kertoi kuvien taustasta. On ilmennyt että Helena ei ikinä ollutkaan Troijassa, vaan Egyptissä. Jostain syystä sota oli kuitenkin välttämättömyys niin kuin se aina on.


Siitä sai alkunsa kuvien virta. Mutta onneksi jokaisella katsojalla on oma valta päättää mistä kuvissa on kysymys.


Mutta kun kuvat ovat mustia seiniä vasten, järjestyksessä, aivan rauhassa, voi nojautua taaksepäin ja katsoa ja Leo tulee viereen. Salamat välkkyvät.

Kuva: Pirketta Levón (rajaus blogin kirjoittajan), paikka Black Wall Gallery, Vaasa

Ilta pimenee nopeasti. Nyt olemme kotona, aivan rauhassa. Olen juonut kupillisen Taivaallisen Harmonian teetä ja alkaa nukuttaa. Epäilemättä huomenaamulla isäntä lähtee pitkälle pyörälenkille, käy katsomassa galleriaa vielä kerran. Kaikki on paikalla ja taulujen lainaustoimistokin on työn alla ja Antti ottaa vastaan puheluja.


Oli hieno pieni juhla. Siihen oli syytä. Työtä ensin paljon ja sitten kokonaisuus on valmis, otos kymmenistä variaatioista, tarina jota on luettava. Tai vaihtoehtoisesti yksittäisiä räjähdyksiä, kipua ja pakoa, niin kuin joku jo tulkitsi.


Kukaan ei määrää näkemisen suuntaa eikä sisältöä. Mutta tässä vielä pääosassa olevia kaksi, eli tauluja:

Leo Ackley: Kassandra VI, hiili, 2012

Leo Ackley: Kassandra VIII, hiili, 2012

Linnut, linnut

Ei ole ollut juuri pakkasöitä vielä. Eilisilta oli kirkas, mutta ei tuullut. En olisi tajunnut pakkasta vaikka sitä olisi ollutkin. Mutta tähän aikaan vuodesta tuuli lämmittää ilman. Vaikka sitten tuulisi Jäämereltä.


Maa on lämmin, samoin Itämeri. Tässä Merenkurkussa on aika vähän vettä, enemmän kiviä. Eilen illalla pari talitinttiä tuli koputtelemaan parvekkeen ikkunaa. Ne tekevät niin joka syksy. Yleensä ne koputtavat ennen kylmiä. Tietävät ennen kuin ihmiset milloin ilma on muuttumassa.


On jo viikkoja siitä kun viimeiset isojen lintujen aurat menivät tästä ohi. Toivon että talitintit eivät ole oppineet tyhmää tapaa huvittaa itseään pelkästään syömällä, mutta talipallot vein tuonne alhaalla olevan puun oksalle. Kammottavaa jos tulen opettaneeksi tintit bulimikoiksi. Pullasorsathan meillä jo ovat keskuudessamme. On niitä lihavia pulujakin.

Jatkuvasti kuulen mielessäni käskyn olla ajattelematta eläimiä ihmisinä. Antropomorfointi on hirveän raskas rikos. Lajien välillä pitää olla ero. Voin puhista itsekseni, kenen määräyksestä muka, mutta sitä en voi sanoa ihmisille päin naamaa, koska tuntuu siltä että jok'ikinen on lukenut täydet kurssit biologiaa lukiossa ainakin, paitsi minä. Minä en tiedä lukion valinnaisista kursseista kuin kieli- ja matikkalinjan, biologia kuului matikan puolelle.


En ollut hyvä kielissäkään, niin että aivan turha se jako oli kohdallani. Olisin voinut pitää klassillisesta lyseosta, mutta kun niihin ei tyttöjä otettu, niin osakseni jäi jotakuinkin alituinen kouluinho.


Muistan ajatelleeni kaipaavasti menetettyä maailmaa viimeistään silloin kun luin Maarit Verrosen novellikirjaa Keihäslintu (2004), mutta jo kauan ennen kirjan lukemista olin oppinut juuttumaan television ääreen lauantai-iltaisiin joskus klo 18-19 aikoihin, luonto-ohjelman ääreen. Verronen on opiskellut luonnontieteitä ennen kuin hän päätyi kirjailijaksi. Kirjoista olen ajatellut, että ei ehkä ole ollut kaukana se, että hän olisi ruvennut kirjoittamaan luonnosta, tähdistä vaikka. Hänen fiktionsa on kaiken aikaa hyvin lähellä kaikkea sellaista todellisuutta, jota minäkin katson.


Keihäslintu on jo sukupuuttoon kuollut lintu. Novellissa lintua miettivä nuori nainen kuvittelee linnun sanovan ”auk” tai ”auug”. Linnun ornitologinen nimi suomeksi on siivetönruokki ja se tapettiin sukupuuttoon höyhenten vuoksi. Se ei päässyt karkuun tappajiaan. Ihmiset saivat höyhentyynynsä. Kun keihäslinnun taru oli lopussa, päässä rupesi soimaan ”siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan”.


Muistan vieläkin tarinan lukemisen. Kyyneleet tulivat silmiin. Oli mahdotonta hyväksyä sellaista julmuutta. Mutta ihmiset tappoivat sen sukupuuttoon ihan yhtä lailla kun nyt ovat tappamassa itseään ilmaston avulla. Tai kaikki eivät ehkä olisi valmiita tappamaan itseään, vaikuttaa enemmänkin siltä, että suurin osa ihmisistä ei ole oman ennenaikaisen kuolemansa suhteen äänivaltainen lainkaan.


Mutta linnut. Tiedän että kohta on talvi. Se voi olla kylmä tai vähemmän kylmä, mutta kyllä se ainakin vielä tulee. Olen jostain lukenut, että magneettinen napa siirtyy koko ajan ja joskus Suomessa on ollut lähes trooppinen ilmasto. Muistaakseni se oli Eem-meren aikaan. Jääkausi saattaa alkaa siitä, että maapallon pyörimisrytmi menee vähän sekaisin ja se surraa muutaman kierroksen todella lujaa tai hidastaa huomattavasti: yhtäkkiä massoittain lajeja kuolee sukupuuttoon.


Moderni homo sapiens on kyllä kestänyt ainakin yhden jääkauden. Ihmisen historiaa joudutaan aina ajoittamaan uudelleen, kun h. sapiensin jäänteitä tulee näkyville huomattavasti ennen tiedettyä aikaisemmalta ajalta. Homo heidelbergiensis, neandertalis ja sapiens vaikuttavat serkuilta, vaikka eivät ihan ole. Ja sitten ajattelen niitä lintuja.

Jukatanin niemimaan asteroidin tai meteorin putoamiseen päätyi isojen dinosaurusten aika. Lukuunottamatta yhtä haaraa, joista linnut kehittyivät. Muistan erityisen hyvin tapaamisen yhden dinosaurus-lauman kanssa. Se tuijotti minua synkän tarkkaavaisesti korkeiden mäntyjen latvasta.


Korpit olivat kokoontuneet keskustellakseen ajankohtaisista asioista. Oli kevättalvi. Olin pikkuflikka enkä ollut ikinä nähnyt korppeja ennen. Raakuin niille tervehdykseksi. Ne käänsivät kaikki katseensa minua kohtaan. Laskin että ainakin niitä oli kymmenen ja ehkä lisääkin.


Männyt olivat tienhaarassa joista toinen johti suoraan mutkaiselle päätielle 66 ja toinen seuraavaan kylään. Peräännyin puiden alta pari askelta ja sanoin ihan hiljaa että ”en minä sitä tarkoittanut”. Linnut eivät vastanneet vaan katsoivat kohti.


Tätini oli kulkemassa kiivaasti ohi matkalla navettaan katsomaan mahdollista lehmän poikimista, jota oli odotettu hartaasti jo yli päivän. Ajattelin että nuo linnut eivät tahdo puhua kanssani, niistä ei ole leikkikavereiksi.


Täti tarrasi minua käsivarresta ja nujuutti navettaan asti, pesi käteni ja pani huivin päähäni. Täti oli vihainen. ”Etköhän opi säikyttelemättä minua”, se torui. Katsoin tädin suurentuneita silmiä. ”Mitä”, minä kysyin. ”Ekkö sinoo ennen korppia nähäny”, se tivasi.


Sitten se istutti eteensä saunalavitsalle ja selitti että yleensä ne syövät kyllä kuolleita elukoita, mutta nyt ne olivat nähneet pienen tytön. ”Ja sinusta ei jää kuin märkä läntti”, se sanoi. Se väitti että korpit veisivät kuolleet luuni pesiinsä. Luut pitäisivät pesää kasassa kuin kurkihirret. Minusta tulisi kurjen hirsi. Siis korpin hirsi. Korppihirsi.


Mentiin navettaan katsomaan kiljuvaa lehmää. Sen häntä sojotti ylhäällä. Täti katsoi minua, sitten se yhtäkkiä kääntyi, sanoi, oikein huusi lujaa, että ”Ulos täältä, mene hakemaan äitee!”. Minä juoksin ohi lutin ja liiverin ja pelkäsin joka askeleella että nyt tulee ensimmäinen korppi ja toinen ja minut lennätetään pois.

Kuin ruusu

Isä lausui äidille sen syntymäpäivänä juhlallisesti että Du bist wie eine Blume, so schön und holz und rein. Taisi olla Heinrich Heinen runo. Saksaa luettiin ja sitä opiskeltiin kotonakin, vaikka latina oli tärkein ja siitä johtuva historia.


Ellei näe taakseen, ei näe sivuilleen eikä eteensäkään. Itseään isä piti lähinnä kaktuksena. Äiti ilvehti ettäkö oikein yön kuningatar.


Luin Rosa Liksomin kirjan ja tulin ajatelleeksi Heinen puhtaan kukan ajatusta. Ja kukat liitetään naisiin. Niin kuin ruusu. Olen tullut ehkä lukeneeksi Rosa Liksomin oman nimen mutta en muista sitä. Eikä sillä ole väliäkään, muistan hänet pukeutuneena sotilaaksi joskus ehkä 80-luvulla, aurinkolasit päässä, piilossa. Sen tiedän että hän on kotoisin alunperin Lapista ja osaa puhua hoon päältä. Se on erilaista h-kirjaimen liittämistä kuin Pohjanmaalla.


Kirja Hytti nro 6 sai Finlandia-palkinnon vuonna 2011. En ole ehtinyt lukea sitä aiemmin, nyt polvi ja sääriluu yrittävät selvästi torjua ruuveja ja titaanilevyä ja käveleminen on hankalaa. Siellä hermostossa käy hirveä kuhina, kun hermot rakentavat itselleen uusia ratoja. Sitä paitsi on tullut syksy ja on lupa lukea.


Olen pitänyt Liksomin kirjoista aina. Etenkin niistä lyhyistä proosanpätkistä. Kun Liksom julkaisi ensimmäisiä niistä, kriitikot ja suomenopet keskustelivat kiivaasti, mitä lajia kirjallisuutta nämä nyt ovat. Jossain määrin lyhytproosan käsite tuli meriteeraamaan juuri näitä Liksomin ensimmäisiä kirjoja. Pari minulla on hyllyssä yläkerrassa, yhden nimi oli muistaakseni Bama lama, joka vaikutti sitaatilta Arto Mellerin näytelmästä Kohtaaminen Mr. Evergreenin kanssa. Ryhmäteatterin esityksessä Bama Lama lauletaan ja joukolla: Mister Evergreen, on aika päästää sisään Mister Bama Lama. En päässyt selville siitä keitä nämä henkilöt olivat, paitsi että hyvin mielikuvituksellisia otuksia.


Liksomin lyhytproosa vaihtoi aihetta sivu sivulta, melkein. Niissä oli ällistyttäviä ja kauhistuttaviakin asioita. Ei kuitenkaan ilmeisesti niin pahoja etteivätkö lukion suomen opettajat olisi määränneet oppilaita niitä lukemaan. Suuri osa tarinoista sijoittui Lappiin. Muistan miettineeni perustuuko kuuluisa Lapin lumo näihin outoihin ihmisiin, jotka tuntuivat tekevän ihan mitä huvittaa. Mutta oli niissä iso annos tragediaa mukana.


En ryntäile hankkimaan itselleni kirjoja, jotka ovat saaneet palkintoja. Yritän pysytellä lukemisissani eri genrien laitamilla, myyntiluvut ja palkinnot eivät merkitse paljonkaan, aihe ja mahdollisesti kirjailijan nimi kyllä.


Hytti nro 6 hämmästytti pitkällä proosalla. Siinä oli kokonainen tarina. Suomalainen tyttö ja venäläinen mies matkustavat Siperian halki junalla, ensin Habarovskiin ja sitten sieltä Ulan Batoriin. Tapahtumat sijoittuvat jälkistalinistiseen aikaan. Paljon Stalinista puhutaan, mutta mitään selvää aikajanaa ei tässä ole.


Tärkein on suomalaisen opiskelijatytön ja keski-ikäisen, suhteellisen ränsistyneen juopon venäläismiehen kohtaaminen. Luin jostakin kirja-arviosta, että henkilöt tarkoittaisivat Neuvostoliiton (karhu) ja Suomen (nuori neito) suhteita. Saahan sen niinkin lukea.


Mutta ihmiset ovat aivan hyvin saattaneet olla olemassa. Juoppo venäläinen mies käy läpi erittäin perusteellisesti naisasiansa. Joskus vuosi pari sitten luin tunnetun venäläisen mieskirjailijan teoksen nimeltä Miehet, mutta en muista kirjailijan nimeä (eikä netistä ollut apua). Hän ei ole nuoria neroja, vaan vanhemman polven kirjailija, joka on jopa saanut julkaista Neuvostoliitossa järjestelmää vinosti katsovia teoksia. Kaikki kirjailijat eivät olleet pimennossa.

Joka tapauksessa tuo opus oli vahvasti mielessä kun luin Liksomin rakentaman venäläismiehen repliikkejä. Naisista se mies puhui ja joi viinaa päälle. Tyttö ei puhunut mitään, vaan piirsi. Mongolian rajalla tytöltä vietiin piirustuslehtiö, mutta sen veivät venäläiset, sitten kun päästiin Mongolian tullin luo, ne tullimiehet palauttivat lehtiön. Ei tietenkään selityksiä.


Liksom kuljettaa mukanaan kaikkea absurdia mikä liittyi reaalisosialistiseen elämään: tavaroista tyhjät kaupat, raunioituvat talot, hoitamaton yhteiskunta kaikin tavoin. Nehän ovat kliseitä tavallaan. Tytön mieltä kirjassa luetaan erikseen, ei puhuttuna, mutta ajatuksissa on Moskova ja sen jollain lailla järjestäytyneempi maailma kuin mitä näkyy junan ikkunasta Siperiassa.


Varmasti luen kirjaa eri tavalla kuin ihminen, joka ei ole elänyt suurinta osaa elämästään Neuvostoliiton naapurissa. YLEn Elävässä arkistossa on paljon taltioituja lähetyksia Neuvostoliiton ajoilta. Aikaa on kulunut jo niin paljon, että suuri osa suomalaisesta puheesta kuulostaa eksoottiselta. Kaikissa elämän käänteissä Neuvostoliitto otettiin huomioon.


Suomessa oli silloin noin puolet Eduskunnan jäsenistöstä vasemmistolaisia, kuten opimme eilisen Helsingin Sanomista. Ehkä Liksom on kirjoittanut päiväkirjaa joltakin Neuvostoliiton matkaltaan. Paljon suomalaisia opiskeli siellä vielä 1980-luvun alussakin. Heiltä Suomessa opiskelevat kuulivat miten hienoa/kamalaa Neuvostoliitossa oli.

Hölmistyttää yhtäkkiä mennä kauas taaksepäin ajassa, vaikka Neuvostoliitto loppui vasta 1991. Ei siitä ole niin hirveästi aikaa. Tuntuu että Suomi ainakin on ottanut hirmuisen loikan aivan eri suuntaan. En ole varma siitä mihin suuntaan, koska sen romahduksen jälkeen isolla osalla väestöä on ollut lama niskassaan ja köyhtyminen on totta.


On ruvettava kyselemään maassa nyt käyviltä, työtä tekeviltä ja opiskelijoilta, millaista on nyt Siperiassa. Mongoliasta en muista kuulleeni hiiskaustakaan aikoihin. Venäläistä nykykirjallisuutta pitäisi saada enemmän. Se vähä mitä olen onnistunut lukemaan, on ollut lukemisen arvoista.


En tiedä kuinka paljon politiikka enää nykyään vaikuttaa ihmisen väliseen kanssakäymiseen. Ehkä ei mitään. Liksomin tarina oli ehyt ja kokonainen, ei konstailuja, romaani. Jos romaani on julkaistu venäjäksi, mitähän lukijat ovat siitä ajatelleet? Ehkä se on heillekin mennyttä maailmaa?