Ei 11-vuotiasta pitäisi päästää yksin lentokoneeseen, mutta päästetään kuitenkin. Kirjailija mainitsee sen kohdan. Siinä on kyse enemmän kuin vain yksinäisen lapsen pakosta saada olla äidin lähellä. Se on osin tietenkin vapaudenjulistus. Mutta tärkeintä tyttärelle on olla kolmistaan vanhempiensa kanssa. Tyttärellä ei ole ollut yhdessä olevaa isää ja äitiä ikinä.
Tytär tietysti hallitsee erilaisuutensa ja tietää että siinä on jotain hyvääkin. Silti hän raastaa hermot riekaleiksi useammaltakin lapsenlikalta, joita siis on leegio aivan niinkuin naisia on leegio myös isän saaren talossa, vaimoja ja palvelijoita. Siinä talossa tytär tekee myös haastattelut jotka ovat hyvin tärkeitä, siis isästään. Haastattelujen ajatus on käydä läpi isän elokuvaohjaajuutta myös. Siis isän työtapoja, miten hän kirjoitti päiväkirjojaan ja miten niistä tuli käsikirjoitusten ensimmäisiä versioita, ajatuksia siitä, miten roolit ja kertomus rakentuisivat.
Tytär kysyy jossain vaiheessa käsikirjoitusten tekemisestä. Ja myös ohjaamisesta johon päästään käsikirjoittamisen jälkeen. Sitten kun henkilöt on määritelty ja niiden näyttelijät myös.
Olin ilahtunut siitä, että kirjassa vilahtaa Ingmar Bergmanin Taikahuilu. Hän ohjasi sen televisiolle. Näin sen, olen nähnyt sen vain sen kerran. Se tuli keskellä sunnuntai-iltapäivää matinea-esityksenä joltain kanavalta muistaakseni 1970-luvulla. Se oli kertakaikkisen loistava esitys. En ole koskaan erityisesti pitänyt oopperasta, mutta Bergman puhalsi totisesti henkeä Taikahuiluun.
Tytär saa nähdäkseen myös joitain ohjaussuunnitelmia. Ohjaajan lapsille, joita on kaikkiaan yhdeksän esitetään myös Taikahuilu ja he ilmeisesti pitävät siitä. Lasten isä määräsi lapset katsomaan elokuvia omassa elokuvateatterissaan saaressa. Se sijaitsee lähellä Gotlantia ja on nimeltään Fårö.
Haastatteluaikana isä ei enää tee töitä. Vähän aikaisemmin isä oli kirjoittanut paksuja vihkoja täyteen muistiinpanoja ja elokuvasuunnitelmia. Jörn Donnerin dokumenttileffassa Ingmar Bergmanista näytetään hänet kirjoittamassa tekstiä vihkoihin. Tuntuu omituiselta että nyt Donnerkin on kuollut.
Ehkä parasta on se, kun siinä pitkässä talossa, joka kasvaa koko ajan pituutta, on yksi pieni eteiskammari, jossa on pöytä ja tuoli ja sänky ja josta näkyy merelle ja ylös taivaalle. Se on mietiskelypaikka. Tytär keksii isän ajattelupaikan ja oppii istumaan siellä itsekin.
Kirja on siis muistelmateos isästä ja äidistä (joka on kaiken aikaa vähän taka-alalla) ja jonkinlainen salapoliisikirja siitä, saako tytär milloinkaan tietää minkälainen ihminen isä oli. Se on aika hyvä romaani vaikka ei tietäisikään keitä tyttären vanhemmat ovat. Mutta ehdottomasti myös kuvaus taiteilijasta, isästä, jonka koko elämänkaari avautui tyttärelle isän vanhuuden myötä. Siitä tuli romaani vanhenemisesta. Kuoleman tekeminen on ankaraa työtä.
Linn Ullmannin kirja Rauhattomat (Like 2016) teki vaikutuksen todennäköisesti universaaliutensa vuoksi. Siinä oli kolmen ihmisen perhe, mutta vain äiti ja tytär elivät yhdessä. Mutta oli olemassa myös isä, se oli vain jossain muualla.
Ei kai semmoinen ole harvinaista nykyäänkään. Yksinhuoltajanainen on yksi perhemuoto, yksinhuoltajaisiä on vähemmän. Ennen sellaisia naisia on syrjitty ja nimitelty ja pantu jalkapuuhun. Ja äitien tyttäret ovat saaneet kantaa samaa taakkaa.
Kliseitä riittää. Taiteilijamuotokuvat ovat tarpeellisia. Usein luovat ihmiset ovat tarpeeksi eriskummallisia, että heistä saa hyvin kirjan tai kaksikin.
Kun tässä vähitellen pääsen eroon Liv ja Linn Ullmannista ja heidän suhteestaan Ingmar Bergmaniin, niin voin kääntää katseeni toisaalle. Siihen minua on johdattanut kaksi englanninkielistä lehteä, Englannissa ilmestyvä Guardian ja amerikkalainen New York Times. En ole lukenut yhtään Helen Macdonaldin kirjaa. Niitä on H for Hawk (käsittääkseni suomennettu) ja parin päivän päästä ilmestyvä Vesper Flights.
Tuon uuden kirjan nimi herätti huomioni. Siinä kerrotaan muun muassa swift-nimisestä linnusta, jota en heti löytänyt sanakirjasta. Swift tarkoittaa nopeata, joka on tämän blogin nimi, mutta siis Etelä-Pohjanmaan murteella. Todennäköisesti tarkoitan sanalla ripsa asennetta, että on käännettävä katseensa silloin kun näkökenttä muuttuu. Näihin aikoihin ikkunaa ovat hallinneet hirmuisen nopeat pääskyset, joilla alkaa olla kiire jo muuttaa. Viimeiset pari päivää niitä on ollut vähemmän ja varmaan niitä on jo lähtenyt.
Piti siis kaivaa isompi sanakirja. Sieltä löytyi nimi: tervapääsky. Muistelen lukeneeni että se ei olisi pääskynen lainkaan. Sen nimihän on englanniksi swallow eikä swift. Mutta mikä tahansa noista hyönteisiä sadepilvien alta hotkivissa nopeissa linnuissa on aikamoinen taitolentäjä. Ne tekevät kieppejä ja vaihtavat suuntaa ennen kuin ihminen ennättää räpäyttää silmäänsä. Pari kesää sitten yritin saada valokuvan vettä viistävistä pääskysistä mökillä, mutta en ikinä saanut mitään kummempaa kuin nopean varjomaisen viivan.
Kun luin kirjallisuussivustolta Helen Macdonaldista, toimittaja siteerasi kirjailijaa, kuinka hän tarkensi lintukiikareitaan katsoessaan suuria tervapääskyparvia ja säikähti aivan oikeasti nähdessään muutamia yksilöitä läheltä. Niillä on valtava suu, joka vaikuttaa olevan pelkkää nielemisaparaattia, siis kirkkaan punaisena helottava kita auki ne lentävät ja syövät kaiken mikä osuu tielle.
Minulla on lintukiikarit, jotka sain syntymäpäiväksi vuoskymmeniä sitten. Mutta ei täällä ole paikkaa jossa voisi seurata näitä pikkuparvia joita on ainakin viime viikolla vielä lennellyt taivaalla. Tervapääsky ei ole se frakkipukuinen pääskynen vaan se vähemmän siro, haara sillä on niin kuin haarapääskylläkin, mutta se on kokomusta ja vaikuttaa olevan pelkkää kitaa ja muskeleita ja voimakkaita siipiä.
Että jos haarapääsky on semmoinen lintusukujen keikari ja keikutti aikoinaan puhelinlankoja tähän aikaan vuodesta ja lörpötteli, niin tämä tervapääsky vaikuttaa mafiosolta, joka on sitä tappajaporukkaa, niin että pukeutumisella ei ole niin väliä.
Joka tapauksessa taivaan sini on haalistunut. Yhtäkkiä voi nähdä linnun liikkeen piirtyvän ikkunassa diagonaalisesti. Pääskynen ei oikeastaan voi näyttää noin skarpilta. Valaistus on vain muuttunut, kuukauden päästä on jo syksy.
Ikkunakin on likainen. Se on neljän-viiden metrin korkeudessa katon rajassa. Ei minulla ole mitään keinoa pestä sitä. Lintukiikariin voi etsiytyä vähän isompi hämähäkki, joka kutoo verkkoa nurkassa. Tässä asunnossa ikkunat vuotavat ja ovat vuotaneet aina, niin että hämähäkeillä on hyvät paikat verkoilleen. Ne kertovat toisille hämähäkeille missä ikkunoiden tiivistys on jäänyt eniten puolitiehen.
Katsoin joskus viikonloppuna dokumentin joka sai miettimään kaikenlaista. En ollut ajatellut katsoa mitään Chaplinin Kultakuumeen jälkeen, mutta jokin siinä nimessä sai jäämään katsomaan: ”There are no fakes”, väärennöksiä ei ole.
Kanadalainen dokumentti kertoo intiaanien kuvataiteesta ja siitä, miten siihen opittiin ja siitä miten ovelat ja ahneet valkonaamat oppivat käyttämään tyhmiä intiaaneja hyväkseen ja rupesivat sitten väärennyttämään sitä taidetta, että yhden taitavan taiteilijan, nimeltään Norval Morrisseau, tavusigneerauskin piti ottaa käyttöön, vaikka hänen veljensä osasivat kertoa että hän ei signeerannut töitään. Ja kameran edessä he kysyivät, siis veljet, että miksi olisi pitänyt? Kaikki tuntevat toistensa tavan tehdä maalauksia.
Tapahtumien ajankohta on kyllä ällistyttävä. Sekä väärennystehtailu että poikien hyväksikäyttö koulun asuntolassa tapahtuivat 2010-luvulla. Ylen näyttämä dokumentti kertoo tämänhetkisen tilan intiaanien ja valkonaamojen yhteiselosta. Se perustuu kaikinpuoliseen vääryyteen ja julmuuteen.
Olisin tarvinnut tämän dokumentin tulkitsemiseen vancouverilaista ystävääni. Hän nimittäin on kuvataiteilija. Keskustelimme blogeissamme usein alkuperäisistä amerikkalaisista. Hän oli asunut aikuisikänsä siellä Kanadan länsirannikolla ja minä taas olin käynyt joskus kylässä Yhdysvaltain länsirannikolla.
Kuka tahansa voi nähdä netissä kuvia Norval Morrisseau’sta ja hänen taiteestaan. Niitä on paljon. Dokkarissa kerrotaan miten kävi kun ojibwa-heimon jäsenet vihdoin rohkaistuivat nostamaan syytteen hyväksikäyttäjiä ja väärentäjiä vastaan. Heitä oli tietenkin kokonainen leegio. Ensin olivat töiden tilaajat, jotka olivat yhteydessä intiaani-taiteilijoihin. Sitten tilaajat keksivät että kannattaa näyttää töitä taidekauppojen lisäksi gallerioissa ja taidekaupoissa. Sillä ensin pitää tietysti saada nimeä.
Amerikkalaista alkuperäistaidetta ihailtiin, se oli jotakin hyvin eksoottista. Se tiedettiin että taiteilija oli käyttänyt taiteilijanimeä Thunderbird, Ukkoslintu, joka on yksi länsirannikon alkuperäisheimojen tunnetuimpia hahmoja. Se kuvataan usein toteemipaalussa ylimpänä. Näyttää kotkalta se hahmo, mutta se on maalattu ornamentein. Värit maalauksissa ovat kirkkaita akryylivärejä.
Dokumentti seuraa pitkää matkaa kohti oikeutta. Oikeudenkäynnin tulos oli ilmeisesti aika uskottava, näinhän se käy: vain yksi ihminen sai tuomion ja hänkin vain seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja senkin ainoastaan viiden (5) vuoden vankilatuomiona.
Kyllä kai kanadalainenkin oikeusistuin käsittää sen että lasten hyväksikäyttäjät on pantava hoitoon ja katsottava että eivät enää pääse vahingoittamaan uusia lapsia ja nuoria. Mutta viisi vuotta kuulostaa vähältä ja uhreja oli paljon. Ehkä se tarkoittaa sitä että monien lasten hyväksikäyttäjä ei saa tuomiota, jos kohteena ovat ojibwat.
Ei taida olla yllättävää sekään, että kun väärennetään alkuperäiskansan edustajan taidetta, siitä ei tule tuomiota lainkaan, vaikka väärennöksistä todistivat Norvalin Thunderbirdin veljet, jotka myös tekivät taidetta. He tunsivat toistensa tavan maalata ja tiesivät että Norval ei eläessään ollut tehnyt niin paljon taidetta kuin mitä maailmalla hyvällä voitolla myydään. Mutta hyvät maalarit tietenkin tunnettiin.
Suomeen on ehdotettu lakia, joka määräisi väärennökset tuhottaviksi sen jälkeen kun ne on paljastettu ja väärentäjät saaneet rangaistuksen. Jostain syystä taideväärennöksiä ei tarvitse tuhota. Sillä tavalla kauppiaat saavat yhä uusia uhreja työlleen.
Jostain syystä kanadalaiselle tuomioistuimelle ei riittänyt se tieto että väärentäjä ei ollut koskaan käyttänyt signeerauksia, mutta taidekaupoissa oli tavukirjoituksena Norvalin signeeraus. Sitä paitsi ojibwat tiesivät ilmankin kenestä on kysymys.
Hyvä että tämä dokumentti tehtiin. Ja on hyvä että se näytettiin myös Ylellä. Se näkyy olevan Areenassa.
Tapansa mukaan Günther Grass lopettaa Rottarouva-kirjansa yhdenlaiseen grande finaleen. Paitsi että Grass on ilmiselvä ensyklopedisti ja sitä paitsi gargantuamainen hahmo. Hänelle kelpaa tarina toisensa jälkeen, kunhan se nyt jollain lailla kuuluu tarinaan. En tosin ole yhtään hämmästynyt siitä, että mm. rotista ja Grimmin satujen henkilöistä koostuva romaani tarvitsee sivuja loputtomiin. Tässä on muutamia asiaankuuluvia asioita:
”Äskettäin rottarouva otti meidän ajanlaskumme huomioon ja sanoi: Humaanihistorian laskujen mukaan oli vuosi 1630. Kun me nousimme maihin Pommerille kuuluvaan Usedomin saareen ja tämän maihinnousun yhteydessä löysimme Usedomin edustalta uponneen kaupungin, joka oli perustettu mustarotan aikoihin ja oli alun perin ollut nimeltään Jumne mutta sai sittemmin toisen nimen.
Kun rottarouva seuraavassa lauseessaan mainitsi uponneen kaupungin nimen, jokin minussa vaikersi: Jumalan tähden! Jos naiset tietäisivät rottarouvan tietävän missä Vineta sijaitsee, heillä olisi syytä olla epätoivoisia. Minun on varoitettava heitä. Heti kun herään, kerron Damrokalle rottarouvastani, mustarotista ja isorotista, siitä eläimestä jonka nimi on rotta, radau, rät, radda ja rotto, ja joka sitten ensimmäisen äänteensiirroksen jälkeen oli nimeltään ratz, ratze, italiaksi ratto, ranskaksi rat ja saksaksi Ratte ja nyt myös Rättin.” (s. 193-194).
Rottarouvassa ei ole selityksiä. Kirja on luettava läpi ja tarkasti. Ei auta uskoa muistiinsa, kirjan sivujen väliin on pantava merkiksi paperisuikaleita ja avainsanat. Löysin tämän kohdan äsken, mutta en löydä selitystä siihen, miksi Pommerissa on uponnut kaupunki. Siinä, ihan keskellä Itämeren etelärantaa!
Se maakunta on kyllä luvalla sanoen pähkähullu, vinksahtanut. Mutta niinpä sitten Grimmin veljekset keräsivät sieltä satuja samoin kuin sanojakin valmisteilla olevaan sanakirjaan. Tottakai Grimmin veljekset ovat tässäkin kirjassa. Ja suurin osa niistä saduistakin. Jossain vaiheessa prinsessa Ruususen prinssin pusuhuulet alkoivat turvota ja tulehtua. Satujen henkilöt juoksivat pitkin saksalaista satumetsää. Grimmin veljekset puistelivat päätään sille menolle ja yrittivät saada kaaoksen pysähtymään.
Jos jossakin olisi tarpeeksi rahaa niin pyytäisin tästä kirjasta tehtäväksi elokuvan. Tehtiinhän sellainen Peltirummustakin! Mutta tätä pitää nyt vielä miettiä vähän. En ole ikinä kuullutkaan uponneesta Vineta-nimisestä kaupungista. Ellei se sitten ollut siinä Grimmin sadussa nimeltä Kalastajan vaimo?
Siitä kerrotaan sitten enemmän Grassin romaanissa nimeltä Kampela. Nämä on ilmeisesti syytä käydä läpi. Lukea uudestaan. Kyllä ne varmaan löytyvät kirjastoista. Eivät kai ne eurooppalaisia Nobel-palkinnon voittaneiden kirjoja pane uuniin?
Vielä yksi asia. Günther Grassin tuotanto on suomennettu Tammen Keltaisessa kirjastossa ja suomentaminen on annettu Oili Suomisen käsiin. Se että Grass on suomeksi on huima juttu. Ja että siinä on ollut jatkuvuus on vielä isompi asia. Sellainen oli joskus kirjankustannusmaailma. Lukeneisto on ehkä vähentynyt, mutta vielä selvemmin kustannustoiminnasta on tullut aivan tavallista liiketoimintaa. Kauppaa käydään niin kauan kuin se tuottaa voittoa. Sehän ei ole luonnonlain mukaan toimivaa, liikemaailma.
Ja sitten taas mennään eteenpäin. Vai mennäänkö? Luin kertomusta nenetsi-retkistä, joita tehtiin vuonna 1927-28, ehkä vähän muulloinkin. Neuvostoliittoa ylistetään tekstissä ja mustavalkokuvat ovat hienoja. Samanlaisia kuvia oli Kai Donnerin Siperia-kirjassa.
Mutta se ylistys saa miettimään heti, mikä on retkikuntien tieteellinen osaaminen. Olivatko ne erityisesti etnografisen kartoittamisen perään? Retkikunnan johtajana oli V.Evladov. Lyhyt sitaatti:
”No matter how much they hurried, it was decided to celebrate the 1st of May (International Workers’ Day - ed.) solemnly. As much so as it was possible in camping conditions the team members gathered in the choom (skin tent) of the herders to a common supper. At the holiday table Evladov and Spitsyn reminisced about the ”May Day meetings” of the past, told the native herders how workers celebrate the 1st of May in big cities. Kalmykov translated their stories into the Komi (Zyrien) language. ”(Julkaisun copyrightit: P.V. Evladov, photographs 1998; T. I. Pika, compiling 1998; Sovetsky Sport Publishing House 1998)
Luin Kai Donnerin yrityksistä saada Petrograd/Leningradin vallanpitäjiltä ja yliopistoinstituuteilta, lupaa jatkaa nenetsien, joita silloin kutsuttiin samojedeiksi, etnografista tutkimusta. Kirjeenvaihtoa siitä episodista oli Louherannan väitöskirjassa, joka on Ylen sivustolla. Siellä on myös erinomaisia otteita Donnerin Siperia-teoksista, kuunneltavissa monen tunnin verran.
Venäjän vallankumouksen jälkeen Kai Donneria ei ollut oikein olemassakaan entisissä instituuteissa, mutta Evladoville annettiin lupa lähteä. Erityisesti kiinnittää huomiota tuon Vapunpäivän lopun juttu: venäjänkielinen puhe käännettiin komin kielelle, vaikka nenetseillä on oma kieli. Komit puhuvat suomensukuista kieltä, nenetsit eivät. Ehkä tarkoitus oli saada poropaimenet tuntemaan itsensä työläisiksi?
Mutta ehkä Venäjällä seuraavaksi ruvetaan tekemään etnografista tutkimusta siitä, millaisia tapoja ja tottumuksia neuvostoihmiset aikoinaan oppivat. Nenetsit ovat siellä kyllä edelleen olemassa, ehkä he olisivat sopivia etnografeja seuraavaksi. Harmittaa Kai Donnerin puolesta.
Luen myös Günther Grassin opusta, jonka suomennoksen saimme 1987, Oili Suomisen: Rottarouva (Die Rättin), rupesin Grimm-veljesten innoittamana miettimään sanan taustaa. Ruotsiksi se on råtta ja suomeksi rotta ja englanniksi rat. Mutta sitten on esimerkiksi sana raatihuone, joten pitää ruveta miettimään miten suuri rottapopulaatio on missäkin kaupungissa ollut. Kaikenlaisia ihmisen näköisiä ja muotoisia rottia?
Lähes kaikki Grassin kirjat ovat nimenomaisesti magnum-opuksia, eikä Rottarouva tee poikkeusta. Grimmin veljekset eivät pelkästään keränneet satuja vaan myös aloittivat Saksan etymologisen sanakirjan tekemisen. Grass ja Grimmin veljekset maistelivat saksan kieltä päivittäin ja kirjoittivat siitä. Murteita kuulemma saksassa riittää.
Olen varmaan ostanut kirjan jostain divarista, tiedän etten ole lukenut sitä ennen. Olen aina sitten Kampelan lukemisen tykännyt Grassista. Uneni ovat nyt olleet kummallisia, kun olen liikkunut niissä vähän kaikkialla. Grass sanoo miltei joka luvussa ainakin pari kertaa että ”niin sanoi rottarouva joka tuli uniini”. Grass väittää saaneensa joululahjaksi joskus lapsena rotan, jollaista hän toivoi kovasti. Kirjassa käydään läpi erilaisia rottalajeja, mutta ainakin kirjan rottarouvan sanomisista selviää että kyllä: he, rotat, ovat selvinneet neutrinopommista ja nyt ”humaaniaikojen” jälkeen Danzig/Gdanskissa on kaikenvärisiä rottia. Ehkä laboratoriorotat ovat vain minkä tahansa rottalajin albiino-mutaatio?
Neutrinopommit olivat niihin aikoihin ajankohtaisia ja siitä seurasi se, että ilmeni mistä syystä rottarouva oli Grassin unissa. Grass oli nimittäin maatakiertävällä radalla, mutta ei saanut enää yhteyttä kehenkään missään maan pinnalla, siis ihmiseen, mutta sitten rottarouva tuli hänen uniinsa ja Grass sai tietää olevansa ainut jäljellä oleva ihminen. Oletan että rottarouvan luonne tulee paremmin esiin loppupuolella kirjaa. Gdansk ja Danzig siellä ovat ja kasubien maa, tietenkin. Niin ja myös Lyypekki.
Pitää nyt vielä muistuttaa että Günther Grassin kaikkia kirjoja on luettava varovasti. Paitsi rottarouvaa, niin kirjassa esiintyy myös täysgotiikan mestarimaalari Lothar Malskat. Grass käy myös keskusteluja hänen kanssaan. Tietenkin Malskat on kotoisin siitä lähistöltä, Königsbergista.
Lothar Malskat oli oikeasti elossa (kuoli 1988) ja aikamoinen veijari. Sai työkseen korjata Lyypekin Marienkirchenin maalaukset jotka tuhoutuivat II maailmansodan pommituksissa. Maalaukset olivat freskoja. Nuori Malskat sai tehtäväkseen korjata freskot ja rupesi töihin. Oli niin surkea tilanne että kirkon freskoista ei ollut oikein mitään näkyvissä enää, joten nuori gotiikan mestari Malskat veti seinät valkoisiksi ja rupesi maalaamaan sitten uusia täysgotiikan töitä.
Kirkon juhlallisissa avajaisissa oli esimerkiksi Konrad Adenauer. Töitä tultiin katsomaan sieltä sun täältä. Hyvin ihmeenkaltaisia ne ilmeisesti olivatkin. Yhdessäkin kuvassa tepasteli muun muassa kalkkuna. Sellaisista ei oltu kyllä Euroopassa kuultukaan gotiikan aikaan. Kolumbuskin lähti vasta 1400-luvun lopulla valloittamaan Amerikkaa.
Malskat kuvitteli että joku huomaa hänen jujunsa. Ei huomannut. Hän joutui ilmiantamaan itsensä ja yrityksen joka hoiti projektin juoksevia asioita. Tuomarit eivät ottaneet uskoakseen että mitään sellaista voi ikinä tapahtua. Lopulta kalkkuna huomattiin ja taiteilijanero joutui vankilaan. Sittemmin ilmeni että maalari oli väärentänyt myös nykytaiteilijoiden töitä.
Joka tapauksessa Günther Grass käy tapaamassa maalaria siellä korkealla telineillä ja:
”Eiei! minä huudan ja laskeudun telineiltä. Tämän me hoidamme ilman rottia ja kyyhkyjä. Ei tässä tarvita mitään Jumalan ruoskana toimivaa ruttoa. Ihminen on kehittynyt noista Malskatin täysgotiikan ajoista. Aivan omin voimin, oman itsensä herrana, vihdoin täysivaltaisena hän voi itse tehdä lopun itsestään, vieläpä niin perusteellisesti ettei tähteiden tarvitse jäädä kitumaan. Siksi hän jo käy luonnon ja sen luomien kimppuun. Sillä jo ennen ihmistä pitää saada tuhotuksi tämä metsä, sen herkkä aluskasvillisuus, tuo järjenvastainen pakopaikka, tuo Kuningas Rastaanparran arvaamaton valtakunta…”
(Rottarouva, s. 310)
Näin se käy. Malskatin tapaisia veijareita on Suomessakin ollut käräjillä, mutta eivät kai ole sentään täysgotiikan mestareita olleet. Sellainen maalaustaide kyllä todennäköisesti tuo leivän, vaikka välillä joutuukin vankilaan.
Rottarouva on hurja kirja. Siellä on vaikka mitä ja enemmänkin. Mutta pitää olla varovainen. Ei romaaneissa välttämättä aina ole kyse fiktiosta.
Hauskaa kuunnella radiosta keskustelua jostain mitä on juuri lukenut. Olin löytänyt kirjaston e-kirjojen listalta Rachel Cusk’in romaanin Ääriviivat. Olin kyllä nähnyt kirjailijan Helsinki Lit-tapahtumassa, joka televisioitiin. Löysin sen Areenasta. Mutta en muista yhtään mitä Rachel Cusk sanoi Helsingissä keväällä 2019.
Kirjailijan nimi jäi mieleen, vaikka en ollut lukenut kirjaa. Nyt häneltä on suomennettu jo kolme kirjaa. En ole erityisen tottunut lukemaan kirjoja näytöltä vaikka olen sitäkin tehnyt, kun olen tutkinut mikrofilmejä. Mikrofilmien lukeminen käy työstä, varsinkin kun on etsimässä jotakin, eikä tiedä löytyykö sitä vai ei, esimerkiksi jonkun paikallislehden arkistosta. Ehkä paikallislehdet ja paikallisyhdistykset ovat saaneet arkistonsa nettiin?
Koronakevään aikana on olen etsinyt ja löytänyt kirjallisuutta esimerkiksi Gutenberg Projektista. Minulla on tietokonekirjasto. Se on hyvä juttu senkin vuoksi, että tietokoneen ruudulta kirjojen tekstiä voi suurentaa ja pienentää. Silmät väsyvät.
Radio on tarpeellinen tiedotusväline sen takia, että sitä kuunnellessa välttyvät hyvin kirjoista keskustelevien ihmisten äänenpainot. Muutenhan kaikenmaailman ihmisten keskusteluja ei nyt kuulekaan. Rachel Cuskin kirjoista radiossa keskusteli kolme naista. He miettivät miksi Cusk tuntui tärkeältä. Paikka oli Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösessä.
”Ääriviivoissa” ei ollut tavanmukaista tarinaa. Lukijan piti keskittyä siihen mitä tekstissä oli, tai menettää suuri osa kirjan sisällöstä. Jos päästi ajatuksen harhailemaan, ei auttanut kuin selata taaksepäin löytääkseen paikan johon jäi. Tuntui kummalliselta se teksti. En yleensä ole hajamielinen kun luen uutta ja selvästi kiinnostavaa kirjaa.
”Ääriviivat” ei ollut niin kutsutusti koukuttava. Sanonnasta en pidä, koska kirjat eivät ole huumausainetta. Mutta uusia maailmoja kirjat tuovat aina, niin myös Cuskin ”Ääriviivat”. Se oli ainut hänen kirjansa tämän kaupungin e-kirjastossa toistaiseksi. Vasta eilen kuulin että ne kolme kirjaa muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden.
Pää tuli aluksi kipeäksi. Kirjaston ohjelma ei ollut niitä parhaimpia. Siinä ei esimerkiksi ollut sivunumeroita. Mutta pää tuli kipeäksi todennäköisesti siksi että kirja oli outo. Tämä nyt vain ei ollut mikään kiltti ja selvä romaani, jonka voi haukata välipalaksi. Päähenkilökin jää hahmottomaksi. Arvelin että sen vuoksi kirjan nimi oli Ääriviivat. Siihen on tyydyttävä.
Päätin olla jättämättä sikseen ja ponnistella edes vähän. Jotain päähenkilö-kertojasta sentään tietää: hän on nainen ja kirjailija. Rachel Cusk on myös nainen ja kirjailija. Välttyisin tällä kertaa miettimästä sitä typerää kysymystä että kuinka paljon romaani (?) kertoo ”oikean” ihmisen elämästä. Miksi ylipäänsä pitäisi ajatella todenkaltaisuutta kun lukee fiktiivistä proosaa? Kun olin lukenut muutamia sivuja, palasin takaisin alkuun ja luin tarkemmin.
Sitten kirjoitin ylös pienen otteen, että muistaisin miten teksti kulki, ei minulla sen kummempia syitä ollut kuin se tavallinen, jonka vuoksi muistivihot täyttyvät: joku asia on herättänyt mielenkiintoni:
”Tähän hetkeen asti hän on uskonut, että suru johtuu säälistä, jota hän tuntee naista kohtaan, mutta jos hän on rehellinen itselleen, hän myöntää ajattelevansa, että kenkien edustama naiseus on häneltä kielletty. Hänestä tuntuu melkein kuin hän ei olisi nainen ollenkaan. Mutta jos hän ei ole nainen, niin mitä hän sitten on? Hän käy läpi naiseuden kriisiä, joka on samalla luovuuden kriisi, mutta toisaalta hän on aina pyrkinyt pitämään nuo kaksi erossa toisistaan, koska on kuvitellut että ne kumoavat toisensa, sulkevat toisensa pois. Hän katsoo kotinsa ikkunasta puistossa juoksevia naisia, ja kysyy itseltään, juoksevatko he jotain kohti vai jostakin pois. Jos hän katsoo kyllin kauan, hän näkee, että he juoksevat kehää.” (s.? )
Katselin jalkojani jotka ovat paljaat, koska on kuuma. En muista kenestä puhuttiin. Lukemisen myötä nimien merkitys väheni. Minulle tulivat mieleen heti Ylen television ajankohtaisohjelmien, myös uutisten naisvetäjät, jotka joutuvat jostain syystä hoippumaan korkeilla koroilla. Jos joku nainen näytetään seisomassa niillä koroillaan, huomaa selvästi että selkä on omituisessa asennossa. Nainen näyttää lähinnä jonkinlaiselta hominidiltä, koska tuollaisissa kengissä ei juosta bussia kiinni tai mennä kävelylle metsään. Cusk kirjoittaa: ”Kenkien edustama naiseus” ja minä sanon että selvää orjuutta.
Mutta sitten jo kerrotaan että naiseuden kriisi on samaa kuin luovuuden kriisi. Ehkä se ihminen on kirjailija. Kirjailija Cuskin suhteesta julkisuuteen en tiedä mitään. Miksi hän olisi itsestään puhunut, nimetön henkilö, joka vain kertoo tarinaa? Se kirjan henkilö, kertoja, katsoo ulos ikkunasta ja näkee naisten juoksevan kehää.
Lemmikeillä on oravanpyöriä. Niistä ei ikinä pääse pois. Ei minulla ole mitään tarvetta tietää kuka tämä ihminen on. Tiedän kenkien olevan joku outo fetissi, josta minulla ei ole mitään kokemusta. Minusta kenkiä täytyy olla ettei tule kylmä ja etteivät kivet ja männynkävyt satu jalkapohjaan.
”Ääriviivojen” lukemisesta on jo jonkin aikaa. Nyt on ilmoitettu että koronavirus-rajoituksia on höllennetty ja myös vanhemmat ihmiset pääsevät ihmisten ilmoille. Silti välimatka toisiin ihmisiin pitää edelleen muistaa. Niin se on normaalissakin elämässä mikäli sellaista on.
Tämän päivän neuroottiseen käyttäytymiseen eivät taida kuulua tuollaiset naisellisuuden harhat, esimerkiksi piikkikorkokengät. Ei voi olla niin että niiden käyttäminen on vapaaehtoista. Mutta ehkä ne vain tekevät kantajansa tärkeämmäksi ja asemastaan tietoisemmaksi kuin mitä he muuten olisivat? Vai missä se pakko on?
Siitä tuo ”Ääriviivat” kertoo, ihmisen ja hänen ympäristönsä välisestä keskustelusta. Puhe on päänsisäistä. Yksi tapaaminen menee ohi nopeasti, mutta toinen tulee jo tilalle kun sivua kääntää, toisia nopeasti luotuja tilanteita. Niissä ilmenee jokin olennainen asia.
Kirjan loppupuolella tulee esimerkiksi nainen, joka on löytänyt huoneistosta purkin ja lusikoi hunajaa suuhunsa. Kertoja on lähdössä pois ja toinen tulee asuntoon tilalle. Kertoja-kirjailija yrittää estää hunajan ahmimista ja ehdottaa ateriaa. Mutta lentokentältä tullut nainen ei tarvitse ateriaa, hän tarvitsee hunajaa.
Paikka on Ateena. En ole koskaan ollut siellä, mutta kirjan ihmiselle Ateena on itsestään selvästi tärkeä paikka olla lomalla, heillä on varaa lomamatkoihin. Olen lukenut Ateenasta ja nähnyt siitä kuvia. Opin piirtämään kun opettaja toi kreikkalaisen patsaan kopion tunnille. Kesti pitkään ennen kuin pääsin piirtämään ”oikeata” alastonmallia. Ne varhaiset piirrokseni näyttivät aivan oikeilta ihmisiltä. Patsas on jonkin olemassaolevan idea.
Mutta itse asiasta, Rachel Cusk'in Ääriviivoista, linkki tänne, jossa Cusk käsitellään perusteellisemmin, Anitan tekstissä on linkkejä myös!
Kreikkalaista hunajaa. Olen nähnyt elokuvan jossa vanhempi mies pitää mehiläisiä, siirtelee pesiä ja sitten linkoaa hunajaa. Elokuvan ohjaajan nimi oli jotain sellaista kuin Atom Egoyan, tuntuu nimimerkiltä (esimerkiksi ”Atomi Itse”), mutta en osaa kreikkaa. Suomestakin luultavasti voi jostain ostaa kreikkalaista hunajaa. Sanotaan että Ateenassa tuoksuvat kukat ja puut ja kuumuus voimistaa tuoksuja. En muista elokuvan nimeäkään. Joku ehkä muistaa?
Tajusin että päätä särki siksi että posliinikukka kukkii. Siinä on raskas mutta tavattoman kaunis tuoksu. Mikään muu ei tuoksu siltä. Sisälle ei kesäkuun helteiden aikana tullut kuitenkaan yhtään mehiläistä tai kimalaista. Mutta posliinikukan ikkuna katsoo länteen ja sieltä tulee valoa joka päivä.
Sukunimi on Lippi, Filippo ja Filippino Lippi. Lorenzo Lippi pitää vielä tsekata. Nimi merkitsee paljon. Tai tuossa tapauksessa koko suku. Lapsi pitää panna oppimaan. Ainakin jollakin Lippi-ihmisellä on työhuone ja siellä oppilaita ja assistentteja. Taiteilijan työ oli arvostettu ammatti toisin kuin nykyään.
Lipit toi ystävä muistiini. Filippo ja Filippino kuuluvat länsimaiden kuvataiteen ytimeen. Näin heitä yhden kuukauden Toskanan matkallani ja paljon muitakin, niin että kyllä ne tuovat uudestaan taidekirjasta nähtynä muistikuvan. Kuvat laajenevat päässä, koska se muistikuva on siellä.
Kun viime vuonna luin taas yhden Leonardo-elämänkerran, tällä kertaa amerikkalaisen Walter Isaacsonin kirjoittaman, niin muistin mitä kaikkea siihen elämänkertaan voi kuulua. Huomasin myös että jenkkikirjoittajalla oli ehkä vähän erilainen näkemys, samoin kuin miksi sitä voisi sanoa − henkinen kantti? − kuin sillä ranskalaisella, Serge Bramlylla.
Asiat ovat kyllä kaikki siinä. Se mikä puuttuu on omakohtaisuus, joka tulee kyvystä yhdistää erilaisia aikakausia toisiinsa ja suhteuttaa. Niin että näkee itsensä keskellä sitä, on oppinut, että taiteet, kuvat ja kirjallinen näkemys myös, ovat jatkuvasti kasvava ihmiskunnan ominaisuus. Ihmisellä ei muuten mitään olisikaan. Ilman selvää kulttuurista ymmärrystä mitään ei tietenkään tulekaan.
Ei ole mitenkään synti olla amerikkalainen journalisti, niitä on paljon enkä usko että maailmassa on monta korkeatasoisempaa lehteä kuin esimerkiksi New York Times, jota luen säännöllisesti.. Lehdistön ja muun median kautta tulee tietoon mitä tapahtuu, minkälaisia ajatuksia virtaa mistä. Sekin pitää näkyä, missä alkaa olla selvä stagnaatio, niin paha että siitä liisteristä ei kukaan pääse eteenpäin. Mutta liisterissä olemistakaan ei tietenkään voi täysin välttää aina.
Olen joskus katsonut ihmisten tapiseeraavan ja olen tyytyväinen siitä, ettei minulle ole tullut noin kammottavaa työtä eteen. En tiedä asiasta yhtään mitään paitsi että sarjakuvissa on aina joku tyyppi joka näyttää töistä tultuaan siltä että olisi varta vasten kierinyt tapeteissa tajuamatta että toisella puolen on liisteriä jo. Ehkä sen kaverit olivat vain jättäneet sille ansan. Ehkä se oli nuorin ja hölmöin ihan muuten vain.
Jos olisin perustamassa historiallis-kirjallista koulukuntaa, niin olisin samaa mieltä kuin Bramly. Mutta vain yhdessä erityisessä kontekstissä. Se koskee Dmitri Merežkovskia ja hänen neliosaista kirjasarjaansa ”Kristus ja Antikristus”. Yksi kirjoista käsittelee Leonardo da Vincia ja toinen Michelangeloa. Ellei sitten kaksi. Jostain syystä Bramly puhuu kirjasarjasta nimeltä ”Ylösnousseet jumalat” eikä Kristus ja Antikristus, mutta Bramly onkin ranskalainen ja ranskannos voi hyvin olla jotain muuta kuin suomennos.
Joka tapauksessa luin sen valtavan kirjasarjan ja lisäksi James Joycen Odysseuksen (suom. Pentti Saaarikoski) abikeväänä, mutta pääsin kuitenkin läpi kirjoituksista. Odysseus viittaa kreikkalaiseen tarustoon, Merežkovski toi päähäni myös renessanssin kuvaston. Kun joutuu vastatusten oman kulttuurin käännekohdan kanssa ja sattuu elämään sellaista itse, niin päähän jää jonkinmoinen pysyvä monoliitti. Historia ei tietenkään muutu, mutta koska minä muutun, niin mietin eri asioita kun aika kuluu eteenpäin. Monoliiteissäkin voi olla halkeamia.
Lorenzo Lippi oli runoilija barokkiajalta. En tiedä hänestä yhtään mitään. Jostain syystä ajattelen että barokki tarkoittaa sitten musiikkia. Joka tapauksessa Bramly ottaa välittäjäkseen tässä Freudin, jolla on päähänpinttymä Leonardon varhaisesta muistikuvasta ja siitä innostuu tekemään psykologisen muotokuvan Leonardosta.
Minulla on moninkertainen peili, josta heijastuu tämänkertainen kuva Firenzen renessanssista. Historioitsija voi lähteä kehittelemään ”oikeata” kuvaa, mutta tuskin sitä aivan helposti löytyy. Kirjasarjaa en ole enää löytänyt, sille vanhalle kirjasarjalle kävi niin että lainasin sen Ruotsissa opiskelevalle ystävälleni, joka otti ja hukkasi sen. Sain häneltä myöhemmin puhelun jossa hän kertoi kuolevansa AIDSiin ja olevansa pahoillaan siitä että kirjat ovat hävinneet muutoissa. Käskin hänen pysytellä hengissä koska kyllä siihen virukseen vielä tulee lääke. Hän ehti kuolla ennen lääkettä. Jostakin syystä sekin tapahtuma on ollut mielessäni ja varsinkin tämän kummallisen alkuvuoden takia. Minulla on edelleen häntä ikävä.
Tietysti se fakta ettei minulla ole omakohtaista kokemusta tapeteista sanoo paljon. En ole ollut kovin pysyvästi kiinni missään. Tämä nykyinen asunto sijaitsee kaupungin vuokra-asuntokorttelissa, joten on aivan varma että en ole missään vaiheessa saanut miettiä ”omia” tapetteja.
Minusta on ehdottomasti niin että hakeutuminen vuoskymmenten velkakierteeseen vain sen vuoksi että pitäisi omistaa jotain on absurdeinta demokraattisessa kapitalismissa aivan yhtä lailla kuin demokraattisessa sosialismissakin olisi. Kumpaakaan järjestelmää ei ole koskaan ollut olemassa. Olemassaolo on siis koko ajan vaakalaudalla.
Vanha juttu tuosta edelleen tärkeästä huoneentaulusta jossa lukee ”Olla vai omistaa”. Se ei olisi niin tärkeä, ellei olisi niin ilmiselvää että ihmisyhteiskunnat ovat ajamassa päin seinää huippunopeudella.
Tämän kevään aikana olen ihmetellyt yhtä asiaa. Piti oleman niin että mehiläisten ja kimalaisten populaatiot arvioidaan. Nyt on jo juhannus, kaikki kevään kukat ovat jo kukkineet enkä ole nähnyt yhtään ainutta kimalaista tai mehiläistä. Ampiaiset eivät kuulu joukkoon, siis pölyttäjiin, mutta ei niitäkään näy. Aavemaista.
Miten on mahdollista että kaupasta saa vielä hunajaa? Juon aamuteeni hunajan kanssa. Kyse ei ole ainoastaan omituisesta tavasta. Siitä asti kun meillä oli mehiläisiä itsellämme mökillä, olen käyttänyt hunajaa. Enkä sitten yleensä sairastu noihin tavallisiin kylmettymisflunssiin. Hunajassa ei ole taikaa, se vain aivan ilmeisesti lisää vastustuskykyä.
Muistan nuoren ihmisen energian, kyvyn olla yhtä niin kuin nyt esimerkiksi parastaikaa kuuntelemassani jazzissa − Ylen Areenassa on jazzia vaikka kuinka paljon! Porin viime vuoden jutut soivat. Tänä vuonna viruksen vuoksi festareita ei järjestetä.
En muista mitä kaikkea tapahtui ensimmäisissä Porin jazzeissa vuonna 1966. Enkä ollut aivan noviisi jazzin kuuntelemisessakaan. Aivan varmasti mentiin kavereiden kanssa ensin Liikebaariin ja sitten kuuntelemaan jameja joita oli jo siellä puistokaduilla, kulman takana.
Oltiin liikkeellä musiikin vuoksi. Kellään ystävistäni ei ollut rahaa ja oikeastaan oli vain aina se yksi hetki, se aika kun soi. Sen voimin kesti pitkät talvikuukaudet ilman sitä, poissa sieltä. Satunnaisia jameja talviaikana. Muutaman ystävän tapaaminen ohimennen.
Eurooppa-leffassa kerrotaan nuoresta juutalaispojasta, joka jollain tavalla onnistui säilymään hengissä läpi sodan ja rintamalinjojen siirtymisen. Päähenkilö oli Liettuan juutalainen, nuori poika. Sieltä ihmisten täytyi paeta, kun alkoi olla selvää että juutalaiset aiotaan tappaa. Liettuan naapurimaa on Puola jonne poika onnistui pakenemaan, natsit tulivat perässä. Poika onnistui säilymään hengissä natsiksi naamioituneena. Hän alkoi saada selville, että ghetot olivat surmanloukkuja, ehti sodan alkaessa kuulla perheensä menneen sellaiseen.
Yksi tarinan taso on ihmisen tavaton sopeutuvaisuus ja kyky maastoutua. Se on ihmiselle tarpeen aina, ei ainoastaan maailmansodan aikaan.
”Europa, Europa” on sotaelokuva, mutta se irtoaa pelkän sotaelokuvan kehyksissä siinä, että mukana on rakkaustarina. Rakastunut juutalaispoika ei voi haluta natsiaikana seksiä, koska ympärileikkaus paljastaa. Ihmiset yrittivät tuntea kuitenkin itsensä ihmisiksi, jopa Hitler-jugendin ihmiset. Ja nuoret ihmiset yrittävät elää nuoruuttaan vaikka olisi mikä.
Sitten muistin että Hitlerin valtakunnassa oli äitiyssiirtoloita, joissa haluttiin varmistaa että puhtaasti arjalaiset odottavat naiset saavat mahdollisimman parasta hoitoa niin että Natsi-Saksan sukukunta säilyisi. Koko arjalaisuuden idea on umpihölmö.
Arjalaisia, siis jonkinlaista heimoa, tuskin on olemassa kuin Pohjois-Intiassa, en edes tiedä miten ovat aikoinaan kirjoittaneet nimensä, kirjoittivatko edes? Mutta nimi on säilynyt koska se porukka oli kauppiaskansaa ja asui lähellä jotakin Tiibetin vuoriston solaa, jota käyttämällä kaupankäynti onnistui. Muistan lukeneeni, että heitä aivan ilmeisesti Euroopassa edustavat mustalaiset. He taas joutuivat Saksan keskitysleireille niin kutsutun rodun vuoksi. Saksan ”arjalaiset” tappoivat Intian arjalaisia (siis sitä oikeata heimoa) kaasukammioissa.
Juutalaisvainot olivat kestäneet vuosisatoja. Jos ajattelee ihmisryhmien ominaisuuksia, niin ei niissä juuri ole eroja. Tietenkin teknologinen kehitys tekee jonkun kauppiaskansan hyvinvoivaksi, mutta ihmiset vain sattuivat olemaan oikeassa paikassa, kun keksittiin että kuparista saa parempia jousien nuolia kuin luusta.
Nuori poika joutuu kallonmittaukseenkin ja selviää vain huomautuksella että kuuluu balttilaiseen rotuun, koska hiukset ja silmät ovat ruskeat. Pojan ei tarvinnut riisuutua. Vainoissakin sattumalla oli osansa.
Neuvostoliiton surmanluodeilta taas poika selviää, koska venäläiset sattuvat kulkemaan keskitysleirin vieritse ja siellä joku tuntee pojan. Neuvostoliitto ei ollut vielä aloittanut täysmittaisia juutalaisvainoja itse. Muutenhan kaikki leirin asukkaat olisivat kuolleet.
Näin vielä kolmannenkin yksilö vs. järjestelmä -leffan. Sen nimi oli Charlatan (suomeksi ehkä huijari, mutta parantamisesta puhuttaessa puoskari). Sekin oli noita leffoja, jota voisi kutsua realistisiksi. Siinä on selvä tarina, mutta sadunomainen se on niin kuin kaikki näkemäni Hollandit. Voimakas se kyllä on. Esimerkiksi kaikin puolin hyvä asia että ihmiset lopettaisivat lihan syönnin. Se tuli aivan heti. Parantaja pyysi kihdistä kärsivää isoa hikoilevaa miestä lopettamaan lihan syönnin.
Tässä on ammattikunta nimeltä parantajat, jotka seuraavat vuosisataista, ylikin, yrttilääkinnän perinnettä. Tämä parantaja oppi tekemään diagnoosin ihmiset aamuvirtsasta. Yrttilääkinnästä ei ole tässäkään maassa kovin kauan. Olen itse ollut parantajan potilaana lapsena. Kunnanlääkäreitä oli harvassa eikä semmoista ollut ilman päivän jonotusta saatavissa. Kaikissa pitäjissä ei ollut lääkäreitä lainkaan.
Silloin oli voimassa puoskarilaki, joka ei kuitenkaan tuonut lääkäreitä sen paremmin ihmisten keskellä kuin ennenkään. En ollut ollenkaan kummastunut nähdessäni tämän kuvauksen parantamisesta. Käsittääkseni tarina sijoittuu sijoittuu suunnilleen samoille tienoille kuin oli ”Jäljissäkin”.
Parantaja oli arvostettu ihminen, hänen luokseen jonotettiin. Elokuvassa näytetään vanhoja yrttikasvikirjoja, joissa selitetään miten kasvit vaikuttavat. Kirjat ovat paksuja ja perinpohjaisia. Parantajaksi haluava ihminen pyrki oppiin jonkun pätevän parantajan luo ja sitten oli vielä kokeita, jossa tarkistettiin parantajan osaaminen, sellaisia diplomikursseja.
Mutta niin vain sen yhteisönkin sisältä tulivat ensin natsit määräämään ja sen jälkeen kommunistit. Tässä on siis samantyyppinen tarina kuin tuossa Europa-leffassa. Sen lisäksi että päähenkilö oli parantaja ja jonkinmoinen Kristus-hahmo, ehkä, hän oli myös homoseksuelli ja löysi työhönsä kumppanin, biseksuaalin, joka on naimisissa naisen kanssa kuitenkin.
Avustaja on tarpeen koska potilaita on niin tuhottomasti, aivan yhteiskuntajärjestyksestä riippumatta. Kun ihmiset sairastavat myös pienemmillä paikkakunnilla, eikä lääkäreitä ole. Niin se on ollut kaikkialla.
Joku oli kuollut saatuaan rotanmyrkystä myrkytyksen. Tulee oikeudenkäynti, jossa etukäteen päätetty että parantaja ja avustaja kumpikin saavat kuolemantuomion. Tässä on tarpeeksi ehkä yhdelle elokuvalle vainoamista, kaksinkertaisesta syystä. Sekä natsit että kommunistit inhosivat homoseksuaalisuutta. Parantajatkin olivat jo joutuneet suurennuslasin alle.
Jokaisessa näissä Hollandin leffoissa, ”Jäljet”, ”Eurooppa, Eurooppa” ja ”Charlatan”, oli kysymys yksilön jauhautumisesta yhteiskunnallisessa puristuksessa. Keski-Eurooppa on laaja alue. Siellä on asunut aina paljon ihmisiä, siellä on hyvät luonnonolosuhteet, kasvit kukoistavat ja siinä samalla eläimet. Ajattelin ennen kaikkea ”Jälkien” eläimiä, kauriita ja villisikoja, kettuja ja susia. Ja kun ollaan rajaseudulla kaikkia otuksia on paljon.
Ihmisissä aivan ilmeisesti asuu joku hirveä riivajainen. Se ei pysty mitenkään asettumaan aloilleen ja tyytymään siihen mitä on. Oppimaan ehkä enemmän kehittymään. Hevosilla on paksu villa ja jossain Ukrainan rajamailla on vielä villihevoslaumoja. Talvet voivat olla kylmiä. Ja kesäisin metsän pohjassa kasvaa niitä kummallisia sammalia jotka ruokkivat vielä kummallisempia koppakuoriaisia.
Taidan katsoa kaikkea sillä tavalla, että säilyykö ihmiskunta hengissä vai ei. Johtavien ihmisten typeryys ja ahneus näkyvät oikein erityisen hyvin. Tuskin niitä johtajia äänestävät ovat yhtään sen viisaampia.
Keski-Euroopassa rajat ovat siirtyneet sodasta toiseen ja sillä tavalla valtakunnatkin vaihtuivat, mutta ihmiset pyrkivät sotien jälkeen takaisin kotiin. Suomeen tuli pakolaisia Karjalasta, kun karjalaisten kodit jäivät uuden rajan taakse.
Osallistuin tämän verran Sodankylän festareille tänä vuonna. Karanteeni tai ei, tuskin olisin jaksanut matkustaa sinne asti. Sen vuoksi virtuaalifestari on erityisen toivottava. Ehkä se voitaisiin ottaa mukaan ohjelmistoon myöskin aikoina jolloin pandemia ei ole ihmiskunnan niskassa, oli se sitten poliittinen tai aivan yksinkertaisesti viruksen aiheuttama juttu.
Tulivat tähän vielä helteetkin. Ehkä Sodankylässä olisi ollut vähän viileämpää. Mutta kun ei voi vieläkään pakkautua tiiviiksi ihmismassaksi istumassa teltoissa katsomassa leffoja kun virus on elossa. Saati että uisi sitten joessa yöllä, virkistyisi, heräisi ehkä. Jos heräämistä nyt aivan heti tarvitaankaan.
Nyt on totuttava vähän nopeampaan aikatauluun. Ei ole hätää. Nyt vain ovat Sodankylän leffafestarit, netissä vain. Hyvä juttu, aivan loistavaa, koska ensimmäiseksi näin melkein kolmen tunnin leffan nimeltä ”Jäljet”, ohjaajana Agnieszka Holland ja kirjoittajana Olga Tokarczuk. En ole aikoihin nähnyt yhtään näin voimakasta leffaa kuin tämä.
Tulin ajatelleeksi että Holland taitaa olla nuorempi niitä muita puolalaisia mestariohjaajia kuten Andzrej Wajda ja Krzysztof Kieślowski. Kun katsoin Hollandin ja Peter von Baghin keskustelun, niin ilmeni että tottakai Holland oli noiden kahden ystävä ja tehnyt heidän kanssaan töitä. Hänen päähenkilönsä on vanha nainen, ei siis aivan omakuva kuitenkaan. Ja vaikka olisikin.
Tässä on voimakas sanoma eläinten ja muun luonnon puolesta ja oikein tosissaan, mutta myös huumoria. Jostain syystä Hollandin täytyy asettaa juonen käänteen tekeväksi henkilöksi vähän vinksahtanut tiedemies, joka rakastaa jotain lajia sammalta ja niitä muutamia kuoriaisia ynnä ihmisferonomia joka houkuttelee koko metsän pohjan kamaliin kesäisiin orgioihin.
Sen ötökän nimi oli veri-jotain, mutta viittaa siihen että siinä on jotain hirmuista tekeillä siinäkin. Ympäristö − puolalaiset metsät, vuorten harjanteet ja laaksot − on julmetun kaunis. Hevosilla on turkki, pehmeä kuin teddikarhun karva. Muistin siitä heti yhden luontoleffan, jonka olen nähnyt niistä eurooppalaisista villihevosista, joita on Puolan ja Saksan rajaseuduilla. Tässä taisi olla Tšekki naapurissa, ainakin se hullunviisas tiedemies oli sieltä, siitä tuli vanhempien ihmisten rakkausjuttu. Mutta se mikä siinä luonnossa tuntui oli hyväätekevä kauneus millä talot oli istutettu kulloiseenkin metsälämpäreeseen tai vaikka lähelle peltoja. Täydellinen leffa. Absurdit juonteet tarinassa tulivat varmaan Olga Tokarczukilta, nykyiseltä kirjallisuuden nobelistilta. Tokarczuk kirjoitti itse elokuvan käsikirjoituksen oman romaaninsa pohjalta.
Hänen tapansa kirjoittaa tuli läpi. Siis ei mitenkään määräävänä vaan ihan kuvaajan kanssa synkronissa. Niin ja varmaan ohjaajan. Oletan että Tokarczuk on nuorempi kuin Holland. Ja mistä se tämä ohjaaja on saanut kokonaisen maan nimen? Sen kyllä tiedän että hän on asunut kauan Puolan ulkopuolella. Nyt oli elokuvayhtiönä se tuttu puolalainen Tor, Wajdan yhtiö. Siitäkin olin iloinen.
Ihmisiä oli tavallisissa töissään. Ihmisten pahantahtoisuus ja vastavoimana sitten rakkaus kaikkeen elävään. ”Jälkien” naamiaiskohtauksesta muistin Anna Proszkowskan, wrocławilaisen nukketeatterilaisen, joka oli muutaman vuoden ajan tekemässä työtä täälläpäin. Kuljetin häntä mukana kiertävä lapsille tarkoitettu Taikahuilu. Puolan historiasta saa varmasti kiskotuksi irti mitä tahansa, eikä se lopu. Pidin siitä suvereenisuudesta, jolla Anna kulki kulttuurinsa historian ja nykyisyyden väliä. Hän oli kaunis ihminen.
Minä en ollut kuin autokuski. Mutta jokailtaiset keskustelumme käsittelivät kaikkea mahdollista hänen historiastaan. Nuket olivat oma juttunsa. Tässä Hollandin leffassa oli myös naamiaiskohtaus, jossa oli mietitty tarkkaan miltä ihmiset näyttävät: puvut, eleet, ilmeet.
Jäin kyllä miettimään sitä riivaako ihmisiä hyvä vai paha tahto. Ehkä siitä ei saa selvää ikinä. Mutta Sodankylä taitaa tosiaan olla ikuisesti! En ehkä pääse sinne fyysisesti mutta parempi tämä on näin. Kulutan huomattavasti paljon vähemmän kaikkea.
Katsoin kaikkiaan kolme elokuvaa. Niissä jokaisessa päähenkilö joutuu pyristelemään yhteiskunnan pahasta otteesta irti. Tuossa leffassa nimeltä ”Jäljet” vanha nainen opettaa englantia koulussa (vaikka on jo eläkkeellä) ja yrittää saada oikeutta eläimille. Jälkien paikka on jossain Puolan ja Tsekin rajaseudulla. Olin kuvitellut ne maisemat juuri tuollaisiksi.
Metsien puut ovat suunnattoman suuria. Aikakausi on ollut semmoinen, että itäblokin maiden elintaso ja teknologia on ollut vielä nuorta, ei ole ollut metsien n.k. harvestereita jotka ovat olleet siunaus niille Suomen ihmisille, jotka ovat päättäneet ottaa metsistä kaiken mahdollisen, koska arvelevat että metsien tuhoaminen jossain vaiheessa kielletään.
Harvesterit kykenevät kaatamaan ison metsän kerralla. Sitten sen jälkeen tuodaan valtavat kaivinkoneet, joilla tehdään syviä metsäojia, niin että kaikki varmasti kuolee. Sitä ne kutsuvat metsien uudistamiseksi. Varmuuden vuoksi metsän pohja vielä kynnetään ylösalaisin.
Metsät suojelevat ihmisiä ja eläimiä. Ihmisen eläimellisyys näkyy kaikessa, mutta on se eläinluonteestaan vieraantunut. Eivät eläimet yleensä tapa kuin silloin kun se on ruuan saamiseksi tai esimerkiksi pentujen suojelemiseksi tarpeen. Pienen puolalaisen kylän tai kaupungin ihmiset osoittautuvat teurastajiksi, esimerkiksi metsästäjinä. Eikä siitä pääse mihinkään että sitä samaa ovat Suomen metsäyhtiöt. Kun eläimet häviävät, ihmiset menevät saman tien.
Kai ne ihmiset kuvittelevat olevansa jotakin robotteja tai sen tapaisia. Sellaisia kuolemattomia, jotka kuitenkin käyttävät rahaa ja sitä pitää olla paljon. Kankeasti liikkuvia rahakoneita. Aivan niin kuin Puolan metsäpitäjissäkin.
”Europa, Europa”-leffa tuntui ensin selvästi perinteisemmältä kuin ”Jäljet”. Joudun heti peräytymään ajatuksestani. Oli maagisuus edelleen läsnä, se vain ei näy kovin selvästi pahoina aikoina niin kuin II maailmansota oli. Oliko kuvaus ehkä perinteisempää kuin ”Jäljissä”? En tiedä. Mutta tiedän nähneeni ainakin osia tästä elokuvasta joskus. Se voitti jo kaikenlaisia palkintojakin ja oli iso tuotanto.
Pidin elokuvan nimestä. Minusta ohjaaja jonka sukunimi on Holland on varmasti hyvä tekemään leffan kotimantereestamme Euroopasta. On tuo paikka, rajaseutu, tärkeä muutenkin. Euroopassa on rajoja sikinsokin.
”Jäljissä” olivat mukana jopa taivaankappaleet, koska saattoi lukea horoskooppeja. Mutta Agnieszka Holland ei ole ohjaajan työssään pysähtynyt yhteen maisemaan, yksiin ihmisiin tai niihin sammaleessa kihiseviin koppakuoriaisiin. Varsinkin talvella ihmiset nostavat katseensa tähtitaivaaseen ja vanha nainen tutkii taas astrologisia karttojaan ja kulkee kysymässä ihmisten syntymäaikoja.
