Retroa 3

Kari Aronpuro siirtyy semiotiikan maisemiin.  Semiotiikassa on vaikka mitä, koska merkit vaihtelevat. Mukana on kaikenlaisia mielialoja maisemien mukaan. Sivulla 339 on motto:
Denn wahrhaftig
steckt die Kunst in der Natur,
wer sie heraus kann reissen
der hat sie.
Dürer

 

Dürer eli 21.5.1471-6.4.1528 ja oli kuvataiteilija, kehitti etsaus-tekniikkaa, muun muassa. En ollut ajatellut Düreria jonain semiotiikan merkkinä, mutta nyt tulin ajatelleeksi että hän on varmasti ollut tietoinen esimerkiksi Firenzen renessanssista ja renessanssi juuri Firenzessä on tärkeä. Kannattaa katsoa esimerkiksi hänen Melankoliansa, joka on hieno työ, siinä ei edes kosmoksen läheisyys auta suruun.

Syksyyn sen ei tarvitse liittyä. Sitä paitsi syksyisin on tehtävä työtä. Silloin alkavat koulut ja yliopistot ovat auki. Teattereissa on uusia näytelmiä, orkesterit ilmoittavat esityksistään.

Olen etsinyt tietoa siitä, kävikö Dürer esimerkiksi Firenzessä ja kävivätkö italialaiset hänen luonaan Saksassa, mutta en löytänyt. Saksasta tuli seuraava suuri keksintö: kirjapainotaito, Gutenbergistä Aronpurolla on oma osasto muotokuvarunoissa. Ehkä killoilla on ollut tapaamisia rajojen yli? Alppeja on ylitetty jo ajat sitten.

Killoilla puolestaan oli oma kappeli Firenzessä, yksi niistä kauneimmin koristelluista: Orsan Michele. En unohda varsinkaan sitä alttarikatosta joka on 1300-luvulta. Käsittääkseni maalarit ja piirtäjät kuuluivat takojien, seppien ja hopeaseppien kiltaan.  Killoilla taas oli työhuoneita ja niissä opetettiin asiaankuuluvia taitoja. Esimerkiksi Leonardo opiskeli Andrea del Verrocchion alaisuudessa. Retro-kirjassa on monia viitteitä Firenzeen. Omakin perheeni on ollut kuukauden Grassinassa, jossa sijaitsee Casa Finlandese, lyhyen bussimatkan päässä Firenzestä.

Aika pian sen jälkeen kirjassa tuleekin jo Pohjoinen Guernica, jonka voisin kuvitella olevan Aronpuron runokirjasta nimeltä Aperitiff, avoin kaupunki. En ole siitä varma. Siitä olen varma että olen sen lukenut. Retro on kirjastosta lainassa ja sen hahmottamiseen menee aikaa. Pohjoinen Guernica ei ole leikkiä, vaan vaikuttaa kuvaukselta siitä, mitä tapahtui Tampereella huhtikuun alussa vuonna 1918.

Kysyin Tampereen asioista isoäidiltä vuonna 1968. Tiesin hänen olleen muonittajana Tampereella vuoden 1918 keväällä. Hän sanoi että Väinö Linna valehteli. Sitten hän kertoi että kaikilla oli nälkä. Olin ollut ymmälläni historiasta jota minulle oli kerrottu jo vuosia, ennen kaikkea siitä ettei siinä oltu sanottu mitään Tampereesta. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut Tampereen yliopistoon opiskelemaan.

Isoäiti sanoi että vapaus on tärkeä asia. Sota oli nimeltään vapaussota, koska sen jälkeen Suomi irtautui Venäjästä. En sanonut hänelle mitään. Ei ollut lisää kysymyksiä.

Isä oli liittynyt suojeluskuntaan jo vuonna 1936. Hän ei kertonut siitä minulle vaan kuulin siitä vasta hänen isosiskoltaan. Pappa oli suuttunut pojalleen. En tiedä antoiko ikinä anteeksi, mutta oli masentunut talvisodan ja jatkosodan ajan, sairastui sitten dementiaan ja kuoli. Koko suuri perhe joutui sitten ulos ja hajalleen ympäri Suomen.

Muistan nuo keskustelut tuon Aronpuron runon vuoksi. Isoäiti oli äidinäiti, Pappa taas isänisä. Olin Tampereella vuonna 1968, kävin silloin tällöin isoäidin luona. Tampereesta ei sen jälkeen kyllä koskaan enää puhuttu.  Isoäidillä oli tapana tuhahdella mielestään turhille asioille, mutta vanhana hän ei enää tuhahtanut. Oli hiljaa vain siinä takan kupeessa.

Isoäiti ja Pappa tunsivat toisensa. En tiedä oliko heillä erimielisyyksiä poliittisesta historiasta. Pappa kuoli kun olin 2-vuotias. Nyt ajattelen että ihmisten elämä olisi varmasti helpompaa jos nuoruuttaan ei tarvitsisi käyttää miettimällä sitä, mistä on vaiettu. Se on hankalaa senkin vuoksi, että valehtelu olisi helppo huomata, mutta se että mistään ei puhuta on outoa.

Mutta Retrossakin on kysymyksiä ja vastauksia. Olin yliopistolla vuosia, mutta en muista koskaan kuulleeni mitä sen paikalla on ennen ollut. Tampereella tulin kävelleeksi paljon, ei ollut rahaa bussilippuihin. Tässä on kyse Tampereen semiootiikasta:

”Viikolla viisi

"Isoisä, mitä oli ennen Kauppakeskuksen kohdalla?
Tehdas.

Isoisä, mitä oli ennen yliopiston paikalla?
Hautakiviveistämö.

Isoisä, mitä oli ennen Konserttitalon kohdalla?
Teurastamo.

Isoisä, mitä oli ennen puiston ja lammen luona?
Pleikkiniitty.

Isoisä, mitä oli ennen Pikkolon paikalla?
Pahainen kärrytie, kukonaskel etelään kasarmi ja vankileiri.

Isoisä, mistä ennen alkaa?
Nykyisyydestä, menneen ja tulevan vatsassa.

Isoäiti, miksi sinulla on partaa poskessa?"
(Kari Aronpuro: Retro, s. 401)

Mutta mikä/mitä on pleikki? En ole koskaan kuullut sitä sanaa. En tietenkään ole syntyperäinen tamperelainen, mutta lampi ja puisto ovat edelleen siinä matkalla yliopistonmäeltä alas. Siinä välissä on nyt Tampere-talo. Siellä olen käynyt vain kerran. Oli joku konsertti ja halusin tietää millainen akustiikka siellä on. Siellä taisi olla myös Muumitalo alakerrassa, mutta ei ilmeisesti ole enää.

Nyky-Tampereella pidän ratikasta. Se on parempi kuin Helsingin ratikka, se ei tärise ja metelöi kääntyessään. Jos istuu sellaiseen yksittäiseen penkkiin oven lähelle, voi lukea lasia reunassa kiertävää runoa.

Retroa 2

Kari Aronpuro törmää jostain syystä John Ruskiniin (Retro, s.64). Siinä tuli muistuma kesään 1960.

Äiti ja isä olivat matkustaneet Villa Lanteen Roomaan ja meidät lapset pantiin siivoamaan ullakkoa. Tarkemmin sanoen minut pantiin, pikkusisko ja -veli tekivät jotain muuta, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Siellä oli joku John Ruskinin kirja, suomeksi. Muistan että suurin osa siinä sahajauhoisessa ja pölyisessä ullakossa oli 1900-luvun alusta olevaa tavaraa. Lehtiä, almanakkoja, muutamia kirjoja, onnittelukortteja, nuorisoseuran pöytäkirjoja, joiden paikka ei kai pitäisi olla asumattomalla vintillä.

Vieressä oli isoäidin isän huone, josta oli tehty kotimuseo. En päässyt sinne koskaan oleilemaan. Sain kurkistaa vain ovelta. Se isoisoisä oli semmoinen josta olin kuullut, mutta en tiennyt millainen ihminen hän oli ollut. Oli saanut joskus oltermannin sauvan. Kukaan ei selittänyt mikä sellainen on ja miksi. Isoisoisä oli puuhannut osuuskauppaa ja -pankkia, jotka kummatkin olivat olemassa silloin vielä. Tuskin ovat enää. Pienillä kylillä pankkien pitäminen ei enää kannata. Eihän siellä sitä paitsi asu enää ketään.

Olin silloin täyttämässä seuraavassa kuussa 15 vuotta. Vanhemmat tulisivat kotiin ja mentäisiin mökille niin kuin yleensä mentiin.Tajusin jotain aivan selvää ajan kulumisesta.  Se kieli mitä oli käytetty 1900-luvun alussa ei ollut minun tuntemaani suomea. En oikein voinut kutsua sitä vanhaksikaan tai vääränlaiseksi, koska en ollut koskaan tavannut niitä ihmisiä, jotka olivat kirjoittaneet pöytäkirjoja ja lukeneet niitä muutamaa kirjaa, Genoveevan kehtolaulua esimerkiksi ja Ruskinia joka tuntui tylsältä. Nyt sellaisia voisi ehkä osata lukeakin. 

Aronpuro siteeraa siinä aiemmin, ennen John Ruskinia,  Vladimir Majakovskin runoelmaa nimeltä Hyvin!. Minulla sattuu olemaan se kirja runohyllyssäni. Sen on suomentanut A. Äikiä ja sen on kustantanut Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike Petroskoissa 1955. Aronpuro oli lukenut pohjois-hämäläistä kirjallisuutta vähän urakalla ja yksi joita hän siteerasi oli Äikiä.

7
Öin, päivin,
                  aikaan sellaiseen,
ja hetkeen
                 mokomaan,
ovat runoilijat
                       kaduilla
                                     yksikseen
vain varkaat
                    seuranaan.
Hämärä
             merenä
                             maan yli hulvahti.
Siniyö.
          Ja rusko
                       nuotiovalojen.
Sukellusveneenä
                          pohjaan
                                        pulpahti
Pietari
           räjähtäen.

(Hyvin, s.30)


Majakovski kirjoittaa vallankumouksesta Pietarissa, mutta jostain syystä tulevat mieleen sotakuvat Ukrainasta. Äikiän kieli on aika hurjaa.

Sukellusvene? Pietarissa? Nevaanko semmoinen upposi? Mitenkähän sen vallankumouksen oikein kävi, kun Pietari sukelsi? Sukellusveneitä kyllä on käytetty I maailmansodassa. On myönnettävä ettei meidän keskikoulussamme opetettu mitä tapahtui Venäjän vallankumouksessa. Se kyllä mainittiin että käynnissä oli I maailmansota, mutta ei 1950-luvun koulussa Suomen sisällissotaakaan mainittu ollenkaan. Sitä olen kyllä ihmetellyt, koska onhan ihmisten pitänyt ymmärtää sen sodan merkitys II maailmansodan taustaa vasten. Jollain lailla sisällissota määräsi 1920-30 -lukujen ilmapiirin, ainakin Suomessa. Muuallakin paljon muuttui, esimerkiksi Espanjassa.

Majakovski kirjoitti runoelmansa Hyvin! lokakuuksi 1927, siis vallankumouksen ylistykseksi (?), mutta  julkaisun alkuperäinen nimi oli kyllä Lokakuu. En tiedä pitäisikö tuosta ajatella jotain, merkitseekö se sensuuria? Mitä tarkoittaa ”Hyvin!”, sitäkö että kaikki on hyvin? Monessa vanhemmassa venäläisessä suomennoksessa hyvin tarkoittaa samaa kuin oikein.

Aronpuron sitaatti tuosta samasta kirjasta:
Tosiasiain
              virrasta juo

Kirja on ehdottomasti luettava uudestaan. Ainakin Aronpuro tuli arvostaneeksi Äikiän korkealle. Tämä on suomennos, mutta Äikiän kieltä.

Runoja Marra Lampin teoksiin, Lampi oli Aronpuron vaimo ja esiintyy tässä kirjassa, siis Retrossa. Joissakin kirjan jutuissa pariskunta on esimerkiksi Toskanan Grassinassa ja lapset nukkuvat. Marra Lampi oli graafikko, pariskunta sai toisiltaan ajatuksia ja ideoita työhönsä. Ne osat tätä kirjaa ovat kauniita, niissä tuntuu jonkinlainen yhteinen ajattelu, vaikka Retrossa onkin äänessä vain Aronpuro. Sittemmin Lampi on jo kuollut.

Aronpuro kirjoittaa muotokuvia eri taiteilijoista, on siellä mukana myös esimerkiksi Gutenberg, jota ilman meillä ei olisi kirjallisuutta tai kirjoja esineinä. Ghirlandaio on yksi niistä joista tulee puhe, mutta hän on siis se joka kuvasi Vespucceja heidän omassa kappelissaan..

Sarjan runot tuntuvat olevan ”Debordiadi” ja ”Mustaa purkista” kokoelmassa ”Lehmän henkäys”.

Joka tapauksessa muistan hyvin miltä lehmän henkäykset tuntuvat. Varsinkin muistan hyvin miten lehmät jopa näki jo aika kauas, kun ne olivat kotovainiolla isoäidin maatalon lähellä. Lehmiä taisi olla 3-4 kappaletta, joskus oli vasikoitakin. Lehmillä oli metsän reunassa kyllä pieni katos, sateensuoja, niin että niillä oli aika hyvät oltavat.

Joskus kesäisin isoäiti kirnusi itse voita. Kesävoita, josta tuli se loru että Ken söi kesävoin? ja siinä syytettiin kissaa. Vaikka se voi olisi tullut kirkonkylän meijeristäkin, se oli kesäisin keltaista ja hyvää. Sellaista en muista saaneeni talvikodissa Kangasalla, vaikka se olikin silloin vielä maalaispitäjä. Olisi kyllä pitänyt olla vielä keltaista, koska usein syyskuussa karja on vielä ulkona.

Ehkä siinä pitäjässä olivat navetat niin isoja, että lehmät eivät päässeet ulos? Ehkä eivät ikinä? Tunsin kaikki lehmät joita kesäpaikoissa oli. Olin tuntenut lehmät myös todella isossa navetassa niin kuin Sukevalla oli. Mutta siihen aikaan lehmät olivat pieniä ja ruskeita. Niillä oli sarvetkin, tosin ei kovin isoja.

Nyt Sukevan karja on Suomen lajiston kantakirjoissa. Ilmeisesti ne todella erosivat toisistaan. Isoäiti asui Pohjanmaalla. Niiden lehmien nahan kuviot olivat ehkä vähän erilaisia kuin Sukevalla, jossa on ollut varmaan Itä-Suomen karjaa? En ole kyllä asiasta varma. Suomessa oli lehmillä erilaiset värikuviot riippuen mistä olivat kotoisin. Joku rotu oli valkoinen, joku oli läikikäs ja joku oli ruskea.

Sitten Aronpuro kirjoittaa löydöistä Firenzessä. Ensimmäiseksi hän kertoo Ghirlandaiosta, sitten hän päätyy puhumaan Vespuccien kappelista. Hänelle tulee mieleen Amerigo - ”joka purjehti Intiaan”.  Ovat kyllä tutkineet aika tarkkaan Amerigon matkoja ja karttoja ja muuta, niin että hän ei väittänyt löytäneensä uutta mannerta mutta oletti että Länsi-Intiaa sen ehkä piti olla?  En ole varma noista löytöretkien tutkimustilanteista. Ehkä vielä löydetään uusia karttoja.

Mutta Vespuccien kappeli on Ognissanti-kirkossa, Firenzessä tietysti. Kirkon nimi tarkoittaa kaikkien pyhimysten kirkkoa ja Vespuccien kappelin freskot olivat  Ghirlandaion tekemiä. Yhdessä freskossa on Amerigo pikkupoikana. Nämä voi löytää suhteellisen helposti netistä. Mutta pitää kuitenkin tietää kuka on tuo quatrocenton mestari, Ghirlandaio.

***
Yskin kivipölyä koska räjäyttävät kalliota ainakin kuudetta tai seitsemättä vuotta. Pahinta on odottaa bussia kadunkulmassa. Sen toisella puolen on entinen kivilouhos, joka puhdistettiin roinasta vuosi sitten. Nyt sitä täytetään suurilla graniittilohkareilla.

Kivipöly näkyy pölypilvenä aamusta lähtien. Kallio on peruskalliota ja jokaisella räjäytyksellä talo tärähtää. Meillä nähdään sotaunia melkein joka yö.

Päivät ja yöt eivät ole samoja. Huomenna on jo aivan toisin. Mutta tässä syksyssä on kyllä jotain outoa, johon nämä räjähdyksetkin taatusti liittyvät. Ei tarvitse kuin kuunnella uutisia ja sodastahan siellä puhutaan.

Hyvä että korjaajilla riittää töitä. Rakentajat rakentavat toisessa päässä aluetta uutta korjattavaa. Räjähdykset jatkuvat. Mutta ehkä rauha vielä koittaa.

Historiaa eestaas

Nyt on kyllä tapahtumassa liikaa. Pidän ehdottomasti syksystä, koska pimeys alkaa lisääntyä ja tulee aivan luonnollinen veto kohti sisätiloja. Linnuille on annettava talipalloja, nyt ne nokkivat pyöränsarvista kädensijat. Lenni näyttää siltä kuin se olisi menossa oikeastaan talviunille, se ei jaksa sitä lintuakaan kauan, vaan menee kerälle nukkumaan.

Kissojen televisio on ikkuna. Ulkona tapahtuu kaikenlaista, mutta kun sataa niin Lenni ei mene parvekkeelle. Siellä tulee märkä ja häntä kastuu, joten meno muuttuu painavammaksi. Niin se on ihmisilläkin. Ulkona on käytettävä kumisaappaita - jotka eivät varmaan ole nykyään kumia - ja läiskyteltävä lätäköissä, jotka esimerkiksi uimahallin edustalla ovat pieniä lampia. Kaupunki korjaa asfalttia ja jättää kuoppia bussipysäkin eteen. Sateenvarjoa tarvitaan suojaamaan ohiajavien rekkojen kuravesisuihkua vastaan.

Syksy saapui sillä tavoin että meille annettiin kuukausi aikaa tai muuten. Modeemi lopettaa toimintansa. Kaupungin asunnoissa käy vain yhdenlainen järjestelmä. Kaupunki ei ole astumassa uuteen taloudelliseen järjestelmään, vaan ehkä varautuu tulevaan sotatalouteen? Toivottavasti kaupunkiamme hallitaan niin että tiedetään ja tajutaan oleellisimmat asiat.

Kun nyt on etsitty asemia ja ohjelmien ohjeita ja vaikka mitä, niin tajusin että television voi virittää kulkemaan jonkun satelliitin kautta. Ilmeisesti kyse on meidän EU:n satelliiteista, joista johdetaan televisioita ja radioita ja nyt siis myös nettivälineiden ohjelmistoja. Minusta siellä ohjeissa luki selvästi sellainen kysymys että tahdonko televisioni kulkevan satelliitin kautta. Oli pakko ohittaa semmoinen kysymys, koska ei minulla ole aavistustakaan minkä maan tai maanosan satelliitteja tuolla ylhäällä kulkee.

Sitä paitsi: ne satelliittiantennit taitavat olla niitä isoja lautasia, joita varsinkin maahanmuuttajat ripustavat asuntojen katoille. Ei meillä ole semmoisia ja taatusti ne maksaisivat paljon. Tuskin kaupunki meille semmoisia kustantaisi, vaikka niin vuokralaisia ollaankin.

Kaupungeissa on niin tietysti prioriteetteja eikä tavallinen asukas voi olla tietää mikä satelliitti juuri tämän kaupungin yllä hyrrää. Olen miettinyt tässä sitäkin, että kun suunnilleen joka päivä sataa, niin miksi meillä on vain yksi huoltoyhtiön työntekijä haravan varressa hoitelemassa lehtiä kasoihin kun sen sijaan muut käyttävät semmoista käryävää kovaäänistä puhallinta, jota kissa säikähti pahanpäiväisesti ensimmäisen kerran kuultuaan. Ennen kaikkea: miksi niitä lehtiä on pakko yrittää puhaltaa isompiin kasoihin ja nimenomaan rankkasateessa?

Pienet syksyisten lehtien ongelmat alkoivat hymyilyttää kun kuuntelin aamulla radiosta Virtasen taloushistoriaa, jossa haastateltavana oli Aleksanteri-instituutin unkarilaisjäsen, dosentti, tohtori Katalin Miklossy. Hän mietti kulutusyhteiskuntaa, markkinataloutta, joka hänen mielestään tuli itäeurooppalaisiin maihin vähän liian nopeasti.  Unkarissa oli ollut itsetehtyjä farkkuja, mutta niiden farkkujen piti olla nimeltään Levi-Strauss. Mutta en muista ikinä itse kaivanneeni mitään merkkifarkkuja.  Mitä ne merkitsevät?

Pidin siitä, että tuo dosentti muistutti aikarajoista. Ihmiset tarvitsevat aikaa tottua asioihin. Mutta Visegrad-maiden piti päättää asioista nopeasti ja niellä koko paketti eikä vain osia. Hän mietti aivan aluksi myös demokratia-käsitettä. Vaikuttaa siltä että termiksi tuli demokraattinen markkinatalous tai sinnepäin. Muistan jonkun yhteiskuntateoreetikon puhuneen sellaisesta mallista jonka nimi oli demokraattinen sentralismi, joskus anno dazumal. En tiedä mitä semmoinen sitten olisi. Kysymys oli siitä, kumpi on määräävämpi, hallitus vai parlamentti. Sitten on olemassa myös hankala kysymys oikeusvaltioperiaatteesta.

Virtasen ohjelmassa haastateltava analysoi itäisen Euroopan malleja olla EU:n jäsen. Maat ovat suurelta osalta entistä Itävalta-Unkaria, joka oli kaksoismonarkia ja johon kuuluivat esimerkiksi Tsekki ja Slovakia, Rutenia, Slovenia, Transsylvania, Kroatia ynnä esimerkiksi Triesten ja Trenton alueet. Niin ja Galitsia. Rajat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Haastattelija kysyi että pitäisikö puhua keskieurooppalaisista maista, jolloin ihmiset ymmärtäisivät että on kyse entisistä Itävalta-Unkarin maista.

Väliin on mahtunut sitten jos jonkinnimisiä maita. Rupesin ajattelemaan esimerkiksi Ukrainaa. Se on varmaan aina ollut vilja-aitta. Olikohan se mustan mullan alue Venäjän tsaarien omaisuutta? Ilja Repinillä on taulu jossa Zaporitsian (se kaupunki jossa on nyt Euroopan suurin atomivoimala ja jonka ympäristöä Venäjä tulittaa) talonpojat kirjoittavat kirjettä tsaarille.

Pidin koulussa maantiedosta varsinkin kun meillä oli opettajana Oulun yliopistossa silloin vielä opiskeleva nuori kaveri, joka oli aivan loistava opettaja. Meillä vaihtuivat kartat, mutta meille myös opetettiin elinkeinoja. On tiedettävä millä mikäkin maa elää ja mistä niiden ihmiset saavat elantonsa, joka taas riippuu poliittisesta järjestelmästä.

Muistan katsoneeni ihastuneena Sissi-keisarinnasta tehtyjä elokuvia - Romy Schneider pääosassa - jossa keisarinna esitettiin itsestään selvästi kauniina ja uudistuksia tahtovana ihmisenä. Sissi-elokuvia näytettiin Kangasalan Kinossa sitä mukaan kun niitä tuli. Oikeassa maailmassa tulivat Sarajevon laukaukset: Sissin ja Franz Josefin poika kuoli, syttyi I maailmansota.

Romanttiset hupsutukset eivät oikein kelpaa historian tai maantiedon oppaaksi. Mutta joku nationalisti ampui sen kruununprinssin. En ole varma siitäkään mitä sana nationalisti tarkoittaa. Sehän ei välttämättä tarkoita kansallis-sosialistia, vaikka semmoinenkin voisi kai nationalisti olla?

Meillä ovat kotona käytössä karttakirjat ja historian opukset. Sitä tässä on mietittävä, että jos valtioiden on kehittyäkseen aina vähän väliä muutettava valtiollista järjestelmäänsä ja siinä samalla talouttaan, niin mitä kaikkea silloin muuttuu? Ihmiset taatusti käsittävät paikkansa yhteisöinä. Niissä ovat sukulaiset ja ystävät ja kaikki ymmärtävät toisiaan ja kauppa käy myös rajojen ulkopuolelle. Hallinto taitaa olla se ydin ja sen mukana valta. Euroopan unioni on yksi vähän isompi yhteisö.

En ole maailmanmenoa miettiessäni hylännyt Kari Aronpuron Retroa. Kyllä se on edelleen mukana. Mutta siinäkin kirjassa puhutaan Venäjän suuriruhtinaskunnasta, jossa Suomen Vaasan läänissä oli kuvernöörinä Alexander Järnefelt ja perheessä oli taiteellisesti lahjakkaita lapsia, mm. kuvataiteilija Eero. Järnefeltit hankkivat kesähuvilan Kolhosta. Siitä Järnefeltien yhdestä tuotoksesta Kari Aronpuro kirjoittaa mahtavassa kirjassaan Retro 1964-2008 (ntamo 2010, 722 s) :
Kolhon kuu

Rutikuiva
kangas jaettu
pystysuoraan

lehmikujalla
vaakasuoraan
risuaidalla

vasemmalle keskellä
hämyssä retkottavasta
portista maalattu

tuhti kasa tervaksia
kuu hehkuu
oikealla ylhäällä

karjarakennuksen
lantalan
päällä

huomiosta kilpailee
karjakeittiön
valkoinen piippu

Väriä värin päälle
Sivellen taiteilija
Järnefelt on pysäyttänyt

ajan antanut
itse kuvalle nimen
Kesäyön kuu

signeerannut maalauksen
vasemmalle alas
1889

Retroa

Olen aloittamassa lukuprojektia. Menin kirjastoon ja tarkoitus oli saada käsiini ensimmäinen Kari Aronpuron koottujen teosten neljästä niteestä. Kirjastovirkailija ei ollut siitä kuullutkaan, joten esitin toivomuksen siitä että nämä merkittävät kirjat hankittaisiin kirjastoon. Hän löysi minulle sen sijaan Aronpuron puolivälin koottujen niteen jossa on kyllä hirmuisesti tekstiä, peräti 721 sivua. Tai mistä sen tietää onko kyse Aronpuron puolivälin tuotannosta, koska hän on edelleen elävien kirjoissa. Kirja sopi erityisen hyvin syksyn alkamiseen, koska silloin on oltava keskittynyttä lukemista ja muistikirja, muuten talvesta tulee surkea.  Kirja kannattaa hankkia jos on rahaa, siis tämä: Kari Aronpuro: Retro. Ntamo 2010.

Kirjassa on tekstejä milloin mistäkin aiheesta ja Aronpuro otti käsittelyynsä esimerkiksi Jalmari Finnen (1874-1938). Mutta koska Aronpuro on kotoisin Tampereelta ja Tampereen lähellä sijaitsee Kangasalan pitäjä, niin ehkä hän on ottanut tehtäväkseen käydä läpi pirkanmaalaista/pohjoishämäläistä kirjallisuutta. Joka tapauksessa Aronpuro kirjoittaa Finnestä siteeraten lähteitään, joita hänen on täytynyt raahata aikamoinen määrä mukanaan. Mutta ehkä hänellä on ollut käytössään tietokone jossa on ollut esimerkiksi sähköposti?

Kirjeen on Aropuro kirjoittanut Jalmari Finnelle 11.6.2003 ja siis Álorasta (Kirje Álorasta, s. 79). Teksti on pitkä ja siinä on sitaatteja Finnestä ja muista tärkeistä ihmisistä.

Silmiin sattuu Gunnar Ekelöf, jota Pentti Saarikoski siteeraa ja on suomentanutkin. On Wikipedian mukaan julkaistukin: Epätasaiset runot (Alkuteokset: Strountes (1955), Opus incertum (1959), En natt i Otočac (1961). Alkutekstinä on Ekelöfin itsensä julkaisema Dikter.  Suomentanut Pentti Saarikoski, Delfiinikirjat (Otava, 1981). Pieni sivujuonne tuntuu olevan se, että Jalmari Finne on ollut Kangasalan Lepokodin asukas. Mutta Ekelöf-sitaatti kuuluu:
”De levande är förande/De döda, de är närände/ De döda är närände”

Ehkä Saarikoski on ollut kirjoittamassa/kääntämässä Ekelöfiä juuri Lepokodissa. Oli siellä asunut muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita.

Aronpuro sitten mainitsee myös Mikko Mäkelän, joka veti sitä kuuluisaa Mäkelän piiriä Tampereen vanhassa kirjastossa. Tähän on mainittava ajankohtainen muistuma perjantain Kulttuuriykkösestä keskustelu Manse-rokista, joka joidenkin mielestä pitäisi jo haudata. Kuuntelin sitä 23.9.2022, mutta ensi perjantaina on joku muu asia tärkeämpi kuin esimerkiksi Eppu Normaali. Tulin kyllä ajatelleeksi että kulttuuriohjelmat radiossa ovat hyvin Helsinki-keskeisiä.

Ehkä Ylellä ei ole Tampereella enää lähetys-studioita? Niitä oli ennen Satakunnankadulla ja lähetysautojakin oli. Jos olisi ollut kaksipuoleinen radio niin olisin voinut kuuluttaa että Juice Leskinen oli kotoisin Juankoskelta. Muusikot eivät välttämättä olleet vain Tampereelta. Suomi on aika pieni maa mutta ehkä nyansseja kuitenkin on?

Sitten Aronpuro löytää Finnen kiinnostuksen Nietzscheen. Ensin on lyhyt huomautus naisesta ja ruoskasta, mutta sitten huomaa Finnen olevan kiinnostunut historian hyödystä ja haitasta. Aronpuro keksii tässä yhteyden, joka joko on tai ei ole. Aronpuro siteeraa Antti Halmesvirran suomennosta Nietzschen ”Epäajanmukaisista mietelmistä”:
”Teille…historia on idealisoitua juoruamista.” (s.82)

Mutta tässä ilmeisesti Aronpuro tahtoo puhua suoraan Finnelle, joka on kyllä jo ollut jonkin aikaa kuolleena kirjeen kirjoittamisen aikaan. Aronpuro jättää asian penkomisen myöhemmäksi koska:
”- mutta minun on nyt lähdettävä täältä EU:n Andalusian autonomisen hallintoalueen Málagan  läänin Álorasta, maurien  900-luvulle rakentaman linnoituksen katveesta EU:n Pirkanmaan talousalueelle Tampereen Kalevaan Kiovan puiston laitaan askartelemaan henkilökuvaanne, jonka osaksi olen tämän kirjeen kirjoittanut.” s.83

Saamme tietää että Kangasalan kirkkomaalla on Finnen junailema ”Unohdettujen muistokivi”. Olen usein nuorena kävellyt illalla Kangasalan hautausmaalla, mutta en muista sellaista muistokiveä. Tai sitten en ole tiennyt keitä kaikkia unohdettuja muistokivi koskee. Muistan tietenkin muistomerkin, joka on hautausmaalla, mutta siinä ei ollut muita kuin pieniä valkoisia ristejä kun olin lapsi. Lastenkoti paloi ja lapset. Finne on tarkoittanut muita unohdettuja. Lasten muistomerkki tuli myöhemmin. Ehkä Finnen junailema unohdettujen muistomerkki on syrjässä? Sopisi olemaan.

Finnen tuotannosta Aronpuro kertoo arkistotietoja. Osa hänen kirjallisesta jäämistöstään on Tampereella ja osa Hämeenlinnassa. Alunperin kirjallinen jäämistö on ollut Helsingissä, koska Finnen viimeinen asunto on tyhjennetty vasta suhteellisen hiljakkoin. Kukaan ei ilmeisesti ollut varautunut arkistoimaan sitä tavaraa.

Finnestä on varmasti kirjoitettu paljon. Yksi lisälukemisto olisi Yrjö Varpion ”Jalmari Finne, työn ja mielikuvituksen mies”. Sen tiedot ovat: Hämeen heimoliiton julkaisuja 24. AAK 1974, Hämeenlinna. Olen hämmästynyt siitä, että on olemassa Hämeen heimoliitto. Asuin Kangasalla sentään yli 10 vuotta enkä ole ikinä kuullutkaan sellaisesta. Mutta ennen on ollut heimosotia ja ehkä heimoliitto on peräisin siltä ajalta?

Finne kirjoitti vuonna 1934 kirjeen rouva Minna Friskille, joka ei voinut tulla suureen tilaisuuteen lääkärin kiellon vuoksi. Kirje on kyllä mitä suositeltavinta lukemistoa, koska siinä kerrotaan minkälaisia juhlallisuuksia silloin on Kangasalla. Aronpuron Retro on täynnä tällaisia yllätyksiä. En tiedä yhtään mistä tilaisuudesta on ollut kysymys. Mutta on syöty Seurahuoneella, oltu ennen tai jälkeen kirkossa. Finne mainitsee kirjeessä jostain syystä äitinsä hautajaiset, mutta niistä ehkä ei ole kyse. En tiedä missä on ollut Kangasalan Seurahuone. Yksi monikerroksinen talo kyllä oli Kangasalan Kinon alapuolella ja siinä oli ravintola. Se oli talo joka kiipesi harjua pitkin ylöspäin. Rinne oli hyvin jyrkkä.

Tiedänpä nyt miten jäykänoloisia juhlia on ennen juhlittu. Kirkossakin on selvä istumajärjestys. Jalmari Finnen mielestä kyse on ollut hyvin tärkeästä juhlasta. Hän kokee viimeinkin saaneensa osakseen arvostusta. En sitten tiedä onko kyse ollut hänen äitinsä arvostuksesta vai mistä. Lapsena Kangasalla kyllä mainittiin Kiljusen herrasväen seikkailuista, mutta minua ne eivät kyllä koskaan erityisesti kiinnostaneet.

Retro siis pysäytti minut aika lailla alkuvaiheessa Kangasalle, tämä nidottu tiiliskivi. Mutta jo Aronpuron runokokoelma ”Aperitif - avoin kaupunki”, jonka luin jo 1960-luvulla oli hyvä esimerkki samanlaisesta tekstien käyttämisestä materiaalina. Siinä käsiteltiin tekstejä aika tavalla eri lailla kuin mitä olin tottunut näkemään runoilijoiden työnä.

Käsitän asian niin että Aronpurolla on ollut jotakin materiaalia Finnestä ja hän on käynyt sitä läpi Andalusian Málagan Álorassa eikä ole voinut tarkistaa kaikkia asioita.  Muistin että toinen tamperelaisrunoilija, Eeva-Liisa Manner, asui myös jossain päin Espanjaa. Minulla ei ole Mannerin Espanjan ajalta muuta kuin Helena Sinervon kirja nimeltä ”Runoilijan talossa”. Mutta onko EU niin perinjuurin muuttanut asioita, että niin Málagassa kuin Pirkanmaallakin on olemassa oma talousalueensa? En ymmärrä noita hallinnollisia juttuja. On noita nimityksiä muutettu Suomessakin. Meiltä esimerkiksi loppuivat läänit.

Voi tietysti olla niin että Aronpuro ei pidä EU:n mukanaan tuomista muutoksista, jotka epäilemättä ovat olleet byrokratiaa lisääviä. Nyt on vuosi 2022, Áloran kirje on vuodelta 2003. Ehkä siellä on joku residenssitalo? Tai oli. Tuskin ainakaan Suomen valtio on niitä kovin paljon lisännyt.

Yritän kuvitella herroja ja daameja ja mamselleita (?) astelemassa arvokkaasti ulos kirkosta, joka kyllä vetää paljon ihmisiä, ja kävelemässä tien yli kohti harjun rinnettä joka on aika jyrkkä. Mitenkähän ne ovat onnistuneet kiipeämään ilman rappusia ja kaiteita sitä rinnettä ylös? Vielä enemmän ihmettelen miten ne ovat päässeet alas. Ne ovat olleet niin hienoa väkeä, että tuskin ne pyllymäkeä ovat suostuneet menemään.

Jään siis miettimään edelleen sitä suurenmoista tilaisuutta Kangasalla kesäkuussa 1934. Finne päättää kirjeensä rouva Friskille:
”Kannattaa siis lukea sunnuntain lehdissä selostuksia. Ne tulevat olemaan aivan erilaisia, sillä H.S:n reporteri on nainen ja Aamulehden on mies.”

Maailman meteliä

Aamulla kissan huomion herättivät eestaas syöksyvät linnut. Ne ovat rastaita, jotka toivoivat että pihlajanmarjoja olisi jäänyt edellisten jäljiltä. Ne ilmeisesti puhuivat jotain. Lennillä on todella tarkat korvat.

Silmäni ovat harjaantuneet näkemään linnut. Niitä seurasin jo lapsena kun lintuja oli paljon enemmän kuin nyt. Meillä on lintukiikarit, mutta rastaat näkivät liikkeen heti ja painuivat muille pihoille. Ne olivat sellaisia rinnastaan punaruskeita, vatsastaan kellertäviä otuksia. Räkäteiksi vähän liian värikkäitä kumminkin. Rastaat tuntee lennosta. Nämä yksilöt tekivät syöksyjä pihan poikki niin että pihan kaksi harakkaa, vai neljäkö niitä on,  joutuivat siirtymään taaemmaksi etteivät jäisi rastaiden nokkien tielle. Harakoilla on yleensä hallussaan ilmatila.

Asiaa tutkittuani jään epätietoisuuden valtaan siitä mitä rastaita. Niitä oli aika paljon. Ja niitä oli jo toissapäivänä. Yhden kuvan perusteella ne olivat mustakaularastaita, semmoista punakaulaista varianttia ja visiteeraamassa Siperiasta. Siis ilmeisesti muuttomatkalla. Rastaat ovat hankalaa porukkaa tunnistettavaksi sen vuoksi, että kaikilla rastailla on paljon värivariaatioita. Rastaiden pitää pesimäaikanaan olla huomaamattomia, sopeutua ympäristöön. Nyt saa jo olla värejä.

Vastapäisellä katolla oli kyyhkyjä. Puluja ne eivät olleet, näillä oli selvä yhtenäinen väri. Niitä oli ehkä parikymmentä, joukossa oli muutama vaaleampi, jotka kyllä tunnistin turkinkyyhkyiksi. Niitä asui joen varrella edellisessä kotipaikassa. Katsoin Wright-veljesten lintukirjaa. Siinä oli uuttukyyhky ja siitä näkyi, että niiden siivet olivat alapuolelta mustia, niistä tuli juovat profiilikuvaan, jonka ne näyttivät minulle päin. Mutta kyyhkytkin näkivät kiikarin ja häipyivät.

Kumpikin kyyhky on Suomessa rauhoitettu. Etelä-Euroopassa niitä ammutaan. Wrightin veljesten uuttukyyhky ja sepelkyyhky (ehkä Savonlinnassa ei ollut turkinkyyhkyjä?) oli tapettu, roikkuivat siivet alaspäin naulasta. Uuttukyyhkystä näkyi tieto myös täältä Vaasasta. Kyyhkytkin lähtevät täältä ensin Söderfjärdeniin ja uuttukyyhky ja sepelkyyhky muuttavat usein yhdessä.

Kaikki linnut ovat harvinaistuneet. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että niillä ei ole enää kotimetsiään. Metsät on hakattu niin tyystin että linnuille ei enää löydy kolopuita. En ole kuullut että lähistöltä olisi suojeltu mitään metsiä. Päinvastoin, kaupunki on aloittanut vähän isommat hakkuut kaikilla omilla maa-alueillaan. Katsoin sinitiaisia ja talitiaisia jotka hyppelivät puissa. Ne ovat pikkuisia. Eivät ole poikueet ennen olleet noin pieniä. Ruokaa ei ole ollut tarpeeksi, ehkä ei vettäkään hellekesänä. Miten noin pikkuiset tintit selviävät jos talvesta tulee kylmä?  

Ihminen voisi ehkä ymmärtää sen verran edes, että jos linnut eivät menesty, niin ei menesty ihminenkään. Kaikki eläimet ovat sopeutuneet ilmastoon ja kasveihin joita maapallolla elää. Metsä on monien eläinlajien koti. Metsä suojelee esimerkiksi vesistöjä, hakatut metsät tuhoavat niitä. Maa tarvitsee aurinkoa ja vettä. Ilmakaan ei pysy hengitettävänä jos ei ole aurinkoa ja vettä.

Ehdin sentään nähdä kyyhkyjä ja rastaita jotka ovat lähdössä. Ulkona ei ole erityisen kylmä, mutta sen verran on, että jossakin ne torkkuvat yöajat ja tulevat sitten syömään aamulla. Kyyhkyt ehkä lähtivät ruokailtuaan kokoontumispaikalle, jossa kurjet ja hanhet jo ovat. Joutsenet lähtevät myöhemmin.

Olen aistinut jonkinlaista muutosta koulujen ulosnäkyvässä menossa. Lapsista on tullut kovaäänisempiä, ne kiljuvat niin että minä (melkein kuuro) saan niistä kirkuvista äänistä pääni kipeäksi uimahallin pukuhuoneessa. Ehkä tässä on tapahtumassa jotain yleisempääkin muutosta, joka näkyy jo lintujen metelissä. Miksi lasten pitää kiljua huomiota?

Ihmismaailmassa on tuttua se, että saan kirjeen verottajalta. En ymmärrä kirjeen sisältöä. On yritettävä etsiä apua jostain. Ehkä kirjaston kansalaisinfo osaa auttaa? Kirjasto on uimahallin ohella paikka mitä tarvitsen useimmin. Voi tietysti olla että verottaja on saanut uudet tietokoneeet ja tahtoo harjoitella niiden käyttöä? Tai on perustettu uusi virka, jonka tehtävänä on informoida kansalaisia?

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Pitkään voi mennä niin, että mitään ei satu silmiin, johon olisi omakohtainen suhde. Mutta sitten niitä tulee oikein ryväs. Muistaakseni maailmankaikkeuden olemukseen kuuluu jonkinmoinen kasaantumisteoria. Pitkään tyhjää ja tylsää ja sitten alkaa tapahtua.

Luin pari päivää sitten Tom Stoppardin haastattelun, kirjoittaja ja haastattelija oli New York Timesin Maureen Dowd. Lehdissä on aina maksumuuri, mutta New York Times’n artikkeleita saa lukeakseen muistaakseni kolme ja sen jälkeen on lehti tilattava.

Suhtauduimme aika lailla nuorena julkisuuteen nousseeseen Stoppardiin epäillen. Olimme aika hiljakkoin alkaneet opiskella draamaa ja tietenkin suunnilleen 20-vuotiaina kriittiset silmämme osuivat erehtymättä epäilyttäviin nimiin ja ilmiöihin. Että vaikuttaa snobilta tuo Tom Stoppard, vain vähän vanhempi kuin me.  Mutta kyllä me kaikki halusimme uusia näytelmiä ja runoja ja muuta kirjallisuutta.

Ilmeni että New Yorkin Broadwaylle tuleva esitys nimeltä Leopoldstadt on Stoppardin omaelämänkerrallinen tarina, tietysti draaman lakien mukaan runollisesti käsiteltynä, etäännytettynä. Joudun heristämään sormeani sille 20-vuotiaalle itselleni nyt.

Haastattelussa on puhe Stoppardin elämän kulusta. Hän ei ole Euroopan ainut holokaustista selviytynyt lapsi, jonka juutalaisuus oli salattava. Hänen perheensä päätyi Englantiin, ainoastaan isä kuoli pakomatkalla, äiti ja kaksi poikaa säilyivät hengissä sillä matkalla. Pääsivät Itävallasta monimutkaista pakoreittiä Intiaan ja vasta sieltä Englantiin, jossa äiti meni uusiin naimisiin ja lapset pääsivät kouluihin.

Olin äimistynyt siitä että 77 vuotta sodan jälkeen edelleen tulee noita tarinoita. Saksa kielsi sodan jälkeen natsismin, siihen vivahtavankin. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa mutta tulevaisuuteen on mahdollista suunnata.

Tuota artikkelia edelsi David Grossmanin viimeisimmän kirjan ”Hevonen meni baariin” (Sus echad nichnas lebar 2014) suomennoksen lukeminen. Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, mutta kirjan pääosin käännös on englanninkielisestä versiosta A Horse Walks into a Bar (2017). Alkuperäinen kirja on hepreaa, siis kieltä jota puhutaan ja kirjoitetaan Israel-nimisessä valtiossa. Suomentaja Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, suomennos on julkaistu vuonna 2018. Grossman tuntuu minusta uudelta Amos Ozilta. Tarina on voimakas ja siinä tuntuu Israelin onneton tarina, siis kansakuntana ja jatkuvan sisällissodan kanssa kipuilevana maana. Palestiinaa Israel ei käsittääkseni ole vieläkään tunnustanut.

Grossman saa muistamaan amerikanjuutalaisen Lenny Brucen tarinan. Hänestä on tehty elokuvakin, siis stand-up koomikosta. Häntä esitti amerikkalaisessa elokuvassa Dustin Hoffman. Se ehkä on vielä netissä saatavissa. Ehkä Lenny Brucen omaelämänkerrallinen kirjakin on suomennettu? Bruce oli kuuluisa silloin kun asuin USA:ssa, mutta ei tullut kohdatuksi. Hän esiintyi ehkä eniten Kalifornian yökerhoissa. En ole käsittääkseni ikinä ollut yökerhossa.

Grossmanin stand-up mies esitellään näin:
”Lyhyt heiveröinen, silmälasipäinen mies lennähtää sivuovesta kuin jonkun potkaisemana. Hän ottaa muutaman huteran askeleen, kompastuu ja kaatuu, mutta pysäyttää itsensä lyömällä kädet puulattiaan ja töksäyttää sitten takapuolensa pystyyn.  Hajanaisia naurahduksia yleisöstä. Klubille virtaa edelleen äänekkäästi juttelevia ihmisiä. ’Hyvät naiset ja herrat!’ ilmoittaa tiukkahuulinen mies valopöydän luota. ’Aplodit Dovaleh G:lle!’ Lavalla mies on edelleen kyyryssä kuin apina, isot silmälasit vinossa. Hän kääntyy hitaasti saliin päin ja tähyää sinne rävähtämättä.
’Ai hetkinen’, hän mutisee, ’tämä ei taidakaan olla Caesarea?’ Naurahduksia. Hän suoristautuu hitaasti ja pyyhkii kätensä. ’Agentti kusetti näköjään taas.’”

Luin tuon paikan nimen: eikö paikka ole Raamatussakin ja kirjoitetaan suomeksi Kesarea? En ole varma siitä miten kirjoitusmuodot nykyään menevät. Englanniksi tuo varmaan olisi Caesarea, joka nimi ehkä tarkoittaa Caesarin kaupunkia tai kylää. Mutta paikan nimi onkin Netanya, josta ehkä tulee nimi Netanyahu, Netanyan asukas. Tästä lähtee liikkeelle romaani, josta tulee vanhenevan pellen muotokuva.

Nykyään Suomessakin on stand-up -koomikoita, televisiossa niitä löytyy vielä enemmän. Ensimmäinen muotokuva pellestä jonka muistan lukeneeni oli Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella, 1948 (suom. A.K.M. Taipale, Karisto 1960). Kaikkien viihdyttäjien tarinat tuntuvat surullisilta. Sirkuksissa juuri pellet ovat surusta suunniltaan, aivan itkevien maskiensa näköisiä. Ihmiset tahtovat nähdä vapaa-aikanaan ihmisiä joilla menee vielä huonommin.

Miettiessäni Grossmanin vuonna 2017 voittaman Booker-palkinnon pelleä osui korviini Kalle Haatanen ja Tommi Ushanov, Ylen radio1:n tuotantoa ja Areenassa. Keskustelivat sitten Simone de Beauvoir’sta, Simone Weil’ista, Hanna Arendtista ja Ayn Randista. He olivat jo tunnettuja filosofien (?) piirissä tultuaan USA:han. Vain Simone de Beauvoir tuli takaisin Eurooppaan, Ranskaan. Mutta hän olikin ainut ei-juutalainen tuosta nelikosta.

Simone Weil taas joutui jonkinlaisen uskonnollisen esteen (?) vuoksi käytännöllisesti katsoen luopumaan omasta elämästään. Ei se ollut oikeastaan itsemurha. Ei kyennyt syömään koska hänen sisarensa ja veljensä mantereella eivät saaneet ruokaa. Hän oli sodan aikana Lontoossa.

Keskustelu koski kirjaa nimeltä Vapauden tuli, kirjoittaja on Wolfram Eilenberger, suomennos siis Tommi Ushanovin. En ole lukenut kovin systemaattisesti filosofiaa. Mutta nämä naiset kyllä tunnen. Ayn Rand on ainut jota en ole lukenut lainkaan, mutta hänen nimensä nousi esiin Yhdysvaltain entisen presidentin, nro 45:n, kannattajien puheissa. Ihmisoikeudet olivat Saksan aloittaman maailmansodan vuoksi loppuneet Euroopasta ja kaikki joutuivat elämään miten kuten koko sodan ajan. Amerikkaan pysyvästi päätyneet Hanna Arendt ja Ayn Rand julkaisivat tuotantoaan Yhdysvalloissa, myös de Beauvoirin kirjoja oli käännetty englanniksi.

Sitten vielä näiden kokemusten jälkeen Englannin Elisabet II kuoli. Häntä on muisteltu nyt jo monta päivää. Britit pitivät kuningattarestaan. Saa nähdä miten kuningas Charles III selviää.

Naisten kirjoja

Sunnuntaina 21.8.2022. Tänään Prahassa Neuvostoliiton panssarit vyöryivät aamulla Prahaan. Olin Tukholmassa ja osallistuin Olof Palmén vetämään soihtumielenosoitukseen. Siellä oli paljon suomalaisia. Meidät tunnisti siitä, että monilla oli radio olkapäällä ja kuunneltiin uutisia Suomen rajalta, jossa ehkä kuului panssareiden ääntä sieltäkin. En tiedä onko ikinä vahvistettu missään oliko vai ei. Oli vuosi 1968. Siitä on 54 vuotta.

Mutta kuului radiosta myös suoraa tekstiä suomeksi ja ruotsiksi sieltä Prahasta. Kesätyöläisten asuntolassa ei ollut televisiota, niin että meidän silmiimme se ei ollut TV-sota niin kuin USA:n sota Vietnamissa. Olivat tietysti myös lehdet, lukemiskelpoisimpia olivat Aftonbladet ja Dagens Nyheter.

Nykyistä sotaa edelsi pandemia ja se sai aikaan yhdellä tavalla  hyvän vireen. Kirjastot olivat hiljaisia eivätkä ihmiset vieneet hyviä kirjoja pois heti. Olen saanut lukeakseni  muidenkin edestä.

Esitän siis oman, täysin subjektiivisen listani kirjastosta löytämistäni aarteistani. Nyt sattuivat olemaan naisten kirjoittamia. Monella tapaa ajankohtaisia.

I  Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020, 582 s.
Olen seurannut Kytömäkeä. Tunnistan kyllä hyvän kirjoittajan kun sellainen on kirjan kirjoittanut. Ei ole erityisen vaikeaa pysyä selvillä kirjallisesta maailmasta, suomenkielisestä, vaikka päivälehtien kulttuuriosastot ovat pienentyneet. Netissä kirjoitettiin jo 1980-luvulla, jolloin lehdet alkoivat jo vähentää kulttuurisivujaan: eivät olleet vielä blogeja vaan News-sivustoja. Lehdistä katosivat pitkät esseet tai kritiikit. Tilalle tulivat kirjailijahaastattelut joissa haluttiin kirjailijan kasvot esiin.

Kytömäki tuntuu johdonmukaiselta vihreältä ajattelijalta. Hän käy päivittäin metsässä kävelemässä tai juoksemassa. Tärkeintä on se miten hän rakentaa luontosuhteensa fiktion muotoon. Se ei ole yhtään helppo asia. Ihmisillä on hirveä hinku sijoittaa asiat omiin lokeroihinsa niin että ne eivät vahingossakaan törmää toisiinsa.
Margaritaa ei ollut helppo saada kirjastosta. Se sattui onnettomuudekseni saamaan Finlandia-palkinnon vuonna 2020, joten ihmiset varasivat kirjaa. Sain sen vasta vähän yli kuukausi sitten. Sitä ei ollut sähkökirjoissa, joita suosin yksinkertaisesti sen takia että silmät väsyvät tavallisen kirjan lukemisessani.

Löysin sieltä kyllä Pirkko Saision Finlandia-kirjan Passio. Kaikkia kirjoja ei ole kirjastoissa e-kirjoina ja se johtuu siitä että kirjailijat ja heidän liittonsa käy edelleen neuvotteluja kirjastokorvauksista sähkö- ja äänikirjoille. Niistä kirjailijat saavat paljon pienemmän korvauksen kuin mitä tulee painetusta kirjasta.

Tänä kesänä on ollut kovia hellejaksoja. Se sai minut ajattelemaan raakkuja. Niitä oli meillä mökkijärvessä siihen saakka kun järven yläpuolinen metsä sai olla rauhassa ja sieltä poimittiin vain silloin tällöin joku puu. Ensimmäiset suuret hakkuut olivat vuonna 1978. Käytiin laskemassa vuosirenkaita valtavista kannoista: niiden ikä oli 150-200 vuotta. Ne tapettiin silloin, kokonaiset metsät.

Silloin raakkuja kohtasi ensimmäinen kuolema. Järvi on pieni erämaajärvi, tummavetinen. Joku pienviljelijä aloitti turpeen kuorimisen nevoilla. Luonnonsuojeluväki ei yksinkertaisesti kyennyt pysäyttämään paikallisia turvekeisareita.

Vähäksi aikaa turvevesien dumppaaminen matalaan järveen väheni ja jossakin näkyi jo raakkujakin. Mutta rauhaa kesti vain vähän aikaa: nyt ei ole enää metsiä ja suunnilleen kaikki nevat on ojitettu. Samoin metsät. Järvestä hävisivät ahvenet, lahnat ja kiisketkin, hauet lihoivat valtaviksi. Vesi on sameata turvevelliä, jota on pakko käyttää pesuvetenä vielä.

Vesijohto kyllä meni aivan läheltä, mutta kunta kielsi sen käytön. Mökki ei palvele enää tarkoitustaan eikä siellä tee mieli edes käydä enää. Ei ole kuin kymmenisen vuotta siitä, kun ilmoitin ylemmälle instanssille liito-oravista. Siitä ei seurannut muuta kuin metsän lisähakkuita.

Margarita on muun ohessa kertomus raakuista. Mutta siinä kerrotaan hienosti siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen ja ihminenkin on osa raakun elämää. Voisi olla myös hyvässä mielessä. Kirja on paksu kuin mikä, mutta kertomus polveilee paikasta ja asiasta toiseen ja päätyy pysymään asiassa.

Tarkoitan tässä ongelmia: miten oli sotien jälkeen koulunkäynnin laita, pääsivätkö kaikki jatkamaan kansakouluista eteenpäin? Entä tytöt? Abortti oli kielletty eikä opintososiaalisia tukia ollut vielä, tytöt saattoivat joutua vaikeuksiin vaikka olisivat olleet kympin tyttöjä. Miten selätettiin polio-epidemia?

Huomasin New York Times-lehdestä että yli 10 miljoonan kaupungissa on puhjennut pieniä polioepidemioita. Margarita-kirja kertoo miten Helsingissä taisteltiin poliota vastaan. Tappava tauti oli sekin niin kuin covid-viruskin.

II  Alexandra Salmela: 56 oletan. Teos 2021, 197 sivua
Kirja on kertomuksia naisista. Heitä on vaikka keitä ja minkänimisiä ja naisia katsotaan naisina ja kirjailijakin on nainen. Tarinoita siis on 56, kuten otsikossakin sanotaan. Siellä kerrotaan 56 naisesta. Tässä viimeistä edellinen tapaus nimeltä ”Kora (talviunten jälkeen alkaa kevät)” otettakoon se tähän kokonaan:
”Kora on muuttunut karhuksi. On sydäntalvi, unen aika. Kora nukkuu sikeästi sikiösti pesässään, hän ei herää vaikka kuinka ravisteltaisiin. Lapset saavat olla tyytyväisiä, sillä Kora ei makaa lasisessa ruumisarkussa raiskattuna, omenanpala kurkussaan vaan tuhisee rauhallisen tasaisesti, ja sen lisäksi nyt vihdoin selvisi vastaus ainaiseen kysymykseen, Äiti, mikä eläin? Mikä eläin?

Keväällä Kora tallustaa pesästään. Pesän pohjassa on käärmeennahka. Sellaistakin välillä sattuu.”

Kirja on sen verran hurja tapaus, että en ole siitä oikeastaan mitään mieltä. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta elämältä ja moninkertaisesti. En ole vielä rynnännyt katsomaan sanakirjasta mikä on Kora. Se voisi olla joku kreikkalaisen tragedian henkilö tai jumala.

On siellä myös alkupuolella henkilö nimeltä Artemis. Se oli naisjumala, metsästäjä ja lasten, etenkin nuorten tyttöjen suojelija-jumalatar. Yksi niistä suurista jumalista muinaisessa Hellaassa. Artemis-tarina alaotsikko on: (peura).

Olen nähnyt pienen soratien toisella puolella kerran pienen peuranvasan, jonka vieressä oli hirvilehmä. Se vasa ei ollut hirvenvasa, ne ovat sen verran erinäköisiä eläimiä. Ne olivat liikkeellä kaksistaan ja tuijottivat minua. En liikahtanut moneen minuuttiin. Sitten takaani tuli kissa joka pysähtyi siihen myös. Hirvilehmä kääntyi ympäri ja meni takaisin metsään. Metsiä oli silloin vielä. Vasa katsoi meitä ja kääntyi sitten hirven perään.


III  Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2022 (alkuteos 2019), 528 s.
No niin. Tähän Evariston kirjoittamaan pätee paljolti sama kuin tuohon edelliseen, Salmelan kirjaan. Nämä ovat tarinoita naisista.

Omistuskirjoitus kuuluu:
”Tämä on teille siskot & systerit & sisaret & sistahs
& teille naiset & womxn & womyn & teille veljet
& ystävät & brehtren & meidän äijät ja miesväki
& koko suuren ihmisten perheen LHBTIQ-jäsenet”

Omistus kaipaa ehkä selvennystä: sistah on mustan väen englannin puhujan sana sisarelle, naisia on tässä womxn ja womyn, josta mieleen tulee x- ja y-kromosomit, brehtren on uskonnollissävytteinen englanninkielinen kutsumanimi veljeksi, mutta joka on vanha sana ja säilynyt ehkä siksi mustaihoisten englanninpuhujien sanastossa (vrt. esimerkiksi musiikkipitoisiin USA:n mustan väestön babtistikirkkojen jumalanpalvelukset!).

Tuo viimeinen ihmisperheen määritelmä LHBTIQ on sitten astetta monimutkaisempi käsite-ryväs. Määritelmä on siis englanniksi lesbian, gay, bisexual, transgender/transsexual, intersex and queer/questioning, enkä ole varma siitä miten nuo suomennetaan, mutta yritetään: lesbo, homo, biseksuaali, transsukupuolinen, sukupuolten välissä oleva ja queer/kyseenalaistaja, kysyjä. Olen kyllä nähnyt kaikkia noita englanninkielisiä termejä käytettävän suomenkielisessä tekstissä, niin että ehkä kaikki nimet eivät ole vielä vakiintuneet. Olisi toivottavaa että suomenkieliset nimitykset alkaisivat olla selviä ja pian! Hei Seta!

Kirjan lukeakseen ei tarvitse sen kummemmin tietää asioista. Rakkaudesta puhutaan paljon ja myös perheistä, vanhempien suhteista lapsiin, ihmisten muuttoliikkeestä entisistä siirtomaista emämaihin ja takaisin ja yleisestä liikehdinnästä, josta naisetkin joutuvat, pääsevät osallisiksi. Elämä on aika kirjava juttu usein.

Omistuksesta näkee jo että henkilöitä on paljon. Siellä vilisee joukossa äitejä ja tyttäreitä ja serkkuja ja isoäitejä ja tätejä ja vaikka mitä. Minusta tämä kirja on Salmelan kirjan sisarteos. Kyllä samaan sarjaan sopii myös Kytömäki, vaikka hän on kirjoittanutkin ehkä vähän perinteisemmin kappalejaoin. Kytömäkikin hyppii kappaleissa henkilöistä ja sukupolvista toisiin aivan sujuvasti. Hänellähän on mukana myös toinen eläinlaji: raakut.

Evaristo sai teoksestaan Booker-palkinnon, joka on englanninkielisen maailman kirjallisuuspalkinto. Palkintolautakunta mainitsi litanian adjektiiveja: ”intohimoinen, partaveitsenterävä, täynnä energiaa ja huumoria”. Tekee mieli sanoa että onneksi naisten on mahdollista kirjoittaa omanlaisiaan intohimoisia ja energisiä teoksia. Ennen sellaiset olisi varmaan ajateltu omimmaksi lajiksi miehille, jotka luontojaan seikkailevat ja sotivat ja muuta sellaista.

Ehkä Kytömäki on vakavin tuosta kolmikosta. Mutta taatusti yhtä terävä ja monipolvinen kuin nuo kaksi muutakin. Pitäisiköhän Salmelaa ja Kytömäkeä alkaa viedä tosissaan muihin maihin ja muille kielille? Toivottavasti se työ on jo alkanut.

Kansainvälinen kissojen päivä 8.8.

Eilen oli kansainvälinen kissojen päivä. Se on eri asia kuin kissanpäivä, joka tarkoittaa päiviä jolloin kaikki menee täydellisesti. Tai ehkä se tarkoittaa sitä että kissa putoaa aina tassuilleen.

Päivä on kyllä muistettava aivan vaikka vain sen takia että kissat ovat aikojen alussa sopineet tekevänsä yhteistyötä ihmisten kanssa. Nykyään työnjako on vähän vaikeammin määriteltävissä.

Meidän kanssamme elävä Lenni on ilmiselvä häive-kissa. Se ei puhu ja sen tassuttelu on äänetöntä. Sillä on kirkkaat värit. Se maastoutuu niin että kenen tahansa voisi luulla huomaavan sen heti. Mutta se ei liiku, vaan tarkastelee ympäriinsä kuin mikäkin perintöprinssi. Tietää paikkansa. Useimmiten se on tyyny, joka on toisten tyynyjen päällä. Englanniksi häive on stealth ja sellaisia ovat uudet suomalaiset lentosotakoneet.

Kissa nukkuu tietysti jalkopäässäni ja lämmittää levottomia ja usein kipeitä jalkojani. Sellainen on ollut meidän huushollin kissojen työ niin kauan kuin niitä on ollut ja on siitä nyt yli puoli vuosisataa tässä kokoonpanossa. Kissat ovat lyhytikäisempiä kuin ihmiset, joten sen takia on puhuttava kissoista lajina. Ne ovat ihmisten kumppaneita.

The Tyger
Tyger! Tyger! burning bright
In the forest of the night,
What immortal hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?

In what distant deeps or skies
Burnt the fire of thine eyes?
On what wings dare he aspire?
What hand dare he sieze the fire?

And on what shoulder, & what art,
Coult twist the sinews of thy heart?
And when thy heart began to beat,
What dread hand? & what dread feet?

What the hammer? what the chain?
In what furnace was thy brain?
What the anvil? what the dread grasp
Dare its deadly terrors clasp?

When the stars threw down their spears,
And water’d heaven with their tears,
Did he smile his work to see?
Did he who made the Lamb make thee?

Tyger! Tyger! burning bright
In the forest of the night,
What immortal hand or eye,
Dare frame thy fearful symmetry?

William Blake