Lumisade, pimeää

Nyt on kulunut niin vähän aikaa talvipäivän seisauksesta, että päivät eivät ole vielä valostuneet. On ollut pilvistä monta kuukautta. Aurinko näkyy miltei aina kun sade taukoaa vähäksi aikaa, mutta nyt sataa. On sunnuntai, jonkun laulun mukaan sunnuntaina sataa aina.

Keskiviikon Pariisin attentaatin jälkeen olen lukenut Albert Camus’n kirjaa Sivullinen. Se kuvaa ajastaan irtileikkautunutta ihmistä, ihmisiä, kamera on skarpattu ryhmän yhteen ihmiseen. Se henkilö on minä-kertoja. Teksti on hyvin täsmällistä, mutta nyt huomioni saa se, että hänen kuvaamansa ihmiset ovat tavattoman nuoria. Sivullinen on kirja joka on kulkenut muutoissa kauan, enkä ole itsekään enää nuori, päinvastoin.

Heidän nuoruutensa on todellista, on helppo nähdä nuorten joukot aurinkoa vasten. Varjot ovat hyvin lyhyitä, aurinko on Algeriassa kohtisuorempi kuin täällä. Väkivalta on nopeaa, motivoimatonta: kaksi nuorisoryhmää liikkuu kuin tanssissa. Tai voi nähdä jonkun kasvoilla ajatusten kulkevan ja varjostavan niitä:

Otin muutaman askeleen lähdettä kohti. Arabialainen ei hievahtanut. Hän oli kuitenkin vielä aika kaukana. Hän näytti hymyilevän, mutta se johtui ehkä kasvoille lankeavista varjoista. Odotin.

Camus’n päähenkilö Mersault ajautuu kohtaloonsa ilman mitään ajatusta siitä miksi. Kirja on fiktiokirjojen hyllyssä, julkaistu vuonna 1965. Kansilehdellä on sisareni nimi, mutta kirja ei kiinnostanut häntä, se päätyi minulle. Hän oli ehkä kuvitellut että otsikko tarkoittaisi hellittämätöntä ponnistelua kohti osallisuutta. Minulle osattomuus on yhtä selvä asia.

Sivullisuus omassa elämässä on tietysti hankala kohtalo. Suomentaja käyttää termiä ”arabialainen”, vaikka rannalla lojuva nuorimies tuskin on ikinä Arabiaa nähnytkään. Sen sijaan Camus’n kuvaama ranskalainen, se sivullinen, on nimeltään Mersault ja hän suhtautuu elämäänsä välinpitämättömästi. Mersault tuomittiin kuolemaan siksi että hän ei surrut äitinsä kuolemaa. Jää epäselväksi kuinka selvä tuomio hänen kohdallaan on. Itse teko on äärimmäisen epäselvä, niin kuin kaikki tappamisen syyt ovat.

Mutta otin askelen, yhden ainoan askelen eteenpäin. Ja sillä kertaa arabialainen veti puukkonsa pystyyn kohottautumatta ja ojensi sen auringossa minua kohti. Teräksestä kimposi valosuihku, ja tuntui kuin otsaani olisi osunut pitkä, säihkyvä terä.

Kyllä kai kuumuus voi olla syy toisen ihmisen tappamiseen? Tässä tulee nuorten vetelehtijöiden elämän huippukohta esille: ei-mikään on syy kaikkeen. Arabi ja ranskalainen voisivat uhkailun sijaan mennä uimaan mereen, ottaa muutamia tanssiaskeleita toisiaan kohti, nauraa ja kävellä toistensa ohi, toinen voi ojentaa toiselleen pullon, jolla ottaa vettä lähteestä. Ihan vain koska on kuuma.

Iltapäivän paahde on enemmän kuin tarpeeksi ja Algerian nuoret tietävät ketä syyttää siitä: toisiaan. Kirjallisuudessa on tappamista vaikka kuinka paljon. Elokuvissa on sitä vielä enemmän. Uutisista tappamista aletaan siivota pois, koska sitä eivät herkät ihmiset kestä. Hyvin usein tappamisen kuvat ovat juoksemista ja räjähdyksiä, jotka leikataan lähikuviin kasvoista auringossa.

Mutta kuinka paljon kyse on täysin tarkoituksettomasta väkivallasta? Että taustaksi tulevat matkailumainosten kauniit kuvat Pohjois-Afrikasta, on tietysti selvää juuri nyt. Camus’n Sivullinen oli kirjallinen liikahdus uuteen suuntaan ilmestyessään Ranskassa vuonna 1942. Nobel-komitea nosti algerianranskalaisen kirjailijan listoilleen ja palkitsi hänet sitten vuonna 1957. Oikeastaan aika ihmeellistä että kirja ilmestyi saksalaismiehityksen aikaan.

Sodan jälkeinen vuosikymmen menikin Algerian kansannousun ja sen kukistamisyritysten kanssa. Olin oppinut lukemaan ja muistan kirjainyhdistelmät FLN ja OAS, attentaatteja oli sekä Ranskassa että Algeriassa. Sivullinen on kertomus vihan kasvusta.

Jostakin syystä nuoret miehet ottivat toisensa tähtäimeensä. Ehkä nuoret miehet ottavat aina toisistaan mittaa? Arabit ja ranskalaiset olivat syntyneet ja kasvaneet samoilla kulmilla, eikä esimerkiksi Camus ollut rikkaasta perheestä. Oli vain kysymys siitä, kumpi pääsisi valtaan. Jotkut ehkä ymmärsivät, että siirtomaapolitiikka oli ollut alkusysäys. Algeria oli Ranskan merentakainen provinssi.

Minulla ei ole Camus’n postuumista julkaistua, keskeneräiseksi kuvattua kirjaa Ensimmäinen ihminen, mutta minusta Sivullinen antaa tarpeeksi selvän kuvan siitä millaista elämä on ollut. Taistelevasta pohjoisafrikkalaisesta provinssista kaikki kykenevät muuttivat pois.

Täällä sataa lunta. Eilen ja toissapäivänä kävi tiheitä tilhiparvia kylässä. Ehkä ne tietävät pysyvän talven tuloa.

Säitä

Olen kohta ollut olemassa 70 vuotta enkä ole ikinä nähnyt säässä näin suurta päättämättömyyttä kuin tämän vuodenvaihteen tienoilla. En ole ainut joka päivittelee: rastaita tuli niin paljon että niitä putoili hennon pitkän koivun oksilta alas. Ei rastaiden pitäisi olla täällä päinkään.

Ehkä säiden mukana linnuilta sitten menee suuntavaistokin. Kylmän pitäisi ajaa ne pois, mutta kun pakkaset olivat menoteillään, ne vasta päätyivät tähän Suomen puolivälin alapuolelle. Joku lintuihminen tietäisi mistä ne ovat tulleet, etelästä vai pohjoisesta.

Eivät kyllä Lapista asti ainakaan. Sään päättämättömyys on siellä ollut koko ajan kuitenkin joissakin järjellisissä rajoissa, toisin kuin täällä rannikolla. Tai mistäs sen tietää mistä Jäämerellä on tuullut? Jos on vaikka sadetta tuullut koko ajan, eivätkä tuulet tiedä millaisissa vaatteissa ja muussa olomuodossa vesi milloinkin kulkee?

On aika tavalla sietämätöntä että on tuijotettava säätiedotuksia ja sorruttava jopa niin kummalliseksi, että avaa radion uutisten aikaan, kun silloin ehkä tulee oikea sää eikä arvailtu. Mutta tällä kohtaa Ruotsissa on korkeat tunturit, elleivät ne kutsu niitä vuoriksi siellä, ja täällä pelkkää lakeutta. Vedet ja tuulet mukautuvat maaperän muotoihin.

Kun olen joskus ääneeni pohtinut ilmojen epävakautta, ystävä päätyi toivomaan että ääneenpohdintaani ei päädy kuulemaan meteorologi, koska silloin joudun häpeämään. Hymyilihän hän sen sanoessaan.

Ei sanonut että olen lapsellinen, koska se on ilmiselvää. Kun säät ja ilmat on oppinut tuntemaan noin vuodenikäisestä, niin niiden tuntemisesta ei hirveän mielellään opi pois. Poisoppimista kyllä suositaan näinä aikoina, jolloin ihmiset eivät ole hirveän paljon mitään oppineetkaan. Niistä tulee tyhjiä tynnyreitä.

Erilaiset päät pitävät sisällään erilaisia asioita. Usein tulee ihmisten suista ulos vain silppua. Se olisi surullista ellei se olisi niin hassua. Ihmisille ei saa nauraa suoraan ja peittelemättä. Hymyillä joskus saa. Lapsille opetettiin ennen tapoja jotka auttaisivat lasta selviämään kiperissä paikoissa sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole tapana nauraa. Valitettavasti sellaisia vakavikkoja on paljon. Tosikoitakin on ja sellaisten seurassa ei ehkä kannata edes hymyillä.

Lumet sulavat vaihteeksi. Yöllinen sade on loppunut, niveliä kolottaa edelleen. Päädyin lukemaan Ryokan– suuri hupsu –opuksen suuria oivalluksia. Tiesin kyllä vaikutuksen jo etukäteen: syventyminen rauhoittaisi.

Yksi pieni ihminen ei voi ilmaston muuttumiselle mitään, mutta kansojen yhteenliittymä voisi. Se ei kuitenkaan halua. Silti Ryokania ei kukaan voi lukea epätoivon häivyttämiseksi. Siihen mestari, erakko, munkki ja runoilija on liian kevyt ja liian painava. Ja kaikkia niitä yhtä aikaa.

Sitä paitsi hän viihtyi myös keisareiden ja muiden hallitusherrojen palatseissa ja teki heille kalligrafiallaan runoja, ainakin joskus, aivan samoin kuin erakkomajassa poikkeavalle kulkijalle, joka ymmärsi sitä pyytää. Kirjassa on paljon vuoropuhelua runoitse: yksi kirjoittaa yhden ja toinen vastaa toisella runolla. Niin keskustelun kyllä pitäisikin mennä.

Samaan loppusointuun

Lyhty palaa yössä myrskyjen ikkunan ääressä,

yö on hiljainen, lumihiutaleet lentävät.

Joutilaan vaellus: sen oivallamme molemmat,

Mikä siinä olisi oikein, mikä väärin.

(Teichinin runo:

Pohjoistuulen puuskat kohahtelevat,

vuoroin sataa vettä, vuoroin lentää lunta.

Mitä muistelet tänä yönä?

Keskustellaan joutessamme oikeasta ja väärästä.)

Runojen suomentaja Kai Nieminen on tässäkin teoksessa syventynyt työhönsä ja tehnyt meidän kaikkien lukijoiden iloksi runoilijasta elämänkerta-artikkelin, jota voi lukea ja jota voi mietiskellä samalla kun lukee runoja ja pieniä proosakatkelmia.

Ryokan kulkee pitkiä matkoja, tapaa ihmisiä, kertoo heistä. Hän päätyi luopumaan porvarillisesta elämästä sen vuoksi että sellainen elämä ei antanut vapautta ja tilaa tehdä mikä oli tarpeellista. Hän ymmärsi myös, että muiden auttaminen on yhtä tärkeää ja tarpeellista, ja muiden kanssa eläminen.

Silla tavalla runoilijat ovat aivan tavallisia ihmisiä. He saavat runoista ja maalauksista ja kalligrafiasta ruokaa, eikä muuta sitten tarvitakaan kun erakkomaja jo on. Munkit kerjäävät työkseen, niin kuin he ovat aina tehneet.

Uuden vuoden aattona napsautan kuulokojeen pois päältä ja juon kuumaa suklaateetä.  

Naisten töitä

Sain sentään pestyksi astiat ja viedyksi pitkin jäisiä katuja ensi vuoden vuokrat maksettavaksi pankkiin. Verkkopankki olisi mahdollinen, mutta silmiin sattuu kun pitää yrittää saada kirjoitetuksi pitkiä numerorimpsuja. Sitä paitsi ne menevät taatusti koko ajan väärin.

Silmiä on säästettävä Chaplinin elokuville. Niitä tulee viikonloppuna.

Jokin aika sitten minulla oli käyttöä amerikkalaiselle opukselle nimeltä Sisterhood is powerful. En muista enää tarkalleen miksi sitä tarvitsin, kyse ei ollut kuitenkaan nostalgian puuskasta, vaikka olinkin Amerikassa siihen aikaan kun Women’s Lib eli naisten vapautusliike ynnä muut samantapaiset liikkeet (mm. Gay Lib, etniset sensitiivisyyskoulutukset, Black Panthers, Students for Democratic Society eli SDS) olivat alkaneet kasvaa.

Juutuin lukemaan kirjaa. Se on hellyttävän käyttökelpoinen opas naisena olemisen kaikenlaisiin ongelmiin. Amerikkalaiset ovat hyvin käytännönläheistä porukkaa. Kaikelle mahdolliselle löytyy käyttöohjeita, paksussa pokkarissa on myös 1960-luvun lopun aika kattava osoitteisto miltei mitä tahansa naisen elämässä vastaan tulevaa ongelmaa varten. Eri kaupungeissa oli pieniä toimistoja naisten erilaisia elämänvaiheita varten.

Naisia opetettiin siivoamaan, käymään pankissa, laittamaan hyvää ja ravitsevaa kasvisruokaa, kasvattamaan varsinkin poikia ja olemaan leikkimättä pyssyillä.

Kirjan on toimittanut Robin Morgan, ja kirjoittajia ja muuten vain lainattuja ”siskoja” on paljon. Monia heistä tuli luetuksi 1960-70-lukujen vaihteessa.

Suuri osa kirjoittajista oli organisoitunut Naisten vapautusliikkeen paikallisiin yhdistyksiin. Kate Millett oli kirjoittaja, jota opiskelinkin yhden kirjan verran. Hänen Sexual Politics-opuksensa oli väitöskirja New Yorkin Columbian yliopistosta. Kiinnosti sellainen detalji, että hän oli kuvanveistäjä ja kriitikko. Kirjailija Sylvia Plath esiintyy kirjassa, vaikka ei ollut enää elossa sen ilmestyessä vuonna 1970. Valerie Solanis should be known as an artist, not as someone who shot Andy Warhol. Solanis (yleensä mainitaan nimellä Solanas) vertautuu henkilötiedoissa Norman Maileriin, joka melkein tappoi vaimonsa puukolla, mutta ei joutunut koskaan vankilaan, vaan oli ehdolla jopa New Yorkin pormestarin vaalissa. Sen sijaan Solanis vietti elämänsä vankiloissa.

Parhaita ystäviäni Amerikassa oli tanskalainen Vita, joka kertoi minulle sinisukista. Heitä mietimme pitkään ja hartaasti.

Joka tapauksessa Robin Morganin toimittama opus on raikas, railakas ja raivokas. Kyllä se puolustaa paikkansa, enkä ole koskaan kuullut minkään ideologisen ja/tai käytännöllisen liikkeen alkavan ilman huomattavaa energialatausta.

Osuttiin kokoukseen jossa paikallinen valkoihoinen feministi Honey Bee otti lujaa yhteen paikallisten Mustien pantterien kanssa. Syy: Pantterien mielestä ei ole mahdollista, että valkoihoiset amerikkalaiset ylensyöneet naiset pystyisivät mitenkään auttamaan Kuubaa korjaamaan sokeriruokosatonsa. Honey Bee oli tilaisuudessa kertomassa matkasta Kuuban sokeriruokopelloille.

Me eurooppalaiset lähdimme äkkiä pois. Kokouksesta seurasi pitkäaikainen debatti, joka kiertokautta päätyi siihen että mustat naiset syyttivät valkoista herrarotua jatkuvista mustien aborteista. Siinä oli tietenkin paljon totta ja toinen puoli oli yhtä tosi myös. Sitä mietimme ankarasti ja pitkään.

Nyt lehdessä sanotaan että amerikkalaiset pääsevät ehkä ihan pian takaisin lomille Kuubaan. Sitten uutisissa kerrotaan Yhdysvalloista – ja sama suunta on ilmeisesti Euroopassa myös – että köyhimmät ihmiset kuuluvat etnisiin vähemmistöihin. Sen lisäksi pakistanilaiset talibanit tappoivat yli 130 koululaista heidän koulussaan. Ehkä etniset sensitiivisyyskurssit voitaisiin ottaa käyttöön tosissaan?

Nobelin palkinnon voittaja Malala on esittänyt jo protestin. Ehkä isku kouluun tuli samasta syystä kuin Malalaa ammuttiin: lasten, varsinkaan tyttöjen koulunkäyntiä ei ilmeisesti voi hyväksyä oikeaoppisessa pakistanilaisyhteisössä. Kun sotilailla ei ole koulutusta, niin he eivät voi käsittää sen merkitystä lapsillekaan. Rikos on tuomittu kaikkialla maailmassa.

Maailma on pienentynyt pienentymistään. Naisten ja tyttöjen koulutus on kaikista tärkein asia. Toivon totisesti että naiset eivät rupea tarttumaan aseisiin vaan kirjoihin.

Tämänhetkisessä tappamisessa on aivan tarpeeksi. Talvipäivän seisaukseen (22.12.) tahdon rauhaa. Tulisi edes yleinen tulitauko!

Kuvien skannausta

Kun on juonut aamuteetä pari mukillista, silmät alkavat avautua vähitellen. Ei ole mitenkään kummallista, kolmen valon tunnin aikana, että valonsäteen osuessa keittiön nurkkaan tulee ajatuksia siivoamisesta. Luulen että sen takia isoäiti ja täti järjestivät raivokkaita kevätsiivouksia jok’ikinen kevät. Vanhat silmät eivät nähneet enää nurkkien pölyä talvella.

Koska talossa ei ollut vesijohtoa, minun tehtäväni oli aika yksinkertainen. Ensin kannoin vesiä sisälle, sitten kaadoin vedet lämpiämään hellalle valtavaan kattilaan ja sitten vein autolla kahden naisen talven lakanapyykit kirkolle pesulaan. Matot pestiin kesämökin laiturilla. Viimeksi kun olen siellä käynyt, ei kirkolla ollut yhtäkään pesulaa enää.

Mitenkähän vanhukset ja muuten raihnaiset ihmiset ovat selvinneet kevätpyykeistään ennen? Ehkä oli mahdollista että maalla oli pyykkäreitä, jotka hoitivat työn aivan ilman mitään koneita? Olen kyllä nähnyt mankeleita, joissa puulevyn päällä on isoja kivenmurikoita. Se on osattu, mutta sähköstä ei ole edes haaveiltu.

Jos oli lisäksi kylä sellainen mielenlaadultaan ennen, että vanhempien ihmisten töitä on muitta mutkitta tehty? En oikeasti tiedä. Varmaan on väärin tehdä vanhasta maaseudusta kiiltokuvaa, jossa kaikki hymyilevät autuaasti ja kaikki ovat tyytyväisiä. Silloin ennen kävin näin talven alussa lapioimassa ja harjaamassa lumet pois navettaan johtavalta polulta ja portailta.

Se ei olisi ollut mahdollista, edes se vähä mitä pystyin tekemään, jos olisin asunut satojen kilometrien päässä suuressa kaupungissa. Onneksi ei minulla ole hirveää kiirettä, ei ole pakko suoriutua joulusiivosta yhtenä päivänä ja saada kaikki heti kuntoon. Voin lukea ja sitten vetää laiskasti pölynimuria läpi pölynpesien.

Lapsena muistan ihmetelleeni minkänäköisiä otuksia ne pölyt ovat, kun niillä on pesätkin. Täti piirsi tuvan pöydän ääressä kuvan kamalasta hirviöstä. Pikkuhirviöt kurkistelivat pesästä, joka oli kosmoskynällä ja vedellä sutattu pörröiseksi.

Elämäni aikana kaikki on muuttunut niin perinpohjaisesti. Suvut ja perheet eivät enää asu vierekkäin ja lähekkäin. Minusta on aika hassua puhua vanhusten yksinäisyydestä, jos he eivät jaksa edes lakaista lunta porraspielestä. Mutta tässä kohdassa on varmaan pakko ummistaa silmänsä ja toivoa, että on olemassa laupiaita ja armahtavaisia naapureita.

Sitten mietin vanhuksiani, sitä miten he laihtuivat ja tulivat kipeiksi, eivätkä jaksaneet lopulta laittaa edes ruokaa. Yhdelle vanhukselle kuljin laittamassa ruokaa kesäisin. Hän tahtoi olla kesätalossaan ja sai sitten ollakin aivan viimeisen kesänsäkin. Kävin syksyllä hakemassa pelakuut talvikotiini ja vein ne keväällä taloon, jonne hän ei ikinä enää tulisi. Katsoin ajan ettei siellä ollut ketään ja kuuntelin luoman yksinäistä solinaa.

Nyt kun on itsenäisyyspäivä, niin muistan että olen usein ollut pitkiä pyhiä isoäidin talossa. Ei se ollut meille kenellekään mikään erityinen juhlapäivä, mutta tuntui hyvältä olla siellä pimeyden keskellä. Mitääntekemätön keskellä viikkoa oleva juhlapyhä voitiin käyttää puhumiseen. En tietäisi kuolleistani sitäkään vähää ellei olisi ollut itsenäisyyspäiviä.

Ikkunoissa ei ollut leveää ikkunalautaa, joten ei yritetty panna kynttilöitä ikkunalaudalle. Sen sijaan sytytettiin porraspäähän tervakynttilät tai hautakynttilät. Hautakynttilöitä oli kaapissa aina, tervakynttilöitä sai huoltoasemilta sitten kun niitä ruvettiin varta vasten jossain kynttilätehtaassa tekemään. Ennen oli ollut tervasoihtuja, mutta tervanpoltto oli lopetettu ajat sitten. Tervahautojen pohjia on kaikkialla metsänrajassa vieläkin.

Tupa oli iso, takka lämmitti yöhön aikansa, mutta tuvan sängyssä oli lämmin vällyjen alla. Tuskin moni edes tietää mitä vällyt ovat. Lampaantaljan päälle on ommeltu kotitekoinen kangas, villaa. Kangasta loukutti pitkät kesät isoäiti. Silloin nukuin aitassa ja kuulin kun hän kiipesi liiverin ullakolle aikaisin aamulla.

Kysyin eikö hän voinut levätä vähän aikaa karjan ruokkimisen jälkeen. Hän ihmetteli miten valoisassa kykenee nukkumaan, kun on paljon tekemistä ja oikeatakin työtä.

Varsinkin aamut olivat hänen mielestään niin kirkkaita, että niitä tunteja olisi synti tuhlata. Kylän ihmiset kertoivat vasta heräävänsä, kun isoäiti otti jo ensimmäisiä leipiä suuresta leivinuunista. Kello on ollut silloin ehkä kuuden seitsemän välissä.

Pienenä ja vähän isompanakin kiipesin aitasta alas tädin mukaan, kun piti lähteä kytövainiolle lypsämään lehmiä, lypsykärryissä oli puurenkaat. Kun olin aikuinen, lehmät oli pitänyt panna pois koska täti ei jaksanut enää käsien kivulta yrittää lypsää. Minäkö? En minä oppinut koskaan lypsämään. Asuin silloin kaupungissa ja yritin muistaa kirjoittaa vanhuksille, koska he olivat silloin alkaneet sairastella. Oli lähdettävä asumaan lähemmäs heitä.

Tässä pimenevässä illassa palavat sähkövalot. Mutta pimeä ei ole enää oikea pimeä, vain tummaa harmaata eikä lunta ole. Näkisin kyllä siivota jos viitsisin.

Midilimangar!

Jostakin syystä minulle on kerääntynyt runokirjahyllyyni paljon Lassi Nummen runoja. En ole niitä keräämällä kerännyt eikä minulla ole mitään selvää syytä miksi niitä on peräti neljä kokoelmaa ynnä tiedän lukeneeni paljon enemmän niitä nuorena. Tyylisuunta, nummimainen 50-lukulaisuus, ei sitä ole ratkaissut.

Ensimmäiseksi ajattelen häntä sillä tavalla kiehtovana runoilijana, että hänen lauseisiinsa – säkeisiin, ehkä – on helppo päästä sisään, mutta oikealla tavalla vaikeampi päästä ulos. Runojen on aina saatava aikaan myös jonkinlainen päänsärky.

En myöskään ollut ikinä ajatellut häntä uskonnollisena runoilijana. Mutta kyllä hän jumaluudestakin puhuu. Ei sillä tavalla pateettisesti kuin kirjoitettiin vielä sodan aikana, vaan mietiskellen. Ja varsinkin viimeisimmissä kirjoissaan.

Kävi sillä tavalla hassusti että kaksi asiaa johtivat yhteen suuntaan aivan tässä viime aikoina. Ensiksi: radiossa tuli muisteluohjelma Pekka Lounelasta, joka ohjelman tietojen mukaan on kirjoittanut pakinoiden (kolumnien) lisäksi myös runoja. Tulin ajatelleeksi 50-lukulaisia. Toiseksi: ruokakaupan yhteyteen tuli krääsä-putiikki, joka minulle tuntemattomasta syystä rupesi myymään jonkun divarin myymättömiä kirjoja.

Pekka Lounelasta välittyi muotokuva sympaattisesta, mitenkään hirveästi kiivailemattomasta ihmisestä, joka kiireettömästi ajautui vetämään radion kuunnelmaosastoa, josta Olavi Paavolaisen piti vastata. Lounelasta tuli sen myötä korvaamaton ihminen kuunnelmatuotannossa. Mutta tärkeintä oli kuunnella tätä kirjailijaa. Hän vaikutti suorastaan lempeältä. Kun siihen vielä lisää sympaattisen pojan muistelut isästään, niin hänestä tuli kuulokuva: työteliäs ihminen, joka ei tehnyt itsestään hirveästi numeroa.

Sellainen kuva tulee myös Lassi Nummesta. Hänen proosa-/päiväkirjateoksensa Runoilijan kalenteri vuosien 1959-60 maailmanmenosta löytyi krääsäkaupan divarihyllystä. Olen kirjasta tainnut kirjoittaa ennenkin: se on ehkä hauskin runoilijanpäiväkirja, jota olen koskaan lukenut. Sattuu niinkin, että Lassi Nummelle syntyy esikoispoika tuona aikana, Markus. Pojastakin tuli kirjailija, sellainen kohtalo on aika usein kirjailijoiden lapsilla.

Tämän postauksen otsikko on pojan kirjasta nimeltä Kiinalainen puutarha. Siitä on tullut osa omaa kirjahyllymytologiaani. Minulla ei nimittäin ole sitä kirjaa, mutta luin sen yhden kesän aikana mökillä ja hyvin huolellisesti ja tarkkaan. Kirja kertoi uiguureista. Uiguurien kansansirpale, turkinsukuinen heimo, sattui asettumaan asumaan Takla Makanin autiomaan reunamille, Silkkitien varteen. Ennen kuin Kiina, Englanti ja Venäjä 1900-luvun alkupuolella kiinnostuivat alueesta, heimo oli elänyt suuremmitta suruitta alueella. Mutta valtiota heimo ei ymmärtänyt perustaa.

Tulin ajatelleeksi uiguureja tällä viikolla, koska mietin Euroopan ja lähialueiden kansoja, tietenkin koska Venäjä on naapuri ja kaikki suomalaiset ajattelevat aina Venäjää. Erityisesti uiguurit tulivat mieleen, koska he ovat pudonneet pois uutisista. Kiina voitti alueen hallinnan itselleen (tarkemmin en tiedä miten ja miksi), britit taisivat häipyä ensin vaikka heillä oli konsulaatissaan kiinalainen puutarhakin jo rakennettuna, sitten häipyi jo Carl Gustaf Emil Mannerheimkin seurueineen. Mannerheim tiedusteli Venäjän nimiin.

Tottakai Kiinalaista puutarhaa lukiessani mieleen tuli Dersu Uzala, Akira Kurosawan kuolemattomaksi elokuvannut ihminen, goldi, uiguurien maasta aikamoisen matkan päässä mutta samaan geopoliittiseen soppaan osunut heimonsirpale. Sen käsityksen sain, että tsaarin tiedustelu-upseeri (tällä kertaa ei Mannerheim) teki karttoja Amur-joen varrelta ja ilmeisesti aiheena oli rajankäynti Venäjän ja Kiinan välillä. En usko että britit olivat sieltäkään kaukana. Tiibettikään ei ollut goldien maasta kaukana, päinvastoin, ihan naapurissa.

En voi lakata ihmettelemästä noita suurvaltoja ja niiden kyltymättömyyttä. Että minkä ihmeen takia niiden on jatkuvasti mietittävä mistä pitäisi vallata lisää maata? Miksi pitää polkea jo alueella asuvat ihmiset alleen ja ruvettava herroiksi? En ole keksinyt miksi, vaikka kysymys tulee etsimättä mieleen kun vain vilkaiseekin minkä tahansa lehden ulkomaanosastoa.

Kun nyt on vuosi 2014 niin se on antanut maailmalle aihetta miettiä II maailmansodan päättymistä. Kun kävin oppikoulua 1950-60-luvulla, niin yleinen historia ei vielä selvittänyt maailmansodan juonteita kuin pääpiirteissään. 1940-luku oli liian lähellä.

Pekka Lounelan ja Lassi Nummen muotokuvista ei ole pitkä matka tuohon sotaan. Kumpikin kirjailija oli selvästi omia polkujaan kulkevia ihmisiä, yksilöitä, mutta eivät nykymaailman muodin mukaisesti narsisteja. Kun heitä ajattelee, niin näyttää siltä, että sota-aikana silloin nuoret miehet olivat tekemisissä kaikenlaisten suomalaisten kanssa, rintamalla tai ei, eli olivat joutuneet viitisen vuotta olemaan hyvin sosiaalisia ja yhteiskuntakelpoisia. Voi olla että juuri nuo kaksi olivat liian nuoria rintamalle, mutta taatusti sota tuntui joka päivä.

Ainakin Lassi Nummi puhuu päiväkirja-kirjassaan usein ruuasta ja sen syömisestä. Siitä on mahtanut olla pulaa 1940-luvun Munkkivuoressa. Tai missä ikinänsä Nummen veljekset silloin asuivatkin. Munkkivuori on kuitenkin näyttämönä pojan syntymälle. Tässä runoilijaisän kirjaamaa keskustelua pojan kanssa, Markus-poika aloittaa:

-KUKKA.

-Niin, sehän on sinun filosofiasi ydinkäsite – sana, jonka olet omistanut vuorollaan kaikille esineille ja olioille, koko maailmankaikkeudelle. Vaikka äidilläsi on oma erisnimensä ÄITTÄ, on hän samalla myös KUKKA; joskus myös AMPP (lyhennys sanasta l-AMPP-u – vertaa myös sähköyksikköä AMP-ere!), mikä nähtävästi ilmaisee ajatuksen ”Sydämeni valo” keskitetyssä muodossa. Toisaalta olet vastavuoroisesti käyttänyt lampusta nimitystä ÄITTÄ, ja luonnollisesti se on myös KUKKA. (”valokukka” – mikä pelkistetty runokuva!) Maailmankuvasi hallitsevansa piirteenä on ilmiselvästi intialaissävyinen näkemys kaiken samuudesta: jokainen esine, olio ja yksityiskohta on osa maailmansielua, koko kaikkeus on (tämähän voi tietenkin tuoda mieleen myös ”Divina commedian” viimeiset laulut) vain yksi ainoa, loistava…

-KUK-KA!

-Niin. Ja tämän kukan, tämän näkemyksen sinä siis haluaisit ojentaa kansallesi tänä jouluna, vuoden 1961 kynnyksellä. Entä olisiko jotakin muuta? Jotakin maallisempaa? Esimerkiksi talouselämän, politiikan tai urheilun alalta?

-KAK…

-…tai jätetään sentään tämä, mitäs me näistä maallisista, entä tulevaisuuden näkymät?Ettäkö ihmiskunta, nämä raskaat ajat…onko ylipäänsä toivoa?

-…?

Ei ole mahdotonta että runoilijat, kirjailijat, kuvataiteilijat ja koko se konkkaronkka, joka aloitteli elämäänsä nollapisteestä eteenpäin oli oikeasti optimistista ja viatonta porukkaa. Pekka Lounelan muotokuvassa tulee välähdys Lounelan ja Väinö Linnan välisestä keskustelusta. Se on tietenkin vähän muodollista, koska mikrofoni on välissä. Mutta kyllä siinäkin tuntuu eteenpäinkatsova mieliala.

Tämä pitäisi saada määritellyksi. Ehkä kyse on hyväntahtoisuudesta. Se on yhä harvinaisempaa tämän päivän Suomessa.

Pitää jatkaa historian lukemista, myös mikrohistoriaa. Päällisin puolin vaikuttaa siltä, että sitten 1950-luvun sodat ovat lisääntyneet. Euroopan mahtimaat ovat sotineet milloin missäkin, samaten tietenkin Yhdysvallat alkaen siitä lautasellisesta Guatemalan verta.

Olen tullut lukeneeksi historiaa viime aikoina. Elääkseen nykypäivää on oltava perspektiivi. Kun mahtivaltiot ottavat itselleen maita, niin alle jää usein kansoja joilla ei ole valtiota. Mitä niitä nyt on paitsi uiguurit ja somalit? Esimerkiksi Amazonasin intiaaniheimot? Eikä Suomikaan 1917 mitenkään itsestään selvästi ollut valtio. Sehän sitten ilmeni sisällissotana.

Mikä sitten on valtio ja miksi se on? Minkä takia Suomella ei ole turvallisuustakuita tai minkä takia taas on? Mitä tarkoittaa olla turvassa? Sitäkö että on tarpeeksi leipää? Ehkä maailmassa on enemmän sirkushuveja kuin leipää, loppujen lopuksi?

Kissan marraskuu

Marraskuussa ihmiset ehdottelevat toisilleen mitä voisivat tehdä, kun pimeys syvenee ja nukuttaa usein jo aamulla. Yleensä ihmiset kumminkin joutuvat pimeydestä huolimatta jollain tavalla selviytymään tavallisista hommistaan. Muuten kaaos ottaa vallan ja sillä on luultavasti semmoinen ominaisuus yhdessä pimeyden kanssa.

Jo ajat sitten, ainakin 40 vuotta taapäin, Tukholman Karoliininen instituutti tutki pimeyden merkitystä ihmisten hyvinvointiin, siis tavallisiin asioihin. Kaamos sillä instituutilla oli lähinnä mielessä, kun se kasvatti valkoisen rottapopulaation ihan tätä tarkoitusta varten.

Jostain tutkijat olivat oivaltaneet että pimeydellä ja alkoholismilla on keskinäinen riippuvuus. Olisi ehkä liian suurpiirteistä todistella että juoppous on pimeyden voimien työtä, sellainen voitaisiin tulkita hurskasteluksi. Niihin aikoihin Norjassa oltiin aloittamassa merenalaista öljynporausta ja työvoimaa virtasi joka puolelta Pohjolaa. Öljynporaustorneissa asuttiin pitkiä aikoja.

Satuin asumaan maalla niihin aikoihin ja kuulin monista ihmisistä jotka lähtivät Norjaan kun pientila ei elättänyt ja kettujen tarhaus oli ilmeisesti vielä epävarmaa. Joitakin yksilöitä näinkin kun tulivat käymään Suomessa. Kehuivat norjalaista elämää hienoksi.

Sitten Karoliininen instituutti jo ilmoittikin, että pimeys ja alkoholismi korreloivat vahvasti. En muista että asiasta olisi hirveästi keskusteltu missään. Ehkä tutkimus oli vain aivan tavallista aivotutkimusta, mielihyväkeskuksen kartoitusta. Rottien ja ihmisten välillä ei taida olla hirveästi eroa. Pimeässä asustavat rotat kasvattivat riippuvuussuhteen alkoholiin helpommin kuin valoisassa elelevät.

Nyt varmaan senkin takia ihmisillä on kirkasvalolamppuja aamiaispöydissään. Minä olen edelleen sitä mieltä, että mieluummin nukun. Nytkin on sunnuntai eikä pitäisi olla kiire minnekään. Astiat on tiskattava ja keittiö raivattava muutenkin. Kissa nukkuu, joten en ota esiin pölynimuria vielä.

Kissa alkoi käyttäytyä oudosti joskus syyskesällä. Eläinlääkäri löysi munuaisten toimintavajauksen. Se alkoi lääkkeen jälkeen nukkua enemmän. Mutta valveilla se käyttäytyi oudommin kuin ennen lääkitystä. Se alkoi arastella meitä.

Selvitettiin asiaa. Jos ihmisellä olisi munuaisten toimintavajaus, hänet pantaisiin ensin dialyysiin ja sen jälkeen ehkä munuaisten siirtoleikkaukseen. En tiedä miten munuaisten saatavuus on lisääntynyt, mutta minusta olisi hyvä ajatus että kuolleiden elimiä voisi käyttää hyväksi lukuun ottamatta niitä kuolleita, jotka ovat kieltäneet sen. Kenenkään ei tarvitsisi arvuutella mistä päin maailmaa katulapsen munuainen on löytynyt. Katulapselta ei tarvitse kysellä lupia, kunhan vie munuaisen ja heittää lapsen kaatopaikalle.

Eläinlääkäri sanoi että kissan munuaiset ovat niin pieniä, ettei siirtoleikkauksia oikein voi tehdä. Tulisi liikaa invalidikissoja. Tietenkin suurin osa niistä tapettaisiin aivan niin kuin katulapsetkin, mutta ennen kaikkea eläinlääkäreitä, saati eläinkirurgeja ei ole tarpeeksi.

Kissat selviävät isostakin toimintavajauksesta aika hyvin. Eikä kissa ole koskaan ollut rämäpää, niin että kaipa lääke vahvistaa olemassa olevia ominaisuuksia. Kissa on kyllä suhteellisen vanha jo, todennäköisesti yli 15-vuotias, joten hän tulee kohtaamaan arvokkaan vanhuuden. Kissarouvaamme tullaan palvelemaan ensiluokkaisesti aina siihen saakka, kun vanhuus iskee useampiin elimiin ja on aika tehdä johtopäätöksiä.

Kissa ei saa kitua. Ihminen saa. Kituuttaminen on rangaistus liian vanhasta iästä. Ihmisille ei ole sallittu eutanasiaa kuin muutamassa maailman kolkassa. Hoitotestamentteja ei taideta muutenkaan etsiä kovin aktiivisesti.

Kun asuttiin maalla, kissat saivat suuren osan ravinnostaan ulkoa. Ne pitivät kurissa kylien rottapopulaatiota. Ihmisten ruokakomeroihin ei myöskään tullut hiiriä eivätkä oravat rapistelleet välikatossa niin kuin oli kissattomien talojen laita. En kyllä muista koskaan kuulleeni oravia välikatoissa, mutta ennenaikaan oravilla oli pesiä tuuheissa kuusissa, joissa heiluhännät tuudittuivat unien kultalaan.

Ihmisen on nyt vain syytä yrittää pysyä jollain lailla hereillä. Keinut kuuluvat kesiin. Sitä paitsi marraskuun murretut värit ovat hienoja.

Marraskuun valossa kirjoja

Kaupungeissa kohisee enemmän kuin ennen. Lehdet ovat pudonneet, autoja on enemmän, ihmisillä on kylmä. Käyttäisivät julkisia liikennevälineitä!

Joka päivä pimeys on pimeämpi. Sitä on vaikea nähdä, koska katulamput yrittävät sitä torjua. On katsottava välillä kesän kuvia, että näkisi tämän vuodenajan vaihtuvan. Viikon olen ollut kotona. Sitä ennen vaelsin edestakaisin vanhan kotikaupungin katuja.

Kuu kulki viikon alussa näkyvänä ja täytenä, mutta ei sitä ollut aikaa ulvoa. Pääsin uuden lukemisen alkuun Helsingissä. Sain käsiini Martti Anhavan kirjoittaman Romua rakkauden valtatiellä, joka on Arto Mellerin elämänkerta. Olen tottakai tuntenut Mellerin, oli kotoisin naapuripitäjästä ja alkanut kirjoittaa runoja joskus silloin kun muutin etelästä Pohjanmaalle. Arto ja hänen tyttärensä Vera olivat kerran meillä yökylässä kauan sitten, joskus 1980-luvun alkupuolella. Myös Vera on kirjassa haastateltavana ja toinen tytär Sara samoin kuin tyttöjen äiti Kaija Kangas.

En ollut nähnyt Kaijaa vuoskymmeniin, nyt hän antoi minulle avaimen että pääsin Ninni-kissan kumppaniksi toiseen asuntoon. Ninnin kanssa-asukas Anita Konkka oli puhunut uudesta kirjastaan Unennäkijän muistelmat Helsingin kirjamessuilla, mutta minä en ehtinyt täältä kaukaa sinne kuuntelemaan. Ninnin ihminen oli ylistänyt Anhavan Melleri-elämänkertaa, joka on julkaistu vuonna 2011, niin että sain kirjan sitten lainaksi Kaijalta.

En juuri ikinä lue minkäänlaisia muistelmia tai elämänkertoja. En ole tehnyt koskaan päätöstä etten lukisi eikä minulla ole ennakkoluuloja elämänkertoja kohtaan. Niitä vain ei ole sattunut tulemaan kohti. Kaija tarjosi kirjaa aivan vain pyytämättä. En ruvennut edes mutisemaan.

Kun maisema alkoi olla yhä pimeämpi ja hämärämpi, on vaikea kuvitella mitään yhtä mukavaa kuin kietoutua peittoon ja lukea. Ajalla ei ole merkitystä, se saa olla mitä tahansa. Ainut tärkeä oli Ninnin syöttäminen ja silittäminen. Päädyin roikkumaan yhdessä kirjassa kiinni melkein koko matkan. Sitä kutsutaan keskittymiseksi.

Kävin minä katsomassa ystäviä. Kuulin kun he puhuivat ja osasin sentään vielä vastata. Joskus intensiivisen lukemisen aikaan tuntuu ulosmennessä siltä, että puhuminen ei enää onnistu. Kun lähdin kirjan luota ihmisten ilmoille, seisoin peilin ääressä ilmeilemässä aivan niin kuin harjoittelisin puheterapeutin istuntoa varten. Olen käynyt sellaisella muutaman kerran opiskeluaikoina, mutta kyllä terapeutti joutui luovuttamaan.

Johduin ajattelemaan monia tuttuja ihmisiä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulta ja varsinkin maisemia,koska ihmisistä tulee aina monella tavalla maisemiensa näköisiä. Pitäjät olivat pieniä ja nyt varmaan vielä pienempiä, joten maisemista tulee tärkeitä. Vein Arton ja Veran autolla takaisin Itäkylään. Runoilija oli puheissaan vähän romanttinen. Musta lintu sattui lentämään tien yli, Arto väitti että se oli korppi. No, hänellä oli näytelmässään Sopimus Mr. Evergreenin kanssa henkilö nimeltä Nevermore, mutta ei se silti kaikkia mustia lintuja muuta korpeiksi. Edgar Allan Poe on kirjoittanut runon Nevermore, jossa yksi kertosäe kuuluu: Quoth the raven: Nevermore!

Se silloin lentänyt oli harvinaisen tumma ja lihava varis. Runoilija oli yli 10 vuotta minua nuorempi, innokas ja juuri puhunut yömyöhään meitä tarmokkaasti nurin (onnistumatta!), joten en viisinyt oikaista runoilija-ornitologia.

Olen miettinyt runoilijan elämää nyt viikon päivät. Tulee mieleen ensimmäiseksi se, miten tyystin erilainen ilmapiiri on Helsingissä kuin kaukana maalla. Helsinki ajattelee olevansa jonkinlainen napa, kunkku maan eteläkärjessä, eivätkä siellä asuvat kuin joskus harvoin tule ajatelleeksi muuta Suomea. Kun Anhava kuvaa runoilijan lapsuutta, tuntuu kummallisesti siltä, että hän ei puhu samoista pitäjistä joita minä kuljin.

En tulisi ajatelleeksi sitä ellen olisi itse asunut joskus Helsingissä. Nyt kun siellä vain käväisee, siitä ei enää tule elämänpiiriä ja sen vaikutus pyyhkiytyy äkkiä pois.

Muistan yhden kerran kun olin lähdössä kauas pois ja kävelin pitkin rantoja ystävän kanssa matkalla lentokenttäbussiin. Osa matkasta käveltiin pitkin Sörnäisten rantaa. Nyt päädyin ajamaan keskellä sitä kaupunginosaa illalla bussilla, Sörkka tai Sörkkä, kumpikin sopii minulle.

Se on teollisuus- ja varastoaluetta. Yhtäkkiä bussi valaisi anonyymia kaupunkia, punaisenmustia tiilitaloja, entisiä tehtaita ja konepajoja. Katuvaloja oli paljon harvemmassa kuin keskikaupungilla, niiden valo keräsi sumua ympärilleen. Siinä maisemassa ei ollut mitään kutsuvaa, silti se jollain rujolla tavalla näytti kauniilta. Ajattelin että siinä on oma öinen kaupunkini ja mistä ihmeestä sen noin hyvin tunnistaa, vaikkei ole ikinä ollut siellä.

Sitten hymyilytti. Olin ruvennut ajattelemaan yhtä romanttisesti kuin Melleri, iso ihminen. Otan hänen itsensä kokoamat runot kirjasta Nuoruus, siivekästä ja veristä (Runot 1972-1989, Otava 1989) ja löydän sieltä selityksen miettimälleni:

On monta Suomea, ja suorat tiet

eivät vie minnekään, valtatiet,

katkoviivaa nikottelevat.

On syksy, ja luulet jo olevasi perillä:

äkkiä lehdet puissa kourivat

ruotinsa rikki, joessa

helähtävät hopeiset vedet.

(Suomalainen syyslaulu, osa runosta)

Nyt on sunnuntai, lumi on alkanut sulaa, ilma on raaka, talitintit roikkuvat pää alaspäin puusta ja huutavat. Lippu roikkuu tangossa märkänä rättinä. Kuolleen kuukauden alkupuolta. Pimeää kestää.