Linnut lähtevät

Kahden päivän pimeyden ja sateen jälkeen pilveilee, aurinko paistaa. Kissa nukkuu aivan kuin sille olisi ollut äkillinen sadekuuri liian rankka. Pitää muistaa että myös kissoilla voi olla nivelet rikki. Mutta tämä ei pääse edes itse metsästämään ruokaansa. Lemmikin osa on surkea.

Kesyn eläimen tulo aivan lähelle voi lohduttaa ihmistä. Mutta hyrräyskone on sille itselleenkin terapiaa. Nykyään tiedetään jo paljon enemmän eläinten kielestä kuin ennen. Häntä ei ole olemassa vain tasapainon vuoksi vaan sillä voi ilmaista mielentiloja ja todennäköisesti myös muunlaista ajattelua.

Eilen oli yhtäkkiä hetki uima-altaassa aivan yksin. Se sai näkemään hyvin selvästi loivat aallot perässäni, katse terästyi. Vesi taittoi pohjan kuvioita. Saattoi nähdä veden liikkeen hitaasta nopeaan, päätin esittää itselleni pyöriäistä ja sain suuhun kloorivettä ja aloin pärskiä. Suuri tila ympärillä ei kaiu, vesi tekee kaikesta pehmeää.

Olisi mukavaa hypätä suureen veteen heti aamulla. Katsoin Atlantin laiskoja maininkeja jossain Amerikan rannikolla ja taivasta, joka oli läpitunkemattoman sininen ja sinkoili salamoita. En minä sinne tahdo, ikuisen kesän värit ovat aivan vieraita, enkä tunne yhtään puuta edes. Siinä meressä ui myös haita ja valkoisten hiekkarantojen ympärillä on tekstin mukaan verkkoja, niin että ne eivät pääse nappaamaan lapsia.

Kesy maailma, uimahalli, on ylellisyyttä, ei sellaista ole kaikilla. Pukuhuoneessa jouduin odottamaan kauan, kun koululuokallinen teiniprinsessoita seisoi peilin edessä ja kuivasi jokaista hiusta erikseen.

Takana seisoi tyttö jolla oli suuret silmät ja angstinen ilme eivätkä hiuksetkaan olleet järjestyksessä. Keskikoulun pukuhuoneet nousivat mieleen. Muistan kun nousin kapeita portaita ylös matkalla voimistelusaliin, kiskoin kädellä itseäni ylös. Olkapää meni sijoiltaan niin kuin se usein vinksahti, vedin sen paikalleen ja jatkoin matkaa. Suurin osa luokkatovereista ei pelännyt nojapuita. Minä pelkäsin ja olkapää meni sijoiltaan silkkaa jännityksen jäykkyyttä.

Tämän kesän keskellä oli herätyskokous pelloilla, joka on meteorikraateri. Nyt siellä ovat kurjet. Kurjet ovat Söderfjärdenin kevät- ja syysrituaali. Olisi mahtavaa kuulla suurten lintujen ääntä aamulla. Toissapäivänä merenlahdella ei enää näkynyt joutsenparilla kolmea poikasta, yhden näin. En käsitä mikä vihollinen niillä voi olla. Tai on tietenkin ihminen, on se pilannut vedenkin, raskasmetalleja täynnä.

Kesä oli kylmä. Tämä oli ensimmäinen kesä, jolloin katselin Viron nettisääksiä harvakseltaan, en nähnyt pesiä joka päivä. Rakastan niitä hienoja lintuja. Mutta jotenkin niiden pesimisen katsominen alkoi tuntua oudolta. Että entä jos joku hirviö tarkkailisi minua koko ajan? Sitten rupesin nauramaan ääneeni: niinhän keskikoulun aamuhartauksissa väitettiin, että jumala näkee, ennen joulua tontut katselevat ikkunoista ja kaiken lisäksi talven linnut isoäidin joulukauralyhteessä olivat jonkun kuolleita pikkuveljiä.

Tämän päivän ikävä johtuu virolaisista kalasääksistä. Ne ovat lentäneet pois kohti Egyptiä ja Sudania. Onneksi sikäläiset ornitologit ovat päättäneet olla asentamatta niiden selkään muuttomatkaa merkkaavia tutkakameroita, joista voi nähdä niiden matkareitit. Kamera ei ole painava mutta se tekee ehkä niiden lennon kömpelömmäksi, lisäksi mötikkä hankaa osan selästä sulattomaksi. Piret'illä oli sellainen. Toivottavasti ornitologit ovat nähneet sitä hienoa naaraslintua ja saaneet toimimattoman satelliittitutkan pois.

Sääksipesä tyhjänä on loputtoman surullinen. Totta kai se johtuu myös syksyn tulosta tänne, sateet alkoivat, pilviä kerääntyy yhä enemmän. Katsoin lintukirjasta Floridan muuttolintuja. Ehkä sääkset eivät lähde minnekään. Olin oikeassa. Mutta en rupea niin keinotekoisen maailman tarkkailijaksi. Ihminen on siellä läsnä aina, ja autot, ja muskeliveneet ja joka paikassa on pyssyjä.

Jos ei ole vielä katsonut virolaisia luontokuvia, samanlaista luontoa kuin meidänkin on, voi etsiä Googlella Looduskalenderista mitä kaikkea virolaiset ovat panneet nähtäväksi kaikille ihmisille. Siellä on karhuja, kotkia ja haikaroita. Ja paljon muuta tietoa siitä mistä jäämme vaille kaupungeissa.

Viro on tätä samaa pohjoista havumetsäaluetta kuin mekin. Virolaiset ovat sen lisäksi ylpeitä hienoista metsistään. Kun niitä katsoo ja näkee suunnilleen saman kuin iso kalastajalintu, niin tuntee olevansa kotona. Minun on pakko asua kaupungissa, mutta kun istua nökötän katsomassa kalakotkas'ien (sääksi eestiksi) elämää, pääsen osaksi niiden metsien elämää. Minähän näen ne, joten – ergo sunt! Sääkset eivät ole fiktiota!

Suosittuja nimiä

Kuuntelen usein radiota. Syy radion kuuntelemiseen on yksinkertainen: se on edelleen väline joka antaa aineksia maailmankuvan muovaamiseen. En tiedä onko Yleisradion toiminnan motto edelleen tuo, mutta oli silloin kun Eino S. Repo oli sen firman pomo ja puhui informatiivisesta ohjelmapolitiikasta.

Maailmankuvan muutos kuulosti mahtipontiselta, radio oli kuitenkin vain radio. Revon päällikkyys sai havahtumaan radion tavattomaan monipuolisuuteen, ohjelmista tuli nykyaikaisempia. Kuuntelijan pitäisi määritellä, suorastaan sisäistää, mitä tarkoittaa maailmankuva, mitä on informatiivisuus. Repo ei ehkä käsitteitä keksinyt.

Kuuntelen Radio 1:n, siis Yleisradion vanhimman (?) kanavan kulttuuriohjelmia: kirjallisuutta, kuunnelmia, musiikkia. Nykyteknologia antaa mahdollisuuden kuunnella ohjelmia melkein milloin vain, koska on olemassa YLEn Areena. Tämän päivän uutisiin voi myös etsiä taustaa YLEn Elävästä arkistosta, josta löytyy kulttuuriohjelmia suunnilleen koko sen historian ajalta.

Ajankohtaisohjelma Kultakuumeen jälkeen tulevat englanninkieliset ja suomenkieliset uutiset. Uutisia on radiossa ollut joku täysi määrä vuosia, niitä juhlittiin viime viikolla. Muistaakseni Suomen Yleisradio perustettiin vuonna 1926. Sellaisia valtion kustantamia radioita oli Euroopassa muissakin, muun muassa BBC, joka painiskelee rahapulan kanssa aivan yhtä lailla kuin maailman muutkin valtion rahoittamat laitokset, joiden nimi englanniksi on Public Broadcasting System. Ne erottaa hyvin muista radio-ohjelmista ainakin siitä, että niissä ei ole mainoksia.

Minulle on tärkeätä kuunnella radiota. Perussyy radion suosimiseen on siinä, että kuunnellessa muodostuu päähän mielikuvia ja asiat selviävät. Olen huonokuuloinen ja siksi radio on aina vain tärkeämpi. Radio on pysyvä ystävä kun muuttaessa ei tunne ketään. Se ei vaihdu vaan käy ilahduttamassa minua informatiivisesti missä tahansa tässä maassa olenkin.

Radio puhuu. Yksin ollessani tulen vähän väliä herättäneeksi levottomuutta Lidia-kissassa, koska saatan äityä vastaamaan radiossa puhuvalle ihmiselle. Kissaparka on riippuvainen siitä, mikä on sen ihmisen mielentila ja onko hän kenties pitkän horjumisen jälkeen lopullisesti sekoamassa.

YLE ei ole hallituksen radio, vaikka se toimii valtion rahoin, eli kansalaiset maksavat sen. Suurin piirtein radioon voi luottaa. Se on kertonut hallituksen pyrkimyksistä aika tarkasti koska hallitus on uusi ja se tuntuu keskittyvän siihen, että kansalaisten on käsitettävä taloudellinen hätätila.

Kirjastoja suunnitellaan suljettaviksi myös täällä. Kouluja ehkä lopetetaan, niitä pienten lasten kouluja. Päivähoito-oikeus ei ole enää kohta subjektiivinen, eli oikeutta päivähoitoon vähennetään.

Uudelle paikkakunnalla tarkistan ensimmäiseksi sen kirjastot ja hautausmaat. Niistä saa selville aika hyvin paikkakunnan ominaislaadun. Kirjastot ovat aina olleet sekä olohuoneeni että se viimeinen pelastus, kun tarvitsen kipeästi tietoa jostakin. Ne ovat hienoin osa suomalaista kulttuuria, oikea kivijalka. Hautausmaista voi taas lukea paikkakunnan historiaa.

En voi ymmärtää että kaupunki tahtoo luopua kolmesta kirjastosta (se on paljon 70 000 ihmisen paikkakunnalla) ja panna rahaa sen sijaan urheilukentän rakentamiseen. Siellä kuulemma tarvitaan parempaa katsomoa.

Glaucon sanoo Platonin Valtiossa näin: ” Ihmiset hyötyvät paremminkin vaikuttaessaan moraalisilta kuin ollessaan sitä. (---) Amoraalisuuden uhka säilyy monien mielessä, elleivät asenteet ole syvemmin yhteneväisiä.”. Platonin henkilön nimi on hyvä. Voi hyvin olla että tästä henkilöstä on tullut glaukooma-nimisen taudin lääketieteellinen nimi. Suomeksi se on viherkaihi, jota ei voi parantaa ja joka johtaa sokeuteen ellei sitä löydetä tarpeeksi ajoissa. Glaucon kertoo tässä tarinaa näkymättömyyssormuksesta, joka tuo mieleen J.R.R. Tolkienin Sormusten herran.

Hyvin epäsystemaattisesti olen lueksinut kolmen Sari-nimisen kirjailijan kirjoja, joita saa kirjastosta. 

Heissä on yhteistä myös syntyminen 1960-luvulla, Sari Malkamäki (1962), Sari Peltoniemi (1963) ja Sari Mikkonen (1967) ovat kaikki kolme pienten, mutta merkittävien tarinoiden kertojia. Olen seurannut heidän proosaansa siitä asti kun heidän kirjojaan alettiin julkaista, kukin on edennyt omaa tahtiaan, mutta kaikki ovat laajentaneet kertomustensa aiheita ja tapaa sanoa, uudistuneet. Kaikille kolmelle on myös ominaista tekstin kirkkaus, selkeys ja ehkä vielä yllätyksellisyys, mutta ilman suunnattoman suuria eleitä.

Aivan viimeksi sain juuri luetuksi Sari Peltoniemen hienon kirjan Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014). Takakannen mukaan kirja ”palauttaa sadut alkuperäiselle paikalleen: aikuisten kirjallisuudeksi.”. En ole varma siitä pitääkö tuo paikkansa. Mutta jos on – ja kuka on määrittelijä? – niin minusta aikuisilla JA lapsilla on oikeus lukea satuja!

Mieleen tulee kamelikaravaani, kauppiaiden nuotio auringon laskettua ja loputon määrä tarinoita. Ajat ovat niin ankeat että tarvitsemme satuja, lohduksi ja opetukseksi.

Toivottavasti Platonin ajatus amoraalisuuden synnystä ei pidä paikkaansa. Ei ihmisillä ole siihen varaa. Ihmisten pitää sen sijaan ajatella tulevaisuutta joka on yhteinen. Ehkä tässä voisi vaihtaa Platonin asenteet-sana arvot-sanaan. Useimmiten kussakin kulttuurissa on samansuuntaiset arvot. Jos ei ole, on kuitenkin osattava keskustella. Kirjastot pitävät huolta keskustelun korkeasta tasosta. On luettava enemmän.

Hyödyllistä

Täälläpäin sanotaan: ”Mistä sinoot tuan hyätyny?”, tai ainakin tätini kysyi noin kun näki että minulla oli uusi huivi päässä. Hän oli selvästi katsonut minua aika tarkasti, koska tiesi hyvin ettei opiskelijalla ollut rahaa vaatteisiin ja lisäksi taipumukseni olla välittämättä mitä sattui olemaan ylläni. Vaatteet ovat suoja, eivät näkösuoja. Naisellisuuden harhat näkyivät, vaikka en ollut vielä lukenut Betty Friedania, enkä siis kyennyt nimeämään ilmiötä.

Olin tyytyväinen siitä, etten ollut mennyt muiden flikkojen mallin mukaan. Huiveja minulla on yksinkertaisesti siksi, että ne edelleen mielestäni suojaavat päätä ja estävät korvatulehduksia. Hiusten välissä on ilmaa joka sekin lämmittää ja kun hiukset on kiedottu huivin sisään, ei tuuli pure.

En muista antautuneeni tädin kanssa syvempiin keskusteluihin pukeutumisesta. Mutta seurasin häntä aika tarkasti lapsesta asti. Kun hän riisui pois navettatakin ja –huivin, ja valmistautui lähtemään kirkolle jonkun tarpeellisen asian vuoksi, hän selvästi mietti päällepanemiset. Hiusten suojaksi kelpasi Marimekon huivi. Hän mahtoi nähdä hyväksyvän ilmeeni, koska antoi minulle 15-vuotislahjaksi Marimekon ruusuhuivin. Itse hän pukeutui silmiensä väreihin.

Hänellä oli vaaleansiniset silmät. Silmät eivät olleet haaleat, vaan niissä oli säteittäisiä eri sinisten viiruja mustuaisesta iiriksen ulkoreunoille. Silmät olivat jollain tavalla hypnoottiset. Olin myös joskus nähnyt niiden tummuvan kun hän suuttui jostain.

Marimekon huivi oli sininen. Siinä oli abstrakteja kuvioita ja preussinsinisen ohella harmaan sävyjä. Täti ei koskaan silmissäni muuttunut rumaksi, ei edes silloin kun hän ajoi minut siitä lapsuuden talosta viimeisen kerran ulos. Olin aika paljon vanhempi jo. Ymmärsin että olin astunut hänen rajalleen, aidalle joka erotti hänet muista ihmisistä. Enkä tehnyt sitä tahallani. Kaikilla ihmisillä on jokin raja, eikä sitä voi etukäteen tietää.

Mietin perheestä johtuvaa samaistumista ja identiteettiä tänä kesänä kun jouduin polvileikkaukseen. Kirurgi selvästi valpastui kun kerroin olevana anorektikko, avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta sulki sen sitten. Fysioterapeutti puolestaan kysyi minkä verran voin panna rahaa hyvien ja terveellisten kenkien hankkimiseen. Katsoin terapeutin jalkoja, joissa oli jonkinlaiset sairaalan sandaalit. Hän pani jalan toisen päälle ja käski tehdä perässä. Ei siitä tullut mitään, koska polvi ei taipunut. Sitten kun sain sen suoraksi, ilmeni ettei se mennyt myöskään suoraksi.

Ilmaisin närkästykseni sen johdosta että ruumiini on pettänyt minut. Hän rupesi kuuntelemaan selostustani vesijumpasta tulosta ja kuinka suojatiellä auto ajoi päälleni. Kääntyvällä autolla ja minulla oli kummallakin vihreä valo. Fysioterapeutti ohitti liikennevalokysymykset ja sanoi että kun kerran olin ollut anorektikko 10-vuotiaasta lähtien, kudokseni, luut ja lihakset ja jänteet, olivat heiveröiset eivätkä muuttuneet sen kummemmiksi. Paitsi nyt kudokset entisestään huonontuvat.

Opin kulkemaan kepeillä viidessä minuutissa, pääsin niistä eroon viikossa. Kesä oli erittäin hilpeä, koska toipilasaikaani ajoittui edelleen jatkuva naapuritontin räjäytystyömaa. Ilmeisesti grynderiyhtiö ajattelee pääsevänsä Kiinaan. Se aloitti peruskallion räjäytykset heinäkuun alussa, joten odotan minä hetkenä tahansa magman pursuamisen alkavan. En osaa kuvitella millaisilla terveyssandaaleilla kävellään sulan kiven päällä.

Jonain aamuna vastaan kävelee varmasti punaposkisia kiinalaisia niin kuin 1960-70-luvulla lukemassani aikakauslehdessä nimeltä China Reconstructs. Muistin myös joukkion, joka jostain syystä matkasi bussilla tervehtimään Kiinan suurlähetystön ihmisiä. Piti kerrottaman opiskelijavaihdosta.

Fysioterapeutti käski minun avata suuni ja hymyillä. Jaaha, hampaat ovat kehnossa kunnossa myös. Aloitin puhetta sodanjälkeisen ajan pulavuosista, kun ei ollut tarpeeksi ruokaa. Terapeutti ei ottanut kantaa.

Olen saanut ikäkauteen soveliaan ja sopivan statuksen. Olin hyötynyt hyvinvointiyhteiskunnan terveydenhoidosta.

Pidän puhetta polvelleni ja rikkonaiselle takaristisiteelle, jonka repaleita purija leikkauksessa söi. Suostuisi polvi astumaan vauhdissa joka olisi kohtuullinen! Yö sentään hoitaa vielä edellispäivän kipuja. Mutta ellei olisi kissaa hyrräämässä polven päällä jokaikinen yö, niin en istuisi tässä miettimässä Kiinan suurlähetystöä. Ruokia en muista, mutta Kiinan rakentajien lehden muistan.

Lapset ovat taas koulussa. Kun tapaan heitä, istutan alas ja tahdon nähdä suomen kielen työkirjat. Pojat kyllä mieluummin pelaavat jalkapalloa. Kyllä minä sen ymmärrän: lapset tulevat maista joissa jalkapalloa pelaavat kaikki. Taloyhtiö on jo kahtena vuotena peräkkäin kieltänyt kesäisen jalkapallon pelaamisen. Muuta paikkaa lapsilla ei ole, kun ei ole mukavaa huvilaa saaristossa, minne mennä pakoon räjäytystyömaan pölyä ja dieselkoneiden katkua.

Senkin kyllä ymmärtää. Suomi ei käsittääkseni oikein menesty jalkapallossa. Lapsia on kotoutettava.

Projektin luominen

Pitäisin parvekkeen ovea auki, ellei ulkona olisi hirveästi ampiaisia. En olisi huomannut mitään, elleivät naapurin lapset olisi hiiviskelleet pelokkaan näköisinä suurimman osan viikkoa. Yhtenä päivänä flikat saivat joukkoonsa pikkuisen ja rohkean afrikkalaispojan. Sitten seuraavana aamuna ampiaispesä oli siirtynyt portaiden katosta (sisältä ja korkealta) porrastasanteelle. Ampparit rakensivat kiivaasti uutta pesää sinne kattoon, eivät antaneet periksi.

Ne olivat todella vihaisia. Minulla on lintukiikarit keittiön kaapissa ja kun suuntasin ne portaikkoon, niin vartija-ampiaiset irvistivät uhkaavasti. En uskaltanut mennä portaisiin ollenkaan. Kun yleishyödyllinen vuokrayhtiö vei meiltä hissin, eli vaihtoi lukot eikä antanut avainta, niin vaihtoehto olisi kulkea jyrkkiä metallisia kierreportaita, eikä vastaleikattu polveni pitäisi siitä, vaan ajattelisi sen urheiluksi ja paisuisi jalkapalloksi. Ison jalkani kanssa sitten konkkasin.

Viikon kesti saada joku terminaattori (?) hoitamaan se pesä pois päiviltä. Edellinen tuttavuus ampiaisen kanssa sai käteni turpoamaan pesäpallomailaksi, kunnes sain kyypakkauksen käsiini. Sitten alkoi hengityskin tasaantua. Ampparit pääsevät sisälle asti, koska asunnon ovet ja ikkunat eivät sovi enää betonielementtien reikiin. Vieressä on räjäytystyömaa, joka saa maalin sisäseinistä varisemaan lattialle. En liioittele.

Pikkuflikat kysyivät että mitä on allergia. Niin minäkin kysyin niiden ikäisenä, kun sisko vietiin ambulanssilla sairaalaan sen jälkeen kun se oli pudonnut nokkospuskaan. Joku oli löytänyt kyllä sen jäljiltä sitten tyhjän yskänlääkepullon.

Meillä on naapurissa jatkunut taukoamaton räjäytystyömaa jo yli 1½ kuukautta, eikä sille tunnu tulevan loppua. Rakennuttajaspekulantti ei ehkä käsittänyt omistamansa maan makaavan peruskalliolla, mutta vaikuttaa siltä, että sen on päästävä eroon kivestä. Ehkä peruskallio kuvastaa spekulantin mielestä jotakin pelottavaa, pysyvää ja sitä kautta uhkaavaa? Jokainen räjähdys saa tavarani putoamaan pöydiltä ja tiskipöydän kaakelin halkeama, joka on peräisin edellisestä rakennustyömaasta, jatkaa kasvuaan. Kaikkiaan ympärillä on rakennustyömaita jo kolmatta vuotta.

Aamuteetä juodessani huomasin yhtäkkiä, että näen harmaan pölyverhon läpi päiväkodin lapsia pihalla. Jostain syystä lapset ulvahtelivat, jotenkin rytmisesti. Räjähdyksen jälkeen kissa alkoi yskiä. Hirviökoneet äityivät ärjymään.

Vasta illalla pystyn asettumaan töihin. Nyt tuli saumattomaksi projektiksi Lomonosovin moottori, Antti Salmisen perusteellinen tilinteko Novaja Zemljan siitäkin maailmasta, kun ”Tzar Bomba” räjäytettiin ja saamelaisten radioaktiivisuus nousi huimasti. Tietenkin kaikki myrkyt rikastuvat ihmisissä.

Monet ihmiset ovat käskeneet lukemaan teoksen jo kauan. Tarvitsin väsyttävän ja äärettömän brutaalin työmaan viereeni, ennen kuin teos rupesi kutsumaan. Se tyrkytti itseään kirjastossa. Minulla oli mukana jo lukemani kirja, jonka annoin kirjastonhoitajalle. Täältä tapetaan ainakin kolme kirjastoa. Brutaalisuus jatkaa kasvuaan myös mentaalisesti.

On lainattava suoraan kirjasta, koska yhteneväisyys omaan todellisuuteeni on niin selvä:

#69Lokki, Maailma kuten sen kohtasin, teoksen apokryfisestä osasta

Jenisein penkereiden savesta, j-m-l-n spermasta ja pyhistä tavuista on saviset pojat luotu. Tiputan hänen otsalleen nitroglyserolia. Pää nytkähtää, kromivahvisteinen hermoverkko laskeutuu hänen olkapäilleen kuin itkupajun oksisto. Ei mikään homunculus, vaan minun geenieni jatkaja. Savipoika Kolenka.

Hänen otsassaan loistaa kalmarin silmä. Upotettu iiris! Katso, katso minua, minä opetan sinut hengittämään, puhumaan ja tappamaan. (Ei saa tappaa pieni lintuja. Ei saa tappaa sammakoita. Kiltti ole culeille)

# 76 Tetrafaniuksen teltta

#123 Moottorin golemaattisuudesta

#119 Lokin ulosteet

Seuraavalla sivulla on kuva kasvista nimeltä Alruna Officinarium, joka on varmasti Linnén luettelon mukainen kasvi. Minulla ei ole enää vanhaa kasviopin kirjaani, se on jossakin muutossa pudonnut pois. Tässä nimenomaisessa kasvissa on mandrake. En tiedä mitä se olisi suomeksi, mutta se tarkoittaa kasvia, jonka juuristo muodostaa kuvan jostain aivan muusta asiasta/ilmiöstä. Alrunan juurista muodostuu veistoksellinen kuva Botticcellin Venuksesta. Siitä jossa Venus syntyy ja nousee seisomaan simpukan kuorelle. Alrunan juuren pohjalla ei kuitenkaan ole simpukkaa.

Kasvin kuva on valkoisella piirretty mustalle pohjalle. Ensimmäinen teksti vaikuttaa kreikalta, mutta toinen on latinaa. Lähetän usein universumille pyyntöjä muun muassa kirjoista joita tarvitsen. Tässä tapauksessa siihen vastattiin. Kirjakirpputori tuli ruokakaupan kylkeen uudelleen ja moni divarin kirja on tietojeni mukaan valkeakoskelaisen lukionopettajan kirjastosta. Tarvitsemani kirja on latina-englanti –sanakirja, joka paistoi kuin mikäkin aurinko hyllyllä. Minulla ei ole sanakirjaa muuten kuin osana Exercitio latinan teksteihin.

En ole päässyt vielä kokeilemaan uutta kirjaa (voisiko siellä todella olla Linnén järjestelmän mukaiset kasvit? Tuskin ainakaan kaikkia), koska hyvä suurennuslasini on hukassa. Käsin kaunokirjoitetut tekstit ovat epäselviä ja pieniä. Pidän piirroksista tavattomasti. Ne tuovat Salmisen kirjaan hurjan surrealistisen lisän, jota ilman kirja ei olisi tämä loisto-opus. Piirtäjä ja kalligrafi on Johan L. Pii. Nimi on luultavasti nimimerkki.

Nyt on vielä selvitettävä kuuntelemani musiikki. Olen kuullut Kari Kriikkua livenä, soitti klarinettia jonkun pohjalaisen seurantalon näyttämöllä, soolona. En muista enää mistä tilaisuudesta oli kyse, mutta soittaja vakuutti minut heti. Musiikkia löytyi myös kirjastosta, Kimmo Hakolan säveltämät klarinettikonsertot Concerto for Clarinet and Orchestra, Verdoyances crépuscules for Orchestra ja Diamond Street for Solo Clarinet. Ja esittäjinä Kriikku ja Radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Sakari Oramo.

Jos räjäytystyömaan tullessa kotiin pitää kyetä meditoimaan, niin silloin musiikki ja luettava on valittava huolellisesti. Jos en olisi tajunnut että räjäytykset jatkuvat yli puolitoista kuukautta eikä mikään mahti maailmassa pane näille hirviöille stoppia, niin olisin tässä vaiheessa hyvin huonosti kasvanut homunculus, epävakaa ja altis hyytelöitymään.

Toivon hartaasti että korttelin muut ihmiset ovat selvinneet järjissään. Päiväkotilapset tulivat vasta takaisin elokuun alussa ja he ulvovat. Korttelin asukkaat ovat niitä, jotka eivät kykene menemään kesäloman ajaksi huviloille tai ulkomaille. Siis ulkomaalaisia tai muuten varattomia köyhiä piruparkoja.

Tajuamisia

Kun kulkee katsomassa ja kokemassa jotain jota ei ole ennen ollut, ei siinä mielessä että se olisi tönäissyt eteenpäin, vaikka muuten tapahtumassa ei olisi järkeä eikä se tapahtuisi, niin olen tullut siihen tulokseen että kyse on keskittymiskyvystä.

On ihmisiä jotka eivät kykene istumaan hiljaa ja paikoillaan. Silloin heidän on kuljettava, ei tässä ole ongelmia, ihmiset kävelevät tai sitten seisovat tai istuvat. Saattavat myös loikoilla sohvalla horisontaalisessa asennossa. Kukin tavallaan. On mahdollista että kysymys on yksinkertaisesti tahtomisesta. Ihminen voi tahtoa saada jonkun kokemuksen tapahtumasta, oli se sitten oikeastaan ihan mitä tahansa.

Satuin olemaan taidenäyttelyssä, jossa oli jonkun video takahuoneessa. Siinä oli epämääräisiä hahmoja, joiden poikki välähteli aina välillä valoa. Olin katsomassa ystävän kanssa. Hän katsoi kulmakarvat rypyssä ja silmät viiruina. Sitten hän ähkäisi ja läimäytti itseään polveen ja hymyili. Ei kyllä sanonut mitään pitkään aikaan.

Kuljettiin rauhassa eteenpäin. Taisi olla ryhmänäyttely , enkä enää muista oliko ryhmällä nimi. Näytin kysyvältä, niinpä hän sitten sanoi: leaves of grass, ruohonkorsia.

Menin takaisin ja tajusin mitä hän oli tarkoittanut. Taiteilija ei ollut antanut työlle nimeä, mutta kyllä valo välkähteli lehtien lomitse, jos sille tahtoi antaa sellaisen merkityksen.

Taiteessa ei ole pakko olla merkityksiä ja tärkeintä on vapaus näyttää. Samoin kuin runokokoelma tulee valmiiksi vasta lukevan ihmisen päässä, niin myös visuaalinen teos hahmottuu aina riippuen katsojasta. Ei ole pakkoa edes tulkita, koska ei ole ketään joka määräisi.

Olen aina ymmärtänyt niin, että merkityksen etsiminen alkaa ärsykkeestä automaattisesti. Ihminen tulkitsee ympäristöään oli se sitten mikä tahansa. Minulla oli kerran naapurina alakerrassa nuorimies, joka oli riippuvainen heroiinista. Hän rimpuili siitä juuri niihin aikoihin eroon. Kävi töissä, istui illat iltakoulussa ja töihin mennessään haki korvaavan pillerin kaupunginosan neulanvaihtopisteestä.

Hänellä oli tyttöystävä joka odotti lasta. Pariskunta oli hyvin nuori, melkein lapsia vielä itsekin.

Heillä ei ollut rahaa, tyttö oli kotoisin jostain muualta, niin että ei ollut oikein ystäviäkään. Pelastusarmeijan kirpputorilta olivat löytäneet muiden hylkäämiä huonekaluja. Mutta seinillä ei ollut mitään. Kirjahyllykin oli melkein tyhjä.

Istuin muutaman kerran heidän luonaan kahvilla enkä ymmärtänyt miksi en viihtynyt. Tiesin kuitenkin kasvamisesta, olin ollut nuorenparin ikäinen läpi vuosia aiemmin. Poika tuijotti seinää, kun ei keksinyt mitä olisi sanonut.

Menin kotiin ja rupesin tekemään seuraavan päivän työlistaa ja tuijottelin seinällä olevaa taulua. Piti läimäyttää polveaan: seinällä oleva kuva!

Poika oli tekemässä päästään kuvaa sinne alakerran tyhjälle seinälle. Entä jos hän jonain päivänä ei löytäisikään päästään kuvaa, jonka projisoisi seinälle? Tajusin että siinä voi käydä huonosti.

Minulla oli komerossa muutamia ikivanhoja puolalaisia julisteita, otin sellaisen jossa oli isolla kirjasimella sanoja ja siis puolaa, kieltä josta miltei tyystin puuttuivat vokaalit. Se taisi olla joku elokuvajuliste, siinä oli maisemaa meriteeraava viiva, pystysuoria viivoja, puita, metsää, ehkä meren ranta. Hurrasin mielessäni. Se oli mustavalkoinen, mutta yhdessä kulmassa oli punainen kukka. Se näytti lapsen piirtämältä, kömpelö ja kaunis.

Kiikutin kuvan alakertaan, löydettiin maalarinteippiä ja nyt paikka alkoi näyttää jo kodilta. Pariskunta jäi arvuuttelemaan miten julisteen sanat lausuttaisiin.

Täällä oli konsertti taidemuseossa. Siellä esitettiin kanadalaisen, Suomessa asuvan säveltäjän Matthew Whittallin työ Leaves of Grass. Se soitettiin pianolla. Teos oli tavattoman voimakas ja lyyrinen. Tajusin että en ole lukenut Walt Whitmanin teosta sitten vuoden 1970.

Tiedän että sen on suomentanut Arvo Turtiainen, mutta en ole halunnut sotkea omaa mielikuvaani alkuperäisestä suomennokseen, joka on kuulemani mukaan hyvä. Minun ei tarvitse. En ole ymmärrykseni selittämisestä vastuussa kellekään. Walt Whitmanin sen paremmin kuin Matthew Whittallinkaan työt eivät mitenkään kuulu työhöni. Ja se taas mikä kuuluu työhöni on täysin minun itseni määriteltävissä.

Ne ovat kokemuksia, jotka tulivat esiin kutsumatta ja käskemättä. Sillä tavalla tapahtuu kaikille ihmisille aina joskus. Minusta se on hienoa. Kokemukset ovat sitten lopun elämän kutsuttavissa takaisin, niiden sisältö muuttuu, ne saavat uusia merkityksiä ehkä.

Mutta olisi kamalaa jos niitä ei enää tulisi ollenkaan. Saati että ei pystyisi muistamaan menneistä enää yhtään. Sellaistakin voi vielä sattua. Sitten elämä vain muuttuu taas uudelleen.

Olen nyt pari viikkoa lukenut Walt Whitmanin opusta. Turtiainen suomensi teoksen nimeksi Ruohoa. Ei se ole huono nimi.

                           24

Walt Whitman, a kosmos, of Manhattan the son,

Turbulent, fleshy, sensual, eating, drinking and breeding,

No sentimentalist, no stander above men and women or apart them,

No more modest than immodest.

Unscrew the locks from the doors!

Unscrew the doors themselves from their jambs!

Whoever degrades another degrades me,

And whatever is done or said returns at last to me.

Through me the afflatus surging and surging and surging, through me the current and index.

I speak the pass-word primeval, I give the sign of democracy,

By God! I will accept nothing which all cannot have their counterpart of on the same terms.

(Song of Myself, alku runosta nro 24)

Ahvenia ja muita otuksia

Kalat näyttävät pyyntipaikoiltaan. Meidän mökin pikkujärvi oli mutainen jo syntyessään, kun se kuivattiin erilleen isosta järvestä 1800-luvun puolivälissä. Toinen on tosin paljon matalampi järvi.

Tumma vesi muuttaa ahvenet tummiksi. On siis löydettävä paikka, jossa onkia niin että ahvenparven näkee. Tarkoitus on heittää koukussa kiemurteleva mato vähän parven syrjään, ei keskelle, koska sillä tavalla kalat säikähtäisivät ja parvi siirtyisi muualla. Englanniksi parvi on school, mutta ehkä parvi opettaa pienimmille miten koukkuihin on suhtauduttava.

Hyvä paikka on siis kallioinen pikkusaari, jonka ranta on vähän syvempi, mökkimme tapauksessa 3,5 metriä syvä. Kallioita ja isoja harmaita graniittikiviä vasten kalat erottuvat, koska ne ovat tummia. On myös mahdollista ottaa mukaan venekissa, koska kissat tietävät erehtymättömästi missä on kaloja. Tämä tosin vain sillä edellytyksellä että kissoille on opetettu kalastusasioita.

Meillä oli kissa, joka oli aivan ilmeisesti joskus hyvin pienenä roikottanut häntäänsä laiturilta veteen ja hauki oli puraissut sitä niin että jäljelle oli jäänyt vain tynkä. Kylässä käynyt pikkulapsi uskoi selityksen heti ja suuttui, kun hänen vanhempansa rupesivat nauramaan hännättömyyden selitykselle. Raivostuttaa kun en uskalla vanhempien läsnä ollessa vakuuttaa lapselle että vanhemmat eivät olleet lukeneet oikeita kirjoja niin kuin Pekka Töpöhäntää. Tai ehkä vanhemmat olivat samaistuneet Pilliin ja Pullaan, jotka olivat kiusaajia.

Koska on kesä, lapsilla ja kissoilla on kiljuva nälkä. Kalasoppa kelpaa lounaaksi, vatsat täyttyvät. Kalasopaksi käy mikä tahansa pikkukala, vaikka särjet ja kiisket, mutta sitten onkin vietävä katiska kaislikon reunaan. Usein pikkukalojen perässä katiskaan ui myös hauki, sen vatsassa saattoi olla kaksikin pikkukalaa.

Ahvenet sen sijaan on perattava ja pantava tikun nenään ja paistettava tuoreeltaan takassa tai nuotiolla, hyvä illallinen ennen iltalukemisia. Mitään muuta maustetta ei tarvita kuin suolaa, ehkä ihan vähän mustaapippuria jos sitä sattuu olemaan. Tilliä voi hakea päälle kasvimaalta.

Kun usein jouduin leikkimään äitiä nuoremmille lapsille eikä isä osannut laittaa ruokaa ja äidillä oli selkä kipeänä, koska hän kirjoitti illat ja yöt verannalla juttuja, niin siinä oli harvinaisen yksinkertainen illallinen. Kalan narraamiseksi oli tilattava hyvä sää, mutta sellaisesta ei ollut pulaa. Tyyniä hetkiä mahtui kaikkiin päiviin ja kun saaren ranta oli aika jyrkkä, niin ahvenparvi kuvitteli suurimman osan elämäänsä että on ilta. Se siis söi aina. En tiedä miksi sen piti elää juuri siinä.

Kerran minun piti etsiä kasveja herbaarioon ja päätin suunnistaa pyöreälle lammelle metsän keskelle. Tiesin että se oli polun varrella. Oli elokuu ja olin tapani mukaan myöhässä kasvien prässäyksessä. Ongelma oli se, että mökillä prässi sijaitsi verannalla joten jos tuli sateita, ei ollut enää toivoa kasvien kuivumisesta. Ne pitäisi sitten viedä toiseen kotiin puolikuivina ja panna sanomalehtien väliin ja päälle tietosanakirjat. Prässiä ei kukaan jaksaisi kantaa junaan ja linja-autoon kun palattaisiin talvimaisemiin.

Niistä sai tornin talvikodin lastenhuoneen nurkkaan. Todennäköisesti torni kaatuisi muutaman kerran, koska kaikki minkä kielsin kiehtoi pikkuveljeä, sen kavereita ja siskoa, eikä sillä edes tarvinnut olla kavereita.

Polku oli hyvä, paljon kuljettu, joten päätin ottaa ongen mukaan. Kylällä joku sanoi että sieltä tarttuu onkeen suuria aivan mustia kaloja. Isän mielestä se lampi on niin selvästi pyöreä että se on meteorikraateri. En usko että kukaan on ollut siitä ikinä kiinnostunut, joten ei ole väliä onko siellä pohjassa ja kallioilla meteorin rautaa ja jotain muuta vai ei. Raudasta tiesin siksi, että koulussa olin suunnistanut ja kompassi pyöri ympyrää jos jossain oli rautaa.

Olin kyllä kuullut myös geiger-mittareista, mutta ne mittasivat aivan erilaista alkuainetta, sellaista jossa oli radioaktiivisuutta. En ollut kuunnellut tarkemmin minkälaista aktiivisuutta se oli, mutta se liittyi sellaisiin kuviin, jossa säteet osuvat kaikkiin eläimiin ja ne kävelevät ympäriinsä luurankoina. Sillä oli jotain tekemistä röntgenin kanssa, jolla katsottiin oliko jollakulla tubi. Joka vuosi jollakin oli.

Polun ympärillä oli kasveja joiden kukat olivat pudonneet pois, kiven päällä näkyi nuokkuvia vanamon lehtiä. Suurimman kiven takana oli hienoja saniaisia, joita ei kannattaisi enää ottaa, koska ne olivat jo ruskeapilkullisia. Mustikkavuosi ei ollut kovin hyvä, mutta isä, äiti ja pienet voisivat mennä keräämään, minun täytyi kerätä kasveja vielä. Metsä on erilainen paikka, piti saada 120 kasvia ja kun käveli tienvartta, löytyi liian usein puutarhakarkulaisia eivätkä ne kelvanneet. Kanervan päätin ottaa takaisin tullessa.

Lammella oli yhdessä syrjässä kallionkieleke, siitä kasvoi laiha mänty. Viime vuonna tuota ei ollutkaan ollut, linnunpönttöä. Se oli iso. Ympärillä ei näkynyt mitään lintuja, ehkä poikaset olivat jo lähteneet. Sitten huomasin keltaiset läikät vastarannalla. Syksy on tulossa aikaisin. Menin lähemmäs ja löysin valtavia valokki-läikkiä, melkein pensaita. Olin prässännyt kukan vuotta aiemmin, virallinen nimi oli suomuurain. Joku työkalu jolla muurataan suota.

Taskussa kiemurteli mato, ensin työ ja sitten vasta huvi. Puukko oli taskussa, kalan sisälmykset voisi jättää linnuille. Niitä kyllä oli, ne eivät vain metelöineet enää. Menin takaisin kalliolle ja istuin onkimaan. Ei kuulunut mitään. Jos olisin tässä iltaan asti, joku tulisi lammelle, koska kaikkien on juotava. Vesi maistui suolta. Jätin ongen kallion rakoon, panin kiven päälle ja rupesin syömään valokkeja. Niitä oli aina vain enemmän mitä kauemmas kuljin. Ymmärsin että tästä ei voinut hiiskua muille. Vatsa alkoi täyttyä. Raakoja jäi vielä paljon.

Sitten yhtäkkiä kuului iso loiskahdus. Ehdin kääntyä sen verran että näin jonkun mustan loiskahtavan ylös ja alas juuri siellä missä onki oli, juoksin nopeasti ja ennen kuin ehdin ongen luo, kompastuin puun juureen ja kädet ja pää kastuivat. Samalla se tummanmusta hyppäsi todella korkealle ja onki putosi veteen.

Heittäydyin uimasilleni ja sain ongenvavasta kiinni ja hinasin itseni kalliolle. Siima oli kireä, joku oli toisessa päässä. Sitten tajusin että se ei liikkunut, saman tien näin vedessä vanan joka meni kallion taakse. Vana läiskäytti vettä, näin että sillä oli häntä tai sitten se oli musta käärme. Olin jokin aika sitten lukenut jostain kirjasta mustista mamboista ja että ne osaavat uida, mutta tämä oli kyllä kyy. Tai piisami tai majava.

Otin puukon ja nirhasin siiman poikki. Otus oli pannut koukun johonkin pohjan uppopuuhun eikä sukeltaminen kannattaisi, koska aurinko ei osunut rannalle ja vesi oli syvän mustaa. Ehkä tumman ruskeaa, mutta sitäkään ei nähnyt hyvin. Arvasin että linnunpöntön oli tehnyt isoäidin naapurinpoika, se jonka perhe oli muutama vuosi sitten muuttanut tyhjillään olevan taloon metsän reunassa. Se poika ei koskaan puhunut mitään, ei sanonut edes hei.

Isä olisi vihainen koukun menetyksestä, oli keksittävä tarina. Äiti määräisi pesemään mutaiset vaatteet ja huutaisi kuin sumusireeni. Sitten näin 10 pisteen kasvini.

Se oli vaaleanpunainen lumme. Se ei ollut ulpukka eikä mikään vehkakaan vaan lumme. Katsoin kukkaa pitkään aivan hiljaa paikallani. Sitten alkoi tulla kylmä ja piti lähteä takaisin. Ei olisi mitenkään enää aikaa yrittää saada kasvia kuivatuksi. Ei siinä olisi järkeäkään.

Ainut vaaleanpunainen lumme varmasti koko maassa. Enkä voisi hiiskua siitäkään kellekään.

Korkea ja matala

En jaksa roskaa. Roskaa voi olla aivan missä vain. Mitä väsyneempi olen sitä vihaisemmaksi tulen siitä, mitä minulle yritetään syöttää. Yritystä voi olla kirjoissa, elokuvissa, joku voi jopa netissä syöttää moskaa ja mitä korkealentoisin tavoin, mutta sen vain jotenkin näkee läpi.

Olen saanut lapsena perusteellisen taidekasvatuksen, johon kuului teatteri, konsertit ja taidenäyttelyt. Kasvatuksesta puuttui (joiltain osin) niin kutsuttu todellinen elämä ja se olikin vähän hankalampi asia. Kulttuurikasvatus on muuten yksinkertaista. Lapsi oppii tietynlaisen mallin ja sen läpi tulee kohtalokkaasti nähneeksi lopun elämänsä.

Jouduin lukemaan pikkuveljelle ja -siskolle kaikkea mahdollista. Sitten kun lapsille oli varaa tilata lehtiä, niin yhteisesti tuli Aku Ankka, veljelle Korkkarit ja minulle vähän myöhemmin Kaarina Helakisan toimittama Nasta-nuorisolehti. Ehkä siskolla ei ollut toivomuksia tai ehkä hänelle riittivät Carl Barksin piirtämät sarjakuvat.

Ääneen lukeminen oli opettavaista, koska siinä oppi varsinkin noiden pentujen kysymyksistä. Hyvin samanlaista oli lukea lapsenlapsille. Olisi hauskaa jos kaikki, aikuiset ja lapset kerääntyisivät ennen nukkumaanmenoa kuuntelemaan kun joku lukee. Iällä ei olisi väliä, eikä silläkään jos vanhin alkaa kuorsata ja pienimpiä kannetaan sänkyihinsä. Luetusta keskustelu pitäisi ehdottomasti sallia myös.

Taidan kirjoittaa lehdistä sitä varten, että ne vertautuvat roskaan jollain hämärällä tavalla. Ne ovat selviä ja yksinkertaisia tarinoita elämästä, menneestä, kuvitellusta tai tulevastakin, avaruus- ja ufoaiheitakin olen jossain nähnyt. Ufo-juttujen on täytynyt olla lähinnä amerikkalaista materiaalia. Lukeminen ja mielikuvituksen laukkaaminen jonkun ääntä kuuntelemalla oli fantastista, kuunnelmia tuli radiosta. No, lukemiset olivat fantasiaa samalla tavalla.

Televisiossa alkoi ruotsalainen tai tanskalainen sarja, jossa pienellä paikkakunnalla varastetaan lapsia ja sitten ne lapset oppivat kasvattamaan juuria ja niistä tulee ehkä vähän niin kuin pimeässä kasvavaa jäkälää tai sammalta syvällä maan sisällä. Tai sellaista voi arvella. Sarjaa on ollut kaksi kertaa ja kerrankin se ei tunnu aivan täysin hoopolta. Ehkä 1950-luvun tarinat olivat lapsellisempia?

Kun olin nuori, ruvettiin kaikenlaisia lukemistoja julkaisemaan Oulussa kustantamossa joka oli muistaakseni nimeltään Kolmio-kirja. Tunsin joitain ihmisiä jotka suomensivat joihinkin lukemistoihin tarinoita, myöhemmin olen kuullut että jotkut oikeat kirjailijat kirjoittivat hengenpitimikseen niihin tarinoita. Osasin kieliä koulun jäljiltä niin kehnosti, että ei tullut mieleenikään edes yrittää, vaikka opiskellessa olisi tarvittu kaikki raha. Yksi opiskelukaveri kertoi luottamuksellisesti vuosia jälkeenpäin, että kyllä hän keksi täyttää ne aukkopaikat, joissa aivojen kielikeskus löi tyhjää.

Samoihin aikoihin Kolmio-kirjojen kanssa ja vissiin jo vähän aiemmin alkoi ilmestyä salapoliisikirjasarjoja, yksi oli nimeltään SaPo, mutta oli niitä sitten muitakin. Isä rakasti dekkareita jostain syystä todella paljon ja Agatha Christietä ja muita 1950-luvun rikoskirjailijoita tuli luetuksi kesämökillä kynttilän ja öljylampun valossa silmät ristissä. Huomionarvoista oli, että salapoliisikirjat eivät saaneet tilaa talvikodin kirjahyllyissä.

Suomenope oli sitä mieltä että ne ovat erityisen vahingollisia kirjoja, koska ne saattavat muuttaa moraalia kehnommaksi. Mika Waltari tiettävästi kirjoitti joihinkin viihdelukemistoihin 1930-luvulla, mutta salanimillä. Nyt epäilen että suomenope tiesi paheellisesta rahanansaitsemistavasta, vaikka hän ei puhunut Waltarista sanaakaan. Siitä on saattanut lähteä myös kirjailijan maine lähinnä historiallisten viihderomaanien kirjoittajana. Siis tuosta kirjailijan paheesta.

On näistä tullut varmaan jo liuta opinnäytetöitäkin erilaisista julkaisuista, siis painetuista. Mutta kun otetaan mukaan elokuva, sarjat telkkarissa, netti ja esimerkiksi YouTube, niin siellä on tietenkin vaikka mitä.

Sitten on vielä se kuuluisa hyvä maku. Yksi ystävä välitti käsiinsä saaman lyhyen videon, jonka oli tuottanut firma nimeltä Visit Finland. Siinä kolme neitoa haahuili kesäyössä jossain Kolilla tai missä lie ja esitti jotain todella eksoottista keskiyön valon rituaalia (White Light Magic tms.), jollaista ei kyllä täällä ole ikinä ollut. Ei meillä ole magiaa eikä rituaaleja lukuun ottamatta virallisia kirkkoja ja niiden omituisuuksia, jos jotain on niin se on täällä kyllä aika marginaalista. Kun tutkin asiaa, niin löysin taustalta semmoisen kuin Team Finland-firman, ellei se ole yhteistyökumppani, siis tasaveroinen. Jostain syystä tästä on ollut keskustelua viime aikoina.

En tiedä mistä on kysymys, mutta varmasti siitä kuuluisasta maabrändin kehittämisestä. Matkailuvideoita on ehkä syytä olla, mutta olisi hauska nähdä nykyajan pakanismista kiinnostunut turisti kuljeksimassa Kolin rinteitä toivossa löytää edes pienen harsonrepaleen suomalaisneitojen hamosista, jotka ovat totta kai läpinäkyviä ja lopuksi neidot riisuvat nekin yltään.

Turisti on ilman muuta joku ylensyönyt, sillä on tapana heilutella luottokorttejaan köyhässä maassa. Epäilemättä hän oli myös ymmärtänyt asian niin, että Suomi-neidoilla on – kun ollaan täällä Siperian laitamilla – omalaatuinen tapansa harjoittaa prostituutiota. Ihan turistin sukupuolesta riippumatta.

En ole ikinä ymmärtänyt, mikä voisi olla brändäystä saati että mistä syystä. Ei ole tarpeenkaan ymmärtää koska video ei ollut tarkoitettu suomalaisille. Toivoisin että ne Mika Waltarin hömppäkirjat käännetään mitä pikimmin maailman kielille ja turistit saavat kulttuuriset kompanssinsa siltä suunnalta. Luotan kaikesta huolimatta siihen enemmän kuin kolmen magiaan viehättyneen neidon näytökseen. Olen epäluuloinen senkin vuoksi että uuspakanismin käytön, tämän uskomattoman ihanan neronleimauksen, käsikirjoittajaa ei mainita. Sehän voisi olla työoikeudellinen kysymys tai jollain lailla koskea tekijänoikeuttakin.

Kenellä mahtaa olla copyright Suomen brändiin? Ulkomaalainen ystäväni sanoi että Suomi-video on campiä. Olin unohtanut koko termin. Sitä taidettiin käyttää joskus 1980-luvulla täällä.