Hakemiston ruusu

” Mutta jos  joku seuraa näitä tapahtumia ja haluaa torjua ne, menneisyydestä on siihen turha hakea osviittaa, modus vivendiä - siitä yksinkertaisesta syystä’, ettei sitä ollut silloinkaan  kun menneisyys kaatui nykyhetken reunan yli tyhjiöön ja täytti sen lopulta.” Nabokov: Väärin päin. 1947 (Suom. Heikki Karjalainen, Moebius 2022) s. 66.

Kirjasta ei löydy osviittaa siihen, pitäisikö nimi kirjoittaa noin vai yhteen: väärinpäin. Mutta ainakin tähän mennessä vaikuttaa oikeastaan samantekevältä. Pääsin juuri lukemasta yhtä kappaletta, joka oli uni. Oloni oli sen jälkeen hyvin uninen. Jouduin heiluttamaan päätä ja ja ravistelemaan käsiäni että pääsin irti unesta. Se riivatun kirjailija osasi senkin tempun. 

Taitaa kyllä olla ensimmäinen kirjailija johon olen törmännyt joka tietentahtoen nukuttaa lukijansa. Mutta kyllä syytä on taatusti myös suomentajassa: toimii!
Tietysti tulin ajatelleeksi myös Möbiuksen nauhaa. Möbius tuskin liittyy erityisesti Naboviin kuitenkaan. En muista matematiikkaan, fysiikkaan tai kemiaan liittyviä juttuja siitä Nabokov Nabokovista- opuksesta. Mutta perhosia Nabokov rupesi tutkimaan jo aikaisin, käsittääkseni jo koulupoikana. Perhostutkijat ovat englanniksi lepidopterists. Latinankielinen nimi on todennäköisesti jotain siihen suuntaan.
Nabokov vaivaa jossain määrin edelleen. Pian on vietävä kirja takaisin kirjastoon, on siis tarkistettava joitain asioita vielä.

Mutta ensiksi sitaatti Nabokovin esipuheesta:
”Bend Sinister (romaanin alkuperäinen nimi) tarkoittaa vastapalkkia tai -jännettä, joka kulkee vaakunan vasemmasta yläkulmasta oikeaan alakulmaan (ja jonka yleisesti mutta väärin uskotaan ilmaisevan aviotonta syntyperää). Nimen on tarkoitus viitata heijastuksen katkaisemaan hahmoon,vääristymään olemassaolon peilissä, elämän kääntymiseen väärään suuntaan, uhkaavaan peilikuvamaailmaan. Huono puoli nimessä on, että vakavamielinen lukija, joka etsii romaaneista ’yleispäteviä totuuksia’ tai ’inhimillisyyttä’ (suurin piirtein sama asia), saattaa uskoa löytävänsä tästäkin.”

Suosittelen olemaan lukematta Nabokovin esipuhetta ennen romaania. Siitä ei ensinnäkään ole minkäänlaista hyötyä, koska Nabokov on sinnikäs pitäessään kaikki kirjailijan oikeudet ja vääryydet itsellään. Niin pitääkin. Silti minulle syntyi mielikuva, tulee yhdistäneeksi Nabokovin pakolaisen tai muun maahanmuuttajan kohtaloon. Esipuheen lukeminen saattaa sotkea lukemista.

Tulevat mieleen Šolzhenitsyn, Joseph Brodsky ja Bertolt Brecht nimenomaan Yhdysvaltain kirjailija-pakolaisina. On heitä aikamoinen lauma, koska esimerkiksi juutalaisvainoja on ollut kaikkialla vanhalla mantereella. Pakolaisuus on armoton kohtalo. Sitten: vain pieni osa pakolaisista rupeaa kirjailijoiksi, mutta heidän on pakko. Kirjoittaakseen pitää säilyä hengissä. Hengissä säilyäkseen on säilytettävä hermonsa eikä saa suistua hulluuteen. Nabokov kirjoittaa vallankumouksesta, joka alkaa heti syödä lapsiaan.

Jostain syystä vallankumoukset näyttävät heti brutaaleimmat piirteensä. Samalla kumouksen johtajissa näkyy sekavuus ja harhaisuus, joka on ehkä vähäisempää esimerkiksi poliisien ja sotilaiden parissa.  Kirjan päähenkilö Krug on filosofian professori.

Bend Sinister on suomennettu nimellä Väärin päin. Suomentaja on nimeltään Heikki Karjalainen ja kustannusyhtiö on nimeltään Moebius, nimi kirjoitetaan suomeksi Möbius (ks. esimerkiksi Möbiuksen nauha tai sitten Kleinin pullo). Suomennos on juuri ilmestynyt. Ajattelen että kustantamon nimi sopii oikein hyvin Nabokoviin. Hänen kanssaan on oltava varovainen ettei rupea innostuksissaan uskomaan lukemaansa. Lukija saattaa joutua pulloon josta ei ole kovin helppo löytää enää ulos. Esipuheessaan Nabokov (päivätty Montreux’ssa, 9. syyskuuta 1963) kertoo joitakin kirjallisia varkauksiaan, joita tuntuu olevan paljon. Kuuluvat asiaan tottakai.
Koska en osaa venäjää, en tietenkään tunnista mitä slaavilaista kieltä Nabokov käyttää kuvatessaan diktatuuriksi muuttunutta maata, jossa päähenkilö Krug asuu. Mutta Nabokovin verbaaliakropatia on läsnä myös suomennoksessa. Ei ole ollut helppo työ suomentajalla. Tältä näyttää usein monikielinen teksti suomeksi:
”David on myös vilustunut [ist auk beterkeltet], mutta emme me sen tähden palanneet takaisin [züruk]. Mitä [tšto biš] sanoitkaan harjoituksista [repetitsija]?”

Tuossa repliikissä on saksaa (?) ja venäjää (?), ja varmaan puhekieltä ellei sitten Nabokovin omaa kieltä. Entä mistä harjoituksista on puhe? Suomentaja on jättänyt suomentamatta muut kuin englanninkieliset sanat. Tekstissä näkyy päähenkilön Krugin yliopistotausta ja viittauksia aivan mihin vain, kirjallisuuteen taiteisiin ja kaikkeen mahdolliseen. Kirja on luettava hitaasti. Jos yrittää harppoa, löytää itsensä täysin eksyksissä tarinassa. Tarina on kyllä olemassa, mutta se on hyvin tiheä.

Krugin tarina tulee päättyy niin kuin tarkkaavainen lukija olettaa sen päättyvän. Eksytystä kyllä riittää 273 sivun mittaan.  Sen jälkeen tulee aivan toinen tarina: ”Vanen sisarukset”.  Tarinan Nabokov kirjoittaa vuonna 1951 ja sanoo lyhyessä esittelyssään:
”Kertojan ei ole tarkoitus ymmärtää, että kuolleet nuoret naiset ovat käyttäneet tarinan viimeistä kappaletta akrostisesti osoittaakseen vaikuttaneensa yliluonnollisesti tarinan kulkuun. Tätä nimenomaista temppua voi kirjallisuudessa yrittää vain kerran vuosituhannessa.  Onnistuiko se, on kokonaan toinen kysymys.”

Kirjaston kirja pitää viedä huomenna takaisin. Joku on varannut sen. Netistä löytyi selitysyritys: ”akrostinen on runo, jolla on erityispiirteitä siitä, että ensimmäisten sanojen kirjaimet tietyissä paikoissa tarjoavat ’piilotetun’ viestin. Ne voivat olla nimikirjaimia, väli- tai lopullisia.” Tässä tapauksessa ehkä temppu ei joko onnistunut tai sitten minulla on väärät silmälasit päässäni.

Nabokov tuskin on aivan tuntematon suomalaisellekaan lukijakunnalle. Minulla on suomenkielisen proosan kirjahyllyssäni Nabokovin omaelämänkertaromaani nimeltä ”Nabokov Nabokovista”, jonka suomensi Juhani Jaskari (Gummerus 1968), jossa kirjailija kertoo päätymisensä maanpakolaiseksi ynnä lapsuutensa ja nuoruutensa, kirja sopii myös sille jota kiinnostaa venäläinen kulttuurihistoria ylipäänsä. Kirjan nimiösivun takana on suomennetut Nabokovit siihen saakka: Lolita 1959, Sebastian Knightin todellinen elämä 1960, Nabokovin tusina 1961, Naurua pimeässä 1962, Lahja 1965, Lužinin puolustus 1966, Silmä 1968 ja Nikolai Gogol 1963 (viimeksi mainittu on kirjailijaelämänkerta).

Englanti ei kyllä ollut kovin tuntematon kieli Nabokoville, kuten omaelämänkerrassa näkyy: Vladimirilla oli englantilainen lastenhoitaja ja lisäksi ranskalainen kotiopettaja. Hän muutti Sveitsin ranskankieliseen kantoniin viimeisiksi elinvuosikseen. Omaelämänkerrassa on myös hienoja mustavalkoisia valokuvia venäläisestä säätyläisperheestä.

Uutisista näkyy tämänkertainen Venäjän tila ja sillä on yhteys Krimin niemimaahan, missä rajat kulkevat. Tulen ajatelleeksi Krimiä, jossa Tšehov hoiti keuhkotautiaan sanatoriossa, hän kirjoittaa kohtauksen jossa Mustameri on läsnä:
”Tultuaan kaupungin ulkopuolelle hän alkoi erottaa tien ja nähdä sauvansa; mustalle taivaalle ilmestyi sinne tänne sameita laikkuja, pian kurkisti pilvien lomasta myös tähti ja vilkutti arasti silmällään. Diakoni käveli korkealle kallioisella rannalla eikä nähnyt merta; se uinui alhaalla, ja sen näkymättömät laineet iskeytyivät raskaasti rantakiviin ja aivan kuin huokailivat: oh-hoh! Ja kuinka hitaasti! Kun laine oli paiskautunut rantaan, diakoni ennätti ottaa kahdeksan askelta, ja vasta sen jälkeen iskeytyi toinen, kuuden askelen kuluttua kolmas. Alhaalla ei näkynyt mitään, vain pimeästä kantautui meren laiska, uninen kohina, ja aika tuntui loputtoman pitkältä, määrittelemättömältä, samanlaiselta kuin silloin kun Jumalan henki leijaili kaaoksen yllä.”  (Tšehov: Kaksintaistelu. Suom. Juhani Konkka, Karisto 1960)

Nabokovin omaelämänkerran esipuhe päättyy kuvaan Mustanmeren tuulesta samoin. Sen vuoksi Nabokovilla ruusu kiipeää kirjan hakemistosta ulos ja tuoksuu:
    ”Through the window of that index
        Climbs a rose
    And sometimes a gentle wind ex
        Ponto blows”




Lenni ja kehityskeskusteluja

Tänään on ollut työpäivä jo varhain yöllä. Olen nähnyt mietityttäviä unia ja alan vasta nyt herätä, kello on kohta 3 iltapäivällä. Olen palvellut kissaa parhaani mukaan. Lenni ei puhu. Mutta aika nopeasti olen kumminkin oppinut tulkitsemaan hänen häntänsä, korviensa ja silmiensä kieltä. Aina en lue oikein: silloin hän suvaitsee upottaa terävät hampaansa tai kyntensä lähinnä olevaan ruumiinosaani.

Lenni saa aika säännönmukaisesti hepulikohtauksia, mutta kun olemme katsoneet miten hän liikkuu, niin olemme aika varmoja siitä, että kissa on edellisissä kodeissaan saanut juosta milloin tykkää ja lihakset ovat kunnossa. Ehkä hän on kotoisin maalta? Ja jos ei olekaan, niin kaupunkilaisjärkeä hänellä on vaikka kuinka. Ja päättäväisyyttä. Jos me emme ymmärrä mitä hän tahtoo niin pian ymmärrämme. 

Kuuntelin radiosta uusia äänilevyjä (Kare Eskolan ohjelma). Minulla on viimeiset pari vuotta ollut pitkiä ja paksuja kirjoja työprojekteina, joten lehtiä on siunaantunut luettavaksi. Toimitetut ohjelmat toimivat hyvin, koska kun musiikkitoimittaja puhuu, panen lehden sivuun ja kuuntelen, sitten kun musiikki alkaa, luen uudestaan. Vaikka toimittajat eivät ehkä olekaan kirjoittaneet juttujaan katkottavaksi, niin otan sen oikeuden.

Luin ulkoministeriön tiedotuslehteä nimeltä Kehitys. Siinä on artikkeleja kehittyvien maiden suunnalta ja etenkin kehitysyhteistyöstä. Ennen kehittyviä maita kutsuttiin III maailmaksi. Joskus 1960-luvulla meillä oli I maailma (johon Suomi luettiin kuuluvaksi, jostain syystä), sitten oli II maailma, johon kuuluivat esimerkiksi sosialistiset maat ja sitten oli vielä III maailma: suuri osa oli kolonisoituja maita, jotka olivat itsenäistyneet tai juuri itsenäistymässä.

Olin kiinnostunut siitä, mitä kuuluu III maailmalle. Kun olin keskikoulussa 1950-luvulla, meille opetettiin että Afrikan kartassa on valkoisia läiskiä. Kartoissa Aasiassa, Etelä-Amerikassa ja Afrikassa, etenkin sen sisäosissa, oli tosiaan valkoisia läiskiä. Niiden tuntien jälkeen lukioon asti ne läiskät alkoivat pienentyä ja sitten niille alkoi löytyä myös nimiä.

Historiantunneilla kerrottiin siirtomaista. Olin lapsena käynyt kaupoissa joiden kylteissä luki siirtomaatavaroita. Kysymyksiin siitä, mitä siirtomaatavarat olivat, ei tullut selvää vastausta. Suomen historiassa taidettiin kertoa että Suomella ei ole koskaan ollut siirtomaita.  Sittemmin olen kuullut että saamelaiset Lapiksi kutsutulla alueella ovat asiasta eri mieltä.

Tähän jollain tavalla liittyy meidän pikkuperhettämme kohdannut onni: ovat sentään egyptiläiset appelsiinit päässeet tänne asti (Lenni ei kyllä niitä syö, päinvastoin alkaa ankarasti aivastella ja perääntyy hajun haistaessaan aivan kuten kaikki muutkin kissamme). Niiden laatikoissa ei enää ole egyptiläisiä leimoja kuten Nefertitin profiilikuvaa, mutta ilmeisesti Niilin deltan osuuskunnat ovat saaneet nyt jakelijoiksi espanjalaisia. Pari vuotta sitten niissä luki Outspan. Se taas oli eteläafrikkalainen tuotemerkki.

Muistan sen niiltä ajoilta kun 1970-80-luvuilla oli eteläafrikkalaisten appelsiinien boikotti. Se osaltaan vaikutti apartheidin loppumiseen. Apartheid oli Etelä-Afrikan valtion virallista rotusyrjintää, jonka mukaan mustat, ruskeat ja valkoihoiset ihmiset asuivat ja tekivät työtä eri paikoissa. Valkoihoiset olivat niitä, joilla oli rahaa, parhaimmat asuinpaikat ja jotka johtivat maata. Ruskeaihoiset kävivät kauppaa ja moni heistä oli alunperin kotoisin Intiasta. Mustat olivat alimpana ja heitä määrättiin bantustaneihin joista he eivät saaneet vapaasti muuttaa pois. Oli heitä paljon apartheidinkin jälkeen kotiapulaisina ja renkeinä.

Nefertiti-appelsiinit tulivat useimmiten ennen joulua. Nyt on tammikuu 2022. Mutta appelsiinit maistuvat edelleen yhtä hyviltä kuin ensimmäiset koskaan syömäni appelsiinit, joita saatiin 1950-luvun alussa.  Appelsiinit saivat lapsen kehittämään tarinoita mielessään, niitähän myytiin siirtomaatavarakaupoissa. Kartan valkoisten läiskien hedelmiä!

Näiden kahden aikuisen kannalta jälkiruoka on sitten selvä ehkä kuukauden ajan. Kissat eivät syö jälkiruokaa. Joskus ne syövät ruohoa, jonka tarkoitus on kauniisti sanoen puhdistaa vatsa. Ihmisille tulee hommaksi mattojen puhdistaminen oksennuksista. Kissat siis tarvitsevat jälkiruuakseen silloin tällöin rönsyliljan lehtiä, mutta myös traakki- eli lohikäärmepuun lehdet käyvät.

On merkillistä, että edelleen kehityskeskusteluissa on puhuttava demokratiasta tai sen vajeesta. Minusta koulu opetti siihen, että jos kerran meidän yhteiskuntajärjestelmämme on demokraattinen, niin se on ehdottomasti sitten maailman huippua. Nyt on tosin jossakin esitetty epäilyksiä siitä, ettei YK ole nimennyt Suomea maailman onnellisimmaksi maaksi vaan joku mainosyritys (?) olisi toistuvasti, viitenä vuonna peräkkäin tullut siihen tulokseen ja YK:n onnellisuusvirasto olisi kuuluttanut tästä koko maailmalle. Sen käsityksen olen saanut että yksi kriteeri olisi maan demokraattisuus.

Ehdin lukea Kehitys-lehdestä (joulukuu 2021) Teppo Eskelisen esseen ”Mitä tarkoitamme demokratialla ja keille se kuuluu?”. Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden lehtori Itä-Suomen yliopistossa, yhteiskuntafilosofian dosentti. En ole varma siitä mitä tarkoittaa yhteiskuntafilosofia. Ehkä se on jotain sosiologian ja filosofian välissä? Juttu on hyvä.

Vuosikymmenestä toiseen tämä ongelma näkyy ja tuntuu. Sain takaisin kirjahyllyyni Matti Pulkkisen romaanin nimeltä ”Romaanihenkilön kuolema”, joka ilmestyi joskus 1980-luvun puolivälissä. Siinä kirjassa, joka piti lukea heti uudelleen, ovat juuri demokratia-kysymykset tärkein juttu. Pulkkinen kulkee autofiktiivisen oloisesti Pohjois-Karjalasta Tansaniaan ja Sambiaan ja sitten Ruotsin kautta Suomeen ja miettii miten kehitysapu toimii. Yksi kuva jäi mieleen: Valmetin traktori ruostumassa jossain satamassa.

Siinä voi olla kyse demokratiasta. Mutta voi se olla myös kulttuurinen juttu, esimerkiksi kysymys perheen sisäisestä tasa-arvosta. Naiset kuokkivat maata ja miehet pitävät siestaa puiden varjossa. Sensuuntaisia tarinoita on Anni Sumarin toimittamassa ja suomentamassa afrikkalaisten tarinoiden kokoelmassa nimeltä ”Daki, Daki” (Ducky, ducky?) (Sanasato 2015). Kirja ei ole mitenkään kitkerä tai katkera vaan hauska, tuntuu kyllä jostain syystä naisten näkökulmasta kerrotulta. Siellä Sierra Leonessa tai Beninissä, jossain päin Länsi-Afrikkaa, naiset puhuvat ja kertovat tarinoita. Ehkä he peräti laulavat niitä?

Siis: se traktori jäi ruostumaan satamaan sen takia, että miehet eivät oikein olisi selvinneet vaimojensa ja tyttäriensä kanssa? Olisi tullut avioeroja? Mies ei olisikaan voinut ottaa toista tai peräti kolmatta vaimoa sen takia, että kylän piti maksaa traktori, sen varaosat ja bensa? En tiedä miten Suomen kehitysapujoukot reagoivat tietoon ruostuvasta traktorista. Ehkä traktori oli annettu kehitysapuna juuri siksi että naisten ei tarvitsisi kuokkia maata ja järjestää ruokaa kylälle? Jos he olisivatkin halunneet käydä koulua? Ja tartuttaisivat oppimisen taudin tyttäriinsä?

En tiedä kuuluvatko perheen työjärjestykset kulttuuriantropologiaan, mutta oletan että kuuluvat.  Niistä ainakin Margaret Mead kirjoitti kirjassaan Coming on Age in Samoa. Kirjasta riitti meteliä vuosikymmeniksi sittemmin. Epäiltiin, että tytöt olivat petkuttaneet viatonta ja sinisilmäistä nuorta antropologia. Sitten oli koulukuntia, joiden mielestä Samoan haastateltujen tyttöjen suvut olisivat käskeneet heidän viedä anteeksipyyntönsä petkutuksesta Meadin korviin.

Parin viime vuoden aikana huomattiin, että maailma ei ole erityisen demokraattinen. Esimerkiksi Afrikassa ei ole ollut covid -pandemian rokotteita niin paljon kuin heidän väestömääränsä olisi tarvinnut. Rikkaat maat halusivat kaikki itselleen. Viimeisin virusvariantti oli sopivasti lähtöisin Etelä-Afrikasta. Ehkä demokraattiseen luonteenlaatuun ei kuulu solidaarisuus?
Vaikuttaa siltä että keskinäinen ymmärtämys ei ole edistynyt. Sitten: koska kysymys on kulttuurista, niin tuskin yhteistyöhön voidaan oppia asettamalla rangaistuksia, poistamalla ei-demokratiat ja aivan ehdottomasti yhteistyön piiristä. Antaa ihmisten tulla sitten omillaan toimeen kun eivät suostu muuttumaan.  Eskelinen kirjoittaa:

”Ylimielisen ja paikallisia olosuhteita ymmärtämättömän demokratiatyön ainut vaihtoehto ei voi olla se, että globaalin Etelän demokratialiikkeet hylätään ja tuomitaan kulttuurisista syistä epäonnistumaan.” (Kehitys, joulukuu 4. 2021)

Sitä kuusta kuuleminen

Kuuntelin radiosta Tiedeykkösen ohjelman Kumranin käärölöydöistä. Tajusin vasta nyt syyn siihen miksi jo aika varhaisessa vaiheessa kuulin niistä löydöistä myös Suomessa. En hirveästi kiinnittänyt niihin huomiota, mutta  siitä lähtien on päässäni pyörinyt aina välillä uskontotieteellisten nimitysten sekametelikeitto:  gnostilaisuus, essealaiset ja sitten alkoivat tulla julkisuuteen myös väärennökset.

Joku uskontotieteilijä tai vaihtoehtoisesti eksegetiikko, suomalainen, on ollut yksi niistä tutkimuksen aloittajista. Nimen jo ehdin unohtaa, mutta paljon mielenkiintoisia juttuja siellä kyllä oli, kuuluivat käyttävän termiä Jeesus-liike. Mutta ne alkuperäiset löydöt olivat jo 70-60-luvulta eaa, joten kyllä niissä on kysymys tietysti juutalaisuuden erilaisista liikkeistä. En ollut tajunnut sitäkään että siellä on ollut, siis Palestiinassa, myös vastarintaliike Rooman valtaa vastaan myös.

Meillä on englanniksi joitakin noiden käännösten tekstejä kotona. Täytyy katsoa missä ne on koottu. Sen kyllä muistan jostain uutisistakin että Raamatun tutkimus on nopeata ja kiihkeätä juuri Amerikassa, koska siellä on niin paljon kirkkoja ja noita fundamentalisteja, joista joillakin on järkeäkin päässä. 

Nyt kun on vaihteeksi lusittu joulupyhät, satuin törmäämään tilastoon jonka mukaan ihmisiä on eronnut paljon kirkosta. Siitä on tullut paljon fundamentalistisempi kuin se muuten olisi. Meillä on kaksi kansankirkkoa, ortodoksinen ja evankelisluterilainen, joita valtio rahoittaa koko ajan. Valtio hyväksyy kirkon määräykset, koska kirkko on itsenäinen. Se ei vain tulisi toimeen ilman valtionapujärjestelmää. *Jos* kaikki tapauskovaiset luopuisivat kirkosta, niin vähemmistö ei enää pystyisi päättämään asioita. Valtio ja eduskuntalaitos tajuaisi että siinä tapauksessa sen olisi avustettava kaikkia uskonnollisia järjestöjä, vaikka olisivat mitä.

Luin pyhien aikaan Anna Kontulan Pikkuporvarit-kirjan, joka oli hieno opus ja kertoi juuri kaikenlaisesta tapa-kansalaisuudesta − jonkinlaista tapa-ihmisyyttäkin voi uumoilla. Isäni sanoi olevansa agnostikko, mutta hänen oli kuuluttava kirkkoon, koska muuten hän ei olisi voinut olla yksityisen oppikoulun vanhempi lehtori. Eikä perhe olisi tullut toimeen. Isän kanssa oli keskustelu käynnissä koko lapsuuden ajan. Kun se opetti historiaa, niin sille tuli  siinä ohessa tärkeäksi filosofia, joka on tieteiden keskiössä. Uskominen ei ole ajattelua, vaan jonkinlaista vaistonvaraista joukossa kulkemista. Filosofiassa pitää väitellä toisten kanssa ja sitten siitä alkaa tulla käsitettäviä järjestelmiä niin kuin moraali ja yhteiskuntajärjestys. Niiden isän mielestä pitäisi olla kaikkien ihmisten elämän pohjana.

Minulla alkoi kuulo mennä ja isä piti minulle tuntien mittaisia luentoja. Se seurasi minua, kun äiti oli jossain pienempien lasten kanssa. Yritin sanoa että läksyjäkin olisi tehtävä.  Päädyin sitten syyttämään isää kun sain ehdot saksasta ja algebrasta. Sama toistui seuraavana vuonna: ehdot geometriasta ja ruotsista. Minulla on vieläkin sitä perua logaritmitaulukko eteisen kirjahyllyssä. Yritin kysyä isältä että mihin filosofian suuntaukseen matematiikka kuuluu.

Se kertoi että se on täysin puhdasta ajattelua. Siinä ei häiritse enää mikään epäolennainen. Se pahoitteli että Pythagoraasta on säilynyt niin vähän oikeaa ja varmistettua tietoa. Minulle olisi tehnyt hyvää lukea tiedemiesten historiaa. Jäin miettimään siinä sellaistakin, että ehkä tulevaisuudessa voidaan nähdä miten aivot toimivat ja sieltä sitten näkyy koko filosofian rakennelma kuin pieni kreikkalainen marmoritalo pylväineen. Löysin tietysti vasta nyt sellaisen suomalaisen kirjailijan kuin Fredrik Långin romaanin (?) nimeltä ”Elämäni Pythagoraana”. Pythagoras on siis vasta nyt alkanut jollain lailla tulla eläväksi. En minä niitä kolmioita osaa laskea vieläkään. Kirja palautui jo kirjastoon, mutta päädyn suosittelemaan sitä.    

Kuuntelen toista päivää Beethovenin jousikvartettoja. Näistä kertoo konserton vaihtuessa Minna Lindgren, tuo musiikin maisteri. Hän sattuu olemaan myös kirjailija, joten esittelyt ovat hyviä.

Tiedän kyllä että Beethoven on kärsinyt juuri samoista kamaluuksista kuin minäkin. Kuuntelen osiota jonka nimi on ”Sairaus”, ja säveltäjällä sairaudet johtivat kuurouteen. Minä olisin kuuro, ellei tässä välillä olisi kehitetty kuulokojeita, jotka toimivat pattereilla.  Meillä on myös onneksi olemassa melkein ilmainen kuulonhuolto. Koska kuulopoli toimii sairaalassa, tutkimuksista on maksettava. Mutta siellä ei tarvitse ravata yhtenään, koska kun kuulokoje vaihdetaan parempaan, niin  sillä kuulee jonkin aikaa, kunnes kuulo häipyy taas.

En käsitä miten Beethoven on selvinnyt. Minä en kuule puhettakaan ilman kojeita, joita on siis kaksi, yksi kummassakin korvassa. Musiikin ja television kuunteluun tarvitsen induktiosilmukan. Nyt istun tässä ja kirjoitan. Jousikvartetot soivat tietokoneella. Koska huushollissa asuu kaksi muutakin, mies ja kissa, jotka tahtovat kuunnella, en voi käyttää induktiosilmukkaa. Rahalla voisi saada induktiosilmukan koko asuntoon. Toistaiseksi tämän on nyt kyllä riitettävä. Loppuelämäksi ehkä käy implantti,  jos sellainen minulle sallitaan.

Musiikissa induktiosilmukka ja kuulokojeet saattavat aiheuttaa aikamoista vääristymää säveleissä. Sävelkorvan kuolema tapahtui kohdallani samaan aikaan kun ensimmäinen kuulon huononeminen. Tottakai: ei kuulo erittele erimuotoisia ääniä, samaa ääntä ne ovat vaikka tulisivat omasta suustani. Olin lapsena kirkkokuorossa, kanttori ohjasi minut ovelle, kun lauloin väärin. Hän tosin ei kertonut miksi minun piti lähteä. En sitten myöskään pitänyt enää musiikkitunneista koulussa.

Joka tapauksessa: kun tietämys sairauksista lisääntyy, tulee sitten myös hoitokeinoja. Muistan nähneeni vanhan miehen lapsena isän äidin luona, ellei se mies sitten ollut jossain talossa, jossa käytiin kylässä: hän kuunteli korvanaan lehmänsarvi. Mamma kertoi että semmoisilla myös ruokittiin vauvoja ennen aikaan. Sitten kymmenen vuoden päästä mies oli saanut kuulokojeen, jonka patteri oli valtavan kokoinen ja sitä mies piti puvun taskussa.

En ole varma siitä oliko se sama vanha mies. Olin lapsi, nuoruuden kynnyksellä. Lisäksi se kylä ei ollut hirveän iso ja ihmisissä oli paljon samaa näköä. Se on voinut olla sukunäköäkin. Oma kuuloni oli jo häipymässä silloin. Jyväskylän korvalääkäri kertoi että vanhemmiten kuulo sitten menee. Se kerrottiin kun olin keskikoulun I luokalla. Mutta omaan vanhuuteeni oli aikaa vaikka kuinka paljon. Vaikka läheskään kaikki eivät elä vanhoiksi.  Se olisi tuurista kiinni.
 
Beethovenin jousikvartettoja selostaa musiikkimaisteri Minna Lindgren ja kertoo, miten taiteileminen kuurouden kanssa onnistui. Vuosi on ollut jotain 1814, en ole varma kuulinko oikein. Ymmärsin asian jotenkin niin, että kun Beethovenin kuulo meni niin hän alkoi säveltää aivan vimmatusti.  En ymmärrä miten hän siihen pystyi. Minusta nuo jousikvartetot kuulostivat hyvin modernilta musiikilta. Niissä oli ääntä ja hurjuutta ja niiden keskellä kauneutta.
Beethoven on hyvä säveltäjä tähän pandemian keskelle: on muistettava ettei 1800-luvun alkupuolella ole ollut juuri rokotuksia eikä lääkkeitäkään. Olisiko mahdollista että rokotuksesta kieltäytyvät ihmiset voisivat oppia jotain Beethovenin musiikista? 

Kvartettoja soittaa Kamus-niminen jousikvartetti ja ne ovat Ylen Areenalla. Olen miettinyt sitä nimeä. Kamu tarkoittaa kaveria. Mutta en tiedä mitä tuo s-kirjain lopussa tarkoittaa. Joko että olemme sun kavereitas tai sitten se on englanninkielisiä puolikielisiä varten monikko. Kvartetti, neljä ihmistä soittamassa: soittavat  yhteen todella hienosti.

Hämärää

Olen hyppinyt viime aikoina kirjojen väliä. On niin hämärää että ei näy mitään selvää linjaa niissä jutuissa. Tietysti saan ne mahtumaan omaan päähäni ja joku kirjoitti tottakai joulunaikaisista nostalgisesti. Asteita noissa muisteluissa on, aina  kova pakkanen. Silloin oli lapsuus. Nyt uhkasivat pakkasilla sääennusteessa.

Yritin ottaa valokuvan Lenni-kissasta, mutta useimmiten se käänsi päätään juuri kun kamerasta kuului klik. Ei tänään ole ollut muuta kuin hämärää. Kissa oli herätettävä tai muuten se nukkuu koko pimeän kauden. Se ei ole linssilude ja se sopii nuorelle kollikissalle oikein hyvin, ei sen tarvitse meillä asuessaan totella ainakaan kameraa.  Tulevat ensimmäiset talvipyhät juuri tämän kissan kanssa.

Pääsin juuri kuuntelemasta Ruben Stillerin ja hänen vieraidensa höpötystä  punaisista joulupukeista ja joulun ajan muistoista. Stillerillä oli muisto harmaasta joulupukista. Minä en ole nähnyt pienenä harmaata joulupukkia vaan semmoisen lampaanvillaisen. Se ei ollut harmaata vaan vaaleanruskeaa. Semmoista läikikästä. Käsitykseni mukaan suomalaiset lampaat ovat kumminkin olleet harmaita. Ehkä niissä on sekoitusta valkoisiin lampaisiin, vaikka en tiedä missä päin semmoisia on lähialueella ollut.  

Olen käynyt lapsena keräämässä kerppuja lampaille. En voi olla täysin varma siitä, mistä muistikuvani joulusta tulee,  mutta lampaat olivat harmaita. Kaiken järjen mukaan se  joulu oli vuonna 1947, jolloin olen ollut muuttamassa Mikkelistä Sukevalle ja välillä on pitänyt olla joulua jossain.  Paikka oli äidinäidin talo. Siellä oli olkia tuvan lattialla ja joulukuusi, jossa ei ollut kynttilöitä, vaan vöinä kaikkia eri maiden lippuja. Olkia ei ollut takan lähellä, ettei siitä lentäisi kipinöitä ja talo palaisi.

Jossain vaiheessa pitkää ja pimeää iltaa porstuassa alkoi kolista ja sieltä tulla könysi semmoinen vaalean lampaanvillainen otus.  Sillä oli päässään sarvet. Olin minä jo pukkejakin nähnyt, joidenkin vuohien laumassa oli myös pukkeja. Nykyään Gävlessä on olkipukkeja ja jostain syystä joku sytyttää niitä palamaan melkein joka joulu. Oli ollut muutama joulu ilman että niitä oli poltettu mutta tänä vuonna se on taas poltettu. Kai siitä on jäänyt jonkinlainen tukiranka. Mikä niitä siellä Gävlessä vaivaa? Siis ihmisiä?

Sillä lammaspässillä oli kävelysauva ja se kysyi kilttejä lapsia. Minä näin sen ja huusin että ”Isä!”.  Isä kysyi että onko sinun isäs kiltti lapsi? Muut aikuiset alkoivat puhua pälättää ja ihmettelivät minne se sun isäs on mennyt. Muistan lievän epävarmuuden tunteen, koska kyllä se oli isä. Olin tullut tuntemaan että  aikuiset touhuavat omituisia, niin en sitten ottanut osaa höpötykseen. Istuin isoäidin sylissä.

Kattohirressä oli suuri öljylamppu ja toisen hirren päässä oli joulukaktus, joka kukki. Siinä oli punaiset kukat. Nykyisessä joulukaktuksessani on vaaleanpunaiset kukat, häivähdyksiä samansävyisestä punaisesta, mutta tällä nykyisellä kaktuksella on kerroshameet päällään. Se näyttää aivan sifonkihameelta.

En pidä joulusta. Yksi tuntemani lapsi sanoi että joulu on hieno juhla kun Jeesus tuo lahjoja. Kirkon suunnasta tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä. Sillä isoäidin tupaan tulleella pässipukilla oli pärekori kädessä ja päreinen reppu selässä. En muista mitä lahjoja on ollut. Vuonna 1947 on ollut vielä sodanjälkeinen pula-aika. Sen tiedän että esimerkiksi suklaata tai marmeladia ei ole ollut.

Jossain kaupassa on voinut olla siirappinekkuja, mutta se edellytti sitä että kauppias on saanut jostain siirappia. Minulla oli kyllä aina villaiset sukat jalassa, joten todennäköisesti joku on kutonut minulle sukat.  En ole todennäköisesti ymmärtänyt käsitettä lahja. Ilman villasukkia olisi joka tapauksessa ollut kylmä.

Se lampaanvillainen isä hävisi siitä pian ja ruvettiin ison porukan kanssa syömään tuvan pöydän ääressä.  Minulla oli oma tuoli, sellainen kääntötuoli jonka sai istuimeksi ja sitten istuimeksi ja pöydäksi. Se istuin-pöytä oli matala, pelkkä istuin oli korkea. Siinä oli pyörät alla, ja kun se oli matala, joku aina työnsi minua paikasta toiseen. Osasin kyllä kävellä. Se istuin oli hyvä koska yletyin pöydälle. En muista mitä ruokaa on ollut.

Söin kyllä niihin aikoihin, lopetin syömisen vasta 10-vuotiaana. Aloitin sitten uudestaan muutama vuosi sitten, niin että siitä ei ollut minkäänlaisia ongelmia. Huono syöminen ei ole oikein hyvä luille, sanoivat kirurgit ja hoitajat joskus melkein kymmenen vuotta sitten. Niitä ei ollut sanomassa yhtään mitään silloin kun olin 10-vuotias.

Nyt ulkona sataa lunta. Ei ole yhtään niistä ihmisistä enää elossa jotka muistan siitä joulusta siinä isoäidin maalaistalossa.  Niistä joku olisi voinut väittää tuota kertomusta vastaan. Ei ole edes niitä, jotka muistaisivat miltä tuntuu matkata joulukirkkoon reellä tiukasti vällyihin pakattuna ja tähtitaivas pään yllä. Ne valaisivat tarpeeksi ja lumi. Matkaa kirkkoon oli melkein 10 kilometriä. Olen mitannut sen sitten kun sain auton, mutta siihen oli vielä matkaa. Kirkkoon piti lähteä suoraan unilta heränneenä.

Mutta vaikka en ole kuunnellut kuin Ruben Stilleriä, niin sekin oli tarpeeksi että muistin tähtitaivaan. Minulla on pöydän kulmalla satunnaisesta keskustelusta muistin tueksi Osip Mandelstamin kirja nimeltä Ajan kohinaa (saksankielisestä laitoksesta Rauschen der Zeit suom. Aarno Peromies lukuunottamatta ”Egyptiläistä postimerkki” -kertomusta, suom. Esa Adrian, Delfiini-sarja, Otava 1972). Tässä pieni ote tarinasta nimeltä ”Suomi”:

”Minusta tuntui aina hämärästi siltä, että Suomella oli pietarilaisille jokin erityinen merkitys, että sinne matkustettiin vetämään kasvojen ylle kulmakarvoihin saakka tuo syvällä riippuva lumitaivas, nukahdettiin pienissä majataloissa, joissa vesi kannuissa oli kuin jäätä, ja lopulta yritettiin ajatella sitä, mitä ei Pietarissa voitu ajatella loppuun saakka. Minäkin pidin tästä maasta, jossa kaikki naiset olivat mallikelpoisia pyykkäreitä ja jossa ajurit ulkonäöltään muistuttivat senaattoreita. ”

Hiljaiseloa

On vaikea kuvata eilen kokemaani elokuvailtapäivää, tässä aivan vain kotona. Oikeastaan kun mietin sitä, aivan ensimmäiseksi mieleeni tulee Buñuelin ”Porvariston hillitty charmi”. Elokuvassa puhuttiin ilmeisesti Argentiinan espanjaa. Oli viitteitä sotilasjuntasta, vaikka elokuva oli valmistunut tänä vuonna. Se on ohjaajansa Andreas Fontanan ensimmäinen elokuva: Azor, fiktiivinen tietenkin. Uusin elokuvakerhoni on nimeltään Mubi.

Olen vuosikymmenien mittaan ollut jäsen elokuvakerhoissa ja vetänyt elokuvakerhoja. Elokuvakerhoni eivät olleet mitä tahansa kerhoja, vaan niihin pääsivät osallistumaan ihmiset kaukana kaupungeista. Niistä on pitkä aika, koska viimeistään 1980-luvulla maaseutu alkoi olla niin tyhjentynyt, että hyvien elokuvien katsojia ei enää löytynyt. 

 

Nyt  Mubi pitää ohjelmistossaan eurooppalaisia uuden aallon leffoja. Niitä on kiva katsoa koska hurahdin filmihulluksi 1960-luvulla.  Löysin tämän sveitsiläis-argentiinalaisen elokuvan Berliinin elokuvajuhlien elokuvien joukosta. Englanninkielinen tekstitys tulee tarpeeseen. Kieliä on muitakin, mutta suomi ei ole joukossa.

En ole ennen nähnyt Azorin ihmisluokkaa edes elokuvissa. Se on pienempi ja ohuempi kuin mitä se oli  Buñuelin aikoina, tunnistettavampi. Mutta ennen kaikkea sillä on valtava vaikutus koko maailmaan, koska se päättää maailmantaloudesta nyt. Yksityisen sveitsiläispankin edustajan on käännettävä katseensa pois, kun nuorisoa pidätetään. On oltava vaiti.

Ohut miljardöörikerho ei voi mitään aseille ja armeijoille. Päinvastoin, brutaali todellisuus saattaa lopettaa pikku pankkiirinkin investoinnit kokonaan. Kokouksissa ovat läsnä niin kirkon kuin armeijankin edustajat. Yksi pankkiirin ystävistä on jo kadonnut. Tämä ei ole trilleri. Mutta elokuvan viesti on sekin, että ilmastonmuutos ei ole ensimmäisenä listalla kyse maailmantaloudessa. Sveitsiläispankin investoija tekee työtä jonka osaa.

Tajusin että Azor antaa kuvan siitä, mitä tarkoittaa ”collateral damage”, kun lennokkipommi osuu syntymäpäiviä tai häitä viettävään kohteeseen esimerkiksi  Afganistanissa.  Sodat ja kaupankäynti ovat vain saman asian eri puolia. Aseisiin nimittäin tarvitaan paljon rahaa eikä sitä tule ilman valtaa.

Pankkiiri on matkalla vaimonsa kanssa. Vaimolla tuntuu olevan rooli illallispöydässä, mutta kun päätetään investoinneista ja niiden rahoituksista, naisen on mentävä hotelliin siksi aikaa.

Yksi toistuva elävä asia on vähän väliä: hevoset. En tiedä raviurheilusta yhtään mitään mutta osasin sanoa sen että elokuvassa näytetyt hevoset, joita miehet taputtivat ja joilla naiset pääsivät ratsastamaan kartanossa vietetyn viikonlopun aikana, ovat todennäköisesti lämminverisiä ja jokainen niistä maksaa paljon. Hevoset ovat yksi investointikohde.  Niillä luodaan raamit miesten väliselle kaupankäynnille. 

Kun kävin kesällä pitkällä junamatkalla, vaihdoin junaa lapsuusperheeni kaupungissa, jossa aloitin kouluni. Se on risteysasema kaikkiin ilmansuuntiin, Seinäjoki. Piti odottaa pohjoisen junaa.

Menin kävelemään pitkin radanvartta. Vähän matkan päässä asemalta on rautatien alikulkutunneli. Se on ollut siinä myös 1950-luvun alkuvuosina. Meillä Vaasantalon lapsilla (meitä oli paljon) oli tapa juosta alikulkutietä pitkin raviradalle. Siinä oli aita, mutta löydettiin aina lauta-aidasta oksanreikiä, joista nähtiin. Ne olivat suomenhevosia.

En mennyt raviradalle (ehkä se ei siellä olekaan), lähdin kiertämään kohti kaupungin keskustaa. Olen kulkenut siitä kymmeniä ja satoja kertoja lapsena. Nyt ei ollut jäljellä enää maamerkkejä, ei yhtään ainutta. Kaikki vanhat talot oli revitty. Jostain syystä katu − silloinen tie − oli edelleen paikallaan.

Tilalla oli vieri vieressä kuin legopalikoita suhteellisen korkeita betonitaloja, joita ei erottanut toisistaan.  En nähnyt missään puita. Ennen pienet pihat notkuivat kypsiä omenoita. Käytiin kerjäämässä omenoita. Kurakauppala oli kaunis ja viihtyisä paikka, lapset saapastelivat ja upposivat välillä mutaan.

Eipä siinä sitten ole enää mitään nostalgista. Ei ole mitään syytä mennä takaisin. Silti ihmettelen mikä on tuonkaltaisen tuhovimman syy.  Se oli mukava paikka pysähtyä vaikka olisi ollut matka minne. Ei enää.

Nyt on itsenäisyyspäivän aatto. Luulen että tämä suhteellisen pitkä tauko lopettaa typertyneen tuijotukseni tuohon kansakunnan parhaimmiston esiinmarssiin Linnan juhlissa. Sillä tavalla on ilmeisesti säädyllistä ja kohtuullista ja yhteiskunnallisesti suotavaa kunnioittaa kansakunnan itsenäisyyttä.

Olen  ollut tyrmistynyt television antamasta kuvasta, mutta sitten olen ajatellut että ehkä kyse on leivän sijasta sirkushuvista kansalle. Mitenkähän sen leivän kanssa mahtaa olla.

Muistan kyllä oikein hyvin jonkun koulun kevätjuhlan, mutta vuotta en muista, en edes paikkakuntaa. Olin kyllä lapsi silloin vielä. Kevätjuhlassa oli tyttöjä joilla oli taftihameita ja sifonkiliinoja. Minusta aikuisilla naisilla on tuntunut olevan jotain sellaista päällään tuolla linnan juhlissa.

En ole katsonut ”Tuntematonta sotilasta” itsenäisyyspäivinä.  Kun se Väinö Linnan kirja ilmestyi, isä otti minut puhutteluun. Oli sitä mieltä että en lukisi kirjaa aivan vielä. Kysyin että miksi. Se sanoi että ensin mennään katsomaan yksi elokuva. Leffa oli Hemingwayn kirjasta tehty elokuva nimeltä ”Kenelle kellot soivat”. Elokuvassa oli taistelukohtaus ja isä pani käden silmilleni. Kuiskasin sille että ”Älä!”. Isään oli yhtäkkiä iskenyt epäilys siitä että jos vaikka kertomukset tekevät pahaa.

On eletty sellaista aikaa, että kirjastotäti ei ole vielä päästänyt minua aikuisten hyllyille. Pyysin isältä että ostaisi kirjakaupasta Hemingwayn romaanin. Taisi se ilmestyä aika pian hyllylle. Ehkä seuraavana vuonna. Minulla oli alkanut oppikoulussa ruotsin kielen opetus. Seuraavana vuonna olisi saksa. Arvelin että aika pian pääsisin lukemaan kirjoja niiden alkuperäisillä kielillä.

Nyt vasta,  yli 60 vuotta myöhemmin, alan päästä lukemisen alkuun. Vieras kieleni on supistunut yhteen, englantiin. Luin uudelleen mutta nyt englanniksi Siri Hustvedtin ”Amerikkalaisen elegian”. Sen englanninkielinen nimi oli The Sorrows of an American. Olin pitänyt suomenkielisestä kirjasta. Minusta alkuperäinen ei ollut yhtään sama. Hustvedtin isä ja äiti ovat kumpikin sukujaan norjalaisia, isä isänsä lapsena Amerikassa syntyneenä ja äiti aivan uutena tulokkaana.

Tulin ajatelleeksi että suomentaja, Kristiina Rikman, oli saanut kielen oheen suomalaiselle tuttuja asioita, suomettanut tarinaa. Olin lukenut siinä suomeksi tarinan emigranttisisaruksista. Kun kirjassa lähdetään vanhaan taloon Minnesotassa, farmille, sellaiselle pienviljelystalolle, niin pohjoiseurooppalaisia ne ihmiset ovat olleet. Minnesotassa on enemmän suomalaisperäisiä sukunimiä kuin missään muualla Amerikassa.

Meillä on uusi kissa, joka tuli eläinten orpokodista. Sen nimeksi tuli Lenni. 

Ihmis-Lenni oli isän setä, joka kävi kylässä Pittsburghista tai Waukeganista meillä sukutalossa kesäisin. Ei joka kesä mutta usein. Isän veli meni asumaan ja tekemään työtä pariksi vuodeksi Lennin luo. Lennin Amerikan-nimi oli Lennart Anderson. Ehkä hän ajatteli että paremmin saa työtä ruotsinnimisenä kuin suomalaisena. Mutta Lenni oli hänen syntymänimensä. Lenni oli kiva muutenkin kuin siksi, että sillä oli mukanaan lahjoja lapsille.

Amerikkalaisuus Teemalla

Tälle viikolle sattui Ylen Teeman elokuvafestarit. Muutama elokuva on vielä jäljellä. Elokuvien määrä on joka vuosi vähentynyt. Kaikkia en ehtinyt nähdä, muutamia kyllä. Olen nähnyt niin paljon elokuvia ja ollut niin monessa elokuvakerhossa, että mieleen tulee koko ajan muita leffoja, joita olen nähnyt. En usko että tämänkertaisessa elokuvakokoelmassa on huonoja leffoja. Niitä on vielä nähtävissä myös Ylen Areenassa.

On tärkeää että meillä on elokuvia Areenassa ja Teemalla, siis hyviä. Niiden kautta ihmiset oppivat suunnistamaan myös muissa asioissa vähän kulttuurien ja kieltenkin mukaan.  Toivottavasti EU tajuaa minkä takia Helsingin Sanomat teki valituksen Yleisradion tuotannosta. Meillä oli paljon elokuvakerhoja ennen. En tiedä miksi ne loppuivat. Syytä elokuvien näkemiseen suurilta kankailta on edelleen. Ei taida Helsingin Sanomillakaan olla omaa elokuvateatteria.

Huomioni kiinnitti Clint Eastwoodin nuoruuden näyttelijäntyö naistenmiehenä väärällä puolella rintamaa USA:n sisällissodassa, nimeltään Korpraali McB, vuodelta 1971. Olen nähnyt yhden kerran syvää etelää kuvaavan elokuvan vuosia sitten, sen Tuulen viemää. Siinä oli ehkä jotain kohdallaankin. Tässä 1960-luvusta kertovassa leffassa oli sen sijaan Hollywood päätynyt käyttämään leffakäsiksessä tai romaanissa olevia kliseitä, etelän (konfederaatio) ja pohjoisen (tasavaltalaisten) erosta.

Tämä käsitteli miehiä ja naisia ja orjia. Tässä sisällissota oli jo ratkennut, mutta ihmiset eivät vielä käsittäneet tilanteen muuttumista. Tässä elokuvassa näytetään, miten nuoria tyttöjä koulutetaan sisäoppilaitoksessa: kristinusko on nuorten tyttöjen kasvatuksen perusta. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että uskonnon ja vallan kytkös tuottaa omituisia ihmisiä. Miehet ovat raakalaisia muutenkin, koska on sisällissota, tosin kääntymässä etelälle tappioksi. Se on selitettävä tytöille. Todellisuus astuu näyttämölle nuoren miehen hahmossa.

Yhdysvaltain sisällissota oli oikeasti joskus 1860-luvulla. Tässä on ihmisille tullut mieleen että sisällissodasta on 100 vuotta, siksi on tehtävä leffa niistä taisteluista. On käytetty suljettua paikkaa, tyttöjen sisäoppilaitosta.

Siis näin: pohjoisvaltiolainen sotilas on haavoittunut ja raahataan sinne kouluun. Sillä lailla käärme pääsi paratiisiin ja sen ajaminen takaisin niille Louisianan (?) soille oli sitten jo täysmittaisen kaksinaismoraalin oppitunti kaikenikäisille naisille siinä oppilaitoksessa. Paikalla oli yksi musta henkilö, naispalvelija. Muita mustia palvelijoita ei näkynyt. Sen kokoinen kartano ei kyllä selviäisi ilman aikamoista palveluskuntaa. Missä on ajateltu mustan palvelusväen olevan? Ja tekemässä mitä?

Sitten on tietenkin myös yksi toinen, jossa sisällissodan teemoja on häivytetty vielä perusteellisemmin, Buster Keatonin Kenraali, tosihyvä leffa. Ehkä Buster Keatonin leffoja on vielä Areenassa, niitä tuli Teemalla vähän aikaa sitten. Tässä elokuvafestarissa näytettiin muita 1900-luvun alkupuolen elokuvia.

Kenraali on oikein perusteellinen tragikomedia. Mutta sotaan viittaa oikeastaan vain sotilaspuku, eli on tiedettävä millaisia univormuja etelävaltioiset pitävät verrattuna pohjoisvaltioiden sotilaisiin. Keatonin pitää vetää päälleen veturissa olevat vaatteet koska hän kulkee ilmeisesti rintaman läpi. En ole amerikkalainen, joten en tiedä.

Jo Tuulen viemää sai tämmöisen eurooppalaisen ihmisen silmät rävähtämään auki, mutta siellä ääneen pääsi myös musta palvelija, joka asettui taustaksi valkoiselle plantaasikuningattarelle. Verrattuna tähän kaksoisvalotukseen McB  jäi vaisuksi. Mustalle naispalvelijalle ei annettu tarpeeksi ilmaa kasvaa roolihenkilöksi. Mitähän amerikkalaiset me-too -ihmiset ajattelisivat Clint Eastwoodista valkoisen miesvallan edustajana? Nyt ei ehtinyt kasvaa täysmittaista draamaa, kun naiset salavihkaisesti ja päättäväisesti päätyivät miehen suhteen lopulliseen ratkaisuun.

Pystyin kyllä mielestäni aika hyvin näkemään kaksoismoraalin ja sitä mukaa tulevat valheellisen elämän rakennuspuut, joita tarvitsivat ne, joita ehkä edelleen kutsutaan nimellä ”southern belle”. Louisianassa ainakin puhutaan ranskaa. Televisiossa näytettiin sellainen amerikkalainen sarja kuin ”True detective”, joka sijoittui juuri sinne. Tiedä sitten mihin McB sijoittuu, etelään kuitenkin. Kliseet ovat siitä jännittävä juttu, että ne yleensä aina perustuvat jollain lailla todellisuuteen.

Ihmiset istuvat etelävaltiolaiseen maisemaan antamalla siihen viitteen: magnoliat riiputtavat oksiaan.  Sellaista on ulko-oven toisella puolen. Sisäpuoli on tylsä, ilman minkäänlaista intohimoa rakentunut interiööri. Eniten mieleen tulee ehdottomasti joku hotelli tai matkustajakoti. En ole amerikkalaisessa koskaan ollut, mutta elokuvista saa käsityksen standardista.

Amerikkalaisen tragedian prototyypistä tulee mieleen kauhuleffa nimeltä Shine.  Kuva seinään ajaneesta elämäntavasta. Se on luonnottomuutta täynnä, kuvituksineen ne lapsikaksoset, jotka ovat mieltä vailla aivan yhtä lailla. Perheen äiti vain pelkää ja sitten sen päälle kiljuu. Muistin elokuvan ja ne kaksoset Teeman festareiden välillä nähtävistä videoista.

Paikkaa ei ole fyysisesti olemassa. Kun Kubrick teki Hohdon, kuvaan otettiin vain ulkopuolelta Mt. Hoodin rakennus, Timberline Lodge. Sisäkuvat eivät olleet sieltä. Todennäköisesti ne olivat Hollywoodin rakennelmia. Tässä tapauksessa ja muissakin: tuskin se päähenkilö olisi päässyt ison puurakennuksen ovesta sisälle niin helposti kuin tässä kävi. Mt. Hood on Kaskadi -vuoristossa ja tuliperäinen.  Sen juurella sijaitsee Portlandin suurkaupunki, joka tulee tuhoutumaan seuraavassa isommassa maanjäristyksessä. Niin kävi San Franciscolle. Olen myös kuullut että ei uusiakaan rakennuksia ole rakennettu ison maanjäristyksen kestäviksi.

Kun näin asiasta kertovan dokumenttielokuvan, ihmettelin miksi se kaupunki piti rakentaa tismalleen samaan paikkaan uudelleen. Mikä pakko siinä oli?


En ehtinyt katsoa kuin muutaman elokuvan. Näkemistäni paras oli tietysti ”Ilta Andren kanssa”, ohjaajana Ranskan Uuden aallon Louis Malle. En ollut nähnyt sitä kuin kerran aiemmin. Ei ollut myöskään huono USA:n nykytodellisuutta kuvaava ”Amerikkalainen utopia”, ohjaajana Spike Lee, musiikista vastaamassa David Byrne, josta en ollut ikinä ennen kuullutkaan.

Luin sittemmin että hän on ollut rock-yhtyeessä nimeltä Talking Heads, jota en ollut kuunnellut koskaan ennen. Ehkä en kuullut sitä nytkään. Musiikki ja tanssi ja liike toimivat pätevästi niin kuin esimerkiksi Broadwayllä.  Utopia on semmoinen demokratia, jolloin poliisitkaan eivät voisi enää ampua mustia ihmisiä noin vain. Voisivat pidättää, mutta eivät tappaa.

Suomalaiset kirjailijat ja yksi saamelainen lavalla

6.11. eli pyhäinmiesten päivä. Ihmettelin lapsena miksi vain miehet ovat pyhiä. Jos naisetkin olisivat pyhiä, ja lapset heidän mukanaan (vaikka on heillä isätkin) vaikka vain siksi että he elävät jonkinlaista viattomuuden aikaa, vaikka siihen voi sisältyä kaikenlaista julmuutta ihan sinällään. Lapsella ei ole moraalia. Sillä se taitaa olla vasta jonkinlaisen ihmisyhteisön tuote. Vai onko? Onko lapsi kiltti vain palkkion toivossa?

Joka tapauksessa Suomessa on nyt sitten alkanut talviaika ja sen myötä tuli monen päivän matalapaine, pilvet roikkuivat matalalla ja välillä satoivat. Nyt pilvet repeilevät ensimmäistä kertaa mutta tuulee. Kohta varmaan sataa lunta. On kylmä sisälläkin. 

Edellinen viikonloppu sujui Helsingissä kirjamessuilla. Mutta vain sinne matkustavat pääsivät vaeltamaan missä tahansa. Minä katselin Helsingin Sanomien videoita, kaikkia en ole katsonut mutta tarpeeksi. Kun olen muutaman kerran ollut siellä kirjamessuilla kävelemässä, niin en osannut olla kateellinen hesalaisille. Kirjoista tietää kuitenkin parhaiten niin, että lukee niitä. Minusta parhaiten niihin pääsee sisään esseiden kautta, kritiikkikin voi olla hyvä. Esseet ovat harvinainen kirjallisuuden laji. Mutta oli muutama esseistikin läsnä.

Kirjailijoista yritetään kovasti rakentaa sellaista kuvaa, että he olisivat jonkinlaisia brändejä, joita on kuultava aivan sen takia että kirjailija on poikkeava henkilö, koska ei ole osannut jättää kirjaimia ja kirjoittamistaan sikseen sen jälkeen kun oppi kirjoittamaan ja lukemaan. Kirjailijat ovat epätavallisia henkilöitä. Sen sijaan rikkaat kovasti maalatut ja laitetut menestyjät eivät ole yhtä kiinnostava ilmiö, koska he eivät oikeastaan osaa muuta kuin ottaa omakuvia sellaisen puhelimen perään laitettavan kepin avulla.

Olin kerran kävelemässä Helsingin rannalla ja näin edessä aivan ilmeisesti suhteellisen nuoren ihmisen, joka heilautteli hiuksiaan tuulessa ja puhui. Rupesin katsomaan ympärilleni, ketään ei näkynyt. Säikähdin että ehkä joudun kohtaamaan jonkun mielenhäiriöön joutuneen ihmisen ja minun olisi osattava tehdä jotain. Sitten huomasin kepin ja puhelimen. Olen onneksi suhteellisen kuuro, joten en tiedä mitä tämä videobloggari  sanoi. Oli kyllä kirkas syyspäivä aivan niin kuin nytkin täällä pohjoisempana. Varsinkin nuoret ihmiset mielellään ottavat itsestään niitä eläviä kuvia, meikkaavat itsensä sellaiseksi kuin toivoisivat olevansa. Se ei edellytä erityisiä henkisiä kykyjä, ei tarvitse olla esimerkiksi näyttelijä.

En aio kysyä mitä niille koulussa nykyään oikein opetetaan. Mutta he tulivat mieleen, nämä videobloggarit, kun mietin kirjailijoita ja heidän haastattelijoitaan. Tulin ohjelmaa katsoessani siihen tulokseen että kyseessä oli aivan ilmeisesti kirjojen mainostus. Minusta mainonta on kirjojen suhteen hyvä koska kirjakritiikit ovat jatkuvasti vähentyneet. Oikeastaan kirjoista on aika vaikea saada tietoa enää, ennen oli paljon enemmän lehtiä ja niissä saattoi syntyä keskusteluakin kritiikeistä.

Tämä on tietysti jo vanha aihe ja liittyy esimerkiksi maakunnallisten lehtien kuolemaan.  Niistä monet olivat eri poliittisten puolueiden lehtiä ja silloin näkökulmat olivat erilaisia. Tosin kulttuurisivut olivat niitä, joita lukemalla saattoi päästä eroon poliittisesta puheesta. Poikkeuksiakin tietysti oli. Lehtien kuolemaa ennusti se, kun kulttuurin saamaa palstamäärää laskettiin alas.

Se tarkoitti lehdistön sivistystehtävän vähenemistä. Ja kun lehti asetti merkkimäärät tiukoiksi, kukaan ei pystynyt sanomaan oleellisia asioita esimerkiksi kirjoista. Esseet harvinaistuivat.

Olen ollut kaikenlaisten muiden töiden lisäksi senttari. Kuulun arvostelijoiden liittoon (SARV), joka puhuu kritiikeistä, ei senttauksista. Senttarit olivat köyhiä kirjoittajia, jotka rakastivat kirjallisuutta ja muita taiteita ja tahtoivat kaikkien rakastavan niitä. Monella senttarilla oli ihmisten onnellistuttamistehtävä, ajoittain onnistunutkin. Piti osata kirjoittaa, mutta palstan sentit oli tiedettävä eikä myöhemmin merkkien tullessa tietokoneiden aikaan merkkimäärää ei saanut saanut ylittää.  Kun lehdet kuolivat yksi toisensa jälkeen, senttareiden työpaikat vähenivät ja sitten taisivat jo kadota.

Vietin siis pari päivää katsoen nk. striimejä, hyvin yksinkertaisesta tapahtumasta eli kirjailijan haastattelusta. Englanninkielisestä stream-sanasta (suom. virta) väännettiin suomalainen sana, joka tarkoittaa että digitaalisella videokameralla saadaan katselijoiden tietokoneisiin asti se keskustelu, jota käytiin Helsingin Messukeskuksessa.  Minusta fyysinen tila, siis Messukeskus oli hankala. Silloin kun olin siellä in corpore (lat.), jouduin kulkemaan osan ajasta kepin kanssa ja ihmisiä oli vaikea väistellä kun ne menivät puolijuoksua standiltä toiselle. Standi on koroke, joissa haastattelut tapahtuivat. En tiedä miksi nuo nimet ovat englantia.

En ole lukenut haastateltavien kirjoja, lukuunottamatta yhtä, jonka on suomentanut Kersti Juva. Häneltä ilmestyi kirja Tolkienin suomentamisesta (Tolkienin tulkkina – Tarina Sormusten herran suomentamisesta, SKS 2021). Mutta en ole lukenut sitä suomennoksena vaan alkuperäisenä. Olen joutunut nuorempien sukupolvien inttämisen kohteeksi kun en ole ymmärtänyt mistä henkilöistä on kyse. Sen kyllä tiesin että kun Juva puhui haltijoista niin hän kirjoitti haltia. Minulle on sama mikä kirjoitusmuoto on, käsittääkseni on kyse Rivendellin asukkaista (englanniksi elf, monikko elves). En ole tehnyt vielä päätöstä Tolkien-suomennoksen lukemisesta, koska lukemattomia kirjoja on niin iso pino. Ehkä Juvan kirja kuuluu tietokirjallisuuden heimoon? Joka tapauksessa Juva on hauska ja terävä ihminen ainakin tämän haastattelun perusteella.

Muuta tietokirjallisuutta (jonka määritelmää on ehkä avarrettava vähitellen!) ovat kirjoittaneet Hanna-Reetta Schreck (Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia), Johanna Venhon Tove Jansson-opus nimeltä Syyskirja ja luonnon tulevaisuudesta kirjoittaneet Piia Elonen, Juha Kauppinen (jonka isä on blogiystäväni) ja Laura Ertimo. Esseitä ovat kirjoittaneet Suvi Auvinen, Olli Löytty ja Sylvia Hosseini. Näitä on sen verran paljon, että on otettava selvää onko tietokirjallisuus ehkä muuttunut akateemisesti kuivasta tutkielmakirjallisuudesta kaunokirjallisen esseen suuntaan, jossa kirjailijan minä saa olla läsnä.

Ei noista brändättyjä ihmisiä löydy mitenkään. Sitten omalakiseen tietokirjallisuuteen kuuluu myös Katja Ketun Ismo Alanko-elämänkerta. Ei Alankokaan mikään brändi ole vaan aivan oikea rokkari. Haastattelija löysi myös Jari Tervon, joka kirjoitti Mikael Agricola-elämänkerran nimellä ”Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa”.  Kirjailija oli löytänyt tuon tiedon pääskyistä. Ehkä se on ollut jossain SKS:n arkistossa.

Tässä eivät ole kaikki haastattelut. Niitä on katsottavissa Hesarin digipuolella, jos on lehden tilaaja. Luulen että tahdon ensimmäiseksi lukea Utsjoen saamelaisen Niillas Holmbergin romaanin ”Halla Helle”. Pidin runoilija Holmbergin teksteistä paljon, hänen musiikkiaan en ole tietääkseni vielä kuullut, mutta tiedän että hän on saamelais-aktivisti ja varmaan puuhaamassa totuuskomissiossa Suomen kolonialismia vastaan. Haastattelija Suvi Ahola lupasi tutkia saamelaisten kolonialisointia ja Niillas Holmberg taas jotain muuta. Hän tuskin perääntyy aktivismistaan. Vaikutti siltä että haastattelija ja upiuusi prosaisti olivat sopineet loppulauseesta, kummankin osapuolen, suomalaisen ja saamelaisen, etukäteen. Se tuli luontevasti ilman mitään erityistä brändäystä.


Ennen lukemisia ja kirjastovirkailijoiden hätyyttämistä on kyllä katsottava Ylen Areenasta dokumentti, joka kertoo nuorten saamelaisten kamppailusta oikeuksiensa puolesta: ”Eatnameamet - Hiljainen taistelumme”. Se kannattaa kaikkien ihmisten katsoa, koska saamelaiset taitavat olla Euroopan ainut jäljellä oleva alkuperäiskansa. Heillä ei ole täällä Euroopan pohjoisosassa, Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän valtioissa vähemmistöasemaa, joka heillä YK:n mukaan pitäisi olla. Totuuskomissioita ilmeisesti puuhataan myös Ruotsissa. Norjan tilanteesta en tiedä.

Katson usein saamenkieliset uutiset, Oddasat, uutisia saamenmaasta, mutta eivät taida päästä Venäjän puolelle raportoimaan. En ole tuosta kuitenkaan aivan varma. Ei kai koko Kuolan niemimaa ole sotilasaluetta? Vai onko? Entä entinen Petsamon alue, tulivatko kaikki koltat sieltä Suomen puolelle vai onko heitä vielä siellä?