Jäljestämistä

Aurinkolasit unohtuivat kotiin. Kun olin päässyt mäen päälle, tuuli oli alkanut nopeasti kuljettaa pilviä. Ei aurinko enää päässyt paistamaan. Viima olisi ollut hyytävä ellei ollut rukkasia kädessä. Auringosta ei ole lämmittäjäksi vielä kuukausiin.

Piti lähteä kauemmas, mutta päädyin kirjastoon. Blogeissa on paljon asiaa runoista ja runokirjoista. Ajattelin että on luettava jotain uudestaan. Löytyi Juha Siro, jonka 364 runoa käsittävän kirjan Babel olen lukenut jo aiemmin. Tiesin että siihen on palattava. Sen kaveriksi otin Jukka Vienon Stokkan kulma. Jotkut runot saattavat hylkiä toisiaan, mutta en usko että nämä niin tekevät. Ja olenhan minä siinä välissä.

Ikäpolvikysymys. Juha Siro on syntynyt 1951 ja Jukka Vieno 1957. Kuusi vuotta ei ole iso ikäero. Vienolla on ehkä vähemmän kirjoja painettuna, mutta tämä kirja on varsinainen tiiliskivi kirjaksi. On syitä ottaa kirja hyllystä. Sen verran näin lukea tavallisin lasein että talven tulosta oli kyse:

olen vasta syntynyt:

         kevyttä pakkaslunta

sataa sieluun...

Siihen asti kun olen päässyt lukemisessa, olen sitten viimeisessä runossa. Nyt tarvittaisiin lunta, että talvenlaihat karhut eivät lähde laahustamaan kohti ihmisten jättämiä roskia, ylimääräistä ruokaa jokaisessa kääreessä.

Lumi on mielessä muutenkin. Se on valostanut maiseman, valo tuntuu vaikka aurinko meni piiloon. Juha Sirolla on blogi, jossa hän useimmiten pohtii kirjoja, mitä kulloinkin on lukenut ja sitäkin mitä on muuten ollut mielessä.

Hän lopettaa kirjansa näin:

Babelin ja Tampereen runot, siinä kaikki -

vähemmässäkin, kuten Odysseus E. Sanoo:

”Jumalani sinä tahdoit minut ja katso: maksan takaisin”.

Nyt voin käpertyä omaan rauhaani ja lukea näihin kahteen kirjaan vaikka dramaturgian rakenteita, ihan miten tahdon. Pidän näytelmissä niiden kaaresta ennen kaikkea. Mutta kirjat tietenkin vievät mukaansa eri suuntiin, lukeminen ei ole pelkästään lukijasta riippuvainen. Ovat epäselvät olosuhteet ja talvi. Sitten ovat nuo kaksi kirjailijaa, jotka ovat päättäneet tehdä kokoelmat runoistaan.

Kirjaston runohylly ei ole kovin iso ja siihen kuuluu mukaan alkuosaltaan esseekirjallisuus, suomenkielinen. Sekä esseet että runot ovat usein ohuita. Paksummat kokoelmat, niin kuin nämä kaksi, ovat harvinaisempia. Nämä saivat selkärepun toisen olkahihnan valumaan alas. Paino ei paina maahan asti, enkä usko että ne ovat sillä tavalla raskaita, mutta en epäile yhtään, ettenkö joudu vaivaamaan aivojani niiden kanssa.

Siihen on syytä muutenkin. Luen päivittäin C. G. Jungia, kyse on synkronisiteetista ja sen olemuksesta. Minulla on pieni vihko muistiinpanoja varten. Välillä on suomennettava pitkiä pätkiä että muistaisin. Joskus riittää lyhyt englanninkielinen pätkä. Jung ei ole elossa enää, joten en rupea katsomaan tieteellisistä opuksista miten häneen pitäisi suhtautua. Suhtautumiset ovat tietenkin vaihdelleet. Nyt on aika katsoa suoraan.

Tiedän hänestä tarpeeksi tietääkseni että hän oli kollektiivisen alitajunnan kannalla, joka on merkillinen käsite sekin. Mielestäni se vaatii vähintään ison suvun läsnäoloa ja pelkään, että se vaatii hänen tapauksessaan pitkän ajanjakson Euroopan historiaa. Historiaa on lähinnä tulkittu koulussa, enkä oikein tiedä miten sitä voisi tutkiakaan. Yliopistot eroavat kouluista mutta en tiedä miten. Siis kun on kyse historiasta, paljon muuta olen kyllä opiskellut yliopistossakin.

Pidän siitä että Jung lähestyy pelottomasti myös muita sivilisaatiota. Tässä kirjassa hän on kiinnostunut Kiinasta. Kiinan historia jää varmasti abstraktin tasolle, en tiedä siitä tarpeeksi, vain joitakin hajatietoja.

Olen kuitenkin pitänyt paljon kahdesta kiinalaisesta klassisesta runoilijasta. Toinen on Li Po ja toinen on Tu Fu. Minulla on yläkerrassa paksu nide kiinalaisia englanniksi. Kirjan nimi on Love and the Turning Year. Vuosi on kääntynyt, talvi on tullut ja aika tuntuu hyvin konkreettiselta. Isoäiti kuoli vuosia sitten vuoden vaihtumisen aikoihin, samoin kuoli nyt anoppi. Olinkohan koskaan kysynyt häneltä, pitääkö hän runoudesta? Nyt en enää voi kysyä. Enkä muista.

On omituista kuulla sanottavan, että hänen aikansa on tullut. Mutta anopin kaveri hoitolaitokselta sanoi: It's the same old world, you know. We all got to go. Ajan tulemisella ei tarvitse olla älykkään suunnittelun kanssa mitään tekemistä, varsinkaan kun sitä ei ole olemassa.

Niin se menee. Juha Siro kirjoitti tuon edellisen sitaatin jälkeen vielä: 365. Mutta runoja oli vain 364. Runoilija sai lepopäivän. Vaikka en osaa kuvitella millainen lepopäivä olisi.

Halojen päivä

Matkalla kuulopolille aurinko rupesi huurteisen taivaan reunasta punertamaan valoa ja yltyi haloksi. Se ei ole puuta, vaan valoilmiö, jossa valo heijastuu pilviin pitkänä pylväänä. Niitä on ollut vähän väliä tänä talvena. Talvea on kestänyt vasta vähän yli viikko, sitä edeltänyt vuodenaika oli pitkittynyt syksy, vähän niin kuin yskä.

Pakkaset tulivat kun meri oli vielä auki ihan rannassakin. Usva on pörröttänyt puut ja ruohot, sitkeimmillään se on roikkunut kaupungin yllä koko päivän. Kaupunki on pilvessä ja valoista syntyy pilareita joka ilmansuuntaan. Silmät kuljettavat pimeähormonille näkymän pitkin hermoratoja. Ihmiset heräilevät siinä kävellessään. He saattavat jopa puhjeta puhumaan ihan vieraiden kanssa.

Ainakin he auttavat toisiaan, kun kaikki eivät kuule lääkärin kutsua. Tai hoitajan. Minä olen hypännyt polilla jo pari viikkoa, joten hoitajat tuntevat minut ja astelevat eteeni. Ja hymyilevät.

Hymyllä ja valolla on vähän samantapainen vaikutus. Kipukynnys alkaa nousta ja mieli kirkastua. Usva ei välttämättä ole synkkä goottilainen ilmiö, jollainen on maisemassa Usherin talon hävitys- kertomuksessa. Tarina on kyllä hyvä ja sen on kertonut Edgar Allan Poe.

Pakkasen aikaan on mukavaa istua lukulampun alle ja sukeltaa kirjastosta raahattuun saaliiseen. Nyt löysin Maarit Verrosen fantastisia kertomuksia nimeltä Älä maksa lautturille (Kirjayhtymä 1992). Mieleen tulee Manalan lautturi heti, Manalan koira Kerberos vieressään. Verrosen kertomana valot ja varjot vaihtoivat paikkaa, niin että novellista tuli mielikuvitusmatka. Sankari voi olla antisankari ja päinvastoin. Kuoleman irvistyksessä on mukana huumori.

Olen jo vuoskymmeniä kärttänyt muutamalta irlantilaiselta tutulta perusteellisempaa selvitystä siitä, mitä heidän mahtavat pikkuväkensä ovat. Verrosen tarinassa sanotaan päättäväisesti, että se väki ei ole vain pieniä vihreitä miehiä, vaan niitä on vihreällä saarella kokonaisia kansakuntia. Nyt viimeinkin sain jonkinnäköistä osviittaa noista olennoista!

Siellä taustalla on tietenkin Irlannin suuri siirtolaisuus, irlantilaisia on kaikkialla maailmassa. Yksi olioista haahuili Titanic-laivalla. Se oli banshee, joka on ulvova tyyppi. Tässä tarinassa se (hän?) oli eri-ikäinen nainen ilmestyessään eri paikoissa laivalla. Oikeastaan Verronen ei määritellyt sitä kovin tarkasti, ja sitä paitsi se vaihtoi olomuotoaan koko ajan. Oma kuvitelmani siitä päätyi olemaan jonkinmoinen hahmoaan muuttava aave, mutta ei mikään lakanan kantoalusta, vaan oikea haamu. Keskellä yötä aivan tarpeeksi pelottava ja jännittävä, tarinaa en pystynyt jättämään kesken ja aamuun.

Bansheet ovat kostavia haamuja, he (ne?) pitävät lukua ihmisistä jotka ovat tehneet jotain hirveää. Mutta samalla ne ovat erittäin omapäisiä, niillä on omat lakinsa, eikä ihmisen oikein auta ruveta väittämään vastaan, jos banshee ilmoittaa kostavansa jotain.

Verrosen kertomuksessa ihmispolo oli Titanicin konemies, joka oli hyppinyt laivalta toiselle bansheeta pakoon. Bansheella oli myös ongelma: se ei saanut konemiestä päiviltä upottamatta Titanicia. Nyt siis maailma tietää miten Titanic tuhoutui!

Yleensä banshee ulvoo. Suurin osa matkustajia kuittasi ulvomisen tuulena, eivät ne hölmöt kuunnelleet tarkasti. Konemies tiesi tismalleen kuka siellä ulvoi, irlantilainen kun oli. Kun yritin jollekin sairaalan odotustilassa kertoa mitä luen, uhrini hymyili epäuskoisesti ja sanoi lopulta kuulleensa, että irlantilaiset ovat hirveän taikauskoisia. Yritin vängätä taikauskosta, mutta sitten tuli hoitaja häntä hakemaan.

Takaisin tullessaan satunnainen juttukumppanini hymyili aivan eri tavalla kuin mennessään sisään. Silmissä oli sama ilme kuin lapsilla on satua kuunnellessaan. Vähän jännittynyt, mutta iloinen, hän kumartui puoleeni ja katsoi kirjan nimeä. Oli miettinyt pikkuväkeä. Kivaa jos hän lainaa kirjastosta saman kirjan.

Tarinan viimeinen näky oli semmoinen että banshee istuskeli laivan keulan päällä ja lauloi. Se tiesi saaneensa sen konemiehen hengiltä. Siitä en ole varma, saako banshee uhrin sielun, mutta en ihmettelisi, jos se söisi sielujakin. Vrt. edellisen blogin zombit.

Irlantilaisesta pikkuväestä on leikki kaukana. Olen tähän asti kuvitellut että se porukka on aika lailla samaa kuin meidän peikkomme tai metsänhaltijamme. Muistan että erilaisista olennoista oli vilkas keskustelu myös niihin aikoihin kun J.R.R. Tolkienin Sormusten herra ilmestyi suomeksi. Haltijat eivät ole kaikkialla maailmassa niitä mukavia ja kauniita, suorastaan enkelimäisiä tyyppejä, jotka antavat kummeina yhtä ja toista hyvää juuri syntyneelle lapselle. Joskus kyllä haltijakummit voivat ruveta kilpailemaan keskenään ja silloin lopputulos syntyneen lapsen kohtalosta voi olla epätoivottu.

Joskus olen ajatellut että haltijakummeista oli kyse silloinkin kun niitä itämaisia tietäjiä tuli Jeesus-lapsen seimelle. Kyse ei olisi ollut vain kullasta, pyhästä savusta ja mirhamista, vaan myös annettavista luonteenpiirteistä. Tästä nyt en ole varma, mutta kun kumartavia tietäjiä on kolme, niin se saa epäilemään jonkunlaista velho-porukkaa. Kolme on usein saduissa maaginen luku.

Suomen metsissä juoksentelevat metsänneidot kuten Tellervo tai kivien koloissa asuvat peikot ja muut ovat aika lailla helpompia tapauksia kuin irlantilaiset vastaavat. En tiedä ovatko esimerkiksi leprechaunit lähempänä meidän peikkojamme vai Tolkienin vuorenpeikkoja, jotka olivat kaivosmiehiä. Grimmin veljesten saduissa on yksi tarina, joka kertoo kääpiöistä ja Lumikista. Meillä kääpiöt ja peikot ovat eri asia.

Toisaalta kyllä suomalaisetkin ovat lepytelleet Tapiota ja Ahtia kun ovat tappaneet joitain

näiden isäntien omaa väkeä. Karhunpeijaisia on pitänyt viettää koko kylän. Sitten karhu ei ole tullut kostamaan.

Olen miettinyt vanhojen suomalaisten uhrimieltä ja ihmetellyt kuinka kauas alkuperäisestä susien ja ilvesten metsästäjät ovat erkaantuneet. Taatusti Tapio olisi ottanut väkensä ja sulkenut moisen koplan moottorikelkkoineen päivineen metsänpeittoon. Eikä heistä olisi ikinä kuultu mitään. Metsä pitäisi omanaan.

Ääniä äänien takaa

Asunnon betoni on voimallisesti vahvistettu vahvoilla rautaelementeillä. Siitä johtuu sitten Faradayn häkki, johon olen suljettu. Betoniraudoitus estää erilaisia aaltoja tulemasta asunnon sisälle, lukuunottamatta niitä jotka tulevat töpselistä.

Meillä on hieno vanhanaikainen radio jossa on yksi pieni kaiutin. Se on alkanut ääneltään säröillä, niin kuin vanhat ihmiset saattavat säröillä. Mutta asunnon ulkopuolella radio kuuluu niin kuin ennenkin, volyyminappula vähän hyppii, ei muuta. Tämä asunto estää antennia nappaamasta FM-radion aaltoja, joita ilma kantaa. En tiedä miten se tapahtuu, mutta en olekaan lukenut fysiikkaa kuin minimimäärän koulussa.

Sen lisäksi oma pääni soi eri äänenvoimakkuuksin ja taajuuksin. Siihen minulla ei ole mitään sanomista, paitsi että pää soi vähemmän, siis omia aikojaan, jos pääsen vesijumppaan tai kuljeksimaan ulkona. Vesi kantaa ääntä kauniisti jopa uimahallissa. Sarjakuvissa aina luki että bul-bul, mutta kyllä äänet ovat paljon monimuotoisempia.

Kun olin lapsi, menin järveen uimaan pää veden sisällä. Kuulin muiden lasten puhuvan, mutta en muuttunut kalaksi, eli en osannut vasta kavereille. Ilmakuplat oliva kivoja. Kavereiden äänet kuulostivat samalta kuin olin aina kuvitellut kalojen ääntelevän. Aika varhain minulle kerrottiin että kalat ovat mykkiä. Sittemmin olen oppinut että ne hengittävät suun kautta ja ottavat vedestä happensa. Lentokalat tekevät tässä ehkä poikkeuksen. Jos joku ihminen puhuu kuin kala, se tarkoittaa sitä että huulet liikkuvat vain ylösalas, ehkä vähän sivuttain, siinä kaikki. Huulet eivät pyöristy eivätkä muutenkaan ilmeile.

Varttikuuloisena olen ihmetellyt äänimaailmaa 12-vuotiaasta lähtien, kun vasemman korvan kuulo meni. Ensimmäinen äärettömän surkuteltava asia oli että en enää päässyt kirkkokuoroon. Ihminen oppii oman äänensä taajuudet kuuntelemalla, ei ole erillistä nuottikorvaa. Maailma ei menettänyt minussa erityistä lahjakkuutta, mutta minusta oli ollut hauskaa laulaa niin että järvi kaikuu. Tämä oli tietenkin ennen äänisaasteen invaasiota. Mökille 10 kilometrin päähän kuuluivat kirkonkellot pyhäaamuisin.

Nykyajan pikkulapset saavat rokotuksia, jotka helpottavat elämää. Ei tule hinkuyskää, rokkoja, sikotautia, jatkuvia korvatulehduksia ja muita kamaluuksia niin kuin tuli 1940-luvulla syntyneelle. Suuriin ikäluokkiin kuuluvien kanssa kun puhuu, tietävät heti. Oltiin kipeitä vähän enemmänkin ja pitkiä viikkoja erossa toisistamme. Koulu oli influenssa-aaltojen ajat suljettuna.

Siis kalan tavoin puhuvien ihmisten puhetta en ymmärrä, koska opin jo pienenä lukemaan puhetta huulilta. Kun ihmiseltä kysyy saman keskustelun aikana kymmenennen tai sadannen kerran, MITÄ, hän usein korottaa ääntään, eli lisää volyymia. Siitä on seurauksena se, että puhe muuttuu pääni sisällä puuroksi kokonaan.

Tässä vaiheessa aivot vaipuvat filosofiseen moodiin. Mitä on puhe? Onko se kommunikaatiota? Miksi tutun/ystävän/puolison suu liikkuu? Entä miksi minä kuulen aivan eri asioita kuin mitä ihmiset yrittävät sanoa? Mistä ylipäänsä voin tietää mitä ihmiset yrittävät sanoa?

Olen rakastanut radiota aina. Meillä oli mökillä kideradio, josta kuunneltiin kuunnelmia, konsertteja, lauantain toivotut levyt ja aikuiset kuuntelivat vielä uutisetkin. Opin uutiset vähitellen lehdistä: ne eivät olleet sarjakuvia. Sarjakuvat olivat parasta mitä lehdissä oli, mutta yhtä hyviä olivat sunnuntain lehdissä ilmestyneet runot, tarinat ja sadut.

Uutiset tarkoittivat sitä, että kun Kuolan niemimaan itäpuolella, ehkä Novaja Zemljan lähellä, oli laukaistu ydinpommi, niin vanhat voivottelivat sitä että kuollaan kohta kaikki. Kun kysyin sitä isältä, hän vastasi, että minä saatan kyllä kohta muuttua läpinäkyväksi, jos en ala syödä kunnolla, mutta että ei siitä radiojätteestä meidän päällemme mitään sada. Paljon myöhemmin opin että saamelaisten ja muiden Lapissa asuvien niskaan se kyllä tuli ja porot muuttuivat radioaktiivisiksi.

Olin syönyt poron lihaa jonkun tuomana, toi tuliaisena vaellukselta. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, maussa, mutta isä sanoi että ei radiojäte maistu miltään. Olin nähnyt jossakin sarjakuvakirjassa kuvan siitä, että radiojätteen alle jääneestä ihmisestä näkyy vain luuranko. Yritin katsoa näkyvätkö luuni, näkyivät ne kyllä kyljistäkin. Kai oli sitten kuoltava.

Unohdin asian joksikin aikaa, kunnes huomasin että uutiset kertovat ydinpommeista koko ajan. Se oli käsittämättömin asia oppia. Sellaisella pommilla uhkaamisessa ei ollut mitään järkeä. Mutta sienenmuotoisen pilven varjossa Suomen suuret ikäluokat ovat eläneet.

Television uutiskuvissa on näkynyt vähän väliä se pilvi ja on kuulunut se jyrinä. Sitä ääntä ei voi verrata oikeastaan mihinkään muuhun. Asuin vuoden verran talossa, joka oli maanjäristysalueella. Maa maa murisi ja talo ratisi. Se oli erilainen ääni kuin oli ollut viikkoa aiemmin kun rekka otti ja ajoi sisään naapuritalon antiikkiliikkeeseen. Mutta pommin ääni oli maailmanlopun ääni. Meillä oli termiittejä sen maanjäristystalon seinien sisällä ja koska termiitit eivät juosseet pakoon, arvelin ettei järistys ole sillä kertaa pahempi.

Nyt sataa lunta hiljalleen. Äänet ovat vaimentuneet. Kengät maiskuttavat lumessa, se on sama ääni joka lähtee aivan uusista nahkasaappaista. Sellaisia saappaita en ole kuullut enää aikoihin, en tiedä tehdäänkö niitä vielä. Narisevaa maiskutusta, kuin joku kummitusolio söisi omaa ruokaansa. Ei se ihmisten ruokaa olisikaan.

Jostain opin ajat sitten että sellaiset kummitukset ovat nimeltään zombeja. Joku on ehkä sotkenut zombit vampyyreihin, koska jossain väitettiin että zombin pitää syödä, oikein ahmimalla syödä, toisia ihmisiä, jotka sitten joutuvat ahmimaan toisia ihmisiä, kunnes jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin zombeja. Jotka siis jatkuvasti syövät toisiaan ja heräävät taas kuolleista kamalaan nälkään ja etsivät sitten seuraavan kuolleen.

Niin kai se on oikeassakin maailmassa. Kadulla kävelee ihmisiä jotka eivät oikein ole siellä, mutta eivät siellä tuonpuoleisessakaan. Kamalia välitiloja voi kuvitella.

Viime aikoina korvien humina on tuottanut matalaa murinaa ja sen keskelle lapsen, vauvalta kuulostavan, jatkuvaa nälkä- tai hätäitkua. Siihen ääneen herään vieläkin, vaikka lapsen vauvana olosta on jo melkein neljä vuosikymmentä.

Huomenna menen uimahalliin ja kuuntelen veden ääntä. Sitä ennen pakkastuuli heiluttaa talvitakin lievettä. Hytisen kunnolla ja menen saunaan.

Edit 14.1. Jäsenet tuntuvat uinnin jälkeen, kirjasto oli kirkas ja täynnä kirjoja. Aurinko paistaa, on talvi. Ajattelen tätä kirjaa, jonka juuri luin, ajattelen yksinkertaisia ratkaisuja kaikkiin ongelmiin ja tietysti sitäkin, että suurinta on rakkaus. Vastakohdat kutoutuvat ja kietoutuvat toisiinsa, mielekkyys voi näkyä mielettömässäkin.

Pohjanmaalla tuluvii

Silloin kun Bertolt Brecht kirjoitti Oppimisen ylistyksen, oli vielä mahdollista että kouluttautumalla tulee työtä ja toimeentuloa ja voi vaikuttaa omiin asioihinsa. Nyt koulutusta ajetaan alas kaikkialla. Tai ainakin se koulutus, joka ei välittömästi työllistä. Suomi on insinöörien ja ekonomien maa.

Ei Suomi ole ainut sellainen maa. Työn tekemiselle on annettu uuskielinen nimi: suorittava porras. Niitä risteilijöitäkin joku rakentaa, kuljettaa kontteja valtamerten yli, hitsaa osia yhteen ja bensaa kuluu. Sitähän on koska Koillisväylä alkaa olla auki kesäisin ja venäläisetkin aloittavat off-shore-poraukset niin kuin norjalaiset ovat tehneet jo aika kauan. Pitääkö olla optimisti?

Työpaikat ovat riippuvaisia sijoittajista, jotka saattavat asua toisella puolen maapalloa. Ehkä kansallisvaltioille ei oikein ole enää mitään käyttöä. Paitsi siis insinöörien ja ekonomien kouluttaminen. Suorittavaa porrasta saatetaan tarvita jonkin verran, mutta koska kansalliset (yritysten ja parlamenttien) johtajat ovat niiden osakkeiden omistajia, niin heidän intressissään ei ole maan pitäminen työllistettynä, vaan omien osakesalkkujen lihottaminen. Kekkosen Suomessa maa vielä piti pitää kokonaan asuttuna. Siis Suomi-niminen aika iso maa-alue.

On johtajissa hyviäkin ihmisiä, mutta heitä taitaa olla enää vähemmistö. Hyviä uutisia tulee enää vain harvoin.

Tämän ihmiset varmaan kyllä tietävätkin, kaikki irtisanotut ja pienillä eläkkeillä kitkuttavat, joilta evätään niin usein kuin mahdollista sosiaaliavut ja muut viimekäteiset turvat, jotka luotiin joskus kauan sitten hyvinä aikoina. Kuitenkin siis on hyvinvointivaltio eikä kenenkään tarvitse elää kadulla? Leipäjonot ovat harvinaisia Länsi-Euroopassa, täällä ne eivät ole hävinneet 1990-luvun laman jälkeen ollenkaan.

Jatkuvasta lamasta ihmiset lamaantuvat. Kun koulutus ei ollut minkään tae, ja jos ei ole päässyt kouluihin, niin saattaa silti päästä suorittavaan portaaseen. Siistit sisätyöt tulevat niille joilla on suhteita. Suhteita on miltei kaikilla ihmisillä ja niitä kannustetaan käyttämään omaksi ja perheen hyväksi.

Ehkä ihmiset eivät voi muuta tehdäkään. Ihminen ilman niitä suhteita on yksin, lapsistakin tulee työttömiä ja taas on yksi suku saatu syrjäytetyksi. Tuossa voi olla vihan siemen.

Pahinta ehkä on se, että suvut ja perheet menettävät yhteytensä, ahneudesta tulee hyve ja ne jotka kärsivät, katkeroituvat. Historia kertoo että tällaisesta yhteiskunnallisesta kehityksestä ei hyvä seuraa.

Jossakin televisio-ohjelmassa paneuduttiin Pohjois-Afrikan tilanteeseen. Mitä siis tapahtui arabikevään jälkeen ja mikä siihen johti. Muistan kun yhtä palestiinalaista opiskelijaa haastateltiin. Hän sanoi että kansainväliset avustusjärjestöt ovat tehneet työtä vuosikausia palestiinalaisten pakolaisleireissä.

On perustettu kouluja, jopa korkeakouluja. Palestiinassa on nyt sitten ehkä maailman parhaiten koulutettu työttömien luokka, josta taatusti kasvaa armeija. Mutta Israel on rakentanut muurin omien alueidensa ympärille. Siellä on monissa kylissä entisiä Palestiinan arabien koteja, puutarhoja, viljelysmaita.

Pahinta taitaa olla se, että makea vesi alkaa loppua. Israel säännöstelee vesivirtoja ja palestiinalaiset saavat niistä vain vähän. Etelämpänä Sahara laajenee. Meret lämpenevät, mutta hiekan keskellä ei kasva mikään. Ratkaisuja on, mutta niitä ei voida lähteä rakentamaan epävakaisiin yhteiskuntiin.

Ajattelen Viron nettisääskiä: löytävätkö Piret ja Madis, Irma ja Ilmar Niilin suistoalueelta edelleen hienon levähdyspaikan matkalla Etelä-Sudaniin? Vai onko hiekka jo peittänyt keitaan? Entä yrittävätkö Sudanin taistelijat syödä pitkän matkan tehneet linnut? Löytävätkö sääkset vielä entiset kalavetensä?

Suomi ehkä selviää vielä jonkin aikaa. Vettä on. Pohjavedet ehtivät suolaantua Salpausselän alueella teiden sulana pitämisen vuoksi. Mutta ehkä sitä voi puhdistaa? Vai voiko, joutuuko siihen käyttämään liikaa energiaa ja rahaa sen mukana?

Ilmastonmuutos näkyy säiden ääriolosuhteiden lisääntymisenä ensiksi. Meillä on ollut laskujeni mukaan neljä isompaa myrskyä loppusyksyllä 2013. Lumeton alue laajenee koska Atlantti on lämmennyt niin, että Venäjän talvi-ilmat eivät pääse tänne niin kuin ennen.

Siperiassa voi olla aivan hirvittävän kylmä. Suomen lämpötila on noussut parissakymmenessä vuodessa kaksi astetta, joka on paljon. Kasvit reagoivat siihen ensiksi. En ole ikinä nähnyt sammalta kasvavan keskellä talvea nuorten puiden kaarnan päällä. Tämä on ensimmäinen kerta. Nyt sataa, joet tulvivat latvavesillä.

Vuosi vaihtuu vetisessä säässä. Pohojanmaa tuluvii.

Miten mahtaa käydä syysviljojen? Huuhtoutuvat jokiin tai jos pakkaset tulevat, jäätyvät kuoliaiksi. Ilmastointiputkista kuulee ihmisten köhivän ja yskivän. Lapset jaksavat potkia palloa tuossa pihalla ja se on hyvä se.

Suurin osa jaksaa sentään käydä koulua. Koululla on muutakin merkitystä kuin vain työpaikan löytyminen sen myötä. Ihmiset voivat sivistyä, oppia tuntemaan ympäristönsä, ajatella maailmaa eri suuntaan kuin mitä vanhemmat ovat sen ajatelleet. Se suunta olisi parempi kuin mitä nyt luvataan. Siihen ei saa kulua liikaa aikaa. Muutoksen olisi pitänyt jo alkaa ja voi olla jo liian myöhäistä.

Parvekkeella pyörä palelee.

Tuoko Tuomas joulun?

Uutisia Suuren Veden läheltä tänä aamuna. Pojan setä eli miehen veli kirjoittaa että äiti ei enää jaksa kuulla eikä juuri puhuakaan. Hän on 95-vuotias.

Ilma on ollut talvinen siellä, ei juuri aurinkoa, massiivisia myrskyjä Tyyneltä mereltä, jotka tapaavat arktiset ilmamassat hyvin etelässä, Marseillen korkeudella. Siksi talvipäivän seisaus tuntuu.

Linkissä on tilanne nyt, 23.12., myrsky Oregonin rannikolla. Ja sitten Oregonin meri ja sitten tämä talvi, ja tosi-isot lokit.  Video Mickey O'Brien.

Vanhat ihmiset eivät oikein jaksa säiden äkillistä muutosta enää. Nuorempienkin luita kolottavat nopeat ilmanpaineiden muutokset.

Mutta oudosti alkaa valo muuttua täällä pohjoisessakin, puut muuttuvat vihertäviksi ja ruoho kellertää ja rusehtaa. Sataa. Ylihuomenna on jouluaatto.

Ajattelen Portlandia ja kirjaan tähän runon.

Tekemisiä Portlandissa

Mennä kävelylle Sandyn rantaan kun kuore nousee

juoda kirnupiimää Buttermilk Cornerissa

kävellä yli Hawthornen silla auton renkaiden laulaessa

ottaa kärryt Sellwoodiin kun kirsikat ovat kukassa

vaeltaa metsissä Council Crestin alapuolella, puumaja ylhäällä

        douglaskuusessa lähellä sairaanhoitajakoulua.

Katsella lintuja ja metsästää kasveja Sauvies'n saarella

        toukokuussa

viininvaahteranlehdet rinteillä St. John's Bridgen yllä syksyllä

kahlata Columbia-jokea hiekkasärkille saakka

Himalajan karhunvatukat sotkevat Bonnevillen lähetystornin

korkeajännitteisen teräsperustuksen – sormesi ovat tahraiset

mennä naimisiin Vancouverissa ilman päivän

katuma-aikaa.

Kuitata palkkashekit käteisenä Pastimen baarissa

olutta Ericksonilla, hampurilaiset Tic Tockissa.

Seurata oikeustalon, kaupungintalon, sanomalehtien,

radioiden, vankilan kapeita käytäviä.

Pysäköidä parkkitaloihin

auringonpolttamaa hiihtämistä

hytinää valtamerellä

seisoa sateessa.

(Gary Snyder: Loputtomat vuoret ja joet. Suom. J.K. Ihalainen (1996), Palladium-kirjat 2010)

Lukemista jouluksi

Radiosta kuulin että eivät ihmiset enää kuulu pitäjäseuroihin ja sitä myötä eivät myöskään lue joululehtiä. Muistan itse, kuinka hartaasti luettiin joulun aikana kaikki mahdollisia jouluksi tulevia lehtiä.

Niitä oli paljon. Tavalliset sanomalehdet julkaisivat paksuja joululukemistoja, joissa oli kertomuksia, runoja, esseitä, kritiikkejä – kaikki aivan vain sen takia, että lehdet eivät ilmestyneet joka päivä (ainakaan maalla) ja koska erityislehdet halusivat muistaa asianharrastajia kuluneesta vuodesta. Ja pyhät olivat pitkiä.

Isälle tuli esimerkiksi historiallinen aikakauslehti, joka oli täynnä mitä kummallisimpia tekstejä uusista historiantutkimuksen käänteistä. Erityisen innostunut olin pitkistä reportaaseista, joissa kerrottiin milloin missäkin päin maailmaa löytyneistä raunioista ja ankarissa olosuhteissa työskentelevistä arkeologeista. Pentti Saarikoski runoili sittemmin että ”Tule kuopasta ylös, arkeologi!” ja Muksut tekivät runoon sävelen.

Kai Saarikosken mielestä arkeologi on itse muuttunut muumioksi oltuaan ikuisuuden pimeässä kaivannossa. Vaikka runoilija itse kyllä oli varmasti lukenut paljon pölyisiä kirjoja ja pölyisiä kieliä, joista hän sitten suomensikin joitakin. Ainakin Odysseia on yläkerran kirjahyllyssäni, P.S.:n suomentama.

Isä oli opiskellut arkeologiaa ja ollut kaivamassa Pompeijia esiin yhden kesän ajan. Niinpä luin hänen kanssaan niitä sankarimatkailijoiden tarinoita. En ollut niinkään kiinnostunut pääsemään hänen mukaansa Pompeijiin, se on vain Italiassa, mutta sen sijaan Kaksoisvirtain maassa olisi ollut vaikka minkälaisia raunioita tutkittavana. Isä kyllä yritti. Mutta Unesco oli se taho joka kaivauksia silloin – ja varmaan vieläkin – rahoitti, eikä isää valittu kaivauksiin Kaksoisvirtainmaahan.

Nyt isä olisi taatusti ollut epätoivoinen Kaksoisvirtainmaan tilanteesta. Siellä on sodittu ties kuinka kauan eikä kukaan ole varmaan tarkistanut mitä kaikkea muinaisessa Niniven kaupungissa on jo tuhoutunut. Sodan alkuvaiheessa museot ryöstettiin järjestelmällisesti. Tuskin kaikkea siitä korvaamattomasta tavarasta on saatu enää takaisin.

Kaiken lisäksi Turkki otti ja patosi vuorilta alas syöksyvät vedet ja kahdesta virrasta, Eufratista ja Tigriksestä ei ole enää kastelemaan alangon viljelysmaita. Isä olisi miettinyt mistä hän ja hänen arkeologinperheensä saavat sitten enää sapuskaa. Enemmän vielä hän olisi huolestunut siitä, että siellä jo valmiina olleet ihmiset köyhtyvät ja kurjistuvat.

Äidille tuli Parnasso jonka joulunumero oli paksu kuin kirja. Lisäksi tuli Suomalainen Suomi, joka taitaa olla sama lehti kuin Kanava, mikäli sitä vielä julkaistaan. Suomalainen Suomi oli tylsä, mutta

Parnassossa oli lukemista pitkälle kevääseen.

Istuin juuri syömässä voileipää ja lukemassa entisen ammattiliittoni lehteä Meteliä. Se on teatterilaisten lehti, mutta liittoon kuuluu muitakin, esimerkiksi tanssijoita. Opiskelutoverini Marjo Kuusela, joka oli minua vuotta alemmalla kurssilla Tampereen yliopiston Draamastudiossa, käy lehdessä läpi tanssin maailmaa 1960-luvulta lähtien.

Siinä on huima kaari. En ole nähnyt hänen mainitsemiaan esityksiä kuin joitakin. Tampere ei ollut erityinen tanssikeskus. Meillä kävi Draamastudiossa opettamassa Ruth Matso, joka oli järjestänyt oppitunnit maanantaiaamuiksi. Koko liikuntatunteja harrastava porukka kiroili ajankohtaa, mutta kävi.

Ruth Matso joutui opettamaan suurinta osaa meistä kuin keitä tahansa opiskelijoita. Liikunnasta ei tietoakaan. Suurin osa meistä ei ollut asunut lähelläkään minkäänlaista tanssin opetusta, liikunnan opetus oli pesäpalloa ja hiihtoa. Radiosta kuulin että ehkä tanssijat saavat oman talon. Mutta se tulee olemaan tietenkin Helsingissä. Opiskelukaverini Marjo on varmaan tyytyväinen. Kyllä minäkin rakastan tanssia.

Eikä Draamastudiotakaan ole. Koulutuspolitiikka oli sellaista, että Helsingissä päätettiin ettei Pirkanmaalla tarvita omaa koulua, koska Helsinki pystyy vastaamaan koko maan tarpeeseen. En minä erityisesti Helsinkiin olisi halunnut koskaan, mutta varmaan siellä edelleen on töitä kaikenlaisille komeljanttareille. En tiedä mahtaako muualla olla.

Taidealan koulutus halutaan edelleen ajaa alas, koska niissä opiskelevat ihmiset eivät työllisty. Se on viime aikoina ollut tärkein asia. Työllistymistä halutaan, vaikka harvemmin kuvataiteilijalla on palkkatyöpaikka, ainakaan vakinainen sellainen. Yleissivistystä ei kannata tukea korkeakoulutuksessa, koska tekniikan ja talouden alueella luovista ajatuksista ei kuitenkaan olisi mitään käyttöä.

Tekniikka ja talouskaan eivät kannata, koska Nokiakin lopetti, vaikka kuinka vei tehtaita Kiinaan.

Lahden ja Kankaanpään kuvataideosastot lopetetaan. Niistä ei ole Suomelle mitään hyötyä ja Suomi on kriisissä. Olen miettinyt pääni puhki, miten kriisitietoisuuteen kasvetaan ilman että kaikki tulevat säikyiksi.

Kriisit tarkoittavat potkuja vähintään. Nyt potkuja tulee kuvataiteilijoille, jotka opettavat.

Isän suku on kotoisin Nurmosta. Nurmoo-seuran kustantama Nurmon joulu tuli muutama päivä sitten. Siinä on paljon lukemista ja lukemiset tuovat mieleen ne joulut mitkä olen viettänyt sukutalossa. Enää niitä jouluja ei tule. Suku meni poikki ja katki, kun vanhimmat kuolivat.

Olen katsellut vanhoja kuvia lehdessä, miettinyt keitä ne ihmiset olivat. Suunnilleen kaikki olivat sukua ennen. Muutama vuosi sitten olin viikon verran siellä entisessä yhteisessä talossa, pyöräilin kirkolle, katsastin kirjaston.

Kaupan jonossa tuli vanha täti sanomaan käsipäivää, sanoi asuvansa nyt kirkolla, mutta ennen siinä meitä lähellä. Olin yhtenä kysymysmerkkinä. Täti hymyili ja sanoi että ”Ekkös sinoo niitä luoman

varren flikkoja?”. Oli myönnettävä.

Sukunäölleen ei taida voida mitään. Tädit ovat sitä paitsi tarkkanäköisiä. Tämä on saattanut olla pikkuserkku tai kääpiöserkku kaiken lisäksi. Ja miksen minä kehdannut kysyä hänen nimeään?

Isänmaan kieli

Tämän jutun nimi voisi olla vaikka isänmaa. Mutta väistämättä tulen lukeneeksi maata kirjallisuuden silmin. Tai kirjallisen kulttuurin silmälasien läpi. Päätekijöitä ovat tietenkin kirjailijat ja heidän tuotantonsa.

Löytyi ihan alkajaisiksi runokin nimeltä Isänmaa, J.K. Ihalaisen ja Sándor Vályin esittämänä.

Sen voi kuulla täällä. Mutta sitten siellä Tampere-talossa oli Vaasasta henkilö, jota YLEn TV-selostaja itsenäisyyspäivänä kutsui ”aika vähän tunnetuksi kirjailijaksi”: Ralf Andtbacka. Hän oli LittFestin alkuaikoina järjestämässä Vaasan kaksikielisiä festareita. Selostajan ilmaisu oli mielenkiintoinen. Ehkä se johtuu siitä, että häntä ei ole suomennettu. Sen sijaan toinen Österbottenista kotoisin oleva, Peter Sandström, oli tunnetumpi koska häntä on suomennettu?

Kävin kirjastossa hakemassa Marko Tapion Arktinen hysteria I, osaa II ei kirjastosta löytynyt. Kirjastovirkailija ei ollut Marko Tapiosta koskaan kuullutkaan. Onko mahdollista että Marko Tapiota ei ole koskaan käännetty ruotsiksi? Kirjailijoiden tunnetuksi tuleminen taitaa olla vaikeaa maassa jossa on kaksi virallista kieltä. Yleisöjäkään ei ehkä löydy niin paljon kuin muuten voisi.

Siis koko valtakunnan määrässä, kirjakaupoista on tullut krääsäkauppaa eikä Suomalaisesta kirjakaupasta löydä hyviä kirjoja, vaikka kieli olisi oikeakin. Vain niitä joita kirjakauppias ajattelee tulevan myydyksi. Pokkareita ja dekkareita.

Vaasan ensimmäisiä LittFestejä luotsasi runoilija Ralf Andbacka. Muistan taiteiluni Tritonian tiedekirjastoon marraskuun jäätä pitkin alas. Kirjailijatkin olivat vähän ihmeissään että missä ovat. Ehkä Vaasassa ei kovin usein kokoonnuta muutenkaan. Tritonia oli kaunis ja uusi rakennus, melkein meren rannassa. Maarit Verronen oli läsnä ensimmäisissä festareissa ja rupesi puhumaan minun kanssani. Sittemmin kuulin että hän on Keskipohjanmaalta kotoisin.

Olin kirjoittanut jo silloin muutamasta Verrosen kirjasta. Pidin niistä. Mutta takaraivossa naksutti, että en esittele itseäni, hän saattaisi muistaa kirjoittamani, eikä kriitikon tarvitse olla tunnettu. Kirjailija sitä tarvitsee, tarpeen tulla luetuksi, koska mitä mieltä on muuten julkaista mitään.

Paneelikeskustelut olivat uuvuttavia. Kuulosti siltä että sekä järjestäjät että vieraat olivat valmistaneet puheenvuoroja eikä niissä ollut niin kutsuttuja irtiottoja. Keskusteluiden väliajalla pihalla matkalla ruokalaan oli keskustelua kirjailijoiden kanssa siitä, kumpi kirjallinen kieli, suomi vai ruotsi, selviävät tulevaisuuteen asti. Se oli niin kauan sitten, että kustannustalojen osto- ja myyntiliikennettä ei ollut vielä tapahtunut.

Tuskin oli kirjailijoita jotka olisivat menettäneet kustantajansa kesken kaiken. Siis ilman että heidän tekstinsä olisivat muuttuneet yhtäkkiä kelvottomiksi. Nyt heitä ilmeisesti jo on. Ja joka tapauksessa kirjailija-blogit ja varsinkin runoilijoiden ovat tulleet ilahduttavan monilukuisiksi. Minusta henkilökohtaisesti olisi mukavampaa lukea kaikkia kirjoja paperilta, mutta se ei ole enää mahdollista.

Yksi merkillisimmistä kirjailijakohtaloista on Hannu Helinin runoilijanura. Muistan lukeneeni ja ostaneenikin hänen kirjojaan kun hän oli nuorempi. Ei hän kovin paljon minua vanhempi ole, mutta on kuitenkin. Sitten hänen nimeään ei enää näkynyt lehdissä pitkään aikaan. Yhtäkkiä hän tuli vastaan runoblogissaan, joka on lukemisen arvoinen: Work in Progress. Runouden suhteen olen valitettavasti diletantti, luen, mutta niistä on vaikea puhua, pidän, mutta pitämystäni on vaikea perustella.

Helin on mielestäni hieno runoilija. En ymmärrä miksi hänen julkaistujakaan runojaan ei juuri edes arvostella enää. Tiedän kyllä että kriitikoita on potkittu urakalla ulos lehdistä, olen yksi heistä. Mutta en ole koskaan arvioinut runoutta, siis sanomalehdissä, kun en osaa. Se on henkilökohtainen ongelmani, josta edelleen yritän päästä eroon.

Ulkona marraskuun viimassa hytisevä kirjailijoiden ja kirjallisuuden ystävien epävirallinen paneeli ei päässyt täyteen yhteisymmärrykseen Suomen kirjallisuuden kielistä. Suomen kirjallisuudelle toivoimme lisää lukijoita Venäjän Karjalasta. Sittemmin on tullut se käsitys, että karjalaisuus alkaa olla menetetty identiteetti sielläpäin. Sitten ajateltiin että suomenruotsalainen kirjallisuus voisi saada lisää lukijoita Ruotsista. Joku väitti siihen, että ruotsalaiset eivät ymmärrä suomenruotsalaista kulttuuria eivätkä elämänpiiriä. Sitä samaa sanoi joskus Finlandia-palkintonsa aikoihin pohjalaisrunoilija Gösta Ågren.

Pienet kielet ovat varmasti vaikeuksissa. Kirjallisuus olisi tärkeä asia ihmisten identiteetin ylläpitäjänä, mutta lukevatko ihmiset edelleen?

Pääsin alun vaikeuden jälkeen vauhtiin Marko Tapion kirjan kanssa. Tänään sain käsiini myös kakkososan. Kirja on jäänyt minulta lukematta. Se on ilmestynyt vaellusvuosieni aikana eikä ole tullut jostain syystä eteeni aiemmin.

Koska Marko Tapio on jo kuollut, hänen kirjojaan ei tule enää ilmestymään. Hänen veljensä, kirjailija Harri Tapperkin jo kuoli. Samoin kuoli kolmas veli Kain Tapper, kuvanveistäjä. Tulin ajatelleeksi Harri Tapperin puhetta radiosta kuunnellessani miten noin lahjakas veljessarja on mahdollinen. Sitä on kai mahdoton selittää, luulisin että kolmasosa on perimää, kolmasosa ympäristöä ja viimeinen kolmasosa tuntematon tekijä.

Ehkä Arktinen hysteria kertoo minulle siitä jotain lisää. Ainakin tekstissä on koski ja muistan veljesten vastustaneen oman koskensa patoamista joskus 1970-luvulla. Vai mahtoiko se olla vielä myöhemmin? Mutta syy vastustukseen oli pätevä: veljekset menettäisivät luomiskykynsä, ellei koski ole talon vieressä. Oikeudessa sitä ei tietenkään hyväksytty.