Euripides I

Euripides (484/480 - 406) eaa.) I
Näytelmiä suomeksi antiikin kreikasta

Kirjoitan muistiinpanoja käsin, sitten koneella soveltuvin osin. Ongelmana on joskus lukukelvoton käsialani. Valaistusta ja asentoa on korjattava. Onneksi on nyt valon määrä lisääntymässä.  

Aluksi tässä eepoksessa on selvitys Euripideen asemasta muiden näytelmäkirjoittajien joukossa. Osin  samaa tietoa on Sofokles-opuksessa (Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes, Elektra, suomentajat: Tua Korhonen, Tommi Nuopponen ja Vesa Vahtikari. Teos 2018) ja  kirjoittajatkin ovat osin samoja. Mutta olen ylipäänsä ollut iloinen näiden klassisistien tavasta kirjoittaa mahdollisimman neutraalia suomea, suomen rytmikin toimii. Olen tässä lukiessani ajatellut, että iso työryhmä on mukana ja varmasti myös keskustelua siitä mikä on tärkeätä ja mikä ei.  

Euripidesta on suomennettu tähän uuteen opukseen Alkestis, Foinikian naiset, Turvananojat, Hekabe, Andromakhe ja Rhesos, suomennettavia on siis kaksi enemmän kuin mitä oli Sofokleelta. Suomentajat ovat Tua Korhonen, Liisa Kaski, Vesa Vahtikari, opus on ilmestynyt vuonna 2020 ja päätyi minulle vasta vuotta myöhemmin.  

Olen hurrannut näiden tuloa. Pitkin lukemismatkaa ihmettelen, ovatko nämä samoja eurooppalaisia nykyäänkin. Näytelmien esittämisestä vuosittaisilla teatterijuhlilla on noin 2500 vuotta.  Samankaltaisuus on taatusti vähentynyt.

Ensimmäinen perusteellinen Euripides-essee on opuksen toimittajan, Vesa Vahtikarin. Se käsittelee Euripideen tuotantoa ja tragedioita jotka ovat säilyneet. Sitten vuorossa on Timo Heinosen ja Heta Reitalan essee nimeltä Euripides, tragedia ja dramaturgia. Tällaiselle teatteria yliopistossa opiskelleelle essee on herkkua. Euripides oli tuottelias kirjailija ja hänen näytelmiään esitettiin hänen elinaikanaan paljon, silti näytelmiä, jotka voisi varmasti kirjata hänen nimeensä, ei ole hirveän paljon. Mutta kokonaan säilyneitä näytelmiä on jäänyt häneltä silti eniten. Näytelmiä kopioitiin, mutta Ateenassa oleva arkisto tuhoutui tulipalossa ja samoin meni Egyptin Aleksandrian mahtava kirjasto.

Sofokleessa oli näyttämölle panosta oikeastaan vain viitteissä enemmän juttua. Nyt on pitkä johdanto nimenomaan teatterista. Muistan Kari Salosaaren luennot syksyllä 1965 ja hänen pohdintansa avoimesta ja suljetusta draamasta. Tässä käydään läpi myös teatteritekniikkaa ja erityisesti eri asioiden nimityksiä kreikaksi. Pidän niistä kovasti, koska ne kuulostavat samalta kuin termit nytkin, vain ovat vähän muuntuneet tullessaan monen kielen kautta suomeen.

Sanoja on paljon. Esimerkiksi Dionysia-juhlat kokosivat monen päivän yleisön suuriin amfiteattereihin. Festareilla oli khorēgos eli tuottaja. He olivat rikkaan yläluokan miehiä jotka tuottajina saivat maksetuksi veronsa Ateenalle. Suomen teattereissa tuskin on yleisesti tuottajia, mutta he mahdollisesta yläluokkaisuudestaan (?) huolimatta eivät taida saada verojaan anteeksi.  

Ensiksi käydään läpi millaisia esitykset olivat. Ja todetaan ensimmäinen ongelma, josta jo Sofokles-opuksessa valitettiin: vain pieni murto-osa esitetyistä näytelmistä on säilynyt. Trilogioista vain Aiskhyloksen Oresteia on jäljellä. Tiedetään että Euripides esitti vuonna 415 eaa. kolmen näytelmän sarjan: Aleksandros, Palamedes ja Troijan naiset. Vain  Troijan naiset on säilynyt.

Teatterisanasto on hauskaa, koska harvoin pääsee miettimään oikein kunnolla, käytännössä, miten sanat ovat tulleet. Eivät välttämättä samanlaisina kuin mitä ne nyt tarkoittavat, meillähän on olemassa teatterityöntekijäryhmä nimeltä koreografit. Mutta siis sanoja: skēnē  on näyttämö.  En ole koskaan käynyt Kreikassa, joten en tietenkään tiedä miltä kieli kuulostaa ja onko kielessä paljonkin eripituisia vokaaleja. Mutta olen käsittänyt, että kieltä ei voi verrata antiikin kreikkaan.

Sitten: päänäyttelijä on protagonisti, vastanäyttelijä on deuterogonisti ja kolmas tietenkin tritagonisti.  Kun näyttelijöitä on peräti kolme, niin katsojat 500-300-luvuilla eaa. ymmärsivät tottakai että oikeata totuutta voi olla vaikea tavoittaa ja käänteitä tulee paljon.

Lukiessani mietin mitä kreikkalaiset ovat tuumineet elämästään. Näytelmäkirjoittajat ovat ymmärtäneet millä tavalla katsomo samaistuu. Siihen tarvitaan kolme näyttelijää, jotka tarvitsevat lisäksi kasan naamioita. Sivuilla 18-19 on selvitetty draaman eri vaiheet ja myös runojalat. Kaikkea ei ole vain lausuttu ääneen, paljon keskustellaan myös resitoiden (vrt. ortodoksinen jumalanpalvelus!). Ja lisäksi lauletaan. Tutkijat ovat nyt suhteellisen varmoja siitä, millaista musiikki on ollut. Kyllä nuotteja on löytynyt koko ajan.  Niiden tulkinta vain on hankalaa. Yksi tapa löytää teatteri-informaatiota klassisesta näytelmästä on käydä läpi keramiikkamaalauksia. Niissä on näyttelijöillä on irvistäviä naamioita ja vieressä lurittaa joku kaksinokkaista huilua.

Ainut Euripideen säilynyt satyyrinäytelmä on Pentti Saarikosken suomentama Kyklooppi vuodelta 1966. Sen ehkä saattaa vielä löytää kirjastoista.  Kaikkiaan 500-300-luvuilta eaa. on tieto yhteensä  noin 5000 näytelmän esityksestä festivaaleilla (kirjoitin aiemmin että 5000 on säilynyt, se ei tietenkään pidä paikkaansa vaikka fragmenttejakin on paljon, tieto oli muistiinpanoissa merkitty tähdellä!). Niitä selvitetään myös Sofokles-opuksessa. Euripides on ollut suosittu, hänen näytelmiään on säilynyt eniten. Pahin takaisku oli tietenkin Aleksandrian kirjaston tuhoutuminen. Sinne oli tallennettu kaikki mitä siihen asti oli Välimeren alueella kirjoitettu.

Koska näytelmiä esitettiin kaikkialla antiikin maailmassa, niin niitä myös kopioitiin. Samasta syystä monissa kopioissa on mukana näyttämöohjeita. Tottakai näyttämötekniikan ja muusikoiden piti saada omat kappaleensa. Sillä tavalla on juuri musiikkiakin säilynyt. Jotain on musiikista säilynyt,  esimerkiksi voi olla ohje siitä, pitääkö repliikki lausua (huom. runomitat!) vai resitoida vai onko laulettava. Kreikkalaiskatolisessa messussa on paljon resitatiiveja.  Joka tapauksessa tässä kerrotaan että Euripideen näytelmien musiikki on kadonnut. Olin todennäköisesti radiosta kuullut että musiikki, siis nuotinnokset olisi selvitetty.

Euripides on ollut hyvin suosittu näytelmäkirjailija. Ilmeisesti sen takia näytelmiä on säilynyt eniten näistä kreikkalaisista mestareista. Joka tapauksessa niitä on esitetty ja uudelleen sovitettu. Yksi esimerkki on Goethen näytelmä Iphigénie auf Tauris ja tietenkin uusklassiset näytelmät, esim. Racine. On hyvä että myös esitystietokantoja mainitaan (esim. Archive of Performances of Greek and Roman Drama  eli http://www.apgrd.ox.ac.uk/ ja suomalainen vastaava http://ilona.tinfo.fi  joten tietoa on muuallakin kuin kirjastoissa).

Hamartia tarkoittaa virheellistä  ajattelua:
”Hamartian olemukseen liittyy eksistentiaalinen ulottuvuus, joka määrittää tragediaa keskeisesti: tunne ihmiselämän ja onnen hauraudesta ja ennakoimattomuudesta.” (Heinonen ja Reitala)

Teatterintutkijat käyvät läpi oleellisia käsitteitä, jotka liittyvät draaman rakenteeseen ja sisällykseen. Pathos ja hamartia liittyvät yhteen, esimerkiksi syyllisyys-kysymyksessä. Nietzschen ”Tragedian synty” on yksi opus joka kelpaa tämän suomennosvalikoiman oheislukemistoksi.  Myös Aristoteles on kommentoinut tragediankirjoittajia. Monesti tulee mainituksi, että Euripides kirjoittaa henkilöidensä ongelmista sofistiseen tapaan. Sota on hyvä tragedian aihe, ne lisäävät tarinaan uusia ulottuvuuksia, jumalatkin saavat mellastaa.

Näytelmien yleisteemoja: kyse on toiminnasta, pyrkimyksistä, vastakohdista, ylipäänsä liikkeestä − ja tottakai retoriikan keinoista. Tapahtumisen keskellä on filia, kharis tai eros ja Aristoteles kuulostaa sofistilta. Miten sitä sitten pitäisi määritellä? Runousopissa lukee näin: ”tragediassa ei toimita, jotta jäljiteltäisiin luonteita, luonteet syntyvät toiminnasta” ja sillä tavalla Aristoteles tulee määritelleeksi teatterin perusolemuksen. Niin se on perustaltaan myös Stanislavskin ”Luonteen kehittämisessäkin”.

Euripideen suhteen on ihmetelty miten miten hän ei osaa olla tyylipuhdas tragediankirjoittaja. Esimerkiksi Nietzsche ei pidä Euripideen realistisista kohtauksista. Traagikon ei pitäisi kirjoittaa arjen asioista? Läheneekö Euripides sillä tavalla komediankirjoittajia?

Mutta itsekunkin on luettava näytelmät, että saa miettiä mitä ne edustavat. Ei taida kukaan sanoa etteikö niitä voisi edelleen esittää näyttämöillä.  Tapahtumien autenttisuudesta ei voi tietää. Se tulee mieleen, että Euroopan keski-aikana ja myöhemminkin oli teatteriseurueita, jotka toimivat myös uutislähteinä.

Tuskin katsomoon istahtaa ketään 2500 vuoden takaa. Käsittääkseni hän ei pystyy ymmärtämään edes tekstiä, siis puhetta. Ja koska näyttelijän eleet olisivat ”retorisia” ja niitä puhutaan naamion takaa, niin  tuskin hän käsittäisi sitäkään vähää. Ellei esitykseen olisi lisätty oikein paljon liikettä ja taisteluja ja muuta sellaista.  Nyt voi olla todella pitkä kohtaus jossa kuoro kertoo taistelun kulusta.

Kuoro voi olla nimetty, se voi olla vaikka sanansaattaja. Mistä yleisö on tiennyt kuka se tai tämä tyyppi on ja miksi se huutaa ja deklamoi? Teatteria on ollut varmaan aina, aina siitä asti, kun ihmiset ovat puhjenneet puhumaan viedessään uhrilehtoon kukkia ja ruokia. Aivan varmasti ne ihmiset ovat itkeneet ja laulaneet. Suomalaisillakin on itkuvirsiä.

Jatkan siis lukemista.

Murakami ja muita aikalaisia

Luin äsken Manchesterissä ilmestyvän osuuskunnallisen Guardian-lehden kirjallisuus-osastosta tarinan Haruki Murakamista. Olen lukenut Murakamia sen verran että tiedän hänen olevan kotonaan vähän kaikkialla (Norwegian Woods!), häntä on käännetty kaikille mahdollisille kielille. Japani on jotain toista maata.

Tiedemiehet ovat viime aikoina saaneet selville asioita Japanin pohjoissaarella sijainneesta ainu-kansasta. Sillä tuntuu olevan (olleen, heitä on omakielisiä enää muutama kymmenen) rikas kansanperinne, kieli jolle ei ole löytynyt sukulaisia ja kohtalona jäädä unohduksiin, koska pohjoisessa vallitsevat venäläiset ja etelässä japanilaiset.

Suuremmat maat ja kulttuurit nielaisevat pienemmät. Se sinänsä on kummallinen asiain tila. Syyksi väitetään, että jos jossakin ei ole valtaa, niin se täytyy perustaa. Hirveitä onnettomuuksia on sen vuoksi tapahtunut ja tapahtuu edelleen. Politiikan kommentaattorit puhuvat jostain sellaisesta kuin valtatyhjiö. 

Ehkä tulevaisuudessa löydetään jostain merkkejä siitä, että joskus tulijat ovat olleet ystävällisiä. Nyt siitä ei ole paljon merkkejä. Toinen kansa, Intian kupeessa olevien saarten adamaanit, on onnistunut säilymään itsenäisenä. Kun heitä yritettiin tulla auttamaan tsunamin kynsistä, he heittivät keihäitä helikopteriin, joka putosi mereen. Intia ei miehittänyt ainakaan sitä saarta.  Käsittääkseni saarille ei ole lupaa rantautua, ne ovat jonkinlainen itsehallintoalue. Lisäksi: kukaan saarelaisista ei kuollut tsunamissa, koska he pystyvät lukemaan meren liikkeitä. Ehkä he ovat olleet siellä aina?

Mahdollisesti  adamaanit ovat ainujen geeni-sukulaisia. Kielet muuttuvat nopeammin kuin geenit. Tai ainakin kansojen DNA:sta voidaan lukea merkkejä siitä, että siellä tai täällä on sukukansoja. Vähiin sukulaiset voivat mennä ennen kuin heistä löydetään jäänteitä.  Ainuja asuu käsittääkseni Japanissa ja jollain Kuriilien saarilla vielä.

Ihmiset  eivät ole kuolemattomia ja sen takia heillä varmaan on ollut tarve rakentaa itselleen jumaluuksia, jotka sitten voivat olla niitä kuolemattomia. Kreikkalaiset olivat siitä hauskoja, että heillä oli myös ihmisten ja jumalten lapsia keskuudessaan. Mutta kyllä muinaiset kreikkalaiset silti kävivät sotia ja hamusivat valtaa ja omaisuuksia.  Sitten kun joku tragedian kuoro kysyi että millä selitätte nämä kammottavuudet, ihmiset olivat viattomia: emmehän me mitään mutta kun nuo jumalten lapset.

Ainuilla on suuri määrä suullista runoutta. En tiedä missä semmoinen arkisto on, mutta kyllä kai se on tallessa. Sitä on kai käännetty japaniksi, muuten tuota säilynyttä runoutta (tarinoita, myyttisiä kertomuksia?) ei varmaan olisi tallessa. Ehkä japanilaiset säilyttävät sitä jossain arkistokellarissa, en tiedä. En ole nähnyt uutisia siitä, että siitä olisi ilmestynyt painettuja kirjoja missään. Ehkä kielen puhujia ei ole enää tarpeeksi? Ajatus tuntuu ahdistavalta. 

 

Ainuja on elossa, mutta ei oikeastaan kuitenkaan elossa. Olemassaoloksi ei riitä pelkkä fyysinen otus, sen- ja tämäntapainen ja -näköinen homo sapiens.

Ainut tulivat mieleen kun luin Murakamista sen pienen jutun. Siinä ei puhuttu kirjallisuudesta. Siinä haastateltiin  Murakamia vaatteista. Taisi siinä olla tekstimainontaakin välillä. Joka tapauksessa kirjailija ei pidä solmioista. Ne eivät tunnu mukavilta. Olin iloinen siitä, että hän kertoi sen, koska aivan syyttäsuotta miehet on pakotettu pitämään virallisissa tilaisuuksissa sitä kammottavaa kuristavaa vaatekappaletta.  Ainujen ei ehkä tarvitse pitää solmioita.

Ajattelin japanilaisia elokuvia. Vaikka Akira Kurosawan leffoissa on paljon julmistelevia samuraita (jotka ovat samantapaisia sotureita kuin entisajan eurooppalaiset ritarit haarniskoissa),  niin oli heidän sotisovissaan helpompi liikkua kuin kanniskellen sitä rautamäärää mukanaan niin kuin ritarit ja sotilaat Euroopassa.

Ehkä japanilaisilla ei ollut tarpeeksi metalleja?  Vaikka olihan heillä keihäitä ja miekkoja. Olen nähnyt kuvia heidän rintahaarniskoistaan, jotka näyttävät siltä kuin ne olisi kudottu paksuista kaisloista ja ruo’oista.  Ehkä Kurosawan samuraiden aika on ollut aiemmin. Heillä näytti olevan vain tavallisen judokan varusteet. Ehkä he kävivät kotona vaihtamassa asua kun lähtivät taisteluun.

Se Guardianin lyhyt juttu oli naisen kirjoittama. Kuvituksena oli Murakami istumassa nojatuolissa pukeutuneena t-paitaan ja farkkuihin harteillaan ehkä villapaita.  Kirjoittaja ei  muistuttanut että nuorena Murakami opiskeli Yhdysvalloissa. Siellä on ollut tapana pitää vahvasta kankaasta tehtyjä denim-puuvillaisia haalareita ja pitkiä housuja ainakin siitä asti kun sen maan länsirannikon valtasi kultakuume.  Suunnilleen siihen malliin farkkujen historia menee. Farmari-housut? Suomessa ainakin näyttää siltä, että maanviljelijät pitävät suojahaalareita, ei farkkuja.

Tarinaan liittyy myös Ranska. Taisi olla niin, että denim-kangas kehiteltiin nimenomaan ranskalaisissa tehtaissa. Sitten kauppamiehet myivät sen ranskalaisen kankaan suurella voitolla takaisin kultakuumeen sokaisemille amerikkalaisille, jotka tarvitsivat kaivamiseen työhaalareita. Ainakin sellaista tarinaa kerrottiin kirjassa Niin kauas kuin yötä riittää.  Sen kirjoittaja loi unohtumattoman teoksen jonka kertomus pätee vielä tänäänkin. Louis-Ferdinand Celinen (1894-1961) paksu romaani on klassikko. Jotain outoa liittyi hänen tekemisiinsä II maailmansodan aikana, mutta en muista mitä.  Olisiko hän voinut olla kollaboraattori? Ihmisistä ei aina tiedä mihin ne ryhtyvät.

Olen lukenut Murakamia sen verran, että tunnistan hänet Kurosawan maanmieheksi. Japanissa asuu enimmäkseen japanilaisia ja maa eristäytyi muusta maailmasta erittäin hyvin ja tehokkaasti  vuosisatojen ajaksi. Kirjahyllyssäni näyttää olevan vain yksi Murakamin teos, Kafka rannalla (Tammen Keltainen kirjasto 2009, alkuperäinen 2002, suom. Juhani Lindholm), olen lukenut muita sitä mukaa kun niitä on kirjastoon ilmestynyt.  Suon Murakamille mukavan pukeutumisen. En ole ikinä ymmärtänyt miksi miesten on jo nuorina ja lupaavina ammattilaisina kuristauduttava sellaiseen kauluriin. Tunnen kyllä solmion historian, mutta en käsitä miksi kaulaliinasta piti vääntää sellainen kamaluus, jonka kanssa ei ihminen saa kunnolla päätä kääntymään.

Mutta aivan yhtä hirveä kidutusväline on naisilla: korkokengät. Yksi vesijumppakaveri kertoi ortopedinsä esittäneen, että nyt se sitten nähtiin. Mikä siis? No se mitä siitä seuraa kun naiset hylkäävät korkokenkänsä ja kuvittelevat vapautuvansa! Että kun painetaan menemään lättänöissä  tennareissa tai muissa juoksukengissä tasaista asfalttia pitkin, niin kuka tahansa ortopedi tietäisi että polvet siinä menevät. Tulee nivelrikko ja sitten tarvitaan kirurgeja!

Minusta kertomus kyllä tuntui omituiselta. Korkokengissähän koko selkäruoto vääntyy väärään asentoon. Niiden kanssa ei voi juosta bussiin tai junaan. Nainen joutuu nuoresta lähtien vääntämään selkänsä mutkalle ja jo mahdollisesti alkanut S-mallinen skolioosi, jonka jo vääränlainen koululaukku aiheuttaa, muuttuu nivelrikoksi ja syyttäsuotta naisparat sitten tukkivat leikkausjonoja.

Nyt kun eletään poikkeusaikoja, niin leikkausjonot on unohdettu. Ehkä tulevaisuuden kirurgit osaavat suoristaa vinoutuneen selkärangan? Onhan meillä jo tehty tekohampaitakin vuoskymmeniä. Ehkä kirurgit oppivat tekemään kokonaisia keinoselkärankoja. En oikein pysty kuvittelemaan niitä, mutta olen kuullut että nikamia osataan jo vaihtaa. Mahtavatko ne kestää?

Lumisade taukosi. Nyt on syytä lähteä kävelylle. Pihassa keikuttavat pyrstöjään harakat. Ne ovat olleet tässä koko talven, kestäneet myrskyt ja pakkaset. Siltä ne näyttävät että olisi jo aika kevään tulla.

 

 

Piäskyläinen, päivälintu,
yölintu, lepakkolintu,
etsi maat maatakseesen,
lehtoa levätäkseesen,
ei saa maarra maatakseesen,
lehtoa levätäkseesen.
Läkšä laivaisen merellä,
lenšä laivan kannen pääle,
valo vaskisen pesäisen,
muni kultaisen munaisen.
Soi Jumala suuren tuulen,
laiva kaatu kallalleesen,
laiva kaatu kallalleesen,
sysäysi syrjälleesen,
pesä pyörähti perällen,
muna vierähti vetiene.
Siint se saari siunahusi,
saaren päälle nuori neito.
Sint ne käivät kaikk’ kosissa,
käivät pipit, käivät papit,
käivät pipit, käivät ne papit
käivät hoivin hoikat herrat,
käivät soltaatit sovasta,
siniviittaiset Virosta.
Ei toi neito noill’ lähteny,
tuli viimen Nurmen-Tuomas,
Nurmen-Tuomas ja Hiekka-Heikki,
panniit neitosen rekiene,
rämähyttiit rattahille,
löivät ohilla oroa,
helmiruosalla hevosta.
Hepo juoksi, tie himaaji,
reki rautanen rämääji,
jalas koivunen kolaaji,
uuvet portit uuven linnan,
tätä neitoo vietäjessä,
tätä neitoo vietäjessä
ja kultaa kulettajessa.

Kirsti Mäkinen: Alussa oli nainen. (Mari Särkkisen inkeriläinen kehtolaulu, nauhoitus Kotkassa 1961; kirjassa Louhen sanat. Kirjoituksia kansanperinteen naisista. toim. Aila Nenola, Senni Timonen. SKS 1990) 

 

                        Kalevalanpäivänä 2021

 

 

 

 

Kuuroudesta

Tänään onnistuin näkemään kohtuullisen paljon koskematonta lunta. Aivan kuin se olisi siellä omiaan vähän kirkastamaan aivojakin. Nyt sataa lunta kolmatta päivää yhtä kyytiä. Ja kun on sunnuntai, niin eivät lumiaurat ole joka paikassa ehtineet käydä. En ole  varma siitä miten kaupungin järjestyssääntö määrää, mutta on aivan selvästi taloja, jotka eivät auraa jalkakäytäviä edessään ja jalankulkijan on kuljettava kadulla ja toivottava että autot näkevät. Siellä on suhteellisen harmaata ja edelleen sataa lunta.

En pysy perässä kaikissa noissa projekteissani. Toisaalta: minulla ei ole työnantajaa, joten saan kulkea paikasta toiseen niin kuin tahdon.  Yksi paikka on radio, Ylen radio-ohjelmat, musiikkinani on viime aikoina ollut Beethoven, mutta myös Mozart. Jostain syystä meillä on aika paljon klassista musiikkia CD-muodossa. Se vain pantiin poikki, vaikka meillä ei ollut mitään tekemistä nettiyhtiön kanssa, joka mainosta painottaakseen katkaisi radioaaltojen tulon kaapelitse. Radio on edelleen analoginen, mutta eivät pienet ja vikkelät nettiyhtiöt semmoista tiedä. Asukkailta ei kysytty.

On tietenkin selvää että näinä vaikeina aikoina yhtiöitä on voitava tukea, koska ihmiset eivät enää osta eivätkä kulje paikasta toiseen. Ihmiset joutuvat suojautumaan virukselta, mutta yritykset yrittävät kampata suojautuvia ihmisiä. Pitäisi päästä siis kävelemään jonnekin  pieniin ja ahtaisiin toimistoihin hakemaan sitä tai tätä. Mutta se ei onnistu koska on virus. 

Minulla on toinen olemisen paikka tuo televisio, josta tulee aina joskus hyviä elokuvia. En käsitä minkä takia se yhtiö ei lopettanut televisiota, mutta radion lopetti. Radion saa kuulumaan kyllä tietokoneelta, mutta minä tarvitsen induktiosilmukan ja sen takia toinen ihminen ei voi kuunnella samaa ohjelmaa. Tuon stereo-järjestelmän kautta sen sai kuulumaan aivan hyvin sekä kuulovammaiselle että normaalikuuloiselle.

Yhtenä aamuna ennen kuin lähdin vesijuoksemaan uimahalliin (erittäin tärkeä paikka!), minulle tuli nettikysely.  Se koski kuulovammaisuutta, vammaisliitto teki kyselyn. Kysely oli oikein yksinkertainen: oletko huomannut ongelmia yhteydenpidossa kasvomaskien kanssa. No tottakai olen. En kuule näkemättä ihmisten kasvoja, lähinnä suuta. Opin lukemaan huulilta 11-vuotiaana kun kuulo meni. Koulussa minut pantiin eturiviin, niin että saatoin nähdä opettajan kasvot. Viittomakieltä ei voinut opetella missään.

Kuulo meni sikotaudin jälkitautina. Nykyään useimpiin lastentauteihin on rokote. Kuulon puute on rajoittanut esimerkiksi ammatinvalintaa ja muita oleellisia juttuja. Mieskin tuli valituksi oikein: se oli oppinut kävelemään sillä puolella ihmistä, että kuulin minäkin sillä vähän kuulevalla korvalla. Sen isältä oli mennyt samaten vasen korva, mutta sodassa. Oli ollut liian lähellä tykkiä.  Tietenkin se paremmin kuulevakin korva huononee iän myötä.

On mahdollista että joku tärkeä ihminen THL:stä tai terveysministeri sanoo jotain tärkeää televisiossa, mutta minä en kuule mitään, koska en näe hänen suutaan. Jos pääsisin rokotukseen, minun pitäisi *soittaa* terveyskeskuksen numeroon. En pysty puhumaan puhelimessa, en saa selvää mitä hoitaja tai lääkäri sanoo. Varmasti se kuulonhuoltoliitto vai mikähän sitten on, on kiitollinen vastauksestani, mutta tuskin se kuulovammaisten tilannetta pystyy parantamaan. Eikä taida rokote olla tulossa ihan pian. Lääketehtaat ovat myöhässä tai sitten ne eivät halua antaa rokotteita suomalaisille.

Katsoin Ruotsin television tekemän elokuvan Rokotesotureista, siis ne vastustavat rokotteita. En edelleenkään kykene ymmärtämään noita ihmisiä. Minä olin lapsi aikana, jolloin rokotteita ei ollut. Nämä saisivat lapsensa ilmaiseksi rokotetuksi eivätkä tahdo sitä aivan täysin järjettömistä syistä, koska heidän mielestään on olemassa salaliitto.

En ymmärrä tuosta kolmoisrokotteesta kieltäytymisestä yhtään muuta kuin sen, että Suomessakin on vanhempia jotka pitävät kuuroa lasta tärkeämpänä kuin rokotettua lasta. Minusta se on oikeasti julmaa.

Muutama päivä sitten kuuntelin Kalle Haatasen radio-ohjelman, otsikkona oli Pahan ongelma. Käsittääkseni Haatanen keskusteli Lauri Snellman-nimisen ihmisen kanssa. Alaotsikkona olisi voinut olla teodikean ongelma. Olen joskus lukenut jotain aiheesta. Teodikea on filosofian puolella mutta käsittelee sitä perusdilemmaa, että jos on hyvä ja kiltti ihminen, niin minkä takia mikään jumala rankaisisi semmoista? Tietysti on semmoinen Raamatun kertomus kiltistä ihmisestä nimeltä Job, jolta se jumala vie aivan kaikki.

Selvästi kiltin ihmisen ongelma on olemassa.  Oletan että seuraavaksi joku alkaa kaivella sitä, olisiko Job kuitenkin salaa tehnyt jotain hirveää syntiä. Ja moraali tulee siitä elämänohjeesta että kaikella on tarkoitus. Jotenkin sitten päästään siihen, että uskonnolliset ratkaisut kiistävät positiivisen kehityksen mahdollisuuden. Ihmisiä kampataan koko ajan.  Mietin sitä tuolla kävellessäni auraamattomilla jalkakäytävillä, että todennäköisesti nyt sitten tuuskahdan nenälleni kinokseen ja sen päälle vielä niskaan putoaa räystäästä valtava jääpuikko. Ne ovat tänä talvena massiivisia.

Jollain tavalla kävely ja teodikea solmiutuivat yhteen. Päädyin  potemaan huonoa omaatuntoa siitä, että  yritykseni lukea David Humen esseitä oli katkennut. Kirja on edelleen tallessa. Kirjat säilyvät. En kykenisi viemään yhtään ainutta opusta  minkään taloyhtiön lämmityskattilaan.

Ohjelmassa esitettiin joitakin ratkaisuehdotuksia. Yksi niistä oli vapaa tahto. Muistan kuulleeni ajat sitten tämän keskustelun yhteydessä jonkun kysyvän, että kenes taskussa se tahto on. Kun joku keksii ratkaisun, niin sille on etsittävä tosielämästä selvä syy-seuraus-juttu, joka perustuisi siihen miten ihminen toimii. Tuskin ajatus hyvästä elämästä vaatii jumaluuksien tunnustamista.

Jossain vaiheessa tuli semmoinen huomautus, Aristoteleen sanoma, että ihminen on järjellinen eläin.  Sillä lailla osa elämästä on sitten onnea. Sitten Heidegger kysyy tiukasti että mikä on järjen olemus.

Ei siitä sen selvempää tullut. Mutta tärkeintä oli itse keskustelu, joka oli nopeaa ja säksättävää ja  innostunutta. Ajattelin niitä kahta miestä puhumassa pahuudesta ja hyvyydestä. Todennäköisesti ne jatkoivat edelleen samaa rataa sen jälkeen kun mikrofoni pantiin kiinni. Nuo ilmansuunnat mitä he ehtivät vajaa tunnin aikana käsitellä, ei vienyt pahaa yhtään kauemmas. Mutta ei siitä oikein tullut myöskään hyvyyden määritelmää.

Olen näinä aikoina sen tai tämän kirjan sisällä. Kirjani eivät katoa minnekään, ne pitävät painovoimallaan kirjahyllyjä pystyssä niin kauan kunnes hyllyt hajoavat. Kaikki katoaa joskus, entropia on tärkein luonnonlaki. Voi siitä Marsin punaisesta hiekastakin nousta vielä jotain, kun ihminen päästetään rakentamaan itselleen sopivaa biosfääriä.  Olen ymmärtänyt asian niin, että vaikka aika-avaruudessa onkin erilaisia lakeja kuin maan päällä,  niin on se avaruuskin luontoa. Vai onko?

Kaupungin kirjastokin on auki.  Vähän yli vuosi sitten se pantiin kiinni. Mutta silloin oli voimassa poikkeuslaki. Nyt se ei ole voimassa ja ihmiset ovat lähteneet Lappiin lomalle, koska määrääjät sattuvat olemaan vailla valtaa. Lomahulluus ihmetyttää minua, koska käsittääkseni koko Suomessa on nyt lunta ja ihmiset voivat hiihtää kaikkialla.


Mikäs ihmistä pitelisi? Ratkaisuhan on tarpeellinen: tuli tuhotuksi tämä Maa-niminen planeetta, niin käytetään nyt loput varat siihen että saadaan siirtokunta Marsiin. Katselin televisiosta miten se mönkijä pomppi kuun pinnalla laskeutuessaan. Mutta ei se ollut live-video. Siellä ei ollut ketään joka olisi pidellyt kameraa.

Ne television näyttämät kuvat olivatkin tietokoneen mallinnus laskeutumisesta. Jostain luin että niillä olisi tehtävänä jättää sinne kuoppaan aurinkopanelit. Eiköhän seuraava hiekkamyrsky hautaa ne sinne? Elleivät ne ole nyt hetikohta lähettämässä ihmisiä sinne rakentamaan sitä siirtokuntaa. Mitäs ihmiskunta enää muutakaan voi.

Ne marsilaiset tuskin aivan heti alkavat miettiä teodikean ongelmia. Ehkä koko ajatus jää vain jonkinlaiseksi kangastukseksi, siis sekin että ihmisellä olisi vapaa tahto.

Hallin haukku II

Sain Harry Salmenniemen luetuksi. Tämä kirja ”Uhrisyndrooma ja muita kertomuksia” on kyllä enemmän proosarunoa kuin se edellinen, Uraanilamppu.  Sitten se kirjailija vielä pränttää pitkiä sivuja siihen keskiosaan viitteitä, jotka on merkitty sinisellä. Minun on vielä mentävä katsomaan uudestaan että ei kai niihin liittynyt mitään syvempää sanomaa.

Voi sieltä maailmankatsomuksiakin löytää jos tahtoo. Mutta enemmän siellä on lyhyitä kohtauksia, jopa pastisseja, joissa ensimmäinen lyö toista korvalle ja päivastoin. Aika lyhyitä kappaleita. Ne alaviitteet sinisine numeroineen ovat hankalasti pienempää fonttia. Minulla on vasemmassa silmässä sinne tänne juokseva musta piste. Ellei tekstissä ole ollut jotain tietokoneohjelman tekemää virhettä, niin sitten joudun miettimään silmälääkärille menoa.  Tämä piste osuu silloin tällöin kirjaan väärässä kohtaa ja luen pisteen, jota tekstissä ei ole. Ajattelin runoilijoiden katkaistuja lauseita.

Esimerkiksi tämä:
”Lukijani tietenkin ajattelevat, että minulle on täytynyt käydä jotain kamalaa, koska olen päätynyt ajattelemaan näin.  Se ei ole totta. Minulle ei ole koskaan sattunut mitään erityisen traumatisoivaa, minua ei  ole käytetty hyväksi eikä edes pahoinpidelty.

Vanhempani ovat kunnollisia ja sydämellisiä ihmisiä. Tästä todistaa siskoni, joka on iloinen.  Hän ei muistuta minua veriryhmältään. Meillä on läheiset genotyypit, mutta fenotyyppimme ovat aivan erilaiset. Siinä on tragedian ydin: siskoni on miellyttävä ja aktiivinen, terve ja iloinen ihminen ja minusta on tullut hänen täydellinen vastakohtansa. ”

Tässä on yksi tai kaksi katkelmaa. Ne ovat vähintään eri kappaleita, mutta saattavat olla eri sivulla. Ensimmäisessä kappaleessa lukee: ”minulle on täytynyt käydä jotain kamalaa”.  En inhoa mitään muuta niin paljon kuin kielen pahoinpitelyä. Käydä -verbiä ei käytetä sattumisen tai tapahtumisen synonyyminä. Kello käy.  Tai silloin on kysymys esimerkiksi suostumuksesta: ”Kyllä se mulle käy”. On mahdollista että minulla on herkkä kielikorva, mutta olen lukenut ja kirjoittanut jo 60 vuotta, niin että olen tottakai jossain määrin herkistynyt. 

Lehdissäkin näkee tuommoista kieltä, se vaikuttaa minusta laiskalta kieleltä. Miksi kenenkään pitäisi antaa itsestään laiskaa kuvaa? Kyllä sitä Oblomoviakin joku  vaivasi, ei se ihan terve ollut.

Olen lukenut Salmenniemen Uraanilampun ja Uhrisyndrooman peräkkäin  ja sähköisenä.  Se on minulle tällä hetkellä paras tapa lukea, koska  silmät eivät jaksa normaali-fonttia ja sitä voi skaalata sähköisessä kirjassa.  Menen vielä katsomaan voiko niistä viitteistä johtua jonnekin muualle. No eivät tietenkään viittaa! Se pitkän ja hämärän luvun nimikin on Viitteet. Mitä pelleilyä tämä nyt on?

Loppupuolella sitten on sen alkupuolen toisintoa, nuoria miehiä sotaretkellä. Mies synnyttää lapsen toiselle miehelle ja siitä syntyy ehkä aivan pieni toivo siitä että jos vaikka sotakin sitten loppuu.  Minulle tulee mieleen se Vietnamin sodasta kertova leffa Apocalypse Now.  

En katsonut sitä koskaan, koska televisiosta näytettiin uutisia samasta tappamisesta. Tässä nyt on kyllä ero.  Uusi taistelu käydään ehkä siitä, että  mies voisi oppia synnyttämään eläviä vauvoja myös.  Silloin ehkä Vihreät baretitkin oppisivat että lapsia pitää helliä ja rakastaa. Sotiminen unohtuisi. Miehet saapastelisivat koteihinsa vauvoja selkärepussa.

Sitten on muistettava  myös meitä muita. Koska on pandemia ja elämä on pelonsekaista väsymystä, niin parhaita lohdun tuojia ovat jälkiruuat. Kaurahiutaleista jäi jäljelle paperipussi. Sen kyljestä  otin ohjeen jota ihmiset voivat sitten soveltaa kuinka tahtovat. Meillä on muinaisen kommuunin peruja jonkun jättämä pieni paistovuoka, keraaminen, semmoinen  sinivalkoinen, taisi olla vielä kasviaihe se koristelu. Valkoinen sisusta, pienet korvat joista vuoan sai uuniin ja sieltä pois. Ja sisältö:

Omenajälkkäri
10 pientä omenaa tai 5 iso
1 tl kanelia
100 g voita tai margariinia
1 dl  fariinisokeria
3 dl kaurahiutaleita
1/2 dl erikoisvehnäjauhoja

Näin:
Sulata rasva, lisää siihen jauhot, hiutaleet ja sokeri, keitos sitten lohkottujen kanelilla maustettujen omenoiden päälle. Paistetaan uunissa 250° asteessa.  Ohjetta voi muutella halunsa mukaan, pääasia on että se on epäterveellinen jälkkäri, joka saa olon tuntumaan hyvältä. Kuuman paistoksen päälle voi lorauttaa reilusti vaniljakastiketta.

Minä en ole niitä ihmisiä, joka tuntee olonsa erityisen  kotoisaksi keittiössä.  Mutta kun nyt sataa lunta edelleen, niin jos omenoita on pöydällä nahistumassa, niin ne voi syödä. Ohje on yksinkertainen.

Maanantai, 1.2. 2021,  luulin että tuosta päiväyksestä tulisi vaikka palindromi, mutta ei mennyt tasan. Olisi mennyt jos ei 0-numero häirinnyt siinä keskellä. Kuun vaihtuminen ei nyt kyllä merkitse mitään. mutta istunpa tässä alakerran sohvalla ja kuuntelen barokkiorkesteria. Yläkerran radiota ei voi enää kuunnella induktiosilmukalla. Se alkaa pöristä ja sitten se loppuu.

Näin elokuvan jonka nimi tuntui tutulta. Tiesin että olen kirjoittanut sen pohjalla olevan kirjan nimen jonnekin. Yhtäkkiä se oli tuossa: Katell Quillévéré: Niin kauan kuin sydän lyö. Olen lukenut sen ja nähnyt sen leffan silloin, kun en juuri voinut liikkua minnekään, siis kahdeksan vuotta sitten, tai seitsemän ja puoli. Minulla on vieläkin tallella se voimakas tunnekokemus, jonka kirja ja/tai elokuva tuottivat. Annoin miehelle paperilappusen jossa oli nimi ja hän toi sen kirjastosta. En muista enää näinkö silloin ensin elokuvan, vai luinko kirjan.

Elokuva herätti henkiin ajatuksen olemassaolon sattumanvaraisuudesta, mutta ei niin ettei se nyt olisi mielessä aika usein, sattuneesta syystä. En tiedä onko kirjoittaja mies vai nainen, mutta hän kuvaa mahdollisimman konstailemattomasti. Siinä on aivan tavallisia ihmisiä, jotka joutuvat miettimään yhtäkkistä kuolemaa. Hölmösti oli tuokin sanottu. Kuka on aivan tavallinen ihminen ja verrattuna kehen? Mutta se vanha näytelmäkin oli nimeltään Jokamies.  


Rupesin lukemaan toisen ”nuoren” miehen tuotosta, Eino Santasen Kapitalismi pilkku. Luulen että olen lukenut Santasen runoja aiemmin. Tämä on proosaa ja hyvää satiiria ja paljon totuutta, siinä kirjoitetaan nykymaailman pakosta kyetä nopeasti muuttumaan vaikka miksi, että sitä leipää ja kattoa pään päällä riittäisi. Ehkä ne ovat rooleja. Mutta paperille präntättynä niistä tulee ihmissirkuksia, joista tuskin tolkuissaan pääsee ulos.  

Salmenniemellä ja Santasella kummallakin on voimakkaita mielikuvia ja kieli millä kuvata ne. Olen  miettinyt tätä kyllä usein. Missä vaiheessa ihmiselle tulee kielen taju? Lapsella on varmasti jo syntyessään kielen rytmi, mutta se, miten sillä kielellä oppii kuvaamaan asioita on eri juttu. Kirjallinen kulttuuri tekee maailmasta ymmärrettävää ja ihmisistä toisilleen tuttuja. Hullunsa on joka maassa, siksi satiiri ja liioittelu ovat välttämättömiä.

Santanen käyttää kirjoissaan erivärisiä fontteja. Ihmisiä ja kohtaloita pitää voida kategorisoida, edes fontein, muutenhan todellisuus sulaa alta pois. En tiedä onko tästä kirjasta apua. Ulkomaailma vaikuttaa edelleen epävarmalta paikalta. Kiinanruusu ja lohikäärmepuu pudottavat lehtiään. Eivät pidä pimeästä.

Hallin haukku

Luin eilen loppuun Harry Salmenniemen ”Uraanilamppu ja muita kertomuksia”. Tätä ennen olen lukenut pari hänen runokirjaansa - ja tietenkin Teksas, sakset, joka houkutteli nimensä vuoksi. Eilinen on novellikokoelma. Kun luin hänen runojaan, niistä tuli tunne, että välistä on jäänyt paljon tavaraa pois.  Mutta oli niissä aika intensiivinen fiilis.

Salmenniemeä on näytetty myös istumassa ja kirjoittamassa, on mahtanut olla joku televisio-ohjelma.  Vai olenko kuvitellut koko jutun? Hänellä oli  pieni työpöytä, ja edessään lehtiö, kirjoitti käsin.

Uraanilampussa on käsinkirjoitettuja kohtia. Niiden kanssa minulla oli ensin ongelmia. Hän kirjoittaa tekstaustyylillä. Kirjaimet eivät liu’u toisiinsa. Salmenniemi on niin nuori, että hänelle ei ehkä ole opetettu kaunokirjoitusta.

Meillä oli mustekynä ja kirjoitusvihko, jossa oli vaakaviivat. Kun piirsi kirjainta, piti osua kahden viivan väliin. Kirjaimissa oli pyöreitä kaaria ja esimerkiksi G ei ollut noin mielikuvitukseton kirjain. Opettaja sanoi että  g-kirjain ei kuulu suomalaisiin kirjaimiin, paitsi joskus. Esimerkkilauseet olivat: ”aurinko paistaa” ja ”auringon kehrä”. Sitten luokka opetteli sanomaan äng-äännettä.

Opettaja kirjoitti esimerkit mustalle liitutaululle: ei ensimmäistäkään virhettä, mutta vihossani oli musteläikkiä ja ylipyyhittyjä sanoja, koska käsi jotenkin yritti kirjoittaa omalla tavallaan. Olin tyytyväinen sellaisiin tunteihin, kun sai käyttää lyijykynää ja kumia.

Meillä oli kaksoispulpetit ja opettaja määräsi istumajärjestyksen.  Vieressä istuvalla pojalla oli ritsa ja se ampui sillä toisia lapsia ja ammuksena oli pieni pala kumia joka teki kipeää. Se oli poika joka ei juuri sanonut mitään. En muista että se poika olisi kirjoittanut mitään. Ehkä se oli osannut jo kirjoittaa ja lukea. 

Toisiinsa sidotuista kirjaimista tulee käsiala kauan sen jälkeen vasta, kun on oppinut kirjoittamaan sujuvasti. Ihmisen pystyy tuntemaan käsialastaan. Kun kodin hajoamisen jälkeen asuin tätini kanssa, meillä oli yhtenä vuonna grafologia harrastuksena. Meillä oli tapana huvitella lehden grafologin diagnoosien kanssa ja matkia perheenjäsenten tai tuttujen käsialaa ja katsoa sitten mitä grafologi niistä sanoisi. Grafologi löysi kaikenlaisia luonteenpiirteitä ihmisten käsialasta. Tädin ja minun lempisukulaisen käsialasta se sanoi että tämmöiset alakaaret kirjaimissa tarkoittavat epäluotettavuutta. Innostuttiin grafologin älyttömyydestä vielä enemmän.

Opin lukemaan kaikenlaisten ihmisten käsialoja. Myöhemmin työssä jouduin lukemaan pöytäkirjoja, runoja ja kertomuksista, siitä oli apua. Pahinta ovat lääkärien lääkemääräykset, kun niistä ei saa selville reseptiä olematta apteekkari.

Tekstauskirjoitus on paljon hitaampaa kuin olisi kaunokirjoitukseen perustuva käsiala, omanlaiset kirjaimet. Meillä taisi olla vielä keskikoulussakin vuoden verran kaunokirjoitusta. Sitten siitä tuli piirustusta ja maalausta.

Salmenniemi rupesi käyttämään kirjassa tekstaustekstejä yhtäkkiä. Ei kovin pitkään, sitten tulee jo seuraava teksti ja sen merkiksi ilmestyi valokopio (?) Piranesin (1720-78) kaupunkisuunnittelukuvista, mahtipontisia monen rakennuksen kokoisia ihmismuurahaisen pesiä. Siitä tuli tietenkin mieleen Metropolis, Fritz Langin hieno leffa vuodelta 1926. Olen nähnyt siitä  restauroidun version ja suurella kankaalla. Rakennukset vaikuttavat kuvissakin kyllä rakentamiskelvottomilta.  

Mutta Piranesin piirroskäsiala oli enemmän oikeata ”käsialaa”, jonkinlaista kuvallista kaunokirjoitusta kuin  mitä olivat Langin leffan kulissit.  Kulisseista tulivat mieleen Bauhausin ajan asumiskoneet. Ehkä näen vain Piranesin kuvissa historian? Mutta en ole erityisesti nostalgiaan taipuvainen.

Nyt on  kunnioitettava ja palvottava rumuutta.  Sellainen aikakausi.

Olen kotona ja kirjoitan tai luen. On saatava selvää käsialastani, mikä on aina vähän hankalaa. Minulla on muistiinpanovihko vieressäni melkein aina. Sillä tavalla ajatus pysyy tunnistettavana, kirjainten kaarissa.
 
Johdun ajattelemaan asiaa vaihteeksi vähän uudelta kantilta. Käteen osui Helen Macdonaldin Haukka-kirja. Olin ajatellut miten minut opetettiin kirjoittamaan. Siinä oli selvästi koulimista: opettaja kävi aina välillä hylkäämässä musteläikkäni. Kirjassa kerrotaan haukan kesyttämisestä. Käsittääkseni coshawk on meidän kanahaukkamme. Niitä ovat metsästäjät käyttäneet apulaisinaan. En ole vielä niin pitkällä haukan kesyttämistarinassa, että ymmärtäisin mitenkään, että haukka ei söisi sitä löytämäänsä saalista. Lapsetkin pannaan kouluihin kesytettäviksi.

Yksi sukulainen kasvatti suomenpystykorvia. Se oli joskus ehkä 1950-60-luvuilla. Ne ovat niitä tavallisia joka pihan koiria, joita opetettiin haukkumaan saalista. Mutta miten pystykorvien kasvattajat saivat koiran olemaan syömättä haukkumaansa otusta? Toivottavasti ihmiset eivät lyöneet koiria.

Suomenpystykorva on se punaruskea koira. Meillä oli kesät kanssamme semmoinen koira, mutta se oli melkein valkoinen, muuten kuin mikä tahansa pystykorva. Grönlannissa on sennäköisiä vetokoiria.

Joka tapauksessa haukan kesyttämiseen menee aikaa. Tässä nuori opiskelijatyttö hankkii itselleen haukan ja päätti opettaa sen. Hän luki kirjoja haukanmetsästyksestä. Kun juttelin koirankasvattajan kanssa lapsena, niin tajusin, että kaikkia eläimiä ei voi kesyttää ollenkaan. Muistan silloin ajatelleeni, että ei eläimiä saa pitää sitten eläintarhoissakaan.  

Helen luki kirjaa, jossa White-niminen ihminen oli taistellut haukkaa kesyksi. Kesytyksen yksi vaihe oli ollut semmoinen, että hän piti haukkaa hereillä ja kävelytti sitä käsivarrellaan kuusi tuntia kerrallaan. Sitten oli kuusi tuntia lepoa. Kesyttäjä oli ollut uupunut. Yhdessä vaiheessa hän lausui haukalle ulkomuististaan otteita Hamletista, Macbethistä, Richard II:sta ja Othellosta.  Lukemisen oli oltava samanlaista koko ajan: ”tragedian tuntu ei saanut kuulua äänestä”.  Sen päälle se kesyttäjä (joka oli mies) lausui vielä Shakespearen sonetteja ja vihelsi virsiä. Taisi olla niin että haukat, myös kanahaukka, osaavat viheltää. Ehkä kanahaukat puhuvat keskenään viheltämällä?

Tottakai juuri kun olen ottanut tehtäväkseni sukeltaa Shakespearen teksteihin,  löydän juttuja Shakespearesta. Jostain syystä Shakespearea on  kaikkialla. Kai se alkoi sieltä teatteriopiskelijoiden ongelmista vanhan Williamin parissa. Siis tämänkertainen Shakespeare-buumi. Mutta saisi niitä olla useamminkin.

Tottakai haukankesyttäjä, siis britti, osaa pitkiä pätkiä ulkoa Shakespearen näytelmistä ja runoista! Ajatteliko hän että tottakai brittimetsän haukka ymmärtää kansalliskirjailijaa, mikäli häntä Englannissa siksi kutsutaan?


Mutta tuskin suomalainen pystykorvankasvattaja olisi osannut lausua ääneensä Aleksis Kiven tekstejä niin että koirat olisivat ymmärtäneet. Vaikka siinä laulussakin on siitä oravaisesta:
 

Makeasti oravainen
Makaa sammalhuoneessansa;
Sinnepä ei Hallin hammas
Eikä metsämiehen ansa
Ehtineet milloinkaan.

Aleksis Kivi on ehkä Suomen kansalliskirjailija. Minulla on suuria vaikeuksia lopettaa oman Kivi-kirjani lukemista. Istun se sylissäni vähintään kerran vuodessa, löydän sieltä aina jotain uutta. Kirja on ehkä noin 700-sivuinen järkäle. Suomen paras kirjailija? Aivan turha kysymys. Mutta on tuo hyvä runo.

Kahdestoista yö

Keskiviikko, Loppiainen 2021. Luen tietenkin Shakespearen näytelmää Loppiaisaatto, mutta olen aloittanut jo pari päivää aiemmin.  Shakespeare on tavattoman monisanainen niin kuin aina. Mutta tarina tietysti on kerrottava tarkoin. Näytelmän nimi on englanniksi Twelfth-Night; or what you will. Loppiaisaatto eli kuten haluatte.

Kohtauksessa ovat läsnä Sir Toby ja Sir Andrew sekä Clown, eli klovni:

Clown: Would you have a love-song,  or a song of good life?
Sir Toby: A love-song, a love-song.
Sir Andrew: Ay, ay: I care not for good life.
Clown (sings): O mistress mine, where are you roaming?
O, stay and hear; your true love’s coming.
That can sing both high and low:
Trip no further, pretty sweeting;
Journeys end in lovers meeting,
Every wise man’s son doth know.
Sir Andrew:  Excellent good, i’ faith.
Sir Toby: Good, good.
Clown (sings): What is love? ’tis not hereafter;  
Present mirth hath present laughter;
What’s to come is still unsure:
In delay there lies no plenty;
Then come kiss me, sweet and twenty,
Youth’s a stuff will not endure.

 

Kuvassa näkyy ufo-aluksen jälki

 

Ehkä ensi vuonna jossain tämä esitetäänkin. Nyt on vuosi 2021 eivätkä teatterit taida juuri olla auki. On toivottava että saadaan tänä vuonna rokotukset tätä kamalaa virusta vastaan. Nuoruus muutenkaan ei kestä.

Sen voi tietenkin muistaa että ei missään ole  kovin kauan juhlittu uutta vuotta. Loppiaisena sen sijaan on käynyt Nuutti-pukkikin, joka  on voinut olla hankala vieras. Tosin en tiedä oliko Nuutti-pukki vieraana elisabetiaanien Loppiaisena. Meillä se kyllä on ollut. Mutta alunperin kyse on jostain sattumasta Tanskassa ja alkuperäinen nimi oli Knut.

Suomen kansan kalenteri sanoo näin:
Loppiaista vietetään joka vuosi 6. tammikuuta. Kirkoissa muistellaan silloin itämaan tietäjiä,jotka vierailivat Jeesus-lapsen luona. 7.1. on vanha nuutti, jota on pidetty joulunajan loppumispäivänä. Vuodesta 1708 lähtien Nuutin nimipäivä on ollut 13.1.

Ettäs tiedätte!