Muotokuvia 1920-30-luvun Suomesta

Ulkona puhaltaa ilmastonmuutos ja sisällä kirjat joita riittää. Niistä löytyy melko varmasti tarttumapinta johonkin elämän kohtaan. Useimmiten johonkin juuri oppimaani tai sitten joihinkin ihmisiin jotka olen tuntenut. Tai maisemiin, ehdottomasti maisemiin.

 

Moa Cederberg Offside #1 -näyttelyssä touko-kesäkuussa, muiden muassa 

Minulla on aika monta Aulis Aarnion kirjaa. Löysin hänen kirjansa ”Viiltävät muistot” (Warelia 2022, 472 s.) kirjastosta. Auliksen tunnen, mutta hän on sen verran vanhempi koulukaveri, että ehti jo melkein pois maisemista ennen kuin erottui joukosta sillä tavalla, että ilmestyi kotiin keittiöön puhumaan isän kanssa. Joivat iltateetä. Isästä kuuli, että se piti puhetta niin kuin olisi ollut raittiusyhdistyksessä, jonka nimiin se kierteli joskus kylillä ja näytti kuvia vaurioituneista sisäelimistä. Koko se ajatus värisytti, ei se, että ihmiset juovat ja kuolevat vaan se, että joku itse asiassa leikkelee niitä ruumiita ja niiden kuvia sitten isä käy näyttämässä seurojentalon puheessaan. Oletan että ne olivat raina-kuvia.

En siis ymmärtänyt isän ja Auliksen keskustelusta mitään. Isä seurasi Auliksen elämää ja oli sitä mieltä että siitä pojasta tulee vielä jotain. Sitten kun kasvoin ja isäkin oli jo kuollut, opin että isä oli myös olettanut että minusta ei tule ikinä mitään kun en pysy paikallani. Isä kuoli kun olin Amerikassa.

Aulis Aarnion kirja kertoo Suomen sisällissodasta. Siinä on monen kertojan tarina ja yhdessä niistä tulee yhden kylän tai Tampereen kaupunginosan kertomus sisällissodan ajalta aina Mäntsälän kapinan aikoihin. Aulis on osallistunut Kangasalla toimineeseen Ramppi-teatteriin viime vuosikymmeninä ja kirjoittanut sen kesäteatteriin näytelmiä. Olen päässyt niistä näytelmistä vain yhtä katsomaan Auliksen pikkusiskon Anjan, entisen luokkatoverin, kanssa. Siinä kerrottiin paikallishistoriasta, koulun alapuolella sijaitsevasta Lepokodista ja sen historiasta.

Kävin Lepokodissa usein tapaamassa yhtä sen kolmesta sisaresta, jotka pitivät sitä yllä 1950-60-luvulla.  Sen sisaruksen nimi oli Martta Aarnikotka ja hän oli lausuja ja hänellä oli iso oma kirjasto. Istuin siellä lukemassa kirjoja ja sain niitä joskus lainaksikin. Kirjastoon ei päästetty lapsia ennen kuin he olivat yli 12-vuotiaita ja sen jälkeenkin huomasin että uudet ja hyvät kirjat eivät siellä olleet, ainakaan kaikki. Tarvitsin ne kaikki. Jos joku tahtoo Lepokodista enemmän tietoja, niitä löytyy esimerkiksi Satu Koskimiehen Ulla Katajavuoresta, äidistään kirjoittamasta elämänkertaromaanista nimeltä ”Te näitte mun soittoni riemun” (Tammi 2003).  Ulla Katajavuoren soittoa kuuli usein esimerkiksi lauantain toivotuista levyistä vielä 1960-luvullakin.

Aulis Aarnion kirjassa ei ole epiteettinä romaani tai elämänkerta vaan ”Kertomus ihmisistä Suomen syntyessä”. Sitä lukiessa tuli mieleen venäläisen Andrei Sinjavskin romaani ”Kuorosta nousee ääni”. Tässä ääniä on paljon ja ne tulevat eri perheistä, ihmisistä jotka joutuvat miettimään mitä tehdä kun paikkakunta jakaantuu punaisiin ja valkoisiin, eivätkä asetelmat mitenkään tunnu liikahtavan.

”Marxiako sää? Vai Leniiniä? En minä niitä. Kirjallisuutta minä. Pidän aina muutaman kirjan mukana, matkalaukussa. Varsinkin Dostojevskiä. Maria ei ollut koskaan edes kuullut moisesta Dostoskista, vai mikä se oli, eikä uskaltanut paljastaa tietämättömyyttään. Mihinkä olisi mennyt häpeämään, jos olisi väärin arvannut. Olikohan Dostoski se mustapartainen sotilas, joka kaupitteli Tampereella ryssänlimppuja?”  

Tässä on keskustelu, kirjan henkilöinä Akusti ja hänen tuleva vaimonsa Maria yhteisen elämänsä alkutaipaleella. Aulis kirjoittaa kappaleiden sisälle repliikkejä ja ne lukee sujuvasti yhteen ja sillä lailla kertomus etenee ja siitä tulee elävä.

Alkuun lukeminen oli hankalaa. Kappaleissa oli selvä logiikka, ongelma oli se että yritin lukea sitä niin kuin mitä tahansa kirjaa, mutta tässä oli mukana myös kieli, jonka muistin. Olin muuttanut Pohjanmaalta Kangasalle. Kävi niin kuin monelle lapselle käy, jos vanhemmat muuttavat koko ajan: en enää oppinut Pohjois-Hämeen murretta. Nyt huomasin että olen kuitenkin kuunnellut koulukavereita niin tarkasti kuin osasin ja että Aulis on kuunnellut myös. Rupesin näkemään henkilöhahmojen sisälle:

”Wilenius hämmästyi entistä enemmän kuullessaan Strömforsin madonluvut. Tairan olla väärässä. Toi ei o se sama Römforssi, joka mut tuamitti, ei se voi olla. Noihan on viksun miähen puhheita.
   En minä sitä, väärää diktatuuria, en tietysti, mutta eduskuntaan on saatava ryhtiä, Olsson takelteli. Wileniuskin rohkaistui, kun huomasi, että vastapuoli ei ollutkaan asessori vaan tuuliviirin lailla edestakaisin heiluva kirjailija. Eruskuntaanhan saaraan ryhti sillä, että äänestettään sinne uusia ihmisiä, Wilenius sanoi ja jatkoi: Temokratia on Suamessa  viä nin uusi ilmiö, että sitä vasta harjotellaan matkalla oikeeks tasavallaks. Ei eruskunnalta voi vaatia sammaa, kun semmosten maitten parlamentilta, jokka on vanhoja temokratioita.”

Kielellä on aika helppo kuvata ihmisten luonnetta. Tuossa puhutaan kyllä politiikkaa, takana oli sisällissota ja sen hävinnyt osapuoli. Kirjan alussa on kuvauksia Virtain suunnan taisteluista. Piti ottaa selvää tuosta Strömforsin tittelistä. Asessori. Siitä tulee mieleen joku vanha SF-elokuva. Asessorin naishuolet? Vielä 1950-luvulla suomalaisia farsseja tehtiin elokuviksi paljon. Niitä todennäköisesti esitettiin Kangasalan Kinossa, mutta en muista nähneeni. Sen verran uskon tietäväni että että asessorin asemaan ei pitäisi kuulua minkäänlaisia naishuolia, heidän pitäisi olla ikäänkuin sellaisen yläpuolella. Olen ollut aivan pienestä onneton kirjatoukka, joka ei piittaa edessä näkyvästä farssista. Sellaista ei ikäänkuin ollut, ainakaan lukemistossa.

Farsseja luultavasti näkee kuka tahansa joka vähänkin katsoo ympärilleen. Mutta asessori on tuominnut Wileniuksen Tammisaareen vuonna 1918. Asessori on jonkinlainen ammattinimitys, siitä on kaikenlaista netissä ja työt näyttävät liittyvän tuomioistuimiin. Aivoni eivät jostain syystä suostu asettuvan sellaiseen asentoon, jossa olisi mahdollista ymmärtää jotakin lakiteknisistä termeistä saati sitten virkanimityksistä.

Aarnion kirjan asessorin elämässä tragedia kuitenkin voittaa farssin ainakin lopuksi. Mutta tulevaisuuteen ei tämän kirjan myötä kuitenkaan nähdä. Jostain netissä luin että Suomi ei ole ikinä voittanut muuta sotaa kuin sodan itseään vastaan, sisällissodassa siis. Siinä ei käynyt kovin hyvin.

Kirjassa asessori päättää yksinään että hänen on tuomittava Wilenius Tammisaareen. Sillä tavalla asessorin henkilökuva on varmaan ”oikea”, että se sisältää konfliktin. Hänen lapsensa tuo näkyville toisenlaisen Suomen, joka perustuu valkoisten voittoon sisällissodassa. Valkoiset radikalisoituvat ja alkavat vaatia Mussolinin malliin ”vaskistista” komentoa Suomeen. Voittaneilla on tietenkin oikeus puolellaan.

Kirjan loppupuolella Aarnio kuljettaa IKL:n ihmisiä ja työväentalojen porukkaa kohti konflikteja. Niitä on IKL:n nousun aikoihin ollut varmasti useampiakin. Kirjassa kerrotaan juhlista työväentaloilla ja juhlakentillä vähän isommalla porukalla Suur-Suomen tuloa haluaviin. Kumpikin osapuoli pyrkii etsimään lisää jäseniä. Kirjassa on kohtaus, jossa Santeri raahaa siskonsa pois IKL:n esiintyjälavalta, runoja oli esittämässä. Puhujina olivat olleet rovasti ja Strömforssin poika joka kirjoitti nimensä että Koskenvirta:

”Jumalauta Koskenvirta! Ja sääkin pappi! Mitä helvettiä meirän likka iikollien juhlassa tekkee! Ajattelimme Martan parasta… Saa tilaisuuden, rovasti selitti. Pirä sää mustakaapu turpas kii! Iikollit viä näköjään tyämiähiltä kakarakkin. Otetaan rauhallisesti Aittakallio, Eerola toppuutteli, mutta turhaan. Santeri retuutti Martan pois juhlakentältä ja huusi mennessään: Eerolakin on näköjään syäny kärpässiäntä, kun tollai sekoilee.
   Mää vaan sitä, että ollaan ihmisiks, Eerola yritti rauhoittaa, mutta Santerin kiukku ei siitä laantunut. Helvetin vasisti! Komenna omias, älä mua. Wilenius tuli Santerin tueksi. Me viärään likka pois, ja sillä hyvä. Eerola oikaisi koko pitkän ruotonsa ja pani kädet selän taakse ristiin. Täytyykös mun ruveta ihmisten aikana suuttuun, hän ärähti. Santeri, joka oli nokkela löytämään tilanteesta ärsyttävän puolen, vastasi Marttaa pois retuuttaessaan: Anna tulla vaan! Sulle nauraa naurismaan airakkin.”

Kirjan henkilöt alkavat aika pian tuntua roolihenkilöiltä ja ympäristönkin näkee aika hyvin, jos on asunut maalla. Vielä 1950-luvulla maaseudulla olivat talot ja niiden paikat paikoillaan, väkeä oli paljon.

Näen maisemaksi Hämeen. Väinö Linna kirjoitti samoista ajoista kirjasarjassa ”Täällä Pohjantähden alla”, Tampereeltahan Linna oli kotoisin.

Strömforssin pojan nimi oli Toivo Aunus, siitä suvusta oli käyty Aunuksen retkillä. Sitten tuli mieleen romaani jonka olen lukenut vuosikymmeniä sitten, venäläinen kirjailija Andrei Sinjavski ja hänen kirjansa nimeltä ”Kuorosta nousee ääni”.

Sinjavskin  alkuperäinen nimi oli Abram Tertz ja kirja on suomennettu vuonna 1979. Se kertoo leirituomiosta. Mutta leirikertomukset ovat kyllä usein olleet juuri tällaisia kirjoja, joihin voi verrata Aarnion kirjaa. Ne alkavat peruskonfliktista, Sinjavskin kirja on koottu seitsemän vankileirivuoden kirjeistä ja ne kuvaavat ihmisiä, joita leireissä näkyy. Löysin vuoden 2010 Kaltiossa julkaistun Pasi Pikkupeuran repparin matkoilta leirien maisemissa. Kiinnekohta on ollut Arkangel, jossa ollaan myös Pirkko Saision viime syksynä ilmestyneessä romaanissa Passio, siellä ja muualla pohjoisessa on ollut eniten leirejä.

Sinjavskin kirja kannattaa lukea, koska se kertoo sellaisista mielenmaisemista, kun illuusiot ovat kadonneet. Pikkupeuran artikkelin lopussa on hyvä kirjallisuuslista.

Ei Aulis Aarnion kirja ole suoraan verrannollinen venäläisten vankileirien mielenmaisemille. Sinjavski tuli mieleen sen vuoksi, että siinä on henkilöiden sisäistä puhetta paljon. Sisällissodilla taitaa olla yksi yhteinen tekijä: ne ovat äärettömän katkeria eivätkä niiden jäljet katoa helpolla.


Tämän kirjan ”Viiltävät muistot” menevät lomittain toisten kanssa ja miten heidän työnsä ja toimeentulonsa tulevat esille. Paikkakunta voisi hyvin olla vaikka Kangasala. Tarkoitan tällä ennen kaikkea paikoillaan pysyvien ihmisten maisemaa, niin maiseman kuin mielenmaisemienkin vuoksi. Tai voisi se olla esimerkiksi alussa mainittu Messukylä, Tampereen kaupunginosa. Paikkakunnan nimellä ei ole niin paljon merkitystä, sillä on, että ihmiset kuuluvat jonnekin. Tässä tarinassa ajattelen ennen kaikkea nuoria naisia elämänsä alkutaipaleella. Sodan jälkeen heillä ei usein ole jäljellä yhtään mitään eikä niin kutsuttu normaali elämä ota alkaakseen.

Ristiriidat tulevat esille ihmisten kesken. Tässä tapauksessa ennen viime sotia edeltäneet ajat ovat ratkaisevia. Nyt tulen lukeneeksi tätä kirjaa vasten uutta sotaa, jonka Venäjä aloitti helmikuun 24. päivä tänä vuonna. Sodalle ei näy vielä loppua. Se on tuhoamissota, niin kuin sodat nykyään tapaavat olla. Ukrainan ihmisten vastustukseen tuhoaminen ei tunnu vaikuttaneen. Ihmisillä on tapana puolustaa omaa maataan, ainakin milloin se maa tuntuu omalta.

Rauhat taitavat tulla pakottamalla. Sotien tapana on toistua. Juuri nyt ei ole näkyvissä ainakaan sisällissotaa täällä.

Autokefalioita ja sotaa II

Viimeinen Petrin teksti ei ole kirjassa. Se on 19.5. netissä julkaistu jälkikirjoitus. Kun huomasin sen, säikähdin että nyt päiväkirjaan on tullut lisäys, joka sitten muuttaa ehkä kirjan ajatuksiakin. Minusta Sinikeltaisen olemassaolossa on parasta nimenomaan se, että se etenee niin kuin päiväkirjatkin etenevät ja siinä on kirjoittajan suoria ja helposti ymmärrettäviä asioita esimerkiksi sodan kulusta. Minusta kyllä näyttää siltä, että jälkikirjoituksen teksti summaa aika hyvin Petri Järveläisen kirjan Sinikeltainen ja verenpunainen (Väyläkirjat 2022).

Mutta teksti oli Nato-retken päivitystä ja Erdoganin tämänhetkisten ajatusten ihmettelyä. Myös ortodoksisen maailman ihmettely on tarpeen, ilmassa on välttämättömiä muutoksia. Kiovan patriarkaatti on nyt irti Moskovan talutuksesta. Muutosten vauhti on melkoinen. Ehkä Suomen ja Ruotsin hallitukset ovat olleet vähän liian sinisilmäisiä. 

Kuuntelin Ruben Stillerin radio-ohjelman, joka oli lähetetty jo perjantaina, jolloin en ollut kuullut sitä. Siinä oli ensin juttua Turkista, joka ei tahdo Suomea ja Ruotsia Naton jäseneksi. Toimittaja Tom Kankkonen puhui hajamielisen oloisesti, mutta osui oikeisiin asioihin. Sen jälkeen oli toinen hyvä keskustelutuokio, jossa oli haastateltavana selvästi puhuva (psykologi, toimittaja) Pekka Sauri, mitä elämässä on ja miksi sitä ei pitäisi kuluttaa onnen haalimiseen. Onni on helposti haipuvaa tavaraa.

Kankkosta ajattelin maailmanmatkaajana: hoksottimet toimivat koko ajan, vaikka ei siltä näyttäisikään. Kankkonen on journalisti, mutta sellainen joka tuntuu ottaneen asiakseen penkoa numeroita ja yhteyksiä uutisten takana. Oletan että jotain sinnepäin lukee myös toimittajan ohjeissa. Kankkonen vastasi kysymyksiin samalla kun Stiller kysyi edelleen asioita, vaikka Kankkonen juuri lupasi ottaa selville kuinka paljon kurdeja asuu jollain alueella, jota Turkki tarvitsisi johonkin itselleen tärkeämpään. Muistan kurdit Syyrian sodan ajalta ja mielestäni he muun muassa halusivat pitää huolta pakolaisista. Sen sijaan Turkki ei pitänyt pakolaisista. Oletan että riippuu siitä keitä ne pakolaiset ovat. En ymmärrä, miksi kurdeille ei ole löytynyt kotimaata.

Tulin ajatelleeksi sitä, kun Putin sanoi ettei Ukraina ole ollut koskaan oma valtionsa. Se oli yksi syy siihen, miksi Putin haluaa tuhota Ukrainan ja ottaa ne maat haltuunsa, että se olisi jälleen osa Neuvostoliittoa, vaikka sitä ei enää olekaan. En ole koskaan saanut selville sitä, asuivatko ukrainalaiset tsaarin Venäjällä. Minulla ei ole sen aikaista karttaa, Neuvostoliiton aikaisia on ja niistä oli itse asiassa hyötyä silloin, kun tutkin Kai Donnerin Siperia-kirjan kansoja.

Piti yrittää tietää edes missä päin mikäkin kansa oli elänyt. Lähin kartta kertoi eri kansojen autonomisista alueista. Kai Donnerin aikaan (1911-14) Siperiassa oli alkamassa kansanmurhia, joita saatiin joitakin toteutetuiksi jo 1800-1900-luvun taitteessa. Silloinen tuhoaminen tapahtui viemällä paimentolaisilta elinkeinot. Ihmisiä pakkosiirrettiin lähelle kauppapaikkoja, jolloin saatiin turkiskauppa Venäjän haltuun.  Donner kertoo kirkkojen rakentamisesta alkuperäiskansojen keskelle. Siellä niitä ainakin ennen oli suurten jokien mutkissa.

Pekka Sauri myönsi että ei usko ylimaallisiin olioihin kuten jumaliin. Sen lisäksi hänen mielestään niihin uskominen voi olla myös vahingollista, jos yrittää selvittävä jollain lailla järjissään. Stiller yritti esittää että on Mooseksen usko ja Jumaliin usko ja vaikka mitä. Sauri ei ruvennut erittelemään minkälaiset ylimaalliset ilmestykset olisivat sitten mahdollisesti vähemmän vahingollisia. Onnen löytämisen taustalla on ennen kaikkea kyky elää elämäänsä ilman näitä häiritseviä ylimääräisiä asioita.

Ylimaallisuudetkin voivat viedä jonkinlaiseen musertumiseen tai henkiseen sairastumiseen jopa. Mieleeni tuli heti Venäjän ystävyspari Putin ja Kirill. En ehkä ole ainut joka ajattelee että he ovat vähän järjiltään. Sitä on tietenkin vaikea sanoa, koska sinne ei ole pääsyä, siis kuuntelemaan Moskovan iltojen keskusteluja, mutta myös siksi, että järjissään olemisen tai nyrjähtämisen määritelmiä on paljon.

Turkki taas ehkä haikailee Osmanni-valtakunnan aikaan. Muistaakseni silloin oli myös Krimin sota, jota käytiin Turkkia vastaan ja johon suomalaiset vapaaehtoiset osallistuivat. Osmanni-valtakunta oli muslimimaa, en kyllä tiedä oliko se sitä kaikille, siis islam. En ole ymmärtänyt onko se ollut valtakunnan edellytys vai sattuma, siis vähän niin kuin Petrin kirjassa toistuva kysymys siitä onko siinä tai tässä asiassa kyse sattumasta vai välttämättömyydestä.

Tässä kohden sotkee nyt moni asia. Ensiksi: jos kotona ei ole kahden biologin (?) kirjaa nimeltä ”Sattuma vai välttämättömyys”, sitä ei löydy netistä eikä googlaamalla. Sen sijaan sieltä löytyy ”Sattuma JA välttämättömyys”, joka on Jacques Monod’n kirja. Siinä käsittääkseni taas käsitellään n.k. älykästä suunnitelmaa, joka olisi maailman ja tietenkin myös maapallon elämän syynä. Teologiaan en aio myöskään sotkeutua, koska sitä olisi pitänyt opiskella puoli elämää. Sen sijaan biologia ja sen oheistiede ekologia ovat tavalliselle humanistille ehkä paremmin ymmärrettäviä.

Poliittisesti sekä Venäjän että Turkin ongelma on todennäköisesti haikea menneisyyden kajo. Kun sattumaa ja välttämättömyyttä etsii, niin sieltä löytyy myös Nabokovin romaani nimeltä ”Kalvas hehku”, englanninkieliseltä nimeltään ”Pale fire”, joka oli ehdottomasti kirjallinen taidekokemus. Mutta luovat ihmiset ovat aina miettineet olemassaolon kummallisuuksia. On siellä myös kauneutta kuten nyt kun tuomi kukkii.

Mutta näin Petri Järveläinen ajattelee historiallisten kontaktien vaikutuksesta tulevaisuuden maailmaan, josta me nyt emme kyllä tiedä yhtään mitään, mutta voimme olettaa. Minusta Sinikeltainen on tärkeä kirja nimenomaan sen päivänkohtaisissa reaktioissa. Ihminen elää hetkessä ja nuo päivätkin alkavat olla jo väärin muistettuja. Petrin kirjan jälkisanoista on melkein 10 päivää:

”Suomi on historiansa aikana elänyt suurvalta-asemassa olleen Ruotsin, keisarillisen Venäjän, Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton satelliittina. Kaikki nämä ovat sortuneet. Mutta Suomi pysyy.

Naton heikkouksista viestii Venäjän yhden Naton sisäisen myyrävaltion, Turkin Erdoganin aloittama iltalypsy Suomen ja Ruotsin jäsenyyteen liittyen. Että semmoisten kanssa sitä on ollut hätä päästä liittoon ja tuudittautua turvatakuisiin. Kroatia peesaa tämmöisissä asenteissa.

Tasavallan presidentin tiedotteessa todettiin järkevästi, että Suomi ei kasva kokoaan suuremmaksi ja naapuruussuhteita tulee vastaisuudessakin hoitaa hyvin.

Lausunto oli ensimmäinen julkisuudessa huomaamani kannanotto sen osalta, millainen menettely Suomella on naapurinsa Venäjän kanssa tulevaisuudessa. Voi olla, että sidoksesta Venäjään on sittenkin vaikeampi irroittautua kuin hetken hurma ilmaisi.

Venäjän ensireaktiot olivat arvattavia.

Uhkailu ydinkärkien suuntaamisella ei ole kuitenkaan erityisen vakavasti otettavaa suhteessa siihen, minkä kanssa on totuttu elämään vuosikymmeniä.
Venäjällä on kymmenkunta ydinvoimalaa Suomen läheisyydessä, näistä lähimmät Kuolassa ja Pietarin lähellä. Molemmat ja kaikki ovat riskialttiita. Se, että uusi Tshernobyl toteutuu Venäjällä on todennäköisempää kuin se, että sieltä laukaistaisiin ydinkärki Suomeen. Ydinkärjet ovat kulkeneet Itämerellä tähänkin asti.

Myöhemmin aikaisemmasta poliittisesta viihdetaiteiluistaan tunnetuksi tullut Venäjän ulkoministeriön tiedottaja Maria Zaharova ilmoitti, että Venäjän vastaus tulisi olemaan sotilaallinen yllätys.”


Spekulaatioita olen jo nähnyt jossakin siitä, miten asiat Venäjällä ovat. Kyllä kai Venäjä jää edelleen tuohon Suomen kylkeen, tuskin se minnekään muualle alkaa vaeltaa. Siitä historiankirjoittajat ovat yksimielisiä, että tšaarinvallasta ei siirrytty demokratiaan siinä maassa. Suomi oli osa Venäjää ennen. Täällä eivät punaiset voittaneet.

Ehkä sotilasakatemioissa katsotaan Venäjän menoa nyt vähän tarkemmin. Sotilasakatemioissa olisi tärkeätä tietää jotakin siitä, miten minkänkinlainen strategia toimii siinä tai tässä ympäristössä. Viimeiseksi olen nähnyt uutisia siitä, että Pohjois-Afrikassa alkaa olla nälkä - taisi olla Sudan juuri nyt ja että sinne laivattava ruoka on päätynyt Ukrainasta Venäjälle. YK:n alainen FAO, joka tarkkailee ja arvioi maailman ruoka- ja viljelytilannetta, on varoittanut jo maaliskuussa, että voi tulla ruokapula.

On vaikeata ymmärtää tuollaista tuhoamissotaa, mitä Venäjä nyt käy Ukrainassa. Mutta hyökkääjillä tuskin on ikinä päätavoitteena ihmisten/ihmiskunnan tai peräti maapallon paras.

En tiedä millaiseksi maailma muuttuu tämän sodan myötä. Tässä on ollut vähän liikaa raamatullisia vitsauksia viime aikoina.  Mutta tällaista on mietitty maailman (?) teologien parissa:

”Käykö Pietarin hovikapellasta periytynyt jumalanpalvelusveisuu ortodoksisessa kirkossa hieman vähäisemmälle huomiolle? Aamun Koitossa Risto Nordell kirjoitti uudemman musiikin säveltämisen merkityksestä.

Ohjataanko teologian opiskelijoita ensisijaisesti muualle kuin Leningradin Hengelliseen Akatemiaan?
Ortodoksisen teologian yliopistotasoista opetusta ei anneta kuin Suomen Joensuussa ja Britannian Cambridgessa. Tukholmaan on äskettäin perustettu vastaavanlainen laitos, johon on palkattu muun muassa ukrainalaisia professoreita.”
(Sitaatit jälkikirjoituksesta: Petri Järveläinen: Sinikeltainen ja Verenpunainen. Väyläkirjat 2022)


On ollut sateen jälkeinen rauha ulkona. Kun mietin Venäjää, päässäni puhkeaa usein soimaan valssimelodia Adam Hatšaturianin säveltämästä oopperasta (?) nimeltä Naamiaishuvit. Minä kutsun sitä kaurapuurolauluksi. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että isä vuosia soitti sitä niin lujaa kuin radion kyljessä olevasta levysoittimesta irtosi kun me lapset syötiin aamiaista. Tai siis se kovaääninen oli semmoisen ison ASA-radion sisällä.

Joskus kun en ollut ehtinyt vielä ruokapöytään ja tärykalvoni repäisivät minut hereille, isä vei minut ja valssasi kanssani kohti keittiötä. Olin ehkä 10-12-vuotias silloin, oppikoulun ensimmäisillä luokilla. Hatšaturian ei silloin ollut kyllä armenialainen vaan venäläinen. Nykyään Armenia on itsenäinen valtio ja niin on myös Ukraina.

Autokefalioita ja sotaa I

Luettu: Petri Järveläisen päiväkirja-pamfletti ”Sinikeltainen ja verenpunainen” (Väyläkirjat, 20.5. 2022). Suomalaisen on aika mahdoton välttyä ajattelemasta mitä itänaapurissa tapahtuu, mutta olen nyt lukenut tätä hieman erilaisesta kulmasta kuin Ylen uutisia. Tässä on kysymys suomalaisesta ortodoksista ja hänen ajatuksistaan. Käsittääkseni hän tekee edelleen työtä nuorison kasvattajana. Lapinlahti on paikkakunta, jossa on myös opisto.

Kun kirjoitan tätä, Suomi on jo jättänyt hakemuksen Natoon ja Turkki on vastustanut sitä. Petri Järveläinen heräsi tuohon sotaan, niin kuin varmaan puolet suomalaisista, vähintään. Mutta nyt sitten Suomella pitäisi olla turvallisuustakeet. Olen tietysti sen varassa mitä uutisissa kerrotaan. Paljon  jää varmaan kertomatta. Mutta onneksi Ukraina on onnistunut säilyttämään netin ja muun kommunikaatio-väylän, niin että jotain sentään tiedämme.

 

Taitaa olla syytä tehdä pari postausta tästä aiheesta. Petri Järveläinen on tuttu ihminen vuosien takaa, ajalta jolloin kirjoittavat ihmiset kirjoittivat blogeja. Petri lopetti omansa kauan sitten, mutta minä jatkan edelleen - samoin monet muut, vaikka Blogistan on huomattavasti hiljaisempi kuin mitä oli joskus 10-15 vuotta sitten.

En ole tavannut Petriä koskaan livenä. Netti on erinomainen elinpiirin laajentaja näinä ankeina aikoina. Nyt siis puhutaan Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaa vastaan. Minusta tässä päiväkirja-pamfletissa tulee aika paljon sellaista aineistoa jota uutiset eivät kata.

 
”Hitlerin aikakaudella alkanut valhe muuntui Spandaun ja sen jälkeisen vapautumisen valheeksi. Kyseessä olikin Hitlerin ja Stalinin tapainen hyeena, jonka viehätysvoima oli todellisuuden vastainen sepite. Tarina vetää vertoja sellaiselle tasolle, että Speeristä kehittyy sen valossa edellämainittujakin pahempi liero. Tuosta viehättävästä ja lahjakkaasta, sivistyneestä ja meidänkaltaisestamme ihmisestä, joita Hannah Arendt kummasteli.
(Petri Järveläinen, 2022, Sinikeltainen ja verenpunainen, Päiväkirja sodan ajalta s 26.)

"Kun Putinista on tullut jonkinlainen maailmanpolitiikan Breivik ja Moskovan patriarkaatti on antanut tälle tukensa, ekumeenisessa tilassa ollaan siirrytty uudelle tasolle. Valitettavasti kyse voi olla siitä kuin tasavallan presidentti Niinistön tänään toimittajalle antamassa vastauksessa kysymykseen, jatketaanko Putinin kanssa keskustelua. Vastaus oli sen suuntainen, että puhuminen on puhuttu. ”
(Sinikeltainen, s. 29)


Speeristä kertoo Yrsa Stenius (Elämäni mies, 1998) mm. näin, haastattelija on Gitta Sereny:

”Ja minkä vuoksi te pahoititte mielenne? Väkijoukkoja on seisonut Euroopan kaupunkien rautatieasemilla kaikkien sotien aikana. Mitä juutalaisissa oli erikoista, miksi juuri heidän näkemisensä sai teidät reagoimaan, ellette nyt kerta kaikkiaan tiennyt minkälaisiin kohtaloihin he ovat matkalle?
       Albert Speer ei kuitenkaan ole kuka tahansa vastustaja. Äkkiä hänen tummien silmiensä katse on kivikova, ja matala, miellyttävä baritoni kirskahtaa raivon kuultaessa äänestä.
’Pitäkää mielessänne mitä minä sanon’, Speer vastaa.
’Olen puhunut siitä että olin sokea, tahallisen sokea, mutta en ole ikinä väittänyt etten tiennyt mistään mitään. ’ ” s. 59 (Yrsa Stenius)


Petri  puhuu Speeristä myös. Hän on löytänyt henkilön nimeltä Albert Speer. En tiedä millä tavoin hän törmäsi Speeriin, minä löysin sen arvosteltavien kirjojen joukosta silloin kun se oli ilmestynyt. En muista oliko ”Rakas minä”, toinen kirja Speeristä, julkaistu ennemmin vai myöhemmin.

Petrin kirjassa on anekdootti keskustelusta Herättäjä-yhdistyksen Paavo Maunulan kanssa. Petri sanoo olleensa nuori vielä silloin, mutta kirja oli herättänyt (yhdistys on siis herätysliikkeen, jota kutsutaan myös körttiläiseksi ja jota esiintyy etenkin Etelä-Pohjanmaalla ja Pohjois-Savossa). Kysymys on siis siitä, miten nämä kaiken maailman speerit päätyvät olemaan niin lumoavia. Tietysti jos joutuu myös Hitlerin lumopiiriin, alkaa vielä astetta suurempi lumovoima, koska sitten tulee mukaan vallan piiri.

Maunula oli käskenyt nuorta miestä opiskelemaan saksaa, joka on kaunis kieli. Olen kertonut tässä blogissa miten kävi saksan kielioppitenttini. Se hävisi venäläiselle kirjallisuudelle.

Kummassakin Speer-kirjassa on kyse oudosta henkilöhahmosta, jossa on karismaa. Aftonbladetin entinen päätoimittaja Yrsa Stenius löysi Gitta Serenyn haastatteluaineistot. Haastattelija oli säilyttänyt ne Speerin kuoleman jälkeen. Speer oli mm. hankintaministeri Hitlerin ”hallituksessa” mutta hän oli myös arkkitehti.

Petri Järveläinen on tutkinut teologiaa, mutta on myös filosofi. Hänellä on taustaa opinnoista Suomessa, Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tunnustukseltaan hän on suomalainen ortodoksi. Tämä on tärkeää muistaa yksinkertaisesti siksi, että maailman ortodoksikirkoilla on erilaisia painotuksia. Kun Petri oli opettanut Venäjällä, niin eettiset painotukset asettuivat esteeksi. Oli tapahtunut niin, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän ortodoksikirkko tuntui joutuneen oudoille poluille.  

”Suomen ortodoksinen kirkko on perustettu Venäjällä vallinneen kaaoksen tilanteessa. Sillä on toki yhteytensä tähän kirkkoon, johon se ei nykyisin ole kirkollisessa yhteydessä, muun muassa siten, että sen palveluksissa lauletaan Pietarin hovikapellasta periytynyttä ukrainalaiseen kansanmusiikkiin pohjautuvaa sävelmistöä. ” Sinikeltainen, s. 29

Kun Putinista on tullut jonkinlainen maailmanpolitiikan Breivik ja Moskovan patriarkaatti on antanut tälle tukensa, ekumeenisessa tilassa ollaan siirrytty uudelle tasolle. Valitettavasti kyse voi olla siitä kuin tasavallan presidentti Niinistön tänään toimittajalle antamassa vastauksessa kysymykseen, jatketaanko Putinin kanssa keskustelua. Vastaus oli sen suuntainen, että puhuminen on puhuttu.
(Sinikeltainen, s. 29)


Autokefalia liittyy Moskovan patriarkaatista eroamisiin. Olen kuullut joltakulta muulta ortodoksilta Suomessa siitä että täällä oleva ortodoksikirkko ei ole Moskovan patriarkaatin alainen vaan itsenäinen ortodoksikirkko. Samoin on Kiovan patriarkaatin laita. Vaikuttaa siltä että ortodoksiset kirkot ovat sisäisesti erimielisiä ja Moskova taitaa olla eristäytynyt muista.

En ymmärrä näitä kirkollisia termejä ollenkaan. Keskikoulussa ja lukiossa pakollista oli kirkkohistoria, mutta niitä kirjoja en ole nähnyt nyt yli 60 vuoteen. Ehkä niitä on päivitetty. Olen itse uskonnoton ja osansa siinä on evankelis-luterilaisella kirkolla tietenkin myös.

Mutta syy siihen, miksi uskonto on tässä suhteessa noussut näkyville on tietenkin Moskovan patriarkka Kirill, joka on nykyisen presidentti Vladimir Putinin hyvä ystävä. Kysymys on käsittääkseni siitä, että maallinen ja hengellinen valta ovat liittoutuneet.  Niin ei ilmeisesti Konstantinopolin patriarkaatin mukaan pitäisi olla. Itse asiasta en tiedä mitään, mutta kai meillä Suomessa hengellinen ja maallinen ovat eri hallintorakenteita? En ole asiasta varma.

Konfliktin juuret ovat kaukana 800-luvun Kiovan Rus-patriarkaatissa. Nimi on enne. Kuinka paljon on olemassa patriarkaatteja, joissa sauvaa pitelee nainen? Olisiko matriarkaatti mahdollinen? Sitten ei olisi sotia?

 

Kiovassa oli ilmeisesti ensimmäinen järjestäytynyt kirkkokunta johon liitettiin nimi Rus. Rus nimen sanotaan tulevan viikinkiveljeksistä, jotka soutivat Kiovan seutuvilla ja kävivät kauppaa ja sotivat. Russija tarkoittaa venäläistä nykyään. Silloin 800-luvulla Venäjää ei vielä ollut. Tässä on siis ollut alkuperäinen syy pitkälliseen konfliktiin ja sitä myötä vähittäiseen hajoamiseen. Minusta on kummallista, että joku kansa/kulttuuri ottaa itselleen noin pitkän ja hämärän hännän. Mutta ehkä siellä tšaarit ovat päättäneet miten pitää elää.

Mutta en tiedä tiedetäänkö Suomessa kovin hyvin mitä kaikkea venäläinen kulttuuri pitää sisällään. Jotakin kummallista siinä on. Silti elää pitää, kun maantiede kertoo missä ollaan.

Kevätsota

Ilmat vaihtuivat nähtävästi pysyvästi kylmiksi. Ei ole satanut aikoihin. Kaupungin ylle kohoaa hiekkapilvi päivittäin. Täällä ei ole varmaan ikinä vähennetty yksityisautoilua saasteen vuoksi. Osa pakkastalven hiekasta on lakaistu pois, mutta jäljellä on hienojakoinen kivipöly joka täyttää nenän ja keuhkot sillä sekunnilla kun astuu ulos.

Maski on välttämätön pölyn vuoksi. Sitä en pääse karkuun sisälläkään, ikkunat falskaavat. Viime yönä satoi ensimmäisen kerran viikkoihin, ehkä tässä on toivoa vihreästä keväästä vielä.

Jostain syystä ilman saastemittauksia ei näy sääilmoituksissa. Tiedän kyllä että saastepitoisuus lasketaan myös täällä. Senkin tuntee, että rekkaliikenne kulkeutuu kaupungin läpi sekä pohjois-etelä -suunnassa että satamaan länteen ja siitä sitten sisä-Suomeen. Kaupunki  kunnostautui juuri kannattamalla yhden uuden mahtipontisen maamerkin rakentamiseen kahden kaupungin läpiajoliikennekadun väliin: minnekäs ne autot joutuvat sitten? Kun muutimme tänne, toista läpiajokaduista ei vielä edes ollut, tuota vieressä kulkevaa.

Mutta nyt rakennusvimma on kammottava. Vuokra-asuntokortteli on hyvällä paikalla. Täällä ei tarvitse omaa autoa, kaikkialle pääsee kävelemällä. Mutta kun eletään pandemian jälkeistä aikaa, johon on mennyt rahaa ja kun lisäksi naapurimaa rupesi sotimaan, niin tuskin tänne on muuttamassa kaikkea sitä väkeä joita varten työpaikkojakin ruvettiin rakentamaan.

Nyt viimeiseksi, lumisen ja kylmän talven keskellä joku instanssi päätti ruveta kaivamaan toistaiseksi suurinta monttua mikä tänne on saatu aikaan. Päättivät laajentaa entistä kivilouhosta jonkun hirviömäisen rakennelman pohjaksi. Isoimmat kivet on ajettu pois. Jo talvella ilma oli todella sakeaa. Kivipöly on kovaa ja terävää,  tappavaa jos ihmiset huolettomasti lopettavat maskien käytön. Kyse ei ole ainoastaan taudeista vaan ympäristön säälimättömästä pilaamisesta.

Siihen montun partaalle oli syntynyt vuosikymmenien varrella pieni ja kaunis metsikkö. Nyt koivut roikkuvat montun partaalla juuret avoimina. Ne olivat eläviä puita. Niitä tarvitaan, kun saastelaskeumille ei haluta tehdä mitään. Puut tuovat happea jonka määrä vähenee nyt koko ajan.

Kaupungin väestömäärä ei ole noussut. Ilmaisesti kyse on konjuktuureista, joiden arvellaan tulevan aivan heti, siis bisniksille. Lehdissä, radiossa ja televisiossa kerrotaan että sotalama on laskeutumassa Eurooppaan. Täällä sitä ei siis näy? Saa nähdä millainen aavekaupunki tähän ehtii kasvaa.

Tavalliset ihmiset tuskin pääsevät sotakuvia karkuun. Ei niistä tarvitsekaan päästä eroon, ne tulevat kuitenkin uniin ja niistä on pääsemättömissä myös kirjallisuudessa. Isoisän kirjahylly-lipaston ylähyllyllä on Eino Hosian proosatuotanto. Yksi hänen kirjoistaan oli talvisotaromaani nimeltä Tuliholvin alla. Television kuvat ovat tässä tekstin muodossa:

”Olimme pari vuorokautta tulla loskuttaneet sotilasjunan härkävaunuissa. Sitten me laskeuduimme jonkin öisen aseman vaiheilla junasta ja painuimme kuormaston mukana hiihtäen siitä eteenpäin. Silloin saimme kutsua esiin kaikki ruumiilliset voimamme kestääksemme tuon pyryisen talviyön rasitukset. Uupumus ja henkinen voipuminen synnytti harhanäkyjä. Lumikin väliin leimahti silmissä punaiseksi ja maailma näytti oudon vääristyneeltä pyryn läpi. Matka tuntui loppumattomalta. Mutta tykkien jylhä ääni, joka läheni lähenemistään, kuin täyttäen kohta koko maailman, osoitti meidän kuitenkin lopulta saapuvan päämääräämme, kaukaiseen tavoitteeseemme. Ja me kestimme.
     Saan käsiini sanomalehden jostakin makuulaverilta. Siinä on julkaistuna Pariisissa asuvien venäläisten emigranttikirjailijoiden vastalause maanmiestensä Suomeen tekemän  hyökkäyksen johdosta. He tuomitsevat sen jyrkästi. Mielessäni käväisee iloisen mielihyvän laine huomatessani, että allekirjoittajien joukossa on muiden muassa Mereshkovski. Näytän lehteä Kaille. Hänkin lukee sen vaipuen sitten ajatuksiinsa. Mutta mitä meitä lopultakaan hyödyttävät nuo kaikki maailman vastalauseet, myötätunnon osoitukset ja moraaliset tuomiot, kun kuitenkin saamme taistella yksin, ilman sanottavaa ulkomaista apua? Siinä laverilla maatessamme leukailemme tämän johdosta jotakin, ammennamme pettymyksestämme ja katkeruudestamme sappea, jonka annamme valua koko maanosamme ylle.”

(Tuliholvin alla, s. 61-62, Otava 1940)

Olen lukenut Mereshkovskin neliosaisen romaanin nimeltä Kristus ja Antikristus keväällä 1965. Se oli peräisin tätini kirjastosta. Lainasin sen Tukholmassa olevalle ystävälleni, joka hukkasi sen. Kun hän soitti joskus parikymmentä vuotta sitten, vannotin häntä palauttamaan romaanisarjan. Hän ehti kuolla enkä saanut kirjasarjaa takaisin. Mereshkovski siinä kirjasarjassa kirjoittaa melkoisen romanttisen katsauksen Euroopan historiaan. Ensimmäiset kaksi osaa käsittelevät Leonardoa ja Michelangeloa, kolmas ja neljäs nide taas Pietari Suurta ja hänen poikaansa Alekseita.

Dmitri Sergejevitsh Mereshkovski aloitti Kristus- ja Antikristus-opuksen kirjoittamisen vuonna 1893 ja kirjoitti sitä 12 vuotta. Muistaakseni minun lukemani opus oli vuodelta 1924, mutta en voi enää tarkistaa asiaa. Meillä on kirjahyllyssä yksi opus, Romance of Leonardo da Vinci, englanniksi käännettynä, copyright  vuodelta 1928, Random House-kustantamon The Modern Library -sarjan julkaisuna. Kääntäjä on ollut Bernard Guilbert Guerney, mielestäni oikein hyvä englanninnos onkin.

Olen siis tietoinen siitä että Mereshkovskin sarja on ollut myös trilogia, niin kuin Leonardo da Vinci-osan esipuheessa kerrotaan englanniksi. Käsittääkseni minulla ollut suomalainen kopio oli siis aikaisempi ja se julkaistiin neljän kirjan niteenä. Mereshkovskia on julkaistu eri tavalla editoituna. En yhtään muista mikä kustannusyhtiö suomennoksen kustansi, en muista myöskään suomentajaa. Mutta sukulaiseni olivat lukeneet tuota neliosaista suomennosta. Se oli sidottu kirjasarja ja sitä oli jouduttu jo paikkailemaan monesta kohdasta.  

Uppouduin ylioppilaskeväänä 1965 1920-luvun suurromaaniin kun olisi pitänyt lukea saksan kielioppitenttiin. Saksan opinnot jäivät kehnolle mallille. Tätini kirjasto ulottui kattoon asti, enkä ikinä päässyt kirjaston lukemisessani vasta kuin alkuun. Tämänkertaisen lukemiseni, siis Tuliholvin alla, pysäytti venäläisemigrantin vastalause Talvisodalle.  Oli olemassa toinen mielipide: rauhan puolesta. Se joutui silloin II maailmansodan aikaan jyrätyksi.

Nyt kun Euroopassa on taas sota, vastalauseita on taatusti yhtä paljon, nyt vielä maailmanlaajuisesti, mutta niillä ei ole vaikutusta niin kuin ei ollut myöskään vuonna 1939-40. Sota jatkuu edelleen. Aseita kuluisi paljon enemmän kuin niitä ehditään lähettää, ihmisiä kuolee. Ukrainalaiset ovat aivan tavallisia eurooppalaisia, joiden tulevaisuus tuhoutuu parastaikaa. Kaupungit palavat.


Hosian Tuliholvin alla on raportti sodasta, mutta romaanikirjailijan kirjoittama. Jonkinlainen ekspressionisti tuo kirjailija oli. Hän joutui myös Jatkosotaan mukaan ja kaatui yhdessä sen ensimmäisistä taisteluissa. Hän ehti nähdä poikansa, serkkuni, ennen kuolemaansa vuonna 1941.

Sotia turhempia asioita ei ole, tuhoamista tuhoamisen vuoksi. Eino Hosia jäi neljän kirjan kirjailijaksi. Olin lukenut kirjan viimeksi 13-vuotiaana. Se on vaikuttava romaani edelleen.

Uutisviikko

Keskipalkka perustuu koko maan palkkatietoihin vuodelta 2020. Keskipalkka kasvoi 52 € (1,7 %) vuodesta 2019 vuoteen 2020.
    Hoitajien keskipalkka/kk:
Kunnalliset:      3 207 €   (45 209 henkilöä)
Valtion palkkaamat: 3 474 €   (513 henkilöä)
Yksityiset työnantajat:    3 062 €      (9107 henkilöä)
Hoitajien keskipalkka siis vuodelta 2020. Käsittääkseni kyse on bruttopalkasta. Lähde on työvoimaviraston Duunitori, niin että edustanee työnantajien informaatiota.  En tiedä ovatko numerot oikeita vai vääriä. Kysymys on tilastotieteestä.

Minun piti opettaja-auskultoinnin osana suorittaa tilastotieteen kurssi ja päästä tentistä läpi. Sitä varten piti lähettää muut kaksi perheen jäsentä maalle opiskelun ajaksi. Onneksi semmoinen paikka oli olemassa. Muuten tuskin olisin päässyt läpi. En käsittänyt asiasta yhtään mitään. Tenttikirjojakin oli, mutta kaikki perustui matematiikkaan.

Minulla oli keskikoulussa matematiikan, fysiikan ja kemian opettaja, joka esitellessään ilmoitti että tytöt eivät sitten matemaattisissa aineissa menesty. Uskoin sen heti. Mutta minun oli silti päästävä tentistä läpi. Minulle oli käynyt 14-vuotiaana aivan samoin kuin silloin jo aikuisena (mikäli ihminen on aikuinen ikinä): pääsin silloin geometrian ehdoista läpi niin, että tajusin avaruusgeometrian järjestelmän unessa päivää ennen koetta. Mutta eivät ne unessa nähdyt matematiikat kestäneet kovin kauan päivätajunnassa.

Hoitajalakosta  on vaikea sanoa mitään. Ne eivät ole korkeita, nuo palkat, mutta kyllä ihmisillä on huonompiakin palkkoja. Televisiossa korostetaan sitä, että hoitajien työ on vastuullista ja tärkeää.

Varmaan se on näkynyt korona-pandemian hoidossa.  Minulla on tuttuja hoitajia, jotka vaikuttavat nääntyneiltä. Tämmöistä kulkutautia ei ole ollut sitten espanjankuumeen 1918-20, ja varmaan vähän kauemminkin. Tuskin kukaan on voinut varautua kulkutautiin, vaikka semmoisista on varoiteltukin, semmoinen voi olla ihmiskunnan kohtalonkysymys.


Vähän aikaa sitten Ylen 1:n radion aamuna oli Taiteilijatapaaminen, haastattelija Liisa Vihmanen, joka osasi kysyä mitä on immersiivinen, vastausta en ymmärtänyt. Taiteilijat: tanssitaiteilija Valtteri Raekallio, runoilija Eino Santanen. Muutamia kiinnekohtia radio-ohjelmassa (Yle radio 1, 17.4., eli pääsiäissunnuntaina kello 12.05). Muuta radiota en kuuntele.

Kaipaan kyllä oikeata radiota, jonka joku internet-yhtiö leikkasi meiltä pois. Meillä oli antenni seinässä. Se oli tarpeen koska betonitalossa on niin paljon rautaa, että tavallinen antenni ei toimi. Tulimme asuntoon osin sen takia, että semmoinen antenni on. Olen tuntenut betoniraudoittajia niiltä ajoilta, jolloin piti saada teatteriin myös ammattiliittojen ihmisiä tietämään ja viihtymään.

Siitä työstä maksettiin aika paljon. Se oli/on niin raskasta työtä, että  harva säästyy vammoilta työssä. En tiedä miten on hoitajien vammautumisen laita. Yksi sukulaismies meni opiskeluaikaan rakennukselle kesätöihin. Yksi sääntö oli: jos näkee joitain vähän isompia kappaleita tulevan alas telineiltä, niin pitää huutaa että varisee. Se sitten putosi itse ja huusi alastullessaan että ”Varisee!”, vietiin siitä sairaalaan paikattavaksi.

Taiteilijatapaamisen aluksi kerrottiin miten taiteilijat tapasivat: paikka oli Paltamon taiteilijaresidenssi ja runoja luettiin navetassa. Paikalla oli etelän taiteilijaväkeä. Sellainen konstellaatio oli tietenkin poikkeuksellinen, niin että ehkä toistensa töistä pitävät  tanssitaiteilija Valtteri Raekallio ja runoilija Eino Santanen sitten pitivät yhteyttä. Ehkä pitäisi sanoa taiteilijoiden resonoivan toisissaan. He saivat soittaa musiikkia, josta pitävät.

Kertoivat mitä musiikkia kuuntelivat työskennellessään. En muista nimeltä muuta kuin Laurie Andersonin Big Science- älppäriltä se biisi jossa sanotaan että ”This is your captain, we’re all going down”. Jos yritän löytää vain sen yhden biisin, joudun kuuntelemaan koko älppärin. En löydä sitä yhtä minkään nimen perusteella. Ilmeisesti lentokone syöksyy alas. Biisin nimiä ei sanota.

Tuon soittaminen kyllä herätti. Muistan hyvin mistä ostin sen levyn: Firenzestä. Päästiin Grassinan residenssiin päivä sen jälkeen kun Firenzessä olisi ollut Laurie Andersonin konsertti. Nyt siis kuuntelen älppäriä. Paitsi että en näytä saavan sitä paitsi YouTubesta. No, minulla on se jossain. Kuulostaa siltä, että biisit liudentuvat toisiinsa, eikä kyseessä ole vain tiukasti rajattuja biisejä. Kuuntelen juuri osaa jota *ei* ollut sillä älppärillä.

Joka tapauksessa taiteilijatapaamisen tanssitaiteilija pyysi Big Science-levyä. Ja siinä on kapteeni kertomassa, että tullaan alas. Me kaikki.  Sinänsä tarina sopii hyvin tähän, koska maailma on uhkaavassa tilanteessa.

Tässä YouTubesta löytämässäni on paljon elektronista musiikkia (niin kuin alkuperäisessäkin), mutta myös jousiorkesteri. Tuntuu siltä että tämän kuuntelemisessa menisi päivä jos toinenkin. Sopii tähän aikaan ja mielentilaan.

Lisäksi: Raekallio kertoo mitä teki Big Science -musiikin kanssa:  hän ei kertonut miten pitää tehdä vaan antoi tanssijoiden tuottaa liikettä. Tahtoi antaa vain musiikin johdatella, koska tanssijat ovat tottuneet tuottamaan liikettä musiikkiin. Ehkä koreografialle ei ollut hirveästi tarvetta, kun koreografia on muuttunut yhteiseksi tekemiseksi? Mutta en siis nyt tiedä mikä esitys Big Science-levystä on ollut tuossa radioesityksessä. Mutta se ei ahdista, päinvastoin.

Netissä on selitys: orkesterit olivat tilanneet Laurie Andersonilta esityksiä, mutta Anderson ei ole tiennyt miten merkitään musiikkia. Tässä on Oaklandin sinfoniaorkesteri soittamassa ja mukana on osia ”Big Science”-  ja ”Land of the Brave” -levyistä. YouTubessa moni kertoi kommenteissa, että ei ollut tiennyt mitä kaikkea Anderson on tehnyt. Kiinnostavaa. Nyt on etsittävä minkälaista musiikkia Laurie Anderson tekee tällä hetkellä. Huonot korvani virkistyivät.

Aivoissa on onneksi monia kerroksia. Samaa fiilistä tässä oli kun muutama päivä sitten kuuntelin  Tampere Biennalen konserttia, jossa oli erilaista uutta musiikkia. Muistaakseni useimmat suomalaisten säveltäjien tuotantoa. Ylen sivustot ovat hyviä ihmiselle jolta on viety radio: voi kuunnella kokonaisia konsertteja.

Ei tämä Anderson ollut mitenkään huono. Nähtävästi joku on pitänyt tallenteista huolta, koska esitykset ovat olleet 1978-80. Moderni musiikki on sillä tavalla hankalaa, että voi olla vaikea määritellä kuulemaansa. Voi sanoa jollekulle että mene kuuntelemaan se Oaklandin orkesterin teos noista Andersonin älppäreistä, mutta jos tuttu kysyy että miksi?

Maailma on mennyt sellaiseksi, että kukin oman tietokoneensa kanssa kokee sitä tai tätä, mutta yhteisiä kokemuksia ei tule. Edes samassa fyysisessä tilassa.

Nämä ovat vain vahinkoja, ohjelmat ja musiikit. Onneksi antavat yllätyksiä. Ulkona paistaa aurinko ja minä keksin tekosyitä itselleni, että ei tarvitse ryhtyä esimerkiksi siivoamiseen.

Ei ole kiire. Lukemisia riittää. Herään aamuisin pää kipeänä, koska posliinikukka alkoi kukkia. Se riehaantuu aina valon tullessa. Mutta on se kaunis tuoksu ja päänsärky aivan kuin rangaistus siitä. Lenni-kissa lähestyi sitä kukkapöytää nenä väristen. Ehkä se ei ole tavannut raskasta tuoksua ennen elämässään, jota se on nyt elänyt seitsemisen vuotta.

Lenni on välillä hyvin levoton. Se on saattanut kulkea ulkona, koska sillä on lihakset kunnossa, sillä on pitkät jalat ja se on kaikin puolin täydellinen. Se tulee ovelle kun ihmiset tulevat kotiin. Alkaa luottaa vähitellen.

Taivaallista

Löysin Poesian sivustolta Ensyklopedian (Poesia 2011). Hauska kirja. Kaikenlaisia hillittömyyksiä mukana:

”AjAtus Yksi ainoa ajatus ei voi koskaan ottaa valtaansa yhtä
ihmistä, mutta suuren joukon kylläkin. Mielenosoituksen
seuraaja, joka juo kahvia ikkunoiden takana, seuraa yhden,
häviävän kantansa vyörymistä kohti päättäviä elimiä. jv >ava-
ruusmatkailu >hajamielisyys >kaistapääsuodin >lääkärikirja >pilaantumisen polyfonia >pioneerit >sairauden synty”


JV on Jukka Viikilä, kirjailija, joka sai viime vuonna Finlandia-palkinnon kirjallaan ”Taivaallinen vastaanotto” (Otava 2021, 379 s.). Luen kirjoja tipoittain. Ei ole kiirettä. 

Viikilän Taivaallinen vastaanotto on hankala. Viihdyn sen parissa oikein hyvin. Siinä on kumminkin jotain outoa, koska kun yritän miettiä mihin siinä kiinnityn, vai kiinnitynkö, niin en tiedä. Mutta sen tiedän että Viikilän kirjojen sijasta olisin voinut yhtä hyvin jatkaa jo ajat sitten aloittamaani Argonautikaa tai Iliasta. Olen myös ehtinyt lehteillä esisokraatteja. Siellä on atomisteihin kuulunut Demokritos joka sanoo:
”In reality we know  nothing, for truth lies in abyss.”

Tiedän tietenkin miksi vain selailen englanninkielisiä tragedioita, jotka ovat kuitenkin peräisin Kreikan antiikista. On kertakaikkiaan hankalaa joka käänteessä katsoa ensin antiikin englanninkielistä sanastoa ja sitten yrittää suomentaa sitä. Sitä paitsi jostain syystä kreikkalaiset nimet ovat on kirjoitettu latinalaisittain, siis englannissa. Esimerkiksi näytelmäkirjailija Menandros on nimeltään Menander. Kreikkalaiset pysyvät kyllä työpöydällä ja kirjahyllyissä, eivät karkaa minnekään.

Löysin onneksi tuon suomenkielisen Ensyklopedian jota ovat koonneet edellä mainittu Jukka Viikilä ja hänen kaverinsa Janne Nummela ja Tommi Nuopponen (Nuopponen on ollut mukana suomentamassa antiikin kreikkalaisia tragedioita), visualisointi (?) on Timo Salon.  Kunkin kirjaimen kohdalla on sitten noiden kirjoittajien nimikirjaimet (JV siis Jukka Viikilä) niin että tietää kuka on löytänyt minkäkin aiheen. En ole lukenut sitä alkuperäistä ranskalaista ensyklopediaa. On mukavampi lukea suomalaiskaverusten löydöksiä myöhemmältä ajalta.

Olen lukenut kyllä Viikilän ”Akvarelleja Engelin kaupungista”. Se oli historiallinen tarina. Tuntuu siltä että en olisi ymmärtänyt aina mistä siinä on kyse, ellen olisi asunut siellä itse, siis Helsingissä. Engel on piirtänyt muitakin uusklassisistisia rakennuksia Suomeen kuin Senaatintorin ympärillä olevat rakennukset, ennen kaikkea Suurkirkko. Vimpelin kirkosta sanoivat että se on Engelin piirtämä, kun kuljin siinä kirkonkylän vaiheilla. Mutta ei ole.

Suunnittelija on Jacob Rijf. Sanotaan suomalaiseksi, kävi kuitenkin Tukholmassa taidekoulun ja tämän kirkon esikuva on Rooman Pantheon. Vimpelin kirkko valmistui 1807, mutta otettiin käyttöön vasta 1811. Jostain syystä pyöreiden puukirkkojen rakentaminen sitten jäi. Kirkko ei ole oikeasti pyöreä vaan 12-kulmainen, mutta silmät lukevat sen pyöreäksi. Hirsisalvosten tekeminen on ollut aikamoinen homma. Kun kävelin siinä kirkon tietämillä vieressä kävelevä innokas ihminen kertoi että Engel sen on suunnitellut. Pantheon ei ole puukirkko, vaan betonikirkko, hyvin vanha.

Lapuan tuomiokirkko on Engelin piirtämä. Sen kirkon kummankin puolen on myös tykit vartioimassa sitä. Ehkä se on lapualaislisä suomalaiseen uusklassisismiin.

Suomi aivan ilmeisesti siinä vaiheessa tarvitsi Helsinkiin monumentaalikeskuksen. Siihen kuului tietenkin vapauttaja-tsaarin patsas. Sitä varsinkin amerikkalaisturistit ovat ihmetelleet: miksi Helsingin monumentaalikeskuksessa on tsaarin patsas. Oletan että venäläiset turistit eivät ole ihmetelleet. Mutta en tiedä millä tolalla heidän historianopetuksensa on. Ehkä siinä oikeasti painotetaan imperiumin hyvyyttä.

Pitää kysyä että milloin tsaarit ylittivät rubikoninsa. Ehkä tsaarien koulutuksessa sitä ei ole pidetty tärkeänä. Viimeisimmistä romaaneista eurooppalaista historiaa käsitteli Pirkko Saision romaani Passio. Siinä on kohtauksia Katariina Suuren hovielämästä. Erityisesti mieleeni jäi kuva Katariina Suuren hovin laiska laivaelämä vissiin Volgalla. Siinä tsaarillinen aika oli auttamatta rappiota. Ylellinen elämä tekee semmoista ihmisille.

Mutta Viikilän kirjassa yksi pääaiheista on avosydänleikkaus. En ole semmoista nähnyt, mutta isäni sai ensimmäisen infarktinsa 43-vuotiaana. Jouluksi sairastui, otti sen stressin kannalta. Enkä minä pidä jouluista edelleenkään.

Menin katsomaan isää toiseen kaupunkiin joululomalla lukiosta. Se oli sairaalan teho-osastolla happiteltassa. Kysyi ensimmäiseksi onko minulla tupakkaa ja olihan minulla. Mutta että mistäs isälle saataisiin. Se suuttui niin pahasti että pelkäsin sen kuolevan siihen ja kerroin että lähden hakemaan. Se ryöväsi minun tupakkani ja kun tulin takaisin kahvilasta ostoksilta (isä halusi vihreätä norttia), huoneessa oli hoitaja joka oli saanut isän telttaan ja avasi samalla ikkunan. Se tivasi minulta olenko antanut potilaalle tupakkaa. Väitin että en ole. Saatiin se hoitaja pois.

Yritin saada isää järkiinsä. Mutta ei: addiktiot olivat hänelle tärkeämpi asia kuin terveys. Kysyin siltä että kukas sitten on rauhoittumassa tupakkia polttamalla, kun häntä ei enää ole. Se käski olla viisastelematta. Annoin sille sen tupakka-askinsa. Vihreässä nortissa oli askissa enkelin kuva. Ennusti sen kuolemaa, sitten seuraavaan infarktiin se meni.

Silloin vuonna 1963 ei ollut vielä avosydänleikkauksia. Sydäninfarkteihin kuoli paljon sodankäyneitä isiä. Ei oltu vielä aloitettu Pohjois-Karjala -projektia, jota osaltaan ohjasi YK:n alainen WHO, eli World Health Organisation. Organisaatio on vieläkin olemassa. Projekti oli menestys.

En tiedä kuinka vanha Viikilä on, mutta kirjan henkilöllä on läppävika. En tiedä liittyykö läppävika infarkteihin. Tuskin isänikäisiä ihmisiä vieläkään katsotaan kovin tarkkaan. Happiteltta näytti olleen ainut hoitomuoto vuonna 1963. Sairaanhoitaja oli vihainen ennenkaikkea minulle, 17-vuotiaalle rääpäleelle. Mutta ei hän tietenkään ymmärtänyt isällisen auktoriteetin merkitystä. Sitä ihmettelen edelleen.

Miksi hoitaja ei tajunnut isän/isien merkityksestä sen enempää? Olen miettinyt siitälähin että olisiko se sairaala voinut syttyä palamaan kun isä poltti tupakkaa happiteltassa? Se oli vanha puinen sairaalarakennus. Kaupunki oli sama johon olin joskus syntynyt. Minun oli lopulta vain uskottava, että semmoisia sodankäyneistä nuoristamiehistä tuli. Sukupolvien yli ei oikein pääse hyppäämään eteenpäin eikä taaksepäin. Ohi ei pääse.

Jukka Viikilän ”Taivaallisessa vastaanotossa” sydänleikkaus on kiireellinen. Minä olen jonossa korvaleikkaukseen, tarvitsen implantin. Kuulo meni 11-vuotiaana sikotaudin jälkeen, ei ollut vielä rokotuksia. Nyt kun tuli pandemia ja sen jälkeen hoitajalakko, niin vaikuttaa siltä että virusten ja ihmisten välinen hippaleikki ei voi päättyä hyvin. Ihmiset eivät ole kaikki ottaneet rokotuksia eivätkä anna niitä lapsilleenkaan.

Halutaan että osasta suomalaislapsia tulee syntymäkuuroja. Ja jos ei sitä niin melkein, viimeistään kun äidit ja isät päättävät että lapselle ei anneta edes kolmoisrokotetta.

Pohjoisia ilmoja

Auringonpaisteinen aamu, oikea maaliskuun keli. Kävin viemässä linnuille talipalloja. Askeleet olivat jäätä, sopivia astuttavia. Pelloilla on varmaan täysi hankikanto. Kun käännyin pois, en osunut ihmisjälkeen, aika syvään, vaan sivuun. Se otti ja petti ja humpsahdin lumeen ja kaaduin melkein selälleni. En päässyt siitä ylös kuin olemalla polvillani muhkuraisen jään päällä.

Sain ennen hankikantoseikkailuani  luetuksi loppuun Niillas Holmbergin ensimmäisen proosakirjan. Olin ajatellut lukevani romaania, mutta sitten päätin että pitkää proosaa. Mutta tarina siinä on. Se alkaa jostain keskeltä ja lopussa tiedän että tarina, joka on muun muassa pojan ja tytön tarina, jatkuu. Nuorten ja vanhojen utsjokisten elämä kulkee laduillaan  ja ihmiset elävät elämäänsä, mutta myös kohtaavat. Saattavat tietenkin erota myös, mutta kohtaamisissa on sähköä.  En tarkoita että ihmiset olisivat erityisen painokkaasti tunteidensa vallassa, mutta ei siitäkään tiedä. Tavallisia ihmisiä.

Tarinan kertoja Samu on semmoinen tapaus joka on ollut etelässä ja opiskellut. Koska kirjassa on paljon saamelaisia, niin tuohon on heti laitettava perään, että jos on paljon poroja, ei ehkä voi kuluttaa nuoruuden päiviään etelän yliopistoissa. Niin päähenkilö on tehnyt. Saamelainen Jouni tulee käymään kylässä ja etelän kävijä on kotona. Utsjoella vieraillaan  muutenkin paljon:
”Toissapäivänä hän sitten tuli taas käymään. Kuten aina, kahvia ei tarvinnut kuulemma varta vasten keittää, mutta jos olin juuri sattumoisin ollut aikeissa laittaa itselleni, niin saattaisihan hänkin siemaista. Yritin sitten avata keskustelu uuesta säästä, mutta tarkkakorvainen ystäväni harmistui heti huomattuaan, että myötäilin häntä käyttämällä hänen omia sanojaan, enkä muitten lailla puhunut ilmastonmuutoksesta.
   Se se kyllä muuttu - muuta häneltä ei herunut.”
(Niillas Holmberg: Halla Helle. Gummerus 2021, 455 s., s. 82)

Ei ole ainut kerta kun Holmberg selvin sanoin kuvaa kohtaamisen ihmisten välillä ja heistä tulee eläviä. Sellaisia on myös hänen runoissaan. Tärkeätä on se että kuvaamisen kohteet eivät ole koskaan yhdentekeviä. Jounia oli haastateltu radiossa.

Paljon muustakin on kyse. Seuraavalla sivulla heti:

”Aikansa kaarreltuaan hän sai selitettyä, että heikäläiset uskovat olentoon nimeltä guoržžu. Elle sanoi, ettei kalansaalista − oletan tämän pätevän mihin tahansa saaliiseen − saanut kuvata, koska silloin − tässä kohti Elle haki oikeaa sanaa − korttaa eli pilaa saaliin.
  Vai sellaista olette pelänneet, minä myhäilin, vaikka Elle taisikin puhua preesensissä. Hän jätti asian siihen ja käveli pois − ja kuinka ollakaan, kuvat jäivät poistamatta.”
(sama, s.83)

Hyvä ajatus tuoda kirjaan etelässäkin eläneitä ihmisiä, sitä paitsi koulutus on tärkeä asia. Saamelainen Jouni ei sanonut että etelästä tullut Samu oli väärässä. Hän reagoi siihen, että Samu matki Jounia sanamalla ”uuesta säästä” eikä ilmastonmuutoksesta. Ehkä Jouni oli reagoinut jotenkin niin, että ettäkö en näe kun ilmasto muuttuu?

Juuri kielellisissä jutuissa minulle tulee mieleen se, että pohjoisessa, varsinkin vesistöjen varrella on aikojen myötä kulkenut kaikenlaisia ihmisiä. Se käsittääkseni on huomattu että Jäämeren rannan ihmisillä on keski- ja eteläeurooppalaista perimää. Ihmiset ovat purjehtineet tai kulkeneet pitkin rantoja tolkuttoman kauan. Ja miten Elle, nimihenkilö, reagoi kuvien ottamiseen rauduista! Mutta minkä takia tavallinen suomalainen sylkee matoon kun viskaa ongenkoukun veteen? Outo tapa.

Ehkä suomalaislapsi ei enää nyt niin tekisi? Kai paimentolaisilla oli/on tarve uskoa että eri elementeillä on jumaluuksia ihan vaikka vain ollakseen ja näkyäkseen. Miksi muuten ilmatkin oikuttelisivat?

Säiden armottomuus on selitettävä yliluonnollisilla jutuilla. Sitten tuossa vaiheessa tulee mieleen että mikä sitten olisi muuttanut säät? Että ennen ei olisi ilmasto mennyt tolkuttomuuksiin? Suomessa ihmiset ovat viimeksi kuolleet nälkään 1860-luvulla, jolloin vilja paleltui ja mätäni. Ajateltiinko silloin että joku jumala koettelee? Hän säät ja ilmat säätää?

Mahdollisesti ihmisiä oli jo silloin liikaa. Nyt sanotaan radiossa että Ukrainan sota tuo Eurooppaan ruokakriisin. Sana on erikoinen. Olen syntynyt viimeisen sodan jälkeen ja silloin oli maailmanlaajuinen pula. Ehkä nähdään mihin joudutaan vielä.

Sen verran saamea Holmbergin kirjassa on, että tajuan ettei se ole ainakaan suomalais-ugrilaista kieliryhmää. Käsittääkseni saamen muuttumista voi seurata aivan vain katsomalla paikannimiä kartalla. Voi olla että suomalaisten, jotka sysäsivät saamelaisia pohjoiseen, paikkojen ääntämys on ollut aivan väärä. Mutta minun pohjalaismökistäni neljä kilometriä etelään on järvi jonka nimi on Sapsalampi. Jostain luin että sapsa olisi saamea ja tarkoittaa muikkua. Ehkä ihmisten muuttamiset tänne ja ylös pohjoiseen tai pohjoisesta alas etelään joskus vielä saadaan selvitetyksi.

Hautalöytöjä meillä ei ole tarpeeksi niin että paikannimistö on tutkiminen on tarpeen. Sitten ovat tietysti DNA-tutkimukset, mutta se käsittääkseni tiedetään että ihmisissä on jälkiä aivan kaikkialta maailmasta. Kieli on tärkeä identiteetille.

Suomi on harvinainen kieli ja niin ovat myös saamen kielet, onkohan niitä nyt kaikkiaan kolme? Ei luulisi olevan varaa vieroksua toisiaan, sen verran vähän meitä ylipäänsä on täällä. Luin jostakin päin nettiä että Suomi nyt sattuu olemaan aika iso laituri Siperian kyljessä. Ajatus johtui Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan.

Pohjoisista poropaliskunnista muistan kuulleeni jo 1950-luvulla, että oli ongelmia Norjan sulkeutuneen rajan vuoksi. Jäämeren rannalla on Ruija ja siellä asuu kveenejä, mutta paljon muitakin. Rannan asukkailla ei ollut poroja, he olivat riippuvaisia kalasta. Sen sijaan poropaliskunnista etelämpänä oli kuljettu porojen kanssa kesäisin Jäämeren rannalle. Siihen tuli väliin raja, eivätkä porot ymmärtäneet rajaa. Kummankin puolen rajaa asui samoja ihmisiä, sukua toisilleen. Jostakin syystä vielä 30-luvullakaan poroista ei ollut haittaa, mutta sodan jälkeen oli.  

Holmberg käsittelee tämänhetkistä tilannetta sen rajan kanssa. Se tuntuu pahalta. Esimerkki oli kun Norjan rajavartijat ottivat Ellen koiran kiinni ja lähettivät sen karanteeniin jonnekin kauemmaksi. Meillä Suomen valtio ei ole ratifioinut alkuperäiskansojen ILO:n sopimusartiklaa numero 169. Norjan valtio taas pitää lukua saamelaiskoirista? Kartasta katsoen kyllä sinne pitäisi mahtua ihmisiä ja heidän koiriaankin vaikka kuinka paljon.

On Halla Helle sillä tavalla romaani että siinä on myös juoni. Sitä voi seurata. Useimmissa romaaneissa ei ehkä pysähdytä miettimään olevaisia niin pitkään kuin tässä. Mukana on identiteetin löytämisen keinoja. Ne voivat joutua hukkaan jos ihmisen elämä menee solmuun. Kirjassa mietitään psykoanalyysia ja vertaillaan sitä miten ihmisen mielen rakennetta on ajatellut Freud ja miten taas Jung. Päähenkilö Ellen koiran nimi on Jungelin poika, joka on kahdesta koirasta se koiras, naaras joutui karanteeniin.

Muistan joskus 1980-luvulla kuunnelleeni Angelin tyttöjä, jotka joikasivat radiossa usein. Taisi olla niin että Nils-Aslak Valkeapään jälkeen muutkin joikaajat tultiin tuntemaan. Valkeapää oli minulle oikeastaan ensimmäinen joikaaja jota oli levyjenkin verran kuunneltavissa.

Ihmisellä pitää olla yhteys eläimiin, koska se on itsekin eläin. Koirien elämää käsitellään tässä niin että ne ovat ihmisen kumppaneita. Niistä riippuu paljon. Koira pystyy suunnistamaan tunturisumussa, jossa ihminen ei oikein enää näe eikä kuulekaan. Sitä en tiedä miten on porojen laita. Osaavatko ne erehtymättä suunnistaa sumussa? Moottorikelkkaa koira tai poro tuskin oppii ajamaan.  Mutta tässä kirjassa koira pelastaa.

Holmberg kirjoittaa myös maisemia näkymään. Siitä huolimatta että kirja ei ole turistikamaa, haluan ottaa tähän mukaan ajomatkan jollaisella en ole ikinä ollut:
” Jos on Utsjoen ja Karigasniemen väli monta kertaa valittu Suomen kauneimmaksi tieosuudeksi, niin eipä kauhean kauaksi siitä voi jäädä tämäkään. Radiosta kuuluva saamenkielinen Dolly Parton-tulkinta folkkiviuluineen kuorruttaa maiseman entistä idyllisemmäksi siitäkin huolimatta, että My Tennessee Mountain Home sointuu saameksi Manne bilidit eatnamiid.” (Suom. Miksi pilaavat maita. s. 373)

Turismi tuo pohjoisen ihmisille rahaa mutta se syö myös saamelaisten maita, joita suomalaiset (ja ruotsalaiset ja norjalaiset) eivät koskaan antaneet heille takaisin. Sillä tavalla Holmberg kirjoittaa myös saamelaisten oikeuksista. Kolonisaatio oli/on myös Suomen Saamenmaalla niin kuin muuallakin kalottialueella. Näinä päivinä olen miettinyt sitäkin, miten mahtavat Petsamon ja Kuollan niemimaan saamelaiset voida näinä aikoina. He ovat Venäjän vallan alla.

Sellaista on ollut ilmassa jo vuosikymmeniä, että voisiko pohjoisessa olla oikea valtio nimeltä Saamenmaa. En tiedä olisiko se mahdollinen. Ajattelen ennen kaikkea elinkeinoja, kaivoksia ja rautateitä ja muuta sellaista, mitä Suomen Lappiin ovat suunnitelleet, siis suomalaiset ja ulkomaiset kaivosjätit.

Kaivokset eivät tee hyvää luonnolle. Eikä porojen elämä niistä parane. Mutta ihmiskunta ei ehkä opi tulemaan toimeen ilman strategisia mineraalejaan. Jossain saamelaisia käsittelevässä dokumentissa näin kysymyksen: haluaako elinkeinoviranomainen sitten mieluummin kongolaisten tai ruandalaisten lasten kuolevan malmikiviä etsiessään?