Kaamoksen lukemista ja kirjan

Nyt joulupäivänä 2019 mietin, oliko äiti tänään vuonna 1939 ajamassa pyörällä asemalle ilmatorjuntahommiin. Hän täytti silloin 15 vuotta. Tuskin siinä huushollissa on ollut liiemmälti aikaa tai varaa juhlia kenenkään syntymäpäiviä. Työvelvollisuudet oli hoidettava. Matkaa äidillä oli kotoa ehkä 12 kilometriä. Oli sentään pyörä!

Olen kyllä nähnyt niitä paksuja pitkiä villasukkia, mitä tytöt pitivät leninkiensä alla niihin aikoihin. Täti minulle kertoi myöhemmin, että koko ajan oli yli 25 astetta pakkasta ja kovimmillaan yli 40 astetta. Omenapuut kuolivat isoäidin talon ympäriltä sinä talvena. Isoisä oli rintamalla.

Ajattelen sitä 15-vuotiasta. En usko että moni nykyinen 15-vuotias pystyisi sellaiseen suoritukseen.  Semmoisiin hommiin pystyisivät todennäköisesti vain urheilijat. Tämän päivän 15-vuotias sanoisi näsäviisaasti ettei nykysodankäynnissä tähystäjiä enää tarvittaisi. 

Nyt on satanut märkää lunta. Lapset ja aikuisetkin leikkivät lumisotaa rannalla. Jotkut taas ruokkivat pullasorsia, joita taitaa olla koko ajan lisää. Ei kai niitä voi päästää kuolemaan kun ne on ensin totutettu siihen että niitä käydään ruokkimassa.

Kun tulin takaisin kävelyltä, talitintit seurasivat menoani hyppimällä puusta toiseen. Mutta myös harakat lensivät katsomaan oliko minulla ehkä jotain. Meidän pitää myös pitää huolta noista linnuista että eivät kuole. Kun luottavat meihin.

Täällä asuu väkeä, joka käy vain kääntymässä, opiskelijoita ja muuta kulkuväkeä. Pieni paikkakunta on sillä tavalla hyvä juttu, että täällä näkee miten yhteiskunta toimiiu. Se siis ei toimi kovin hyvin vaikka ehkä se toimii paremmin kuin monessa muussa maassa pienet paikat.

Jos joku yhteisö ei toimi pitkään aikaan, siitä seuraa kaaos. Sen vallassa taas ei voi tehdä oikein yhtään mitään. Joskus ennen muinoin pohjalaiset ovat ehkä ajatelleetkin perustaa oman valtakunnan. Mutta se on ollut 1000-luvulla, kun siirtolaisia rupesi tulemaan Hämeestä ja täällä olevat saamelaiset väistyivät edeltä pohjoiseen.

Että minkähän takia ne eivät tulleet toimeen? Eikö riittänyt tarpeeksi metsästettävää kummallekin pienelle kansalle? Varmaan ne ovat ymmärtäneet toisiaan aika hyvin, sukulaiskieliä kun puhuivat. Tai sitten eivät ole ymmärtäneet ollenkaan. Mutta tuskin kieli on syy olla tulematta toimeen vieraiden kanssa. Kieli on aina mahdollista oppia.

Talvipäivänseisauksen päivänä mietin saturnalioita. Valon lisääntymistä on syytä juhlia tai muuten seuraavana vuonna pimeys ei väistyisi ikinä. Sitten saamelaisilla on niitä seitoja, kivirykelmiä Lapissa ja niiden juurelle jätetään viestejä. Tai paikkaa Stonehengessä, semmoista josta valokiila osuu jostain kohden diagonaalisesti läpi kivipylväiden. Sitä on ajateltu myös kalenteriksi.

Mahtoivatko Stonehengen ihmiset kulkea kylkimyyryä pimeässä? Suomalaisilta puuttuu usein ryhti. Se voi liittyy jollain lailla uskallukseen. Mutta kyllä näin hirveässä pimeässä tarvitsee rohkeutta että jaksaa olla.

Viime viikolla oli pari yötä jolloin oli mahdollista nähdä tähti. Se paistoi kiilana silmiin ja herätti. Tai sitten heräsin muuten vain ja tähti loisti enkä sitten nukkunut. Päivällä ei kyllä valoa juuri näkynyt. Jonain aamuna kalpean kellertävä kiila.  Sitten tulivat taas paksummat pilvet.

Tietysti jo varhaiset ihmiset ovat nähneet ettei valo ole aina sama. Jo ennen homo sapiensia. Metsästäjä-keräilijät huomasivat että kasvit heräsivät talven jälkeen. Alkoivat vihertää.

Kun pääsee katsomaan sitä sorsalaumaa rannalla, se ui ryhdikkäästi kuin mikäkin laivasto aina uuden ihmisen luo. Sorsat alkavat tarvita talviruokaa. Ilmatieteen laitos lupaa kylmenevää.

Talvehtivat linnut voivat vielä aika hyvin. Kaikkia en tunnista, jotkut lentävät ryhmissä, jotkut taas pitävät etäisyyttä toisiinsa. Se varis joka kauppamatkoilla raakkui hyvän päivän, ei ole enää näyttäytynyt. Muita kyllä on. Nuoret eivät ole oppineet tervehtimistä vielä? Naakat ja varikset pitävät toisiaan silmällä. Kyllä ne tervehtimisen ymmärtävät. Ne odottavat. Näkevät kuinka muunnäköisiä on matkalla jonnekin. Seurailevat niiden uusien elämää.

Luen melkein 1000-sivuista romaania, George Eliotin Daniel Derondaa.  Olen sivulla 489. Kirja on ottanut valtaansa voimalla, jota en muista kokeneeni aikoihin. George Eliotin syntymästä on 200 vuotta tänä vuonna, hänen oikea nimensä oli Mary Ann (Marian) Evans ja hän kuoli 1880.  En minä sitä kirjaa lue kirjailijan syntymää juhliakseni, vaikka siihenkin ilmeisesti olisi syytä.

Kirjan aiheet ovat ne samat kuin nykyäänkin: naisen asema, antisemitismin syntyminen ja kehitys, luokkayhteiskunnan toimimattomuus. George Eliot kirjoitti kirjansa miehen nimellä, koska naisen mahdollisuus saada kirjoja kustannetuksi oli aika pieni. Eliotin kuvauksista on aika kaukana se kartanoromantiikka, josta myöhemmin innostuttiin iloisen Englannin laatukuvana.

Eliotin kirjassa alkupuolella mietitään miten käy Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen kun nyt tekevät rauhan. Vuosi oli 1865, sisällissota loppui. Nyt kun kirja ilmestyy suomeksi, voi nähdä että  sisällissodasta ei Amerikassa ole oikein päästy vieläkään. Ei tarvitse kuin lukea Yhdysvaltain uutisia. Orjuus loppui mutta ei afrikkalais-amerikkalaisilla ole vieläkään samanlaisia mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään kuin valkoisilla.

Juuri nyt olen lukemassa juutalaisuudesta. Englantiin oli muuttanut paljon juutalaisia ja he toivat uskontonsa ja kulttuurinsa mukanaan.  On tuossa juutalaisuuden mystifiointia, mutta saarivaltiossa suhtauduttiin tulokkaisiin myötämielisesti. Euroopan mantereella oli vähän erilainen tilanne. Tämä ei ole historiankirja, vaan tarina.



Tässä muodossa menneisyyteen katsominen on kivaa. Olen taas sama lukija kuin olin joskus 12-vuotiaana: kirja on sukeltamista uuteen maailmaan. Ei ole pahitteeksi viihtyä kirjan parissa!

Menneisyys ei ole vieras manner. Kirjallisuus voi olla elävää historiaa ja sen takia miltei 1000 sivun matkaan on hienoa heittäytyä. Mutta osansa on kaamoksella. Sitä joutuisi muuten koko ajan riuhtaisemaan itsensä ulos. Keväällä sitten! Sitten voi räpytellä silmiään valossa. 

Geenien mutkat

Katsoin suurimman osan Andrei Tarkovskin Stalkeria taas kerran. Olen nähnyt leffan vähän eri tavalla joka kerta. Tietysti muisti on valikoiva, mutta olen vähän väliä kirjoittanutkin tästä elokuvasta jotain. Se on mielestäni Tarkovskin paras elokuva. Miksi siis?

Olin katsomassa Stalkeria ensimmäistä kertaa ystäväni kanssa Bio-Biossa. Mannerheimintien vilinä tuntui sen jälkeen aivan kummalliselta. Mielipide-eromme oli aika perusteellinen. Ystäväni mielestä kolmen miehen kokemus Vyöhykkeellä oli perusfreudilainen: se kertoi mielen eri kerroksista. Minun mielestäni oli tapahtunut ydinonnettomuus.

Luin sitä maisemaa eri tavalla kuin nyt.  Se alun hidas zoomaus Stalkerin ja hänen vaimonsa ja tyttärensä nukkuviin hahmoihin saivat minut ajattelemaan jotain hyvin vanhaa rakennusta esimerkiksi Italiassa: kuhmuraisia seiniä ja kaunis takorautainen parivuode. Köyhyys näkyi heti. Elokuva kertoo luokka-eroista.

En tiedä, onko tai oliko Virossa venäläisiä atomivoimaloita, siis miehityksen aikana. Ignalina oli muistaakseni Liettuassa. Sosnovy Bor on lähellä Viroa. Mutta suurta ydinvoimalaonnettomuutta ei ollut vielä tapahtunut, se Yhdysvaltain Harrisburgin onnettomuus ei ollut sitä paitsi yhtä paha kuin  Tshernobylin, joka oli samaa tyyppiä kuin Ignalina ja Sosnovy Bor. Nyt sain ensimmäistä kertaa kuulla että Stalker on kuvattu Tallinnassa.

Tarkovski käytti Viron rautatietä, mutta ei se tarkoita tarinaa Virosta. Jotakin sosialismin jälkeistä maailmaa se kyllä kuvasi. Kuva lapsesta siirtämässä ajatuksen voimalla laseja oli lapsellinen, mutta sopi tarinallisesti hyvin tuohon. Stalkerin vaimohan selitti että tiesi kyllä mihin rupesi kun meni yksiin vapautuneen leirivangin kanssa. Siperian käyneet tuskin olivat kunnossa enää takaisin tullessaan. Vaimo oli arvellut että lapsi tuskin tulee olemaan normaali.  Ei se paranormaaliutta tarkoita.

Mitä nuo oikein ovat nuo normaalin ja epänormaalin rajat? Nyt aloin lukea Stalkeria jonkinlaisena apokalyptisena runoelmana. Uskonnolliset aiheet ovat läsnä.  Ehkä Tarkovskin isä, Arkadi (muistaakseni), on ollut sen suunnan runoilija. Ei aavistustakaan, en tiedä onko häntä edes suomennettu. Minusta sisällössä, siis mitä Stalker siinä puhuu, on Johanneksen ilmestyskirjan osia. Mutta sen vanhemman suomennoksen mukaan. Pitää löytää se tädin Uusi testamentti jostain, että saa katsotuksi sitä. Ei siinä ole hallavaa hevosta, mutta musta koira (susi?) siinä on. Sudet eivät taida oli yksvärisen mustia. Suunnilleen yksvärisen valkoisia ne kyllä ovat Labradorissa. Sen näin vuosia sitten, kun joku hullu tutkija ajatteli pystyvänsä olemaan osa susilaumaa. Se ihminen tuli sitten syödyksi. Mutta Labrador on kyllä olosuhteillaan äärimmäinen.

Kysymys asettuu aina näin: kun venäläinen tunnemaailma on tuskaa ja surua, niin siihen liittyy oleellisesti ortodoksinen teksti, jonkinmoinen vanhauskoisten maailma. Vammainen tyttö oli puettuna koko ajan isoon huiviin. Ehkä se oli lämmön vuoksi. Vyöhyke oli äärimmäinen paikka. Elokuvassa on kolme miestä.  Yksi on vaurioitunut, Stalker.

Uskostahan siinä on kyse, koska Stalker kysyy takaisin tullessaan vaimoltaan, miten on mahdollista olla uskomatta. Kuinka voi tiedemies ja kirjailija elää ilman semmoista elintä jolla uskotaan? Stalkerin mielestä ne kaksi ovat olleet vajavaisia, ei hän. Tässä kohtaa, miltei elokuvan lopussa, ajattelin että ahaa, Stalker on ehkä jonkinmoinen Jumalan hullu, jollaisia Venäjällä on ollut aina.

Stalker tulee takaisin aivan ilmeisesti kuumeessa. Entisellä rangaistusvangilla on jokin parantumaton sairaus, tuberkuloosi ehkä. Mutta koska hän ei selviä oikeassa elämässä, hänen piti ruveta rakentamaan toista todellisuutta, jossa olisi jotain outoa, joka natsaisi hänen sairaaseen hahmoonsa. 

Ei Tarkovski varmaankaan tahtonut väittää että suurin osa hänen tuntemistaan venäläisistä olisivat jollain lailla sairaita. En muistanutkaan, että siinä oli pahasti saastunutta luonnonvettä. Ehkä joki? Ehkä  venäläismiehityksen aikana ympäristöstä ei ole piitattu ollenkaan? Virolaiset tietäisivät tämän paremmin. 

Mutta äskettäin kävi kylässä Moskovassa pääministeri Rinne hieromassa kauppoja venäläisten kaatopaikkojen saneerauksesta.  Ennen ne kaksi supervaltaa, USA ja Neuvostoliitto, kilpailivat asemahdista ja kummallakin oli aika lailla hällä väliä-suhde ympäristöön. Minua kyllä hämmästyttää eniten se, että isoilla valtioilla ei ole hengissäsäilymisviettiä.

Mutta Tarkovski puhuu sielullisista kuvista. Hän tarvitsee herkkiä ihmisiä ja ilmeitä. Näyttelijät osaavat  asiansa. Ehdottomasti nuo ihmiset ovat peruuttamattoman huono-onnisia.  Ehtikö uudelleen itsenäistynyt Viro omaksua korruption ja kaiken semmoisen valtaan liittyvän Neuvostoliiton miehitysvuosina? Kun siinä ei tainnut olla enää ollenkaan oikeata sosialismia enää, jos ikinä oli.

Näissä pitää aina olla tarkka. Poliittiset tunteet tuntuvat olevan oikeita tunteita. Kyllä siellä on ollut kyse korruptiosta. Muistan usein kuulleeni lapsena, että se tai tämä ihminen olivat ahneita työlle. Mutta Tarkovskin maisemassa kokonaisia varuskuntia on jäänyt mätänemään metsän keskelle. Jätetty, tieten tahtoen.

On kai Venäjällä jo aivan erilainen tapa hoita ympäristöä, Virokin on ollut itsenäinen vaikka kuinka kauan. Hierarkiat ja valtasuhteet ovat rakentuneet uudestaan. Ihmiset ovat saaneet kasvattaa perheitään rauhassa. Siitä olen aina kuullut että virolaiset ovat ylpeitä suurista metsistään. Meillä metsät ovat tehtaiden ruokaa, selluloosaa. Toivon että perheet pysyvät yhdessä ja ihmisillä on rauha kasvattaa lapsensa.

Minkä takia minusta tuntuu siltä että meiltä on rauha mennyt? Ehkä se johtuu juuri noista vähistä metsistä. Niinä vuosina kun kasvatin jalkoihin uudelleen luita särkyneden sijaan, katselin vuosia eestiläistä kalasääskipesää, kahtakin sellaista. Kun en päässyt kävelemään eikä lähellä ole metsää. Metsä on aina enemmän kuin pelkkä siihen kasvanut puusto. Se on täynnä ääniä olennoista.  Kun videokamera oli korkealla puun latvassa, niin lintujahan ne olivat. Sitten pääsin taas liikkeelle ja unohdin sääkset. Ulkona oli parempi ilma, vapaus oli sitä että pääsi kävelemään tuuleen ja sateeseen merenlahdelle.

Katsoin tunnin verran eilen Linnan juhlia. Siellä oli pariskuntia joiden naiset olivat pynttäytyneet värikkäisiin asuihin. Riikinkukkojen kanat eivät levittele pyrstösulkiaan, vaan kukot. Jännitin sitä onnistuuko joku miehistä astumaan jonkun naisen laahuksen päälle. Kiirehtivätkö kadetit apuun?

Linnuista opin hiljaisina sääksivuosinani tietämään, että naaraat ja koiraat eroavat toisistaan, mutta eivät kuitenkaan eroa. Kaikilla linnuilla on reviirihuutonsa. Kaikki linnut joutuvat puolustamaan sitä pesäänsä. Metsissä  uhkaavat ainakin näädät. Ne ovat taitavia kiipeämään.

Kun poikaset kasvavat niiden värityksen ja kuviot oppii tuntemaan. Linnuista kasvaa perheitä. Nyt kun on jo päiviä siitä kun näin elokuvan, toivon että  siellä Vyöhykkeellä kaikki on taas kunnossa eikä joki ole enää likainen.  Linnan juhlat ovat itsenäisyyden juhlimista varten. Ei ole itsestään selvää, että jokin tietty ihmisten asuttama alue on kaikkien yhdessä omistama. Onkohan Suomi sellainen? Kukaan ei ole menettänyt kotiaan ja kaikki on kunnossa? Pikkusiskokin menestyy koulussa?

Ei tässä kovin isoa eroa ole. Stalker, kirjailija ja tiedemies ovat kaikki taatusti kuunnelleet kalasääskien kiljumista keväisin.  Kaikki tietävät kuinka ihmismäisesti jopa marakatit ilmeilevät sekä meille serkuilleen että omille sukulaisilleen. Selittävät niin että koko seutukunta kuulee, että en minä ole aprikoosisatoa vienyt, se on ollut tuo tuolta naapuripuusta. Näkeehän sen, näyttävät syyllisiltä jo nyt!

Sitten voin kääntää välillä katseeni television Linnan juhliin ja katsella mitä kaikkea ihmiset niihin röyhelöihinsä ja syömiseensä ja juomiseensa kätkevät. Vai ovatko he kenties olleet narsisteja jo syntymästään? Ei kai nyt sentään.

Sitten ajattelen tietysti ystäviä joilla monella on ollut vanhemmiten joku sairaus, jonka syytä ei tiedetä. Ihminen ei oikein osaa ottaa semmoista asiaa normaalina, että kaikki kuolevat johonkin. Silloin kun olin lapsi, ihmiset kuolivat omia aikojaan ja vanhuuteen.  Suhtautuminen rappeutumiseen ja kuolemiseen on medikalisoitunut ja ihmiset ovat hätääntyneitä siitä, että ylipäänsä voivat siis kuolla johonkin. 

Jostain tuli vastaan tieto siitä, että ihmiset oikein totta juuttuvat kiinni siihen tai tähän huonoa tekevään aineeseen, kun yrittävät saada helpotusta eksistentiaaliseen angstiinsa. Ja kuolevat sitten sen addiktionsa aiheuttamiin oireisiin. Addiktioita on iso kasa.

Eilen katsoin tunnin ajan itsenäisyyspäivän vastaanottoa ja tulin miettineeksi sitäkin, että kumma kun eivät näytä ketään bulimiasta kärsivää hallituksen jäsentä, esimerkiksi. Voisi kuvitella että siellä tulee vastaan houkutuksia hirveän paljon.

Tietysti minun pitäisi kohtuuden ja oikeuden nimissä sitten sanoa miten sitten pitäisi juhlia itsenäisyyttä. En sano. En edes osaisi sanoa.

On minullakin isän maa ja äidin kieli. Isän maa ovat kaikki historiankirjat ja kertomukset kun mietittiin onko tämän tai tuon kiviröykkiön alla muinaishauta vai nälkään ja vanhuuteen kuollut luuska, siis hevonen. Äidin kieli elää tuolla runohyllyssä. Siellä ovat ne kirjat jotka saavat nukahtamaan kun herään suden hetkenä yöllä enkä saa nukutuksi. Sytytän lukulampun ja rupean lukemaan äidiltä jääneitä runokirjoja.

Sirinää

Takana oli ruuhkapäivä. Hirvittävän korkeilla maksuilla ei saa yhtään mitään. Pahempaa tuo oli kuin millaista oli odottaa kunnanlääkärin odotushuoneessa sen kokonaisen päivän ja sairaan lapsen kanssa. Olen lapsena seisonut jonottamassa ostokortin kanssa sokeria. Odotus oli pitkä. Sen aikana kerroin itselleni tarinoita. En osannut lukea enkä kirjoittaa, joten tarinat tulivat helposti.

Kunnanlääkärin vastaanotolla oli mukavaa. Paikalla oli puoli pitäjää. Ja aina löytyi tuttavia tai sukulaisia. Nyt kukaan ei tunne eikä tervehdi. Jokainen jonottaa hiljaa omassa tuntemattomuudessaan. Se on kertakaikkiaan kummallista.

Sillä ei ole väliä onko kysymys hammaslääkäristä vai fysioterapeutista tai muusta terveyskaupasta. Ne ovat yksityisiä, koska verorahoilla ei saa kunnan omaa hoitoa. Lääkäreillä on oikeus päättää mihin menevät töihin. Terveyskeskukset ovat vihoviimeinen paikka.

Nyt kun on vuoden pimein aika ja sataa koko ajan. Ankeus paistaa paljaana tämän keskiluokan tai sellaiseksi haluavan olemuksessa. Pieni lapsi heilutti minulle. Lapsen äiti huomasi sen ja käänsi lapsen rattaat seinään päin. Lapsen isoäiti tai täti tai tuttu tuli kauppaan myös ja rupesi katsomaan seinillä olevia kuvia.

Kuvassa oli pitkä riippusilta, joka oli ehkä se Päijänteen pitkä silta. Ei se Raippaluodon sillalta näyttänyt. Muuten se olisi voinut se ollakin. Samannäköinen, mutta toiselta rannaltaan asumaton. Pohjalaisissa on se ominaisuus että ne haluavat rakentaa rannoille ja näyttää että eivät missään nimessä päästä ketään asettumaan sinne. Kun ovat olleet täällä aina. Kun mennään itäänpäin, tulee mäkistä maastoa ja mäkien päällä on poltettu vainotulia.

En tiedä mistä keskisuomalaiset ovat niin suuruudenhulluiksi tulleet. Sitten tulin ajatelleeksi, että ehkä silta vain liippaa sitä autiota rantaa ja menee siitä ohi muualle. Sateet ja tulvat lisääntyvät, niin että rannoille ei muutenkaan kannata rakentaa. Pohjalaiset eivät ole millänsäkään ilmastonmuutospuheista. Heidän markkinsa on ulkopuolella tulevaisuuden. Uutisten valossa tuntuu tulevaisuus jo häipyneen pois.

Ajattelin sitä poikaa joka asui sen vierastalon yläkerrassa. Se oli kiipeillyt syysmyrskyssäkin siellä pylonin huipulla. Valjaat sillä oli ollut, mutta tuskin niistä hirveästi on hyötyä, jos myrsky pyyhkii yli. Se säilyi ainakin siinä työssään silloin hengissä. Sillä oli pitkä haava otsassaan, ehkä joku kone sitä oli lyönyt. Tai vaijeri, mahdollisesti. Sitä yritin kysyä että miten ne vaijerit kiinnitetään niihin pyloneihin, kun ei kai sinne mitään nostokurkiakaan voinut tuoda. Se poika oli siihen asti vastannut ykstavuisesti. Nyt se meni kokonaan mykäksi. Voi olla että siltä puuttui sen pyloneihin kiipeämisen vimman vuoksi ihmiselle muuten ominainen sosiaalinen ulottuvuus. Mutta kuulin jälkeenpäin, että oli sinne sen opiskelijahotellin pihalle ilmestynyt sittemmin auto. Sitä tiedonantajani ei kertonut mistä se oli sen hyötynyt.

Joka tapauksessa nämä yksityislääkärit ja kauppiaat näyttävät ohimennessään ufoilta. Muutama vuoskymmen sitten heidät on tunnistanut siitä että he kulkevat jonkinlaisen parfyymin sisällä, semmoisessa pilvessä. Nyt nenääni ei osunut muuta tuoksua kuin vahva kahvin lemu. Jossakin sen kaupan uumenissa joku keitti kahvia. Oli pimeä iltapäivä ja kaduilla kulki autoja tasaisena virtana. Pääni alkoi tulla kipeäksi. Katsoin verhojen peitossa olevasta ikkunasta naamaani ja se alkoi selvästi vihertää. Ajatus alkoi tahmaantua. Ne epäolennot, joilla oli täydellinen maski naamassa kuin olisivat menossa teatterilavalle, alkoivat poukkoilla. Niitä ilmestyi milloin mistäkin huoneesta kuin jossain Jacques Tatin leffassa. Kauppa aikoi vaikuttaa jonkinlaiselta labyrintilta.

Milloin näistä tavallisista yleisönpalvelijoista on tullut robotinkaltaisia epäihmisiä? Ne puhuvat tuskin ääneensä. Sen kyllä ymmärrän. Siinä ihmispaljoudessa muiltakin kuin minulta menisi loppukin kuulo. Sen sijaan kauppa lisäsi valoja auloissa ja teki kaiken kalpeaksi. Siihen päälle tuli sirinää, joka tuli erilaisista huoneista siinä aulojen sivuilla. Maskeeratut ihmiset saavat siitä hyppimisestään palkkaa. He ovat ehkä sitä mieltä että on väärin kun tavallisen yrittäjän on buustattava loppujakin voimia saadakseen byrokraattiset jutut hoidetuksi. Mutta miksi heidän on pidettävä sitä maskia sitten? Kaasuhyökkäys uhkaa?

Opettelevat varmaan kirjoittamista, että valitukset menisivät läpi. En tiedä minne valitukset menevät. Ehkä veroherroille tai aluehallintoon, jotka eivät taaskaan ole ottanut huomioon ihmisiä. He kuitenkin pinnistelevät tuottamisen ja kuluttamisen ristiaallokossa. Eivätkä oikein koskaan opi uimaan vaikka heillä on kysymys omasta ammatista, eikä pelastusrenkaita ja valjaita ole lähetetty, vaikka he pitävät tarpeetonta valtiota pystyssä. Vaikka ei kai valtio sinänsä ole sitä tai tätä.  Surinasta ei saa selvää mitä heidän päässään on.

Gogol olisi hieroskellut käsiään jos olisi päässyt katsomaan tavallista yksityislääkäriasemaa ja erikoiskauppaa. Se olisi tietoinen siitä miten kauan on kulunut Päällystakin kirjoittamisesta ja mutisisi itsekseen että ”mitäs minä sanoin!”.  Gogol tiesi että jälkipolvet vasta alkaisivat ymmärtää mistä hän on puhunut. Mutta olisi hän varmasti ihmetellyt mistä nämä kaikki kuolleet sielut ovat nyt tänne asti löytäneet tiensä. Kohauttaisi sitten olkapäitään: sielut kyllä osaavat matkustaa vuossatoja vaikka kuinka.  Sielut pysähtelevät siellä täällä ja irvistelevät ihmisille, jotka eivät näe heitä ollenkaan. Semmoista se on ollut aina.

Pää oli kipeä päiväkausia sen jonottamisen jälkeen. Tavallisennäköisiäkin ihmisiä tuli eri huoneista vielä pitkään. Sitten ne alkoivat ohentua ja liudentuneina häipyä. Jonot lyhenivät. Ne maskipäiset hävisivät. Ehkä heidät oli määrätty hätyyttelemään ihmisiä huoneista ja  sitten alkoivat hyppelehtiä aivan luonnostaan. Parfymoituja ihmisiä ei näkynyt ollenkaan. Ehkä heillä oli joku takaovi mistä luikahtaa ulos.

Silloin oli hirvittävän pimeä. Oli yhtäsoittoa pimeä viikkoja. Ehkä kuukausia. Nyt alkoi eilen valostaa. Taivaan värit ovat hentoja, kun taivasta on pesty nyt sumuilla, tihkulla ja sateella. Vaaleanpunaista ja turkoosiin menevää sinistä.

Olen keskiviikosta asti katsonut televisiosta elokuvia. Enkä ole oikeastaan katsonut niitä, vaan yrittänyt löytää kahden tunnin rakoja että niitä ehtisi katsoa. Aika alkoi mennä omituisiin asioihin. Laskujakin piti maksaa. Yritin jatkaa lukemista mutta päähän ei jäänyt nyt juuri mitään. Teemalla tulee elokuvia. Televisiosta on nyt sisällä sijaitseva aurinko.

Olin ollut päiviä sen kirkasvalotilan surinan nujertama. Nyt alkavat auringon myötä ne äänet häipyä päästä. Mutta kyllä siitä surinaa syntyy kun kymmeniä kirkasvalolamppuja on päällä yhtä aikaa. Sähköt menevät poikki. Yksityisyrittäjät juuttuvat loukkuun niissä takaovien käytävissä. Niille tulisi mieleen mitä rahvas on aina sanonut: et olisi se miksi olet parfymoinut itsesi ellei tämä valtio olisi antanut sinulle ilmaista koulutusta. 

Valot sammuisivat käytävälabyrintista kokonaan.  Oletan että kaikki liittyy ilmastonmuutokseen. Ei se ole hysteriaa.

Nyt taivaalla rupesi helottamaan aurinko. Se sattui särkeviin silmiini, mutta harvoin olen tuntenut mitään niin upeaa kuin juuri se eilinen aurinko. Se näkyi ensin mäen päällä olevassa keltaisessa puutalossa. Hätkähdin että kullastako täällä on talot tehty. Sitten kulman takaa aurinko osui suoraan ja hyvin viistosti silmiin. Silmät säikähtivät ja rupesivat räpyttelemään.

Näin eilen unkarilaisen elokuvan nimeltä Kosketuksissa, ohjaajana Ildikó Enyedi. Huomasin sen koska juuri National Book Awardin Yhdysvalloissa voitti unkarilainen László Krasznohorkai eikä meidän Pajtim Statovci, ulkomaisten käännöskirjojen sarjassa.  Krasznohorkai on tehnyt paljon elokuvia, varmaan kirjoittaakin niitä kuvien kautta, en ole lukenut kirjoja enkä nähnyt niitä elokuvia. Voittajateos Saatanatango on suomennettu vuonna 1985. Suomalainen Statovci sen sijaan voitti suomalaisen Finlandia-palkinnon.

Enyendin leffa kertoi teurastamosta, jossa oltiin kosketuksen päässä toisistaan. Monella tavalla. Lihaa ei pitäisi syödä. Helsingin Sanomat kirjoitti Enyedin leffasta negatiivisesti, se kun ei ollut koskaan päässyt Suomessa elokuvateatterilevitykseen. Minusta elokuva puhui siitä, että ihmiset olivat joutuneet kauas maailmasta, jossa olisi hyvä olla. Mutta olin saanut siitä omakohtaisen todistuksen jo aiemmin samalla viikolla.

Kaupan kassa hymyili ja toivotti hyvää pikkujoulua. Sillä ihmisellä hymy nousi kasvoille asti, silmät olivat ystävälliset. Mistä sen tietää? Kai semmoisen jo tähän ikään on oppinut tuntemaan. Eikä pidä pelästyä oikeasti ystävällistä kosketusta. Katsettakaan.

Marraskuu sumussa

Näin jo taas seuraavan merkittävän elokuvan. Se oli Pasolinin Medeia. Näkyy olleen tuotantovuosi 1969. En ole nähnyt sitä, koska en ollut Suomessa silloin. Mutta ei sitä ole myöskään ollut elokuvakerhojen ohjelmissa sitten myöhemmin. Syy on ehkä siinä tolkuttomassa väkivallassa, jota Medeiassa on aivan riittämiin. Samoin on vihjauksia seksistä. Muistaakseni elokuvakerhoihin otettiin elokuvia, jotka oli yleensä sallittu yli 12-vuotiaille. Pasolinia ei ehkä olisi sallittu?

Pasolini antaa runoutensa kukkia tässä työssä. Kuvauspaikka näyttää olleen Turkki. En saanut selvää siitä täsmälleen. Talot on rakennettu kuin valtaviin termiittikekoihin ja sellaisia on ainakin Pohjois-Anatoliassa. Pasolini ei ole ehkä ajatellut asiaa historiallisesti, mutta kaiken järjen mukaan Kultaisen taljan tarina menee jonnekin meren taakse.  Siinä ovat siis Jason ja Medeia. Juuri oli radiossa haastateltavana niitä vanhasta kreikasta suomentajia, jotka suomensivat Sofokleen näytelmät. En kuullut mitä heillä on ohjelmassaan nyt. Ehkä Euripides ja siis esimerkiksi Medeia.

Pasolinin tarinassa siellä hyvin kuivassa ilmanalassa ihmisillä on värikkäät vaatteet, heillä on Minotaurus-jumaluus, heillä on eri heimoja, joilla on jonkin verran kahinoita. Ihmisiä tapetaan. Heitä myös uhrataan: pää poikki ja nopeasti. Elokuvasta ei selviä oliko uhri yhteisön hyvinvoinnin vuoksi vai oliko nuori poika tehnyt jonkin rikoksen.

Elokuva pitäisi nähdä vielä uudestaan. En ymmärtänyt ottaa muistikirjaa. Leffan värikkyys ja hirmuinen eksotiikka otti ylivallan. Pitänee ottaa ja katsoa mitä Riane Eisler sanoo niistä alueista. Se ikivanha Vähä-Aasia! Sitten jäin miettimään tietenkin Pasolinin runoutta. Sitä tuskin on paljon suomennettu ikinä. 

Heräsin siihen, että on kalpea valo taas. Näyttää sataneen lunta. Ei ehkä sada juuri nyt. Mutta säiden vaihtelu jatkuu. Jossain Oulun korkeudella menee raja: siitä ylöspäin on talvi. Talvessa parasta on se että lumi valostaa. Jostain syystä pimeä ei nyt nukuta.

On mentävä vesijumppaan, sitten pitää yrittää saada kuuloa kohdalleen ja näköä seuraavalla viikolla. Aikataulut nyt vähän heittävät. Ehkä keskityn siivoamaan tänään ja siinä ohella sitten voin kuvitella jatkavani lukemista.

Tajusin eilen, että digitaalisilla välineillä kuulee paremmin kuin analogisen radion kautta. Tarvitsen tämän induktio-silmukan, mutta sen pitäisi johtaa ääntä mistä ikinänsä sitä hakee. Se on riippuvainen jotenkin tuosta äänen lähteestä. Ehkä se siis tarkoittaa volyymia, ehkä en saa sitä säädetyksi oikein? En tiedä. Jostain syystä Mozartin pianokonsertot ovat ruvenneet antamaan ryhtiä lukemiselle.

Ei ole totta että Mozart on kevyt. Mozart on aika pirullisen raskas, koska se on jatkuvasti niin monimutkainen. Mutta jotenkin, ehkä sävelkuluiltaan, se kuitenkin nostaa tajunnan tasoa niin että saankin yhtäkkiä kiinni asioista, jotka ovat kirjassa läsnä koko ajan. Ne ovat käsittääkseni kyllä nyansseja, tarinassa on kyllä selvä rakenne. Tosin George Eliotin kirjoittaminen (The Mill on the Floss) on ollut keskittyneempää kuin mitä se on monilla nykyajan kirjoittajilla: hänellä on ollut aikaa. Hän on kyennyt istumaan missä onkin istunut ja keskittymään.  Ja keskittyneeseen lukemiseen tarvitaan juuri tämäntasoista tekstiä. Kuuntelen sitä kyllä, siis kieltä.  Olen ollut aina synesteetikko.

En tiedä onko tätä suomennettu. Eliot on kirjoittanut tuon noin 150 vuotta sitten. En tunne hyvin vanhempaa englanninkielistä kirjallisuutta, etenkään proosaa. Se on tuntunut koukeroiselta. Tässähän on vieressä Venäjä ja  romaanitaiteen kukoistus, kaikki ne suuret Turgenjevista lähtien.  Olisivatko he lukeneet englanninkielistä kirjallisuutta? Romaanin muoto on selvä oikeastaan aivan heti.  Siis heti kun alkoi olla ihmisiä, joilla pysyi kynä kädessä. Tarinoitahan on kaikkialla. Venäläisiin tutustuin 1970-luvun alussa.

Onneksi on Eurooppa. Koska siellä on paljon kieliä, niin myös kirjallisuus on moninaista. Sitä on varmasti käännetty muille kielille, ristiin pitkin Eurooppaa, mutta porvaristo on ollut olemassa melkein kaikissa maissa ja sen ihmisillä on ollut kielitaitoa. Jostain kumman syystä Venäjällä nimenomaan naisten lukemista paheksuttiin, ei niinkään moraalin vuoksi, vaan siksi, että romaanit ja niiden lukeminen syövyttäisivät porvarisnaisten aivot pois.  Ehkä miehet lukivat vähemmän? Mutta jotain tuossa on takana, koska koulun suomen tunneilla muistettiin mainita, että romaanit − ja romanssit − ovat  olleet miesten mielestä vahingoksi Euroopan naisille. Kai meille on sanottu että Euroopan? Tuskin suomalaiset ajattelivat olevansa erityisen eurooppalaisia 1950-luvulla. En minä ainakaan.

Eurooppa on hyvä paikka siksi että kansallisuuksia, joilla on oma valtio, on niin paljon. Nyt kun on ollut pitkä rauhan aika, tuntuu miten tärkeä tämä maanosa on. Tietysti on pelkkä vahinko, että on sattunut syntymään tänne. Ei sitä voi tietää miten olisi käynyt minulle tai keskikoulun koulukavereille, jos olisimme sattuneet syntymään Venäjällä tai Amerikassa. Kumpikin olisi voinut olla mahdollinen paikka, koska suomalaisia on siellä.

Väentungos ei tee maailmaa helpoksi paikaksi. Mutta olisiko EU voinut yksinään aloittaa ilmastonmuutoskampanjan? Ei olisi. YK on edelleen tärkein instituutti. Isot maat tuntuvat juuri nyt olevan aika vastuuttomia. Kiina myös. Se että se on kääntynyt vähän paremmaksi viime aikoina, ei ole vähentänyt vähemmistöjen vainoamista. Kestää nähtävästi kauan ymmärtää että vainot vievät ihmisiltä kyvyn nähdä miten pitää elää. 

Yhteiskunta ei toimi jos se on pelkkä sortokoneisto. Voi olla että Kiina on tehnyt möhläyksen siinä suhteessa, että se on antanut keskiluokan paisua niin isoksi kuin tuntuu olevan. Se tekee osasta yhteiskuntaa vastuutonta porukkaa.

Tuskin ihminen on syntyjään aggressiivinen tai tahtoo pahaa kellekään. Tuskin se tahtoo pahaa eläimille tai luonnollekaan. Mutta väkeä on syntynyt kerta kaikkiaan liikaa. Linkolahan sanoi että on hakattava ne kädet irti pelastusveneestä, koska kaikki eivät voi säästyä. Ehkä tilanne tulee olemaan niin epätoivoinen.

Ja: ehkä se onkin jo. Miten muuten on selitettävissä se, että Eurooppa yrittää olla päästämästä Afrikasta tulevia pakolaisia tänne? Eihän EU niin sano, mutta se ei pääse yhteisymmärrykseen siitä, miten tulevat pakolaiset jaetaan maiden kesken. Lopputulos on samanlainen, masentava.

Ei ole hyvä ajatus että Afrikka, valtava manner, jätetään köyhyyteen. Siellähän ilmastonmuutos näkyy ensimmäiseksi, varsinkin savanneilla, jotka kuivuvat. Miten ruoka riittää kaikille? Ilmaston muutos on käynnissä jo, se ihmisten tekemä. Ei sitä enää pääse peruuttamaan enää. Eikä kukaan pääse sitä pakoon, vaikka olisi miljardööri.

Milloin maailmassa oli todella hyvät elinolosuhteet? Mihin asetetaan aikajana esimerkiksi Euroopassa? Olisiko se 1500-luku tai 1700-luku? Vai pitäisikö aikajana asettaa jonnekin Rooman valtakunnan aikaan? Oliko silloin kaikilla tarpeeksi elämiseen? Mutta orjiahan niillä oli ja järjestelmä oli hierarkisista yhteisöistä koostuva Rooman valta. Pakkohan Rooman oli hyväksyä ne valloittamansa provinssit valtakuntaansa, kaikkia ei voinut orjuuttaa. Viljaakin tarvitsivat kaikki.

Mutta kyllä kai orjuus oli yleistä. Olen käsittänyt taloustieteestä, että orjuus koneiden sijaan tuotantovälineenä ei ole kestävä järjestelmä. Ihmisillä on sitä paitsi arvonsa. Orjalle annettiin sen verran ruokaa ettei hän ihan heti kuole. Tuskin hänestä oli huippuhyväksi tuotantovälineeksi.

Valtioiden pitäisi käsittää että demokratiaan perustuva järjestelmä takaa myös kapitalisteille jonkinmoisen työrauhan. Joskus 50 vuotta sitten Suomessa sanottiin eräiden yhtiöiden edustavan valtiomonopolistista kapitalismia (VaMoKap), jota en kyllä käsittänyt, mutta ehkä tarkoittivat sellaisia kuin Valtion Rautatiet, Outokumpu tai Posti. En ole varma. Olen katsonut tänään uutisista vanhojen järjestöihmisten kasvoja. Minusta he ovat vähän hämmentyneen näköisiä.

Sitä kai ei voida välttää että ihmisyhteisöt ovat olleet liikkeessä aina ja esimerkiksi juuri niin että joskus on repressio tai depressio ja regressio. Joskus taas mennään eteenpäin. Ihmiset ovat vain kaikenlaista tietämistä ja tekemistä keksineitä olentoja, jotka sattuivat polveutumaan apinoista ja jotka jäävät eläimiksi edelleen vaikka yrittävät olla jotain muuta tai toista. Mikä vika eläimissä sitten on? No ei mitään.


Kävelin takapihan ohi ja varis, jota kuvasin eilen, tuli pyytämään sapuskaa. Keskustelen takapihan lintujen kanssa päivittäin. Ne puhuvat myös. Ei sattunut olemaan ruokaa mukana. Pitäisi ehkä yrittää viedä niille hedelmiä ja pähkinöitä, jotka olisivat vähän parempaa ruokaa kuin talipallo.

Variksista kirjoitettiin juuri, että niille tulee valkoläikkäisiä sulkia, kun ne joutuvat syömään ihmisten jäteruokaa. Kukaan ei huoli niitä puolisoiksi.

On niin pimeä että ei näe edes ajatella. Linnut tuntuvat olevan enemmän läsnä. Niitä on enemmän. Tässä on tietenkin lähellä saaristo, ehkä ne voivat halutessaan mennä metsiin myös?  Vai eikö metsissä ole tarpeeksi niille ruokaa? Jos niin on, niin ihmiset tajuavat, että tässä maassa on hakattu liikaa metsiä.

Eivät ihmiset ja linnut niin erilaisia otuksia ole. Jos linnut joutuvat lähtemään metsistä pois, niin mihin ihmiset menevät, kun kaupungeista tulee elinkelvottomia?

Eräs elokuva ja muita todellisuuksia

Syksy otti ja harppasi eteenpäin. Kelloja on siirretty niin että nyt on tunti enemmän aikaa nukkua. On myös ollut ensimmäinen isompi myrsky. Säiden reunat ovat entistä terävämpiä, kaikki muuttuu aika nopeasti. Nyt jos rupeaa satamaan, niin ei se matalapaine niin iso ole kuin oli ennen myrskyä. Se tuntui monta päivää ennen. 

Kun kävin välillä näyttelyn avajaisissa Kuntsissa (vaasalainen nykytaiteen museo) ja tapasin Marita Liulian taas uudestaan, edellinen kerta oli 10 vuotta sitten, ei ollut pitkä aika. Se oli lyhyt. Aika ei ole symbolinen käsite, vaan jotain mistä on sovittu. Jossakin on oikea kello joka tikittää. Sen tikityksestä tietää kyllä aika hyvin missä on menty, mutta ei se päde kokemuksiin. Kokemukset päässä ja muistissa laajenevat ja supistuvat, vähän sen mukaan miten elämä on siinä välissä mennyt.

Kesällä huomasin taas siinä omassa kesämaisemassani, joka on nyt ollut olemassa jo 64 vuotta, on tapahtunut huomattavan nopea kasvu. Pihakuusi on hurahtanut valtavaksi aivan lyhyessä ajassa. Sitten vaahterat ottivat ja sairastuivat. Osa muutoksista johtuu siitä ihmisestä jonka piti tappaa minun metsäni ja kaikki ne eläimet. Varsinkin linnut. Siitä on varmasti kauan, melkein ne samat 64 vuotta kun siellä kulki hirviä ja kauriita ilman aikojaan. Vesi oli puhdasta eikö suomönjää.

Lapsena jo tunsin metsiä, moniakin. Niissä isä oli kuljettanut pyörän jopparilla. Tai oli menty junalla jonnekin kauemmas.

Junalla kun menee niin Tampereen jälkeen puut ovat korkeampia. Mutta kyllä ne kasvavat täälläkin. Nyt kello on melkein yhdeksän aamulla ja rupeaa valostumaan. Jos näkisi horisontin, niin siellä aukeaa tuo punainen viiva joka on tulossa tännepäin. Se muistuttaa aurinkoa.

Pari päivää sitten oli televisiossa elokuva oli nimeltään Youth. Yhtenä päivänä huudatin tätä kirjoituskonettani, siellä oli Kiti Neuvosen Nuoruustango. Ajattelin häntä silloin jonkin aikaa. Muistan kun hän lauloi yhtenä aamuna ranskanleipälaulun. Siitä on yli 50 vuotta.

Leffa on Paolo Sorrentinon vuonna 2015 ohjaama, valmistuspaikka oli Italia. Se lopputekstien mukaan oli hyvin kansainvälinen tuotanto. Muistan jo edelliseltä katsomaltani olleeni siitä iloinen. Näin juuri Euroopassa pitää tehdäkin. Tapahtumapaikka oli hotelli Alpeilla, jonkinmoinen retriitti ja lomapaikka, jossa oli kaikenlaisia hyvinvointipalveluja rikkaille ihmisille. Muistin elokuvaa katsoessani miten hyvältä hierominen tuntui. Leffassa hierojatyttö sanoi ajattelevansa käsillään ja sen takia hän ei puhu. Sillä erää hieronnan kohteena sattui olemaan säveltäjää näyttelevä Michael Caine, joka irvisteli hieromalavitsan läpi aukosta kun sattui. Se johtui siitä, että hierojatyttö puhui silloin, että puhuu käsillään.

Hierominen kyllä mielestäni todella auttoi. Koska vanhoja ihmisiä ei kannata enää hoitaa, niin nekin palvelut ovat siirtyneet köyhien ihmisten ulottumattomiin täällä. Sveitsissä palveluista nautti joku Miss Universum, joka ei suostunut olemaan pelkästään nätti. Sellainen huomautus ei taida olla kovin yleinen.

Leffa kertoi vanhuudesta tietenkin. Pääosan esittäjät ovat näyttelijöitä ja jo vanhoja. Harvey Keitel peräti näytteli elokuvaohjaajaa. Hän tahtoi ehdottomasti elokuvansa pääosaan Jane Fondan. Sillä tavalla hurrasin hänen näkemiselleen, että juuri pari viikkoa sitten hän joutui mielenosoitukseen osallistumisen vuoksi vankilaan. Hän osoitti mieltään maansa ilmastopolitiikkaa vastaan. Niin ja hänet pidätettiin tämän viikon perjantaina myös. Mielenosoitukset jatkuvat. Siinä maassa on väärän kuninkaan päivä. Tai ehkä kyse oli kissasta niin kuin on Pasi Ilmari Jääskeläisen yhdessä opuksessa. Väärän kissan päivä?

Elokuva oli omistettu Fransesco Rosille. Hän ohjasi muun muassa televisiosarjan nimeltä Kristus saapui Eboliin. Se sarja pitäisi esittää uudelleen. Se on eurooppalainen mestariteos.

Muistan kuvat Jane Fondasta Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Hän marssi muiden mukana 1960-luvulla silloisen miehensä Tom Haydenin kanssa.  Kunnon ihmisiä. Ilmastosta tiedettiin kyllä jo silloin, että se muuttuu ihmisten toiminnan vuoksi ja siksi ihmisten pitää se lopettaa myös.

Jane Fonda tuli elokuvassa hotelliin kieltäytymään henkilökohtaisesti leffasta. Harvey Keitel teki ilmoituksesta ainoan mahdollisen johtopäätöksen. Nuorisoa taisi edustaa käsikirjoittaja, joka piti savuketta korvansa takana. Jossain vaiheessa hän poltti sen savukkeen. Sitten oli Cainen tytär, joka kaipasi äitiään ja itkeskeli. Äiti oli jo kuollut, tai sitten eli edelleen Venetsiassa. Kun ihminen elää tarpeeksi pitkään, ei hänestä voi aivan varmasti sanoa onko hän elossa vai kuollut.

Loppupuolen laulu oli aivan hirmuisen kaunis. Se kertoi nuoruudesta tietenkin. Säveltäjä ohjasi vielä kerran esityksen. Piti oleman niin että kuningatar Elisabeth ja prinssipuoliso Philip halusivat sen konsertin. Vähän aikaa sitten kuningatar joutui huolehtimaan vanhasta kiukuttelijasta, joka on Amerikan presidentti. Hän tuntui osaavan rauhoittamisen, olihan hän kertonut iltasatuja pienille lapsilleen nuorena äitinä. En ole missään nimessä rojalisti, mutta Elisabet ei onneksi ole seniili. Maailma on muuttunut oudoksi. Vanhuksetkin jakaantuvat hyviin ja pahoihin, hyvin- ja huonostisäilyneisiin.

Jäin tälläkin kertaa huokaamaan Euroopan olemusta. Tämä maailmankolkka tuntuu olevan hengissä ja vaikka Euroopan unioni välillä hapertuu tai jäykistyy sitä byrokraattisuuttaan, niin silti siitä kulttuurien moninaisuudesta syntyy esimerkiksi tällainen elokuva. Ranskan monta televisiokanavaa esimerkiksi olivat tässä tuottajina.  On elokuvan valmistumisesta jo neljä vuotta. Eikä ihmisyyden perusasioista on nyt sentään iäisyyttä vielä kulunut eikä myöskään tästä.

Sitten ne alppiniityt. Olen ollut sellaisilla niityillä, vaikka en Alpeilla. Ilma oli hirveän ohutta. Lähdin juoksemaan niitylle ja askel nousi keveästi, ja sitten puserolle valui punaista vettä, nenästä valui verta solkenaan kun joku pieni suoni ratkesi. Sellaiseen asuinpaikkaan täytyy varmasti syntyä. Olen lukenut jostain, että Tiibetin sherpoilla on laajemmat ja paremmat keuhkot kuin laaksoissa asuvilla muilla tiibettiläisillä.

Lapsena näin elokuvateatterissa jonkun Pikku-Heidi -leffan, joita oli ilmeisesti jo tehty ennen sotia. Laaksotkin ovat Sveitsissä korkealla ja siellä oli pieniä jyrkkäkattoisia taloja ja paljon lapsia. Yritin katsoa jonkun niistä, mutta eivät toimi enää. Nyt kannattaa lukea mieluummin vaikka Friedrich Dürrenmattin Kuunpimennystä tai muita kamalia juttuja siitä maasta. Kyllä vain. Minkä takia synkät jutut ovat uskottavampia kuin kaikki ne lepertelyt, joita niitäkin näkee? Jaa mutta ei. Tuskin lepertelyä näkee enää muualla kuin mainoksissa.

Marita Liulian uusi näyttely ilmestyi Kuntsiin nyt syksyllä, joka on muuttumassa talveksi. Hän ei ole siitä muuttunut yhtään, sama itämainen prinsessa. Minulla oli hänen silkkipainolla tekemänsä kesäpusero, jossa oli I Chingin heksagramma, siis sen kiinalaisen ennuskirjan  yksi kohta.  Se pusero hajosi. Edes se kiinalainen merkki ei säilynyt, kangas hiutui pois.

Maritan suurissa maalauksissa kiiltää kulta, eikä se ole katinkultaa: kultaisia maisemia, jossain on kuusi  lähdössä lentoon, jossakin japanilaissävyisiä maisemia. Pinjanoksia suuressa tuulessa.

Joka tapauksessa ihmiset tekevät Suomessakin työnsä hyvin. Täällä kävi kylässä ensin Risto Vuorinen, jonka kirja Vastarannan lumo ilmestyi alkusyksystä. Risto on entinen työtoveri. Tehtiin  yhdessä aika monen ihmisen kanssa kulttuurilehteä 1980-luvulla Vaasan läänivainaan alueella. Sitten Riston ääni alkoi kuulua radiosta, kun hän oli muuttanut Viroon. Radio on paras tiedotusväline nyt, kun lehdet toisensa perään lopettavat.

En ollut käynyt Virossa koskaan Minun piti lähteä sinne tätini kanssa jo muinaisella Georg Ots-laivalla, mutta sitten hautautui se idea. En saanut sinne lähdetyksi, koska tätikin jo kuoli. Jos olisinkin Georg Otsin aikana voinut tuntea vähäisiä kaikuja tätini kertomasta Virosta 1930-luvulla, niin nyt ei sitä Viroa varmaan enää ollut.

Riston kirja kertoo Virosta joka vuosikymmenien jälkeen alkoi syntyä. Hän osui maahan jo pian laulavan vallankumouksen jälkeen. Se meidän lehti oli Kemun lehti ja Kemu puolestaan aloitti Provinssi-rock-festarit. Risto tuli tutuksi sieltä.

Uskaltauduin Suomenlahden yli viimein vuosi sitten syksyllä. Risto tuli mainostaneeksi Tallinnan rock-kahvilan esitystä. Siellä yhtenä syyslauantaina soitti lapualainen Miljoonasade. Pääsin kävelemään ympäri Tallinnaa ja mietin missä kaikkialla täti olisi voinut olla. Kadut ovat varmasti paikoillaan. Vai pommitettiinko kaupunkia sodan aikana?

Viro ei ole Suomen veli tai sisko, vaikka tuntui tutulta. Se kaupunki ei ollut niin pilattu kuin Helsinki on. Matkalla sinne katsoin Lauttasaarta, sieltä Tallinnan lautalta, ranta ei näyttänyt samalta kuin mitä se oli silloin kun asuin siellä 1970-luvun alussa. Se ei ole yhtään sama, kuin mitä se oli silloin kun äiti ja isä asuivat siellä vuonna 1944.

En tiedä pommitettiinko Lauttasaarta. Sitten: merissä tärkeitä ovat juuri rannat.

Tallinnassa satoi kaksi päivää vuosi sitten. Luin sen Vastarannan lumon.  Olen usein ajatellut Tallinnaa kävellessäni Vuosaaren rannalla. Sanovat että kirkkaalla ilmalla sieltä näkyisi Viro. Risto kertoo Viron 1990-luvusta, kun se maa ottaa kiinni menetettyjä vuosikymmeniä. Suomessa oli lama ja siitä kärsivät toisen ja kolmannen sukupolven ihmisetkin vielä.  Pankkien rahat säilyivät jossakin?

Kirjassa virolaiskoira löytää uuden ihmisen ja pääsee isossa laukussa lautalla Suomeen. Koiran uusi isäntä oli ollut joskus aikoja sitten, Neuvosto-Eestissä, rakentamassa Viru-hotellia. En asunut siinä hotellissa, mutta kyllä se näytti vähän varoittavalta esimerkiltä.

Matka sateessa sieltä sataman läheltä Kumun museoon oli puistoineen kaikkineen hyvä,  rauha tuntui ja oltiin kaukana ainakin 1930-luvun aatteiden taistelusta, joista olin kuullut jo 1960-luvulla. Liikennemerkissä varoitettiin oravista!

Annan silmät II

Anna ei oikein nähnyt lukea enää, vaikka oli hänellä iso suurennuslasi. Kerran luulin, että Anna oli surullinen tai oli juuri itkenyt, kun pyyhki silmiä ja silloin Anna sanoi että kun sulla on nuoret silmät niin etsi se suurennuslasi kun hän ei löydä sitä. Löysin suurennuslasin kamarin kirjoituspöydältä ja vein. Ne toiset siinä kamarissa nyökkäsivät, vaikka rypistivät kulmiaan. Anna sanoi kun tulin takaisin, että hys. Ehkä  meillä oli salaisuus.  Kulmien rypistäminen johtui usein minusta. Mutta oli sunnuntai, oltiin isoäidin luona ja radiosta kuului jumalanpalvelus.

Tajusin sitten jonkun huomautuksesta että Anna ei näe hyvin koska on vanha. Niin vanhoja kuin Anna ei ollut muita siinä päässä pitäjää, kirkolla kuulemma oli ollut joskus. Annalla oli kirkkaat silmät, vaikka niistä joskus valui vesi. Mutta sitten veden läpi näki selvästi, kivet ja kaikki ja Annan silmissä oli pieniä hiekanjyvästen näköisiä niin kuin purojen pohjalla on.

Isopapan kylässä kuljettiin niin, että naisilla oli pitkät harmaat hameet ja pitkä huivi päässä, huivi oli musta. Olin kuullut niitä veisaamassa naapurissa. Livahdin sinne katsomaan kun tietä pitkin meni sunnuntai-iltapäivänä niitä pitkähameisia. Kyllästyin kuitenkin pian, koska ei siitä tullut mitään sen kummempaa. Suurin osa niistä naisista oli vanhoja ja heillä oli kimeät ja särisevät äänet. Muutama nuorempi nainen ja joku mies eivät muuttaneet niitä ääniä yhtään sen paremmiksi. Livahdin keittiöön ja siellä joku täti huomasi ja antoi minulle keksin. Täti antoi sitten vielä toisen, jonka panin takin taskuun.

Pihalla rupesi koira ulvomaan. Se suuntasi kuononsa kohti taivasta ja ulvoi. Se kuulosti samalta kuin se vanhojen naisten veisuu.  Toinen täti oli keittiössä isoisän luona ja kysyin siltä miksi ne ihmiset ovat naapurissa ja ulvovat. Täti hymyili, että niin he haluavat tehdä sunnuntai-iltapäivisin. Sitten täti antoi mehua lasillisen ja kiitti keksistä. Kertoi että isopappa oli sairas. Sanoin että pitää mennä katsomaan. Ei, sanoi täti, vietiin kaupunginsairaalaan.

En ollut koskaan ennen tuntenut ihmistä joka oli viety sairaalaan. Täti katsoi ja kysyi että mennäänkö huomenna katsomaan pappaa? Ajattelin että ne kimeä-ääniset naiset olivat jotenkin yhteydessä sairaalaan ja tiesin jo että siellä kuoltiin.

Ei menty sairaalaan. Isä tuli hakemaan kotiin. En olisi halunnut mennä kotiin. Kukaan ei halunnut minua sinne. Sen verran olin jo oppinut. Mutta isä sanoi että siellä on jotain minkä voisin haluta nähdä. Isää yleensä olin uskonut. Mentiin linja-autolla juna-asemalle ja sitten pitkän ajan kuluttua ja kun olin nukkunut suuren osan matkaa ylhäällä tavaratelineellä junavaunussa, oltiin kotona. Tavarateline oli kuin verkko, jota isä selvitteli järven rannalla. Olin istunut kivellä ja katsonut.

Asemalla odotti hevonen sieltä kodin kylästä ja siinä oli renki isosta talosta. Isä sanoi että ei sitä poikaa saanut rengiksi kutsua vaikka se olikin. Kun kysyin miksi, niin isä luuli että kysyin miksi ei saa, vaikka tarkoitin kysyä että mikä se poika sitten oli. Se oli päiväläinen, sanoi isä. Se päiväläinen juna-asemalla ei ollut se mitä halusin nähdä. En muista yhtään mitä siellä oli silloin. Ei semmoista jota olisin halunnut. Ehkä se oli se vauva, joka kiljui?

Monta vuotta myöhemmin ymmärsin että olin valokuvannut noita juttuja päähäni. Tiesin kyllä jo silloin, siis kun päähän tuli niitä kuvia ja ihmisten puheita, että ne eivät lähde sieltä enää pois.  Aikuiset puhuivat joistain vanhoista ihmisistä että ne ovat hassahtaneet, mutta olen aika varma siitä, että ne vanhat vain katsoivat niitä tallennuksiaan.

Esimerkiksi Anna oli joskus kertonut millaista oli ennen kuin sitä päätykamaria oli rakennettu ja miten hän oli kulkenut pää kolmantena jalkana tuvasta navettaan tien yli ja takaisin. Kosketin Annan päätä, jossa ei ollut huivia, ja Anna ensin hymyili ja sitten rupesi nauramaan ääneen. Sitten Anna kysyi että miten hän muuten olisi päässyt nopeasti katsomaan miten vasikka jaksaa kun piti vielä hakea puita hellaan takaisin tullessa? Että pään on pakko olla kolmas jalka. Sanoin että sinä ajattelet sen matkan. 

Anna osasi ajatella. En muista mistä olin keksinyt ajatus-sanan, mutta se oli vähän niin kuin huone, jossa on asioita joita voi kutsua luokseen. Joku oli sanonut että ajattele nyt vähän, iso ihminen. En kyllä ollut mielestäni kovin iso.

Että Anna kulki pää kolmantena jalkana sopi oikein hyvin myös minun päässäni olevaan huoneeseen. Ymmärsin mitä Anna sanoi. Minä en olisi ylettynyt vielä kuorimaan perunoita siinä hellan vieressä, mutta katselin kun Anna kuori. Hän selitti mitä tekee. Minun pitäisi mennä hakemaan talon toisesta päästä vähän maitoa. Annalla oli pieni maitokannu, mutta siinä oli hyvä kahva, osasin kyllä tulla takaisin läikyttämättä maitoa. Sitten me syötäisiin kaksistaan perunakeittoa. Keittiössä täti antoi maitoa kannuun ja kysyi että jos antaisi vähän tilliä siihen keittoon. Mitä, minä kysyin. Täti käski maistaa. Ei se ollut tuttu maku, mutta ei se pahaakaan ollut.

Anna näytti miten saksilla leikataan tilli. Sakset olivat liian isot, en minä niillä saanut mitään leikatuksi. Olin nähnyt vähän aiemmin sen tädin leikkaavan lampaalta villaa niillä saksilla. Ei nuo ole sakset, sanoi Anna, ne on kerittimet. Osasin sanoa r-kirjaimen hyvin ja Anna ihmetteli että ei ollut huomannut että osaan.



Nyt minulla on kiusaus sanoa että sillä hetkellä opin, mutta kyllä se johtui siitä, että monissa lauluissa on r-kirjain. Olin kuunnellut niitä kimeä-äänisiä vanhoja naisia siellä isopapan naapuritalossa, mutta en muistanut miten ne veisuut menivät. Kuuntelin paljon laulua, tädit lauloivat ja isäkin mörisi, ihmisten puheenkin opin siitä miten ääni nousi ja laski. Kaikkia kirjaimia pystyi harjoittelemaan. Minulla oli hyvät hampaat, joiden väliin voi panna kielen ja sana muuttui.

R-kirjain oli siinä, mitä päiväläiset sanoivat hevosille kun sen piti pysähtyä. Sitä oli pitänyt harjoitella paljon, koska pian piti osata jo ajaa hevosella itsekin. Olin päässyt jo kerran pitelemään ohjaksia ja yritin käskeä Hulia pysähtymään, mutta se ei totellut. Täti minun takanani sanoi että ei kuules, Huli menee omaa tahtiaan. Täti sanoi että se voi joskus olla ilkeä. Miten, minä kysyin. No jos antaa sille leipää, niin se voi puraista, hän sanoi. Ei se sitä tarkoita, minä sanoin. Täti vähän ihmetteli ja sitten kun päästiin pihalle, niin antoi takin taskusta palan leipää ja sanoi että siinä, anna Hulille. Menin sen luo ja se otti hyvin varovasti leivän kädestäni niillä paksuilla huulillaan. Täti hymyili. Minä sanoin sille, että se tuntee minut.

Lähdin Annan luo sanomaan hyvästejä. Anna oli pakannut sokerikon ja hopealusikan sanomalehtipaperiin ja antoi minulle käteen. Että pidät sitten huolta, et päästä laukkuasi putoamaan. En päästänyt.  Nyt kun kirjoitan tätä, en käsitä minne se sokerikko ja lusikka olivat joutuneet. Lusikassa oli pieniä reikiä, jotka olivat tähden muotoisia. Varmaan joku pihisti sitten vuosia myöhemmin opiskelijakämpästä. Siellä se minulla oli. Kuljetin sitä siihen asti mukanani, kun se eräänä päivänä ei enää ollut siellä alivuokralaiskämpässä. Siinä keittiön pöydällä, vahaliinan päällä.

Olin miettinyt pään olemista kolmantena pyöränä.  Kun kerroin tädille siitä juoksemisesta pää kolmantena jalkana, niin hän selitti minulle että Anna tarkoitti menneensä väkkäränä. Nyökkäsin. Se vielä kysyi erikseen että tiesinkö mikä on väkkärä ja sanoin nähneeni sen kotona naapurin pojalla ja oli ollut vappu. Se oli vähän niin kuin lappalaisten neljän tuulen lakki. Sellaisten lakkien kuvia olin nähnyt lehdissä. Ja tiesikö täti että minulla oli poronnahkatossut kotona?  Täti oli kuullut että minun kotonani lattia ja seinät olivat hatarat ja ikkunoista tuuli sisään.

Siinä mentiin aikamme, kotona. Halusin aina Annan luokse, mutta koko aikaa en päässyt olemaan. Isä ja äiti sanoivat että Anna on jo vanha, vanhoille ei pidä mennä vaivaksi. Äidillä oli vauva ja minun piti olla pikkupiikana. Mutta ajattelin että jos pääsen sieltä vielä tädin, isoäidin ja Annan luo, niin sitten lähden jo reellä hevosella kiertämään järven. Huli osasi senkin tien, siellä oli se hiekkakuoppa.

Annan silmät

I
Onkohan silmissä niin että ruskea sisältyy jollain lailla vihreään, miten ne värit sekoittuvat? Ja sitten: mistä minun tummansiniset silmäni ovat peräisin? En muista kellään olleen tämänvärisiä silmiä, tässä tai toisessa suvussa. Annan silmiä en kyllä en onnistu saamaan silmieni eteen enää. Ehkä näen hänestä unta ja muistan sitten. Mutta sen muistan että hänellä oli kuparinruskeat hiukset yli 90-vuotiaana, no, on hän ollut vähintään 94-vuotias, kun kampasin hänen hiuksiaan, niin kuin joka sunnuntai kun olin siellä.  Hiukset olivat kiharat ja silkkiset.

Olin 4-5-vuotias silloin. Kyllä hän katsoi minua. Mutta minkävärisillä silmillä?  Onko silmien värin periytyminen sattuma vai välttämättömyys? Miksi katseeseen sisältyy väri? Silmiin kiinnittyy katse sen takia, että niissä näkyy senhetkinen tila. Terävä katse on erilainen kuin uninen. Ehkä näen hänestä unta joka ei olisi mustavalkoinen niin kuin se valokuva. Siinä hän on nuori, mies on vanhempi ja keskellä on oikea isoäitini pikkutyttönä.



Muistan Annasta  hiljaisuuden joka siinä kamarissa oli. Siellä ei edes pörissyt yksikään kärpänen. Ei tuntunut yhtään pahalta. Sain mennä hänen luokseen ja olla aivan vain hiljaa. Katsoin pienen ruokapöydän ja lipaston pöytäliinoja, ei sellaisia ollut muualla, ohutta kangasta, hienoa ja valkoista. Ei puhuttu paljon, vähän kysymyksiä ja vastauksia. En minä ollut välttämättä se kysyjä. Haluatko hopeateetä, hän kysyi. Oleminen hänen vieressään siinä sängyllä oli täysin vaivatonta. Sitä ennen ja sen jälkeen ei ollut ketään niin mutkatonta ja selvää.

En  kuullut kenenkään väittävän että isoäiti olisi ollut höpsähtänyt tai että pää oli pyörällä.  Lapsena en olisi tiennyt mitä tarkoittaa olla höpsähtänyt. Ja: jos hän olisi ollut, sekin olisi ollut täysin normaali asiaintila. Annasta olin varma. Sitten vielä: olin ainoa joka kutsui häntä Annaksi. Muille hän oli isoäiti tai äiti. Oikeasti hän oli vielä vanhempaa sukupolvea.

Välistä puuttuu muisto isoisästä, joka kuoli kun olin 2-vuotias. Mutta muistan hänen isänsä, joka oli silloin 100-vuotias. Se oli siis ikäpolvea joka oli syntynyt joskus 1850-luvulla. Noissa tapauksissa siis Isopappa 1847 ja Anna  taas 1855. Kumpikin on elänyt läpi 1860-luvun nälkävuodet. En tiedä miten he sattuivat jäämään henkiin. Anna oli kyllä isosta talosta, mutta isoisä ei. Nämä olivat isovanhempien vanhempia. Kun nämä tulevat mieleen pitää olla tarkka.

Anna antoi minulle sokerikon ja hopealusikan. Ne ovat hävinneet. Paljon muutakin on hävinnyt.  Isopapasta muistan silmälasit jotka sain ottaa käsiin. Niissä oli sangat jotka taipuivat.  Hänestä piirretty kuva oli poissa kun kävin viimeksi, se on toisessa pitäjässä kuin missä Anna asui. Poissa on myös Könninkello, joka ei enää käynyt. On minulla kirjoja sieltä kirjahyllystä. Se on tärkeintä.


Jotkut uskonnolliset jutut osuvat oikeaan, niin kuin kerjäläismunkistot tai  muuten vain kaikinpuolisesti  aineellisesti köyhä elämä. Ajattelin typeriä ja ahneita ihmisiä, joista kuulin kertomuksia. Isoisän naapuritalossa oli vanhaisäntä, jolla oli kirjoituspöytä ja siinä kansioita. Joskus kurkistin mitä niissä oli, viivoja ja sarakkeita. Täti siellä sanoi että ei saa häiritä. Isoisän talossa sanottiin että manttaalejaan lukee. Mutta oli sielläkin kirjahylly.  En olisi voinut kuvitella että kukaan siitä talosta olisi asunut ja elellyt Annan kanssa. En tiedä olivatko he ikinä tavanneet.

Joku Annassa veti puoleensa, sanoivat että pitkällä iällä on salaisuus.  Ehkä hän rauhallisesti odotti että mies kuolisi pois, sitten odotti yhtä rauhallisesti sitä että hänelle varataan oma nurkka ja kamari jompaan kumpaan kahdesta talosta. Hän sai oman oven ja omat portaat. Hänellä oli oma pieni hella, kaunis kuin koru, krumeluureja uunin ovessa ja kiemuraisia kirjaimia.

Annalla oli ollut kaikkiaan kuusi lasta, mutta vain kaksi säilyi hengissä. Lapset tappoi todennäköisesti kurkkumätä tai tulirokko, aina sanottiin että tuli tauti ja tappoi. En tiedä oliko siinä pitäjässä kulkutautisairaalaa, vain isoimmissa pitäjissä taisi olla.  Kävikö lääkäri edes lapsia katsomassa?  Mahtoiko pitäjässä olla lääkäriäkään, silloin joskus 1880-luvulla? Silloin ei ollut nälänhätää enää. Edellisen sukupolven lapsista oli mennyt moni nälkään. Anna ehkä ajatteli, että hän odottaa rauhassa ja katsoo miten hän saa olla vanhuutensa, ainakin sen loppuajan. Taloissa ja siinä kylässä oli kyllä elämää. Nuoria rupesi lähtemään niillä main Etelä-Suomen kaupunkeihin. Anna osasi lukea ja kirjoittaa.

Kun kampasin hänen pitkää, tummanruskeaa ja kiharaa tukkaansa, olin kyllä aivan hiljaa, sillä Anna kuunteli radiosta jumalanpalvelusta. Olin perinyt häneltä kiharat hiukset, ne olivat hypänneet kahden polven yli minun päähäni. Ehkä nämä ovat niitä satunnaismutaatioita, sanon nyt. Joku geeni vetää hiukset kiharaan.

Annan hiljaisuudessa oli jotain. Tuskin ihminen tottuu ikinä semmoiseen että lapsi kuolee. Tai että heitä kuolee monta.  En edes tiedä olivatko ne kuolleet lapset tyttöjä vai poikia. Ehkä joku heistä oli ollut vähän saman näköinen kuin minä. Mutta olin sillä hetkellä ainut lapsi niissä kahdessa talossa. En ollut siellä aina, mutta pääsin sinne kun äiti ja isä tarvitsivat rauhaa.

Ovien paiskomista harjoitettiin ahkerasti siellä isän ja äidin perustamassa kodissa. Kumpikin niistä paiskoivat ovia. Jos minä paiskoin ovia, siitä hyvästä minua lyötiin tai tukistettiin. Äiti kysyi että keneen tuosta on tuommoinen tullut ja kihara tukka vielä. Isällä oli kiharatukkainen pikkuveli. Mutta se oli mukava poika enkä ymmärtänyt mitä vikaa sen tukassa oli. Kun kotona oli rauhallista, kerroin että kampasin Annan hiuksia sunnuntaiaamuisin.  Äiti ei pitänyt ajatuksesta. Sanoin että Annalla oli kihara tukka. Isä sanoi että niin oli hänen veljelläänkin.  Äidin suu meni viivaksi ja isä katsoi minua ja veti oman suunsa vinoon hymyyn.

Sitten muutaman vuoden päästä turnipsipellolla ja heinätöissä kuuntelin kun päivämiehet, järven toiselta puolen isosta talosta olevat työmiehet, kertoivat juttuja niistä kylistä ja niistä taloista. Ne vähän minua vanhemmat päiväläiset tiesivät kaiken mitä siinä päässä pitäjää tapahtui. Yksi niistä päiväläisistä ei tullut jonain kesänä töihin ja kertoivat, että pääsi naapuripitäjän nauhatehtaalle palkkatöihin.

Kävin silloin koulua, mutta enkä tiennyt miksi jotkut käyvät päivätöissä mutta jotkut taas palkkatöissä. Kuuntelin vain. Rupesin hitaasti ymmärtämään että ne pojat ja muutama tyttö olivat minun ikäisiäni., ehkä ihan vähän vanhempia. Mutta ei heille annettu mahdollisuutta käydä koulua, niin isä kertoi. Olisi pitänyt mennä kouluun naapuripitäjään ja kotona olisi työtä vaikka kuinka.  Ehkä päiväläinen säästi aikaa ja rahaa kun sai työstä ruuan heinäntekopäiviksi.  Päiväläisten kotitalo oli järven toisella puolella. Anna kysyi kuinka monta oli ollut syömässä heinätöiden jälkeen. Osasin laskea. Anna sanoi että sinun sukulaisias ovat.

Se tehtaasta työn saanut meni sitten tekniseen kouluun Tampereelle. Yksi toinen pääsi Jyväskylään opettajaseminaariin, yksi jäi pitämään taloa, mutta se ei oikein osannut pitää sitä taloa vaan tuli myyneeksi sen. Anna kysyi joskus hiekkakuopasta että oliko ollut kuormia sementtitehtaaseen. En minä sellaista ymmärtänyt. Kysyin miksi talossa eikä siinä koko kylässä ollut sähköjä, mutta siinä naapurikylässä oli. Olin minä sähkölamppuja nähnyt muualla, kotonakin oli.

Anna pyysi katsomaan. Otti seinältä naulasta öljylampun, asetti pöydälle, kiersi kuvun irti, pyysi minua antamaan sakset pöydän laatikosta ja sanoi kiitos ja käski katsoa. Lampun kieli oli musta. Anna kiersi nupista kieltä esille ja leikkasi sen mustan irti melkein kokonaan. Se kieli syöttää tuosta pohjasta öljyä, katsopas. Olin minä ennenkin nähnyt tädin ja isoäidin tekevän sen, mutta Anna teki hitaasti.  Hain tulitikut hellan vierestä.

 

Yhtäkkiä eräänä aamuna

No niin. Anna ja minä istuttiin pöydän ääressä ja syötiin leipää ja kastettiin sitä hopeateehen. Anna sanoi sen ”No niin.”  ja tarkoitti sitä, että mitä sinä sähköllä. Annalla oli siinä valossa pienet ja kirkkaat silmät.  On omituista että en vieläkään näe hänen silmiensä väriä. Oli sadepäivä ja sellaisena sai polttaa lamppua päivälläkin. Annan kamarissa oli kaksi ikkunaa, toinen tielle ja toinen puutarhaan. Ikkunan alla kukkivat leijonankidat. Kysyin niiden nimestä ja Anna käski katsoa seuraavan kerran kun kissa haukottelee, että eikö ollut samannäköinen kuin tuo kukka.

 

tilhet tulivat!

 

 Leijonat ja kissat ovat sukua, Anna kertoi. Sinulla se on oikea leijonanharja tukaksi, Anna hymyili. Silmät sillä menivät sirrilleen. Sitten hän meni sängylle pitkäkseen ja sanoi että menepäs etsimään kissaa, pitää ottaa nokkaunet.  Menin portaita alas ja tien yli navettaan. Tiesin missä kissat pitivät sadetta. Siinä navetan viereisessä ladossa.

Kenraali Custer ja lakotat

Eilen kävin katsomassa joutseniani. Siinä ne patsastelivat keskellä lahtea. Oli niillä työn tynkääkin, niiden piti putsata itseään. Viimeksi kun kävin niitä katsomassa yli viikko sitten, siihen tuli katsomaan toinen vanhempi nainen, kun lepäsivät siinä koivujen alla ja sanoi vähän moittivasti, että ovat niin likaisia. Yhdellä oli kaula ruskeana.

Osoitin kädellä siihen merenlahden suuntaan. Kyllä se tiedetään, että pohja on täynnä myrkkyjä, mutta kun lisäksi ihmiset avaavat talojen viemärinsä kohti sitä merenlahtea. Ei näin mones kerta oikein tunnu enää vahingolta, vaan tavalta toimia. Nainen sanoi että joutsenet ovat valkoisia ja ylväitä. Niin ne taitavat olla Yrjö Kokon Laulujoutsen-kirjassa. Mutta Kokko puhui Lapista jonne nämä laulujoutsenet muuttavat keväisin. Syksyisin lähtevät mahdollisimman myöhään, keväisin liukuvat alas lahdelle jään päälle.

Siellä näkyi kymmenes joutsen kauempana uiskentelemassa. En nähnyt sitä läheltä, mutta ei näyttänyt poikaselta. Nämä seitsemän poikasta ovat selvästi harmaita. Ja se viimeviikkoinen ruskeakaulainen oli saanut kaulansa huuhdelluksi. Joku näillä kävelyilläni pysähtyi kertomaan että syksymmällä on ollut kyllä muutakin joutsenporukkaa tässä. Kokoontuvat lähteäkseen. Tai sitten tuo yksinäinen voi olla tämän vanhan parin edelliskesäinen poikanen. Katselin sitä, eikä sen lähistöllä näkynyt muita isoja lintuja. Eivät kai joutsenet heti ensimmäisenä kesänä pesi? Olen kyllä lukenut semmoistakin, että joutsen voi olla harmaa vielä seuraavana keväänäkin. 

Isompien vesistöjen rannoilla on ollut jo isoja parvia. Eilen joku kertoi että hanhet ovat muuttaneet viime viikolla jo. Ja kurkia on mennyt nyt.

Pihalla näkyy paljon pikkulintuja. Kun lehdet ovat vielä tiukasti puissa kiinni, niin en osaa sanoa mitä ne ovat, pujahtelivat lehtien väliin ja tirskuttivat. Talitinttejä ja västäräkkejä on kyllä näkynyt. Ja tervapääskyt  lähtivät jo muutama viikko sitten. Ne taitavat mennä Niilin yläjuoksulle asti. Jotkut meidän joutsenemme menevät vain Tonavan suistoon. Tai Ranskan isoille joille, jotka nekään tuskin ovat hirveän puhtaita enää.

Nämä joutsenet eivät kovasti enää ihmisiä säiky. Poikasten vanhemmat olivat kyllä kaula pystyssä heti kun ihmisiä lähestyi, silloin viime viikolla, kun olivat päiväunilla koivujen alla.  Kyllä ne pitävät poikasista huolta, vartioivat. Sitten täytyy vain toivoa että niillä on talveksi puhtaampi vesistö kuin tämä.

Eilen ne kyllä kuulivat kun tulin lähemmäksi ja avasin kameran, mutta eivät enää säikähtäneet, niin kuin  poikaset joskus kuukausi sitten säikähtivät. Kamerasta tulee selvä klik-ääni, ehkä useimmat ottavat kuvia puhelimillaan. Minulla ei sellaista puhelinta ole. Enkä sellaista tarvitse, toivottavasti ikinä. Siinä on teksti niin pientä että ei sitä näe lukea.

Tuntuu kyllä edelleen oudolta täällä kotona tämä hiljaisuus. Korvani eivät toimi muutenkaan, mutta nimenomaan ne lasten äänet jäävät puuttumaan. Tänään satelee vähän väliä, ei paljon, mutta sen verran että lapset eivät mene ulos. Korttelin lapset ovat etelästä tulleita eivätkä ole tainneet tottua jatkuviin sateisiin. 

Viikko sitten olin kuulemassa viiden lapsen kiljumista ja leikkimistä ja se oli särkeä korvat. Nyt tajuan että rupesin ilmeisesti tottumaan siihen jo. Samanlaista meillä oli kommuunissa Hesassa, viisi lasta touhusi yhdessä, vaikka ei heitä samaan aikaan tainnut viittä olla. Sotken vuosia kun  niistä ajoista on jo yli 40 vuotta. Olisivat ehkä voineet olla, mutta vanhin oli ehtinyt syntyä jo ennen kommuunin perustamista. 

Katselin niitä lapsia ja mietin miten onnekkaita he ovat. Maailmassa on valtavia pakolaisleirejä ja niissä on sekä naisia että lapsia. Pahinta on että Suomen hallitus ei tee päätöstä Syyrian pakolaisleirin suomalaislasten hakemiseksi pois. Ne lapset ovat  Suomen kansalaisia. Niin ovat suomalaisia ne äiditkin, mutta heidän poishakemistaan ei ilmeisesti suunnitella ollenkaan. 

Onhan tämä ongelma. Äidit ovat menneet sinne Isis-morsiamiksi, ilmeisesti sellaisen pitää hyväksyä sharia-lait ja kaikki. Mutta Suomi on allekirjoittanut ja ratifioinut lasten oikeuksien sopimuksen. Niin ja ihmisoikeussopimuksen. Mutta kaikesta huolimatta Suomen kansalaisuutta ei ehkä voi ottaa pois äidiksi tulemisen vuoksi? En oikein käsitä tätä kuviota.

En tiedä onko missään päin maailmaa käsitystä siitä, voiko fundamentalistisesta uskosta parantua. Tarkoitan sellaista uskontoa joka pitää sotimista välttämättömänä, että siis olisi jonkinlainen pyhä sota. Uudelleenkasvatusleireillä puolestaan on totisesti musta maine kun ajattelen esimerkiksi Pol Potin hirmuhallintoa Kambodjassa. 

Maailman hirmuvaltiaat eivät ole suinkaan kuolleet, mutta koko Taliban-al-Quaida-Isis -juttu on käsittämättömän takaperoinen juttu. En käsitä sitä nimenomaan sen takia, että se tuntuu itsetuhoiselta. En tiedä onko olemassa enää muunlaisia lapsia ja naisia tuhoavia yhteisöjä kuin uskonnollisten fundamentalistien yhteisöt. Jonkinlaista kollektiivista hulluutta? 

Sinänsä patriarkaatti tietysti voi hyvin. Tuskin se on ikinä missään kannattanut tyttöjen koulutusta. Tytöt menevät kuitenkin naimisiin, mitä he koululla. Kaikkialla maailmassa tasa-arvosta puuttuu isoja palasia. Naiset eivät ole ihmisluokka, he eivät ole edes vähemmistö, vaan kyllä heitä on yli 50% ihmisistä. Aivan tavallisen patriarkaatin mielestä äitien ei ole välttämätöntä osata lukea ja kirjoittaa, riippuu tietenkin perinteistä? Miten se jälkikasvu sitten tulee löytäneeksi sivistyksen pariin? Tai oppii edes lukemaan ja kirjoittamaan?

Se ehdotonta valkoisten miesten ylivoimaa kannattava porukka niputtaa orjuutettavien joukkoon vielä tummaihoiset miehetkin, vaimoineen ja lapsineen tietenkin. Ihmiset ovat aina matkustaneet, asettuneet jonnekin ja ruvenneet toimimaan yhdessä jo paikalla olijoiden kanssa. 

Ajattelen yhtä Floyd Westermanin biisiä: ”And you came to this land because you wanted freedom, but that you have forgotten now that you are free!”, joka on osa tarinaa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista. Floyd Westerman kuului muistaakseni lakota-heimoon. Tuon älppärin nimi oli Custer died for you sins, jossa nimilaulussa kerrotaan Little Big Hornin taistelusta. Se oli viimeinen ja päätyi valkoihoisen kenraalin tappioon.  Valkoihoiset tappoivat alkuperäiskansat pois tieltään. Joitakin jäi henkiin. Kansansirpaleet alkavat löytää toisiaan vähitellen. Tuho on ollut niin paha, että aivan kaikkea tuskin saavat enää korjatuksi.

Nyt kun Yhdysvallat ja Meksiko riitelevät maahantulijoista ja miettivät rajojen piirtelyä toisennäköiseksi, tosin äänessä on lähinnä Pohjois-Amerikka, niin yhä useammin olen lukenut protestiääniä alkuperäisten asukkaiden suunnalta.  Heidän mielestään rajat olisivat voineet mennä heimorajojen mukaan. Monilla intiaaniheimoilla oli aivan oikeita valtioita ja he tekivät aivan oikeita valtiosopimuksia, mutta eivät aavistaneet että valkoihoiset eivät sellaisista sopimuksista välitä. Ne siis olivat valtiosopimuksia aivan niin kuin eurooppalaisillakin on, kun sotien jälkeen on sovitettu rajoja. Mutta Yhdysvallat on rikkonut ne sopimukset. 

Tuo oli nyt sellainen yritys miettiä, mitä rasismi on. Kummallista siinä on se, että ihmiset kiinnittävät niin kovasti huomiota ihonväriin. Ihmisethän syntyvät tietynvärisiksi eivätkä kykene valkaisemaan itseään vaikka kuinka yrittäisivät. Valkonaamat yrittävät saada rusketusta tummaihoisten ylläpitämien turistirantojen rannoilla, mutta ei se rusketus kestä.

Vyöhyke erämaassa, Siroa lukiessa

Sain kirjan luetuksi loppuun. Siinä lopussa oli käänne jota en osannut odottaa: jonkinmoinen messiaaninen tulevaisuudenuskon lupaus. Tuntui oudolta. 

Sitä voisi tietenkin analysoida siitä kulmasta, että siinä samassa maailmankolkassa ne israeliitit elivät kuin missä ihan naapurissa ovat olleet islamilaisen kalifaatin ihmiset. Voi siis osoittaa, että täältä nämä monoteistiset hirviöt ovat peräisin. Sen verran vakavahenkinen kirja on, että myyttisten olioiden joukossa ovat Saatana ja Jumala, ja tuodaan siinä gnostilainenkin uskonsirpale samaan joukkoon.  Sitten voi miettiä sitäkin, mitä Freud kirjoitti Mooseksesta ja monoteismista.

Uskontopohdiskelun voi kuitata sillä että kun ihmiset tuskin osasivat lukea, niin ne menivät temppeleihin kuuntelemaan mitä kirjanoppineet sanoivat. Paitsi että se toora ei ole kirja vaan käärö. Ja Mooseksella oli laintaulut, savea varmaan. Ei tulisi mieleenkään epäillä etteikö kaikenlaisia, toistaitoisiakin, huutajia siellä erämaissa liikkunut. Ja että siellä on ollut kapinanpoikasia, kun kansat ovat vaeltaneet ja johtajat ohjanneet erämaahan, jossa tuskin on ollut maitoa ja hunajaa sen enempää kuin nytkään.

Muistan lapsena leikityn leikkiä jonka nimi oli ”seuraa johtajaa”. Se ei kiinnostanut kovin pitkälle, koska ne johtajaksi valitut olivat siitä samasta isommasta pihapiiristä. Ennemmin piti kysyä että miten niin, mikä johtaja se tuommoinen on. Millä perusteella? Mutta leikki päättyi useimmiten siihen, että ruvettiin laulamaan. Siinä voi olla muuten ero tämän päivän lasten juttuihin: me voitiin ja saatiin lopettaa tyhmä johtaja-juttu siihen, että joku aloitti laulun. Voi olla että juuri siinä pihapiirissä oli enemmän musikaalisia ihmisiä. Mutta luulen kyllä että kysymys on asetettava toisin: silloin melkein 70 vuotta sitten oltiin vapaampia kuin tämän päivän lapset ovat. Nyt eivät uskalla puhjeta laulamaan kesken kaiken! Sitä paitsi me lauloimme niin että piha raikui.

Tämä vie takaisin siihen Mooses-juttuun joka kyllä Vanhassa testamentissa kerrottiin niin lujaa parta täristen ja harmaahapset heiluen, että lapset siksi hetkeksi taukosivat. Sen sijaan minun ei tarvinnut mennä ”sunnuntaikouluun” sen jälkeen kun siellä harmaatukkainen nainen uhkasi maailmanlopulla ja tulipallojen polttamisella, jos joku meistä tekee yhtään mitään pahaa. Vanhemmat sanoivat etteivät lasten tekemiset mahdu muuttamaan maailmaa niin paljon että tulisi tulta ja tulikiveä. Olen unohtanut jo miksi sitä sunnuntai-koulua kutsuttiin. Vaikka silloinkaan eivät läheskään kaikki käyneet siellä seurakuntatalossa. Pyhäkoulu! Mistähän pyhästä oli kysymys?

Jostain syystä se yhtenäiskulttuuri alkoi murtua jo 1950-luvun alussa. En ole varma siitä mitä Juha Siro tarkoitti kirjassaan Yllämme kaartuva taivas. En tiedä miksi oli niin tarpeellista että siinä lopussa oli vastasyntynyt lapsi. Kumpikas se muuten oli? Taisi olla tyttö. 

Tässä on toinen outous lapsen elämässäni. En ole ikinä osannut pitää sukupuolta ollenkaan kovasti tärkeänä. Olin siis sitä mieltä että se ei ratkaise ja jos joku väittää että sen sen tekee, ei ole silloin kyllä katsonut kovin tarkkaan ympärilleen. Silloin vuoden kaksi alle kouluikää en osannut sanoa sitä vielä. Mutta laulujoukkomme oli tyttöjä ja poikia enkä muista että kukaan jäi syrjään tai sivuun.

Olen sekä isän että äidin puolelta pienviljelijäsuvusta. Isä ja äiti ovat jollain tavalla olleet talonpoikaiston kannalla, vaikka isä olikin jo päässyt yliopistoon. Isän isosisko pääsi sinne ensin. Siitä siinä ehkä on kyse. Jos asettaa aika tasa-arvoisen pientalonpoikaiston työnjaon ja koulutuksen samalle janalle, niin siitä saattaa tulla käsitys että sukupuoli ei ole onnen este. Kansakoulut jo olivat kaikissa pitäjissä ja melkein kylissäkin. Ihmiset osasivat lukea ja kirjoittaa, lehdet rupesivat ilmestymään.

Sitten toisaalta käsitän sen, että jos joku tulee perheestä, jossa jompi kumpi vanhemmista on alistetussa asemassa ja joutuu pelkäämään, niin silloin se lapsi ei ehkä saa samaa käsitystä asioiden tilasta kuin minä sain. Ehkä siis sain, aikuiset olivat minusta kyllä epäjohdonmukaisia: välillä jostain ei-sanasta johtui periaate, joskus taas oikku. Yhtäkkiä asiat saattoivat mennä päälaelleen. 

Mutta olen aika varma siitä, että varhaisen lapsuuden käsitys siitä, millaisiin ihmisiin voi luottaa, voivat olla aika pysyviä. Minulla oli aikuisia tukena suunnilleen koko ajan. Ne eivät olleet läheskään aina oman perheen aikuisia. Eikä niistä hirveästi ollut edes aikuisen malliksi, sen verran ankaraa kotielämä oli joskus.

Sitten on tietysti ihmisyhteisö, kylä, kaupunki, valtio. Sillä on omat painotuksensa, kulttuurievoluutio oli hidasta, vuosisatoja, tuhansia ja miljoonia meni ennen kuin ajateltiin että nyt on hyvä. Ei ole paha jos oppii kyseenalaistamaan niiden johtajien sanomisia, tulivat ne sitten mistä suunnasta tahansa. Naisia alistetaan maailmassa kyllä kaikkialla. Mutta alistavissa järjestelmissä miehet ovat tiukassa hierarkisessa rivissä, josta poikkeaminen on myös kohtalokasta. Kyllä kai uskonnot luotiin niiden yhteisöjen kuviksi. Muuten ei oikein olisi voitu panna ihmisiä orjan asemaan.

Siron kirjassa sinne ylängölle menivät ne kolme miestä: kuva itämaan tietäjistä. Kansansadut puhuvat hyvistä haltijoista, jotka tulevat antamaan siunauksensa lapsille. Niitä on kokonainen lauma, ei vain kolme miestä. Jostain muistan lukeneeni että oli siellä neljäskin ja se oli mustaihoinen, niitä tietäjiä. Ellei se sitten ollut yksi niistä kolmesta, en tiedä. Legendahan se tietenkin on.

Joka tapauksessa kirja aiheuttaa minussa jonkinmoista liikettä. Nyt olen lueksinut Margaret Atwoodin uuden kirjan paria lyhyttä lukua, joita on painettu esimerkiksi tänne. Siinä tuntuu se sama paha juttu esimerkiksi pohjoisamerikkalaisissa tarinoissa: esitetään kyllä että jotkut voivat pärjätä sortavassa järjestelmässä hyvin, jos ovat varovaisia ja kaukaa viisaita. Naiset kuvataan sellaisiksi, jotka oppivat miellyttämisen taidon. Se saa heidät kuulostamaan idiooteilta. Se puoli naisten elämästä tuskin loppuu aivan pian.  

Kun tulin eilen kaupasta, näin kahden maahanmuuttajatytön leikkivän barbeilla. Kiitin kohtaloani, että minulla oli lauma leikkiviä lapsia vierelläni, eikä yksinäisiä hetkiä omituisesti venyneiden ja puettujen aikuista naista kuvaavien nukkien kanssa. Ne lapset ovat aika hiljakkoin tulleet eivätkä puhu vielä suomea. Mutta pian minä voin istua siihen kysymään että mitä ne nuket heidän mielestään ovat. 

Ongelma on hyvin yksinkertainen: naisia on vähän yli puolet ihmiskunnasta. Sitä yritetään opettaa  voimattomaksi. Sen lisäksi sille on kunniaksi olla myös tyhmä. Ainakin tyhmyys on hyve jos se johtaa siihen että ihminen tyytyy kyselemättä olemiseensa. Mutta sellaisesta tilanteesta jää yhteisöön levottomuus. Kukaan ei oikein tiedä mikä on mitä.

Löysin sen kohdan Siron kirjasta, jota hain. Siinä on päiväys: Sunnuntai 20.12.2026. Siinä Aviel, Balmir ja Cabrel ovat matkalla jonnekin. Ne kaksi muuta epäilevät Cabrelia, joka puhkeaa saarnaamaan jumalasta, joka kostaa:

”Ja ennen kuin moottorin veto katoaa kokonaan, Balmir ehtii kirota ääneen kymmenet kerrat, manata oman tyhmyytensä ja koko matkan helvetin syövereihin, aivan erityisesti Cabrelin, turhan ja toimettoman matkalaisen, joka on tuonut silkkaa epäonnea…”

Siro kirjoittaa Cabrelin saarnaavan ihmisen pojasta. Mutta saarnakohtaus on ennen tätä saapumista vyöhykkeelle (Zona, kuten oli Tarkovskin Stalkerissa, jossa oli myös kolme miestä). Tässä on kuvaus maisemasta:

”He kulkevat läpi louhikkoisen solan ja ehtivät tasaiselle maalle, kun horisonttia tavoittava aurinko värjää maiseman leiskuvan punaiseksi. Taivaalla tuulihaukka kääntyy vasten vähäistä henkäystä, jää paikalleen leijumaan ja tarkkailemaan yösijaansa valmistavia miehiä.”

Samoin on usein lännenleffoissa kolme miestä vaeltamassa läpi vihamielisen tienoon jonnekin, jossa heidän on tehtävä urotöitä. Ehkä kyse on miehisyyden myytistä. Ennen kuin pääsin tuohon saarnakohtaan, ajattelin että ehkä Siro tavoitteli Jesidi-kansan kuvausta. Se kansa asuu ylängöllä jossain rajaseudulla, ehkä Irakin puolella ja Isis on tappanut niitä ihmisiä viimeaikoina. Jesidit eivät ole muslimeita eivätkä kristittyjä. Mutta tietysti noita uskomuksia on risteillyt Lähi-Idän vaiheilla varmaan aina. Tuo ihmisen poikakin on todennäköisesti tarkoittanut jotain selvää ja yleistä. Jesidien uskonnossa on jäänteitä esimerkiksi zarahustralaisuudesta. Siro puolestaan kertoo aiemmin tässä kirjassa gnostilaisuudesta, joka on myös niiden lähialueiden uskonnollinen virtaus. Siinä tiedon tavoittelu on hyve.

Tästä ei nyt oikeastaan pääse muuhun ajatukseen, tai jopa lopputulokseen, kuin että joku on joskus kuullut kirjanoppineilta sellaisen tai tällaisen tarinan ja koska se sattuu olemaan uusi juttu, niin kuulijat alkavat pitää sitä jonkunlaisena uskonkappaleena. On niitä uskoviakin, jotka osaavat itse löytää kirjojen maailmaan sen jälkeen kun ovat kuunnelleet tarinoita ja tajunneet että tarinoihin voi liittää oman lisänsä ja sillä tavalla se vähän muuttuu. Pelkkä uskominen ei riitä ja hyvä ettei riitä, koska uskossa on kyse myös sokeudesta. Sitten ovat temppeleissä ne kirjanoppineet, joita on syytä varoa.

Uskosta kohti tietoa. Kyllä tietoon liittyy ajatus pelastumisesta. Ainakin säilymisestä jollain tavalla hengissä ilmastonmuutoksesta. Pidän siitä että Siro on pannut loppuun kirjallisuusluettelon aika suuren osan niistä kirjoista olen tullut lukeneeksi.  Kirja on romaani, mutta se on näkyvästi sellainen, että lukija näkee mistä päin kirjailija on näitä maisemia hakenut. Saksa-osuudesta tiedän jotain. Kävin yhtenä kesänä katsomassa Mäntässä Anselm Kieferin töiden näyttelyn. Mutta sodan jälkeen näkyvät rauniot aina. Ja usein vuosikymmeniä. Ihmiset voivat lähteä pois lopullisesti.

Kirjassa on tarina siitä, miten nuori saksalainen selviää rintamamatkastaan valokuvaajana. Rauhan tulossa on toisenlainen epävarmuus.   Natsi-Saksan kuvaus on tämän romaanin toimintaosuus johon mahtuu cliffhangereitä. Se sijoittuu kirjan alkuun.

Mutta lopun erämaavaelluskin asettuu osaksi kuvaa. Se on laaja myös ajallisesti. Minusta tuolla on kyllä se kalifaatti läsnä. Viime ajat ovat olleet yhtä kärsimystä esimerkiksi Syyriassa. Sitten hyvinvoivista maista lietsotaan vain vihaa, vaikka maailma on täyttä vauhtia tuhoutumassa. Valoa on vaikea nähdä loistamassa yhtään missään.  Ex oriente lux? Ei ole näkyvissä sielläkään.