Outoja sanoja

Opettelen lukemaan viktoriaanista englantia. Kiertoilmauksia on tuhottomasti. Osa niistä on sanakirjoissa, osan oppii vain asiayhteydestä: he took familiarities. Siinä kaikki. Mutta seuraavaksi sanotaan että se tyttö ei oikein kyennyt ikinä elämään aviomiehensä kanssa niin kuin vaimot tapaavat elää. Joku Lady saattoi kutsulla kuiskuttaa ystävättären korvaan, että neidillä ei ole käytöstapoja.

Minusta tuossa oli tavattoman iso loikka. Miten pitkälle se serkku tai naapurinpoika siis oikein meni? Tarinassa mennään eteenpäin sen verran että lapsia ei koskaan tule, paitsi sille serkkupojalle ja jonkun muun kanssa, sen sijaan tyttö kasvaa naiseksi, opiskelee yliopistossa ja rupeaa kirjoittamaan kirjoja. On kyllä naimisissa ja tekee yhdessä työtä miehensä kanssa.

Viktoriaanisessa tekstissä joudutaan hyvin koukeroisin sanakääntein kertomaan, että kukaan ei oikein tiedä, mikä on sukupuoli ja miksi. Asioista ei puhuttu kuin kiertoteitse. Olin ilahtunut oivalluksesta: jo viktoriaanisen ajan Englannissa joku on pohtinut sukupuoliroolin, sukupuolen ja sivistyksen merkitystä oppineiden naisten keskuudessa. Ja siinä sivussa miesten maailma tuntui muuttuneen myös.

Mukaan sekoittuu valitettavasti brittien luokkayhteiskunta, niin että tarina muuttuu entistä monimutkaisemmaksi. Yritän miettiä Suomessa jotain vastaavaa enkä löydä kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin ja sitä ennen veren- mutta ennen kaikkea rahanhimoisia Ruotsin kuninkaan ruotsia puhuvia vouteja maakunnissa, jostain syystä niitä oli isompien kirkkojen liepeillä. Ja tietenkin tätini kertomukset Helsingin yliopiston kielisodasta 1930-luvulla. Hän toimi ylioppilaskunnassa jonkin aikaa, mutta kuului tietenkin liberaalisiipeen.

Sillä ei todellakaan 30-luvulla tarkoitettu nykyistä oikeistoliberalismia, joka on lähinnä sanaväännös, mikäli ajatellaan yhteiskuntapolitiikkaa ja/tai -filosofiaa. Tuolloin yliopisto haluttiin suomenkieliseksi, jota se ei monasti käytännössä ollut. Nyt kun sitä ajattelen, niin ei sitäkään skismaa ollut historianoppikirjoissa koulussa. Mutta täti luki suomea ja kansanrunoutta, jollaista ei hänen mielestään ollut syntynyt ruotsinkielisille, joten kulttuurinen juopa oli olemassa.

Analogiaa ei synny varmaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi on ollut kolonisoitu maa, kun sen sijaan Englanti on se siirtomaaherra, oikea maailmanvaltias. Että siis johduin kiinnostumaan rouvista ja neideistä, jotka ovat olleet enemmän varjossa. Epäilemättä heidät on kasvatettu pysyttelemään varjossa.

Kirjaston englanninkielisestä hyllystä tarttui mukaani Leon Edelin laiha ja tiheä kirja Bloomsbury. A House of Lions. Olen lukenut kirjaa vähittäin, henkilön kerrallaan. Bloomsbury-ryhmään kuului paljon ihmisiä: Clive Bell (1881-1964), Vanessa Bell (1879-1961), Roger Fry (1866-1934), Duncan Grant (1885-1978), Maynard Keynes (1883-1946), Desmond MacCarthy (1877-1952), Lytton Strachey (1880-1932), Leonard Woolf (188o-1969), Virginia Woolf (1882-1941). Kaksi noista nimistä oli ennestään tuttuja: taloustieteilija Keynes ja Virginia Woolf. Olin kyllä kuullut ryhmästä, mutta nyt vasta löysin kirjan jossa kerrotaan miten näiden ihmisten tiedot, taidot ja ajatukset limittyvät, miten he päätyvät kaikki tahollaan pyrkimään irti entisestä ja luomaan uusia tapoja lähestyä asioita.

Mutta juuri tällaista englantia en ollut ennen lukenut. Se on ilmeisesti erittäin huoliteltua. En ihmettele yhtään, että kirjaa ei ole suomennettu. Joka sivulla tulee vastaan ongelmia. Kirjahan ei ole fiktiota, vaan se on löyhästi toisiinsa liittyviä esseitä. Niistä lopulta alkaa syntyä kuva hyvin elinvoimaisesta porukasta, joka epäilemättä on vaikuttanut osaltaan siihenkin, että imperiumi alkoi näyttää tarpeettomalta. Woolfin perhe julkaisi esimerkiksi kirjoja, joissa kritisoitiin sekä imperiumia että maan sisäisiä luokkaeroja. Puhumattakaan runouden ja fiktion uudenlaisesta tavasta lähestyä tavallisia aiheita, kuten perhettä, rakkautta, luontoa.

Virginia Woolf on se kirjailija, jota olen lukenut alkukielellä ja huomaan että hän on kyennyt luomaan aika tavalla omanlaisensa englannin. Äimistelen englantia siksi että kotikieleni on englanti, mutta vaikuttaa siltä, että eniten luen englantia amerikkalaisittain. Australialaiset puolestaan ovat todennäköisesti kehittäneet omanlaisensa englannin. Samoin ne kenialaiset, ihonväristä riippumatta, jotka ovat käyneet koulua englanniksi.

Bloomsbury-ryhmä koostui yläluokkaan kuuluvista ihmisistä, niin että kielikin tulee jostain sieltä Oxbridgestä. Aivan nuorinakin näillä ihmisillä oli palveluskuntaa. Useimmilla suomalaisilla tuskin on sellaista taustaa. Tuntuisi sietämättömän rikolliselta kilistää kelloa ja pyytää teetä tai kuumavesipulloa, jos jalat sattuvat tuntumaan kylmiltä. Minulle on opetettu pienestä pitäen että ihmiset syntyvät tasavertaisina. Sitten seuraavat ihmisoikeudet, jotka kuuluvat kaikille vanhempien taustasta riippumatta. Raha syntyy taatusti epäarvoisella tavalla. Se on pois joltakin ihmiseltä, jos se siirtyy toiselle.

Mutta tuossa taisin kuvata suomalaista koululaitoksen opetusta joskus 50-luvulla. En muista silloin käsitellyn erityisesti britti-imperiumia missään. Mutta esimerkiksi Kenian Mau-Mau-liike syntyi vasta 1950-luvulla, joten se ei olisi ehtinyt historian tai maantiedon kirjoihin vielä 60-luvun alussakaan. Ja näin kauan aikaa kouluvuosien jälkeen vasta alan ymmärtää kielen ja ajan muuttumisen yhteyden. Imperiumin loppu on taatusti ollut vaikea prosessi.

Yritän aloittaa päiväni runolla, joka löytyy omasta runohyllystä. Nyt käteen osui Kai Niemisen Oudommin kuin unessa (Tammi 1983):

Ammatinvalinta

Kirjastokadun ja Rantakadun kulmassa Vaasassa

sanoi hyväntuulinen humalainen merimies

viisivuotiaalle pojalle

Gudaa poikke.

Siitä alkoivat kieliopintoni:

puistossa harjoittelin gudaa gudaa

ja muutaman päivän ajan vartioin kadunkulmaa,

arvelin että joskus hänen oli tultava takaisin satamaan.

Halusin näyttää että minäkin osasin

olla kohtelias

ruotsiksi.

Ei häntä näkynyt,

mutta pitkään hän oli minulle

Hyvän Käytöksen ruumiillistuma:

tervehti minua kuin varteenotettavaa henkilöä

vieraalla kielellä:

näki että tässä on poika

joka ottaa siitä selvän.

Verenpaisumusta

Tulisi jo kevät!

Maakunnas on verenpaisumus. Täällä rannikolla on vain kylmää, märkää ja tuulista. Ei samana päivänä kaikkia, vaan vuoropäivisin, noin suunnilleen. Kävelin kauppaan, tulin risteyksen ja tuuli oli puhaltaa minut autojen eteen. Myrskyä se lähentelee.

Se tarkoittaa semmoista kurjaa, että huomenna sataa JA tuulee, enkä uskalla viedä ferrarinpunaista pyörääni ajelulle. En pääse vesijumppaan. Minulla kyllä kolisevat luut yhteen autojen kanssa, siihen on tässä kaupungissa pakko tottua kaikkien kevyen liikenteen saati omien jalkojen käyttäjien, mutta hyvää pyörää ei saa kukaan rikkoa! Olen vakaasti päättänyt niin.

Aika kamalaa kyllä, että nuorempana olin sitä mieltä että mikään ei estä minua ottamasta riskejä, mutta nyt pyörä on osoittautunut niin kallisarvoiseksi, että ilmeisesti heittäydyn sen edestä auton eteen. Että viisastuttaako se vanheneminen vai ei? Tästä esimerkistä ei oikein voi päätellä mitään.

Yksi tuttava kyllä ihmetteli körötellessään autolla rantatietä, että kummallista kuinka kaupungin läpi kulkiessa autojen virtaus ei hiljennyt yhtään. Siltä se todella tuntuu. Eivätkä kuulemma risteyksien kamerat ole toiminnassa, vaan niillä on ainoastaan pelotevaikutus kevyen liikenteen käyttäjiin. Se kuulosti kyllä aivan oikealta periaatteelta valkoisen kaupungin meininkiin muutenkin.

Viime vuonna tähän aikaan vuodessa ampparit olivat jo heränneet ja olivat hirveän kiukkuisia. Niillä ei ehkä ollut ravintoa ihan tarpeeksi, vaikka voikukat jo kukkivat. Mutta ehkä ne eivät pidä voikukista. Nyt kun sitä mietin, niin eivätkös ampiaiset ole lihansyöjiä?

Toinen tuttava pitää mehiläisiä. Olisi pitänyt kysyä että miten onnistui puhdistuslento ja pitikö talven pitkittyessä antaa mehiläisille lisäruokaa. Mehiläisten pitäminen perustuu petkutukseen. Juhannuksen jälkeen ensimmäisen kerran ja syksyllä toisen kerran (no, kukkien määrästä ja laadusta riippuen) pesästä ihminen käy savustamassa mehiläiset hiljaisiksi ja pihistää hunajakennot, tarkistaa onko uusia kuningatarkennoja ja jos on, perustaa yhden lisäpesän. Lisäpesä on perustettava siinä juhannuksen jälkeen.

Hunajan sijaan mehiläisille annetaan sokerilientä. Se ei mehiläisiä tapa, vaikka onkin tyhjää energiaa, koska ne ovat syöneet kesän aikana kumminkin mahansa täyteen siitepölyä ja syksyn tullessa työläiset ajetaan tiehensä. Ulos vain, pimeään ja kylmään ja kuolemaan!

Meillä on ollut monen vuoden ajan mehiläisiä, joten tiedän miten niiden hoito sujuu. Minulla oli pesien ympärillä vaikeuksia, koska tukka on aina pörrössä ja mehiläiset eksyivät hiuksien sekaan ja hätäpäissään pistivät päähän, niin että olin ne kesät aivan muhkurainen.

Niistä vuosista alkoi kyllä hunajanhimoni. Kun juon aamuteetä, siinä on oltava hunajaa. Jos äidyn ostamaan syntistä valkoista leipää, minun on saatava sen päälle voita ja kerros hunajaa. Olen onnellinen sellaisesta saaliista tuntikausia. Ja mieluiten olen silloin yksin, koska saatan innostua laulamaan tai peräti harjoittelemaan viheltämistä, jonka jalon taidon olen miltei unohtanut.

Hunajaranskis-reseptini on peräisin kirjasta nimeltä Pommorommo. Olen lapsena joutunut lukemaan kirjaa ääneni käheäksi pikkusiskolle ja -veljelle. Ei se mitään se on hieno kirja. Yksi niistä joka sai minut kirjanhimon valtaan josta en ole päässyt vieläkään, enkä edes tahdo päästä.

Sattuneesta syystä johduin ajattelemaan riippuvuuksia, joita Raamattu on listannut ison syntien listan joskus vuostuhat tai jotain sellaista sitten. Minulla ei ole tässä sitä kirjaa, se on yläkerrassa. Muistini mukaan entisellä katolisella kirkolla on ollut paljon enemmän syntejä ja eri lajeja kuin nykyisellä kirkolla, mutta nyt on sittemmin ilmaantunut pappeja joiden mielestä kaikki pääsevät taivaaseen.

Riippuvuuksia pohtiessani törmäsin tämmöiseen runoon:

Tuntemuksia

Nikotiinilla on taepettu rottia. Se on hyvä hyönteismyrkky kuten DDT.

Nikotiinin voi korvata DDT:llä tai DDT:n nikotiinilla silloin, kun kirvat ovat jo tottuneet toiseen myrkkyyn.

Nikotiini on ihmisen terveyden kannalta parempi hyönteismyrkky kuin DDT. Nikotiini hajoaa vaarattomaksi, kun taas DDT säilyy ja leviää ravintoketjussa lopulta ihmisiin.

Jos haluat säästää ihmistä, käytä siis hyönteismyrkkynä nikotiinia. Se ei leviä luonnosta ihmisiin.

(Väinö Kirstinä:Vieroitusoireita. Tammi 1994)

Kirstinä ei ole enää elossa. Sitä kamalampaa että hän osui olemaan noin väärässä. Siis ei suoraan, mutta kiertokulun suhteen.

Euroopan unioni riitelee nykyään muun muassa nikotineideistä (sp?), joita käytetään yleisimmin kasvinsuojelumyrkkyinä eurooppalaisilla viljelyksillä. Tiedemiehet ovat aika varmoja siitä, että juuri nikotiinijohdannaiset ovat aiheuttaneet mehiläisten joukkokuolemia ympäri maailman.

Joku tiedemies kertoi, että ihmiset kuolevat neljän vuoden sisällä mehiläisten kuolemasta. Ne ovat niin tärkeitä pölyttäjiä. Tuuli ei riitä, eikä muita niin hyvin erikoistuneita hyönteisiä maailmassa ole. Ei ole kovin tärkeää leviääkö nikotiini luonnosta ihmisiin, koska ihmiset kuolevat jos mehiläiset kuolevat.

Ihminenhän ei ole luontoa. Se on viisas eläin, sukunimi on homo.

Kauneuden sietämättömyys

Päivä oli paistanut koko perjantain. Utua oli ilmassa, linnut parvekkeen alapuolella metelöivät sitä samaa jonka olin nähnyt säätiedotuksessa: tulisi sateita.

Lauantaina kuhkin yömyöhään kirjoituspuuhissa ja jossain vaiheessa falskaavien ikkunoiden ja parvekkeen oven läpi alkoi tuntua kitkua, samanlaista, jota on savusaunassa jos se ei ole päässyt tarpeeksi kauan. Siis sen jälkeen kun tuli on hiipunut kiukaan pesässä. Pääseminen kestää vähintään tunnin. Räppänä saa olla auki, se suljetaan vasta kun mennään saunaan.

Meillä on savusauna mökillä ja tiedän että jos joku ruoja on käynyt lisäämässä pesään kuusi- tai mäntypuuta, niin kitkua tulee vaikka sauna pääsisi kolme tuntia. Kiukaassa tulipesässä on poltettava tuhtien koivu- tai haapahalkoja vähintään neljä tuntia.

Sauna valmistuu muun työn ohessa. Isä on toivottavasti saanut lahnaa verkoista ja voimme kääriä päivällisen alimmaksi ennen tulen sytyttämistä. Savustettua, lihavaa kesälahnaa parempaa ruokaa ei olekaan. Sen kanssa syödään uusia perunoita ja otetaan salaattia vihannespenkistä. Minulle ei jää kuin perunoiden peseminen ja keittäminen. Järvestä vettä kattilaan ja tuli hellaan.

Osaan tämän kaiken itsekin. Lahnat ovat nyttemmin tukehtuneet kun pienviljelijän nimellä kulkenut suokeisari päästi suovedet järveen. Kun kyläläiset kävivät katsastamassa suo-ojaa, keisari oli vastassa kirveen kanssa. Eikä siis ollut hakkaamassa rankoja pientilalleen. Eihän niitä kuivatulla suolla kasvanut.

Suokeisarin työ on valtion erityissuojelussa, koska turpeen polttaminen on määritelty kestäväksi kehitykseksi. Siinä on siis luonnonmukaisuutta, koska valtion mielestä turve uusiintuu.

Valtion erityissuojelu tuli sen jälkeen kun lapsuusperhettä ei enää ollut, joskus 70-80-luvulla. Vesi on nyt ruskeaa ja haisee mädäntyneiltä kaloilta ja kasveilta. Sen sijaan jos heittää katiskan veteen, niin sieltä saattaa tulla hurjankokoinen hauki. Marsalkka Mannerheim ei suostunut koskaan syömään haukea, vaan kutsui sitä rantarosvoksi.

Järvivettä on hajusta huolimatta käytettävä pesuvetenä edelleen. Vuonna 1955 kun koko perhe muutti kesäksi mökille, järvivesi oli juomiskelpoista.

Nämä ovat mielikuvia savusaunan hajusta, kun sinne on jäänyt kitkua. Mutta kitkun haju tulikin oikeasti ulkoa. Keskellä kaupunkia paloi kaksi suojeltua taloa. Tiesin siitä sitten vasta aamulla. Tuli roihusi valtoimenaan Club 25-talossa, jossa aikoinaan aloitti Vaasan Elävän musiikin yhdistys Welmu. Olin käynyt siellä konserteissa jo ennen kuin asuin Vaasassa. Talo oli ainut Vaasassa oleva Art Deco-talo. Tyyli ei ole Jugendia, sitä mm. Sonckin tapaa tehdä graniittitaloja kuten Helsingin puhelinyhdistyksen talo. Club 25-talo oli kivestä ja tiilistä rakennettu, vinosti vastapäätä kaupungintaloa ja uusklassisista kaunista keskustaa.

Olin ollut töissä Endelean talossa, joka oli klubi-talon vieressä. Talossa oli Peukalopotti-nimisen teatterin toimisto. Kylminä talvina panin tulet uuneihin, koska talon omistaja, kaupunki, ei ollut välittänyt remontoida taloa. Se sopi hyvin halpaa vuokraa vastaan pienelle teatterille ja kehitysmaakaupalle. Kaupunki oli sitten jossain vaiheessa myynyt talon Folkhälsanille, suurelle suomenruotsalaiselle säätiölle ja Schaumanille, joka tarvitsi sijoituskohdetta kun sellunkeitto ei enää kannattanut. Ainakin parin viime vuoden ajan talot, kaikkiaan kolme, ovat olleet tyhjillään ja graffiti-töhryjen peitossa.

Endelea oli tulessa ja paloi yhtä lailla roihuten kuin klubi-talokin. Palokuntia oli paikalla kiitettävästi, luin Ylen paikallisuutisia. Mutta sitten kun jyhkeä Klubitalo oli saatu sammumaan, tuli joltakulta pelastustoimesta määräys talon nopeasta purkamisesta. Talo purettiin perustuksiin asti, savuavana. Lauantai-iltana purettiin päreiksi myös Endelea-talo. Sade tuli iltapäivällä niin kuin oli luvattu. Nyt on sunnuntai ja aurinko paistaa taas.

Lauantaiaamuna poliisi kertoi tutkivansa palon syyn. Nyt kun pelastustoimi hävitti talot, poliisi edelleen aikoo jatkaa syttymissyyn selvittämistä. Meillä on mitä mainioin poliisi, joka pystyy kyllä kivimurskasta ja hirsi/lautakasasta saamaan selville syttymissyyn, huippuosaaminen on nimittäin ajan sana täälläkin.

Kuljin uimahalliin marraskuun 14. päivään asti entisen linja-autoaseman kautta. Siitä meni sitten teatterin ohi pyörätie. Sinä päivänä auto törmäsi minuun sellaisella voimalla, suojatiellä ja vihreiden palaessa, että en ole toipunut siitä vieläkään. Siinä on katu joka menee suoraan satamaan ja autot ja rekat odottavat saadakseen ajaa päälleni.

Valitsin toisen tien ja se kulkee Endelea- ja Club 25-talojen katua pitkin. Nyt en tiedä mitä katua pääsisin kulkemaan ja miten pystyisin välttämään kaupungin läpi kulkevan taukoamattoman, nopeusrajoituksesta piittaamattoman liikenteen.

Meluavien ja savuavien autojen ja suojeltujen rakennusten savunkitkun kaupunki. Haluaisin ehdottomasti täältä pois. Vanhat talot vaihtavat omistajaa ja rapistuvat. Sitten ne syttyvät itsestään palamaan. Kuka välittää?

Kauneutta ei saa enää takaisin. Talot olivat osa minua, ensimmäinen kontaktini tähän kaupunkiin. Ajattelin että olisipa hienoa asua kaupungissa, jossa kauniita rakennuksia suojellaan. Siitä on nyt parikymmentä vuotta. Muutin tänne.

Eilen illalla alkoi ilmaantua YLEn paikallisuutisiin Folkhälsanin vakuutuksia, että talojen korjauksia oli suunniteltu aloitettavan tämän kuun lopussa. Hupsista! Schauman on sellunkeittoyhtiö joka varmasti rakastaa puisia rakennuksia. Kun se pani juuri tuhansia ihmisiä tehtaistaan ulos, niin varmaan heille löytyy sitten Folkhälsanin upiuusista laatikoista neliöitä asuttavaksi. Tuhansia ihmisiä ei olisi mahtunut pieniin puutaloihin eikä edes isoon klubi-taloon.

Eikös tämä ole oikeusvaltio? Eikös täällä ole aina ollut korkea moraali, ei korruptiota, ei ahneutta, eikä ennen kaikkea ahneiden valtaa? Täällähän arvostetaan sivistystä, kulttuuria, rakennustaidetta? Minulla on paljon enemmänkin kysymyksiä. Mutta olen surullinen ja vihainen ennen kaikkea.

Ihmisissä on se perustavanlaatuinen vika, että he kiintyvät kuin kissat rakennuksiin, maisemiin, tekevät itselleen maamerkkejä, kulkevat niiden mukaan ja toivovat itselleen vähän parempaa vanhuutta kuin vanhat talot saavat osakseen.

Edit. tiistaina 16.4. Anteeksi. Jatkuva viikkovillini sai minut ajoittamaan tapahtuman väärin. Talot syttyivät torstain ja perjantain välisenä yönä. Olen siis kuhkinut torstaina, mutta aivan samoin jokaisen muuna päivänä. Tänään paikalla oli valtavia kuorma-autoja, jotka lastasivat kivimursketta ja lautadn/hirsien pätkiä, paikka on miltei tyhjä. Vastapäätä rakennusta seisoi kaveri, jonka olemus oli murheellinen. Saattoi olla klubielämää muisteleva ihminen

Endeleasta ostettu verhokangas, alunperin Afrikasta

Nyrjähdys

Piti kolaripolvilla ponnistamalla kiskoa pölynimuria ylös kapeita portaita. Pelko puski eteenpäin, sillä tasapaino on hyvin herkässä. Jos se loppuisi, rymyäminen ylöspäin siis, putoaisin suoraan taapäin ja pää osuisi amerikanarkun raudoitettuun kulmaan.

Pelko tulee selkäytimestä. Ei sitä ehdi miettiä edes sekunnin verran, vaikka tunsin että kantapää ei ollut kohdallaan. Illan ja yön tunnit sitten linkkasin, välillä kipu oli pienempi ja välillä oikein iso.

Kolotus tuntuu joka päivä kävellessä sen jälkeen kun auto ajoi päälle, samoin kuin kengän alla ratiseva sepeli ulkona. Kaupunki ei ole juuri katuja siivonnut. Sitä paitsi huoltoyhtiöt ovat keksineet käyttää lehtipuhallusämyriä siihen tarkoitukseen, eikä ulos haluta mennä lainkaan.

Minulla oli suunnitelma. Olin lukenut Max Frischin loistavaa opusta nimeltä Cantenbein, nyt uudestaan. Sitten jokin sekoitti Frisch-mietelmät, todennäköisesti kissa tahtoi ruokaa, ehdin ehkä vasta siihen pisteeseen että olipa upea kirjailija. Nostin katseeni kirjasta ja huomasin että jotain outoa on tapahtunut kasveilleni.

Posliinikukka on alkanut pudottaa lehtiään. Sitä se ei ole tehnyt tuolla tavalla kertaakaan aiemmin noin 20-vuotisen olemassaolonsa aikana. Siis osa lehdistä nahistui, kellastui ja putosi matoksi kukkapöydän alle. Posliinikukka ei ole mikä tahansa kukka: se on kestävä ja sisukas. Sillä on vahapintaiset lehdet jotka suodattavat suunnilleen minkä tahansa ja kukkii joka vuosi. Viimeksi syksyllä.

Sitten katsoin kohtalonköynnöstä joka asustaa sen alla. Sen suuret lehdet alkoivat käpristyä. Se oli saanut aivan oikeat vesiannokset talvileponsa aikana, sen olisi kyllä oikeastaan pitänyt tulla kaljuksi, mutta joka talvi se ei ole tehnyt sitä.

En muista mistä Cantenbein on päätynyt kirjahyllyyni. Olen aivan varmasti lukenut sen joskus ehkä 60-70-luvulla, suomentajakin on vanha tuttu: Aarno Peromies. Suhrkamp-kustantamon julkaisema vuonna 1964, mutta alkuperäistä suomeksi ilmestymisen vuotta ei ilmoiteta. Tämä kustantaja on Sanasato, josta en tiedä kyllä yhtään mitään.

En muista mitä aiemman julkaisun kannessa on ollut, mutta tässä on Max Beckmannin kuva, siis kuva maalauksesta nimeltä Nainen ja klovni, vuodelta 1925. Sen tiedän että meidän isännän opettaja maalauksen taiteessa on ollut Max Beckmannin oppilas. Sen takia kiinnitin kuvaan huomioni.

Nimittäin Ateneumissa oli osa Buchheim-kokoelmasta, saksalaista ekspressionismia, vähän ennen kuin talo meni täysremonttiin joskus 1980-luvulla ja sain täyden annoksen aivan uskomattoman hienoa taidetta. Se on sitä taulukauppaa, jota Hitlerin joukkio piti Entartete Kunstina, eli vieraantuneena taiteena. Olen vuosien myötä ruvennut yhdistämään kaksi kuvataiteen diktatuurikäsitettä: vieraantunut taide ja formalismi, joka viimeksi mainittu ilmeni Neuvostoliitossa Stalinin aikaan varsinkin ja osui suunnilleen samaan 1920-lukuun kuin Saksassakin.

Taide ei tunne rajoja. Kukaan taiteilija, edes diktatuurissa, ei elä umpiossa. Jos hänen on pakko ruveta salakähmäiseksi ja suorastaan valtion viholliseksi saadakseen tehdä kuvia tai kirjoittaakseen runoja, hän tekee sen.

Nyt kun vallitsee kapitalismin hegemonia, niin taiteilijat ja kirjailijat ja muu senkaltainen väki on sysätty köyhyyteen. Ilmeisesti hallintoväki ajattelee sen riittävän. Yleensä se ei kuitenkaan riitä, historian valossa vaikuttaa siltä että maanpakoon ajaminen/ajautuminen tai yksinkertaisesti teloitus on parempi tapa. Eipähän enää yritä edes piirtää.

Tänä vuonna on ollut keskitalvella pari kuukautta täyskaamos: pilvessä, kylmää, tuulta, lumisateita. Kevät tuli rymisten joskus helmikuun loppupuolella, lämpöä oli jopa kahdeksan astetta joinain päivinä ja kevättä jatkui yli viikon. Sitten iski takatalvi. Lumi on edelleen maassa, mutta taivas on auki, tosin tuhruinen kaikesta pölystä mutta auki.

Samaan aikaan otsoniaukko on vuodenkierrossaan suurimmillaan. Aukinaisesta taivaasta tulee valtava määrä ultraviolettivaloa. Silmien kutina johtuu sekä sepelipölystä että ihmisen tekemän otsoniaukon päästämästä säteilystä.

Minulla on meneillään jo toinen silmätippapakkaus enkä muista, että olisin koskaan tarvinnut niitä tähän aikaan vuodesta näin useasti. Television kuva näyttää tuhruiselta ja nyrjähtäneeltä. Saattaa se tosin johtua myös ohjelmistopolitiikasta.

Joulukaktus hurjistui kukkimaan, aloitteli pääsiäisenä eikä kykene lopettamaan. Posliinikukalle ja kohtalonköynnökselle panin suojaksi verhon (normaalisti kasvit toimivat verhona), peikonlehti piti siirtää vähän valoisampaan paikkaan, mutta jalkaterä kipunoi edelleen, jos seison liian kauan yhdessä paikassa, tai edes istun.

On pysyttävä liikkeellä. Onneksi on Max Frisch: hän on hauska, ironinen, yhteiskuntakriittinen, sanalla sanoen täysin anarkistinen tapaus, että kykenen toipumaan tämänkertaisesta todellisuuden päähän tai siis jalkaan osuneesta iskusta aika hyvin. Kumppaniksi sopii esimerkiksi silmiä lepuuttaessa meidän oma punainen neliömme. Signeeramaton Malevitš, jonka joku idiootti oli heittänyt roskikseen.

Onneksi vahinko ei ole meidän.

Kylmä kevät

Kun kävelee nopeasti, niin lihakset alkavat lämmittää. Kun kävelee iltapäivällä, voi mennä vähemmin vaattein. Tuulipuku riittää. On mukava kuulua siihen kansaan, koska paleleminen on vain nuorten muotinukkien asia. Mihis niistä on muuta kuin tärisemään maailman kyljessä, kuten joku runoilija sanoi, hytisemään ja hypähtelemään odottelemassa bussia tai metroa?

On vanhempiakin muotinukkeja. Heillä on päällään turkki, joka suojaa aidosti kylmältä. Paremmin suojaisi tietenkin naalia, jolta se on otettu, mutta ei ole tullut mieleen hankkia suihkemaalia, varsinkaan kun en omista käsilaukkua. Turkkihan on ikuinen vaate. Voi olla että tuulipuku on ikuisempi.

Tuulipuku on oikeastaan muovipussi, jossa on vähän vanua välissä. Muovijätettä sisäänsä saanut valas kuoli tässä viikko sitten tukehtumalla. Kaikella on hintansa, eikö niin?

Ei voida tästä mennä taaksepäin noinvain, oppia kutomaan villakangasta suomenlampaan lyhyestä villasta, kehrätä lankaa öljylampun valossa niin kuin isoäiti teki. Emmepä me myöskään saa kunnollista lisäaineetonta ruokaa enää. Ei maito ole maitoa eikä voi voita. Eikä perunakaan useimmiten maistu kuin joltain hyvin etäiseltä kaltaiseltaan. Silakka olisi kyllä jotain, jos sitä löytäisi jostain tuoreena. Voisi löytyäkin, mutta se on täynnä sitten dioksiineja ja muita myrkkyä.

Aurinko paistaa ja näyttää hienosti lapsenlasten pienten kämmenten jäljet parvekkeen ovella. Pääsiäisen lähestyessä maailma suurenee. Kun lapset lähtevät pois maasta kohta, niin kykenenkö pesemään sen ikkunan? Ehkä ne jäljet pitäisi jättää siihen muistoksi että tuollaiset olivat sormenne vuosia sitten? Olisivat ehkä jälkinä läsnä.

Päivällä on niin lämmin että lätäköt ovat laajenneet lammiksi. Tuulikaappi on pestävä kurasta päivittäin, vaikka kissakaan ei mene ulos. Kaupunki on rumimmillaan. Lumi on likaista, autot ajavat sumeilematta eteen ja polvea särkee edelleen, kun auto ajoi päälleni marraskuussa. Jalankulkutiellä, pysähtymättä, vihreiden valojen palaessa.

YLE Radio 1:n historiaohjelmassa oli hieno sarja nimeltä Amerikanpostia Pöljänkylälle. Siinä kerrottiin pienen talon asumisesta ja miten se onnistui kun sodassa vammautunut mies jäi asumaan yksin kahden tyttären kanssa sukutaloa ja vaimon oli lähdettävä Amerikkaan tienaamaan rahaa kiinnelainoja varten. Tämä oli niin myöhään kuin 1947. Englanninkielistä maailmaa mietin aika usein ja tässä yksi juttu.

Minä olin opiskelemassa 1960-luvulla muutaman vuoden. Ei ollut opintolainaa edes, muista etuisuuksista puhumattakaan. Olin siis töissä Tukholmassa kesät ja joskus pitempäänkin. Sen ohessa senttasin lehtiin kulttuurijuttuja ja selvisin hengissä ja oli kattokin pään päällä.

Tukholmassa oli pulaa työväestä ja suomalaisia ja suomenruotsalaisia (edit. 29.3.: tottapuhuen suomenruotsalaisia todella oli aika paljon, esim. Gösta Ågren teki Tukholmassa ensimmäisen filminsä) oli siellä paljon. Olen pari vuotta sitten käynyt uudestaan luokkatoverin luona. Hän jäi sinne. Niin jäivät monet muutkin. Minä tein kaikkeni päästäkseni sieltä pois, koska se asuminen ja oleminen ei ollut ihmisarvoista elämää. En ollut tiennyt ennen että toisen luokan kansalaisia on. Ruotsinsuomalaisistakin tuli viime vuonna dokumentti, jota katselin hartaasti.

Katselin juuri televisiosta Olof Palmea (R.I.P.) käsittelevää dokumenttia, joka sai minut muistamaan asioita. Olin ollut Olof Palmen vetämässä soihtukulkueessa 21.8.1968. Sitä en unohda ikinä. Olin aivan varma siitä että marssi muutti Euroopan kulkua. Eihän se muuttanut. Mutta ehkä nykyisessä Prahassa marssin merkitys nähdään? En tiedä.

Siitä ei pääse mihinkään että Tukholma on kaunis kaupunki. Tuossa lopussa on ystäväni lähettämä pääsiäistervehdys aivan Tukholman keskustassa. Tuli kova ikävä kävelemään kaupungin katuja. Kuvaajan selän takana on Slussen ja Fotografiska, se paikka jonne suomenlaivat tulivat: Bore I, II ja III. Fotografiska on yksityinen valokuvagalleria, joka tuottaa hienoja näyttelyitä. Edessä näkyvä laiva on af Chapman, jossa Tukholman aikoinani reppumatkailijat yöpyivät. Heitä oli paljon. Tukholma oli monikansallinen ja suuri kaupunki.

Etsiskelin ruotsalaista runoa joka sopisi tämän kuvan kanssa yhteen. Kirjahyllystä osui käteen Göran Sonnevin Otavan Delfiinikirjoissa (R.I.P.) ilmestynyt ja Pentti Saarikosken (R.I.P.) suomentama Keskeneräinen kieli vuodelta 1977. Alkupuheen on kirjoittanut Mia Berner (R.I.P.). Kyllä, runo sotii ja lujaa kauniin kuvan kanssa, mutta moni asia on aina olemassa samaan aikaan:

61

Todellisuuden raskas muutos

tapahtuu nyt

totaalisen, globaalisen niukkuuden

tasolla,

saasteiden

raja-arvoissa,

absoluuttisten resurssien pisteessä

Ja metaforien pisteessä

tuntemattomassa vielä

tiedon mahdollisuus

Kuva: Terttu Jakovljevic

Tulemisen tiellä

Ihminen on sellainen otus, että se syntyy täysin avuttomana. Muistatteko kun Tirlittan kysyi joltakin isännältä, että minkäikäisenä hevonen on valmis? Isäntä ihmetteli että miten niin valmis. Tirlittan oli herännyt siihen että varsa nuuhki häntä, kun hän nukkui kuhilaassa. Että onko tuo varsa valmis? Isäntä sanoo että eihän se ole kuin vuotias vasta. Tirlittan kampasi sormillaan varsan tukkaa ja sanoi että jo näin iso, että milloin se sitten on valmis. Isäntä sanoi että hevonen on aikuinen nelivuotiaana.

Tirlittan tuli siitä hirveän surulliseksi ja rupesi puhaltamaan okariinoa. Isäntä mietti että mitä tekisi tytön kanssa, joka tuntui olevan pieni ja liikaviisas.

Oiva Paloheimon tyttäriä on ainakin kaksi. Muistan kun heitä haastateltiin televisiossa ja udeltiin että kumpi on ollut sirkuksessa. Kumpikaan ei myöntänyt. Silti olen varma että suurten ikäluokkien tytöistä suuri osa on ehdottomasti halunnut karata juuri sirkukseen. En tuntenut ketään pikkulikkaa, joka ei olisi tahtonut trapetsille tai käärmenaiseksi. Sen sijaan viiksinaiseksi ei tainnut haluta kukaan.

En oikeasti muista yhtään likkaa joka olisi leikkinyt prinsessaleikkejä. Moni sen sijaan kiipeili puissa ja autiotalojen katoilla ja kulki rymistellen metsissä iltapimeällä taskulamppujen valossa leikkimässä rosvoa ja pollaria. Me olimme niitä, jotka kiipesivät Tulenheimon aitojen yli ja metsiä myöten harjulle asti. Meitä ei koskaan saatu kiinni.

Vasta paljon myöhemmin, ehkä siinä vaiheessa kun Henri Millerin Hymy tikkaiden juurella ilmestyi, tajusimme että sirkus tarkoitti meille koko suurta laajaa maailmaa jonne me kaikki halusimme. Koulu oli sillä tiellä lähinnä este.

Aina siihen asti kun opimme lukemaan Millerin kirjan jälkeen muita kirjoja. Eeva-Liisa Manner asui aravatalon alla Ukkijärven rannan Lepokodissa ja muutti monen pikkulikan tajunnan lopullisesti. Tiesimme kyllä että aravatalon kakarat kävivät katsomassa telkkaria talkkarin luona, mutta me tiesimme todellisuudesta kymmenen kertaa enemmän kuin yksikään telkkari. Runous oli paljon enemmän.

Oli tietenkin muutakin. Lauantaisin minun piti siivota koko asunto ja käydä sen päätteeksi hakemassa evakkoperheelta sovittu määrä juurileivottuja karjalanpiirakoita. He asuivat isossa puhelinvaihteen talossa vinosti vastapäätä nuorisoseurantaloa ja elokuvateatteria. Joku perheen pojista oli minun luokallani, mutta hän oli ujonsorttinen poika. Ei kellään ollut syytä kiusata häntä, mutta puheessa oli kyllä outo nuotti.

Kansakoulu oli harjun toisella laidalla. Minulla ei ole enää muistissa niiden lasten nimiä, paitsi niitä jotka seurasivat mukana oppikouluun. Mutta kun koulussa ei ollut jumppasalia, niin piti sitten käydä jumppaamassa nuorisoseurantalolla. Syksyn tullen siellä oli lattiat nurkista kuurassa ja muutenkin kylmä. Jos ei satanut pelattiin pesäpalloa seurantalon kentällä.

Siellä samat kakarat pelasivat sitten illat pesäpalloa myös. Minä opin juoksemaan takakentällä palloa karkuun. Mutta osasin lyödä kierteisen laakalyönnin, joista yksi osui kotitalon kellarin ikkunaan. Oli opetettu olemaan valehtelematta: menin tunnustamaan hirveän rötökseni talkkarille. Talkkari keskusteli isän kanssa ja isä ja talkkari kittasivat yhdessä uuden lasin paikalle. Elämä oli ruusunpunaista onnea. Istuin pihakeinussa ja kuuntelin niiden miesten juttuja.

Tässä oli omaelämänkerran ensimmäinen luku.

Olen helisemässä muistojeni kanssa. Niiltä ei pääse pakoon. Ne tulevat unissa viimeistään esille vaikka kieltäisin kuinka. Sillä en minä nähnyt Eeva-Liisa Mannerin hyppäävän syyskylmään veteen Lepokodin laiturilta, joku muu sanoi olleensa puskissa. Olisin tahtonut sanoa nähneeni. En pitänyt puskista, koska niistä tuli punkkeja iholle. Tuli lapsihalvausepidemia ja kaikki koulun lapset rokotettiin. Kukaan rokotetuista ei sairastunut eikä kuollut. Mutta en tiedä kuoliko joku muu, sellainen, joka asui radan varrella ja oli jo aloittanut työt Tampereen tehtaassa. Saivatko kaikki lapset varmasti rokotuksen? Oliko työssä käyvä lapsi enää lapsi?

Varjeltu lapsuus päättyi viimeiseen sirkukseen. Se pysähtyi seurantalon kentällä keväällä.

Strapetsitemput saivat vatsan kääntymään nurin. Klovni horjahti hevosen kavioiden alle. Kukaan meistä ei vielä ollut oppinut sanomaan buu, mutta joku sahajauhoisen kentän takarivistä vihelsi.

Pikkuveli oppi viheltämään Paul Coxin tunnusmusiikkia. Veli rupesi kesällä mökillä kävelemään unissaan, seurasin sitä laiturille ja yritin viheltää sitä kotiin niin kuin vihelsin koiraamme, mutta se ei tullut. Seuraavaksi se olisi pudonnut veteen ja sen sydän olisi pysähtynyt säikähdyksestä. Otin kiven ja heitin sen sen eteen, plumps. Se kääntyi katsomaan, mutta katsoi lävitseni.

Säikähdin tosissani. Silmissä oli sama katse kuin zombilla. Tiesin että ne ovat eläviä kuolleita, mutta olin varma siitä että veli oli tullut hulluksi. Kiljaisin ja lähdin juoksemaan sisälle. Se seurasi ja juoksi. Olin varma että se oli piilottanut puukkonsa pyjaman hihaan. Se oli melkein niskassani kun kompastuin kiveen ja löin nenäni.

Isä tuli verannalle haukotellen, nortti hampaissa. Veli heräsi ja kysyi mitä minä kiljun. Isä kysyi mitä minä teen ulkona. Enkä minä ollut mitään tehnyt, mutta kukaan ei uskonut minua. Siitä alkoi aikuinen elämäni.

En tiedä vieläkään mitä tehdä kun puhun totta eikä kukaan usko, saati välitä. Opin viheltämään mutta en koskaan niin taitavasti kuin veli. Täytyy kysyä siltä osaako se sen vielä. Semmoinen taito pitäisi kyllä opettaa lapsenlapsille.

Aamu alkoi ja oli minun vuoroni lähteä kävelemään ja juoksemaan narun päässä olevan koiran kanssa aamulenkki.

Kymmenen vuotta myöhemmin heräsin laskuveden aikaan meren rannalla ja meritähti tuijotti silmiin.

Kuva: Mickey O'Brien

Edit 24.3. Nostanpa tuolta kommenteista yhden linkin, jota on yksityisestikin kyselty:

Hyvää iltaa, nimeni on Cox: http://www.youtube.com/watch?v=uzNPdI5x7Hs 

Sano minulle missä asut niin

Eläminen kiertyy kyllä lopulta aina asumisen ympärille. Mutta on se paljon tärkeämpääkin: koko rakennettu ympäristö. Eläminen tarkoittaa kulkemista paikasta toiseen. Rakentamisen tavasta sitten riippuu se, miten hyvin kulkeminen onnistuu.

Ihmisillä on oma koti, oma kotikunta, oma maa. Mutta ei läheskään aina. Olemassa ihmisiä joilla ei ole varmuutta mistään. Venäjän suunnalla olen monasti ajatellut kodittomuutta tai ihmisten epätoivoa ja toivon pilkahduksia. En tunne sitä maata kuin taiteen ja kirjallisuuden kautta, eikä minulla useimpien maiden suhteen muuta tapaa olekaan. Taiteissa on kyse kommunikaatiosta.

Jos voi asua jossain, on helppoa ja yksinkertaista myös lähteä pois. Vielä parempi: jos on asunut sellaisessa paikassa, paikkakunnalla, maassa, jossa ihminen on hyväksytty, on uudessakin paikassa helpompi olla hyväksytty. Mikään ei ole itsestään selvää.

Vöyrinkaupunkia, Vaasa

Olen kieppunut kahden venäläisen,Viktor Jerofejevin ja Joseph Brodskyn esseiden välissä. Jerofejevin kirjan nimi on ytimekkäästi että Miehet, Brodskyn yhtä ytimekkäästi että Keräilijän kappale. Kumpikin on esseekirja, Brodskyn vuodelta 1995 ja Jerofejevin 2001. Ei siinä ole paljoa aikaeroa. Lisäksi kumpikin kertoo lähinnä miehistä ja niistä lähimpänä on oma itse, joka on maskuliininen. Se ei riitä että on maskuliininen, täytyy lisätä että on venäläisellä tavalla maskuliininen.

Brodsky elää maanpakolaisvuosiaan ja joutuu ties mistä syystä jonkinmoiseen kulttuurikokoukseen Rio de Janeiroon. Näin hän miettii ympäristöään:

Mitä tulee favelojen köyhyyteen, niin antakoot minulle anteeksi ne jotka siihen kykenevät, kun totean, että köyhyys on sopusoinnussa sikäläisen maiseman ainutlaatuisuuden kanssa. Tällaista meren ja vuorten muodostamaa taustaa vasten eivät sosiaalista draamaa katsele epäluuloisin silmin vain katselijat vaan myös uhrit. Kauneus tekee todellisuuden aina jotenkin merkityksetttömäksi; täällä kauneus muodostaa todellisuuden pääosan.

Brodsky viittaa usein esseissään todellisuuden tekemiin kampituksiin. Oletan että niiltä ei säästy kukaan. Mutta vielä suuremmalla todennäköisyydellä Brodsky tulee miettineeksi maailmansa ympäristöjä, koska hänet on viskattu maanpakolaisuuteen. Hän ottaa sen roolin tavattomalla ankaruudella vastaan. Kysymys on myös kyvystä suunnistaa: jossakin vaiheessa surkuhupaisaa Rion ”kokousta” Brodsky päätyy yöllä tai myöhään illalla meren rannalle, kun jotkut tahtovat uida. Varmasti hait päivystävät niin kuin aina. Brodsky potee rintakipua, humala haihtuu päästä ja hän rupeaa selviämään nopeasti kun on epävarma siitä missä on hotelli Gloria.

Asumassani kaupungissa on yksi elokuvateatteri ja sen nimi on Gloria. Siinä on paljon elokuvateattereita. Numero 5:ssä oli viime viikolla Michael Hanekenin ohjaama elokuva nimeltä Rakkaus, ranskaksi Amour ja se oli vanhojen ihmisten rakkaudesta kertova elokuva. Asunto oli ehkä Pariisissa, se oli iso ja tilava ja täynnä tavaraa. Pääosassa oli eteishalli. Sen varrella oli ovia sisähuoneisiin, ulospäin oli yksi värilasein rakennettu pitkä ikkuna. Kun elokuva alkoi, asuntoon meni sisään ambulanssihenkilökunta ja pelastusmiehistö. Pitkä ikkuna oli auki. Siinä vaiheessa ei kerrottu, miksi ikkuna oli auki tai mitä se tarkoitti, se vain oli auki.

Yksi huoneiston ovi oli kiinni ja pelastusmiehistö käyttäytyi kuin riivattu ja tahtoi mennä sinne sisälle. Sisältä löytyy tummansiniseen pukuun puettu vanha nainen sängyltä ja hänellä on kukkia kädessään ja ympärillään. Kamera sujahtaa nopeasti naisen yli ja menee takaisin pelastushenkilökunnan touhuun. Kaikki näyttävät avaavan ikkunoita.

Michael Haneken ohjaama elokuva on parhaita sisätilakuvauksia mitä olen koskaan nähnyt . Yksikään kuvakulma ei ole liikaa, se kuuluu asiaan. Tulen ajatelleeksi omaa kuolemaani ja huomaan toivovani että olisin myös makaamassa sängyssä ja kukkia ympäriinsä. Minua kiinnostaisi tavattomasti se idea, että olisin sängyssä kuin mysteeri.

Koska meillä on aina ollut kissoja, kuvittelen että näky ei olisi ehkä aivan yhtä ylentävä kuin elokuvassa. Kissa olisi suljettu sisään huoneistoon, joten se olisi nälissään syönyt minua, riippuen ajasta, saattaisin olla luuranko.

Elokuva on voittanut monia palkintoja ja sen vuoksi Haneke on onnistunut tuomaan sanomansa laajemmalle katsojajoukolle, kuin mitä yksinkertaisesta lavastuksesta olisi voinut ajatella. Haneke pani esille tavallisen elämän lopun. Se mikä siinä oli tavatonta oli sen elämän loppu. Sitä ei yleensä näytetä.

Eikä tilakaan yleensä ole se mikä se oli nyt: tavallinen hieman liian täyteen ahdettu kaupunkiasunto. Ehkä siitä jopa näkyi se, että ihmiset eivät olleet hirveän rikkaita. Flyygeli oli vaikuttava. Se ei ollut olohuoneessa silmänvangitsijana, vaan siksi että se oli kahden ihmisen työväline. Ehkä myös tyttären, joka on kolmantena ihmisenä elokuvassa läsnä, mutta vain käymäsillään.

Etelähelsinkiläisen talon pääty

Haneke ja venäläiset kirjailijat tuntuvat sopivan yhteen sen takia, että he kuvaavat tiloja. Jerojefev muistaa paikat joissa on tavannut niitä tai näitä ihmisiä. Hän kuvaa yksityiskohtia hyvin tarkkaan, samoin ihmisiä. Hän muistaa tapaamisen Brodskyn ja Jevgeni Jevtušenkon kanssa. Se on ollut Jevtušenkon luona Moskovassa. Seinillä on ollut moderneja taideteoksia ja kirjoituspöydän laatikossa vihreitä seteleitä.

Mutta minua edelleen kiinnostavat maanpakolais-Brodskyn ajatukset Riosta. Brodsky kyllä keskittyy kiitettävästi omaan itseensä ja lähestyvään infarktiin, mutta hän näkee kaiken aikaa asioita ympärillään, mikä on minusta aika merkillistä. Brodskystä useimmat muistavat Nobel-palkinnon ja yksinäisen maanpakolaisuuden.

Hän myös kuoli infarktiin.

Aiheesta lisää täällä.