Nyrjähdys

Piti kolaripolvilla ponnistamalla kiskoa pölynimuria ylös kapeita portaita. Pelko puski eteenpäin, sillä tasapaino on hyvin herkässä. Jos se loppuisi, rymyäminen ylöspäin siis, putoaisin suoraan taapäin ja pää osuisi amerikanarkun raudoitettuun kulmaan.

Pelko tulee selkäytimestä. Ei sitä ehdi miettiä edes sekunnin verran, vaikka tunsin että kantapää ei ollut kohdallaan. Illan ja yön tunnit sitten linkkasin, välillä kipu oli pienempi ja välillä oikein iso.

Kolotus tuntuu joka päivä kävellessä sen jälkeen kun auto ajoi päälle, samoin kuin kengän alla ratiseva sepeli ulkona. Kaupunki ei ole juuri katuja siivonnut. Sitä paitsi huoltoyhtiöt ovat keksineet käyttää lehtipuhallusämyriä siihen tarkoitukseen, eikä ulos haluta mennä lainkaan.

Minulla oli suunnitelma. Olin lukenut Max Frischin loistavaa opusta nimeltä Cantenbein, nyt uudestaan. Sitten jokin sekoitti Frisch-mietelmät, todennäköisesti kissa tahtoi ruokaa, ehdin ehkä vasta siihen pisteeseen että olipa upea kirjailija. Nostin katseeni kirjasta ja huomasin että jotain outoa on tapahtunut kasveilleni.

Posliinikukka on alkanut pudottaa lehtiään. Sitä se ei ole tehnyt tuolla tavalla kertaakaan aiemmin noin 20-vuotisen olemassaolonsa aikana. Siis osa lehdistä nahistui, kellastui ja putosi matoksi kukkapöydän alle. Posliinikukka ei ole mikä tahansa kukka: se on kestävä ja sisukas. Sillä on vahapintaiset lehdet jotka suodattavat suunnilleen minkä tahansa ja kukkii joka vuosi. Viimeksi syksyllä.

Sitten katsoin kohtalonköynnöstä joka asustaa sen alla. Sen suuret lehdet alkoivat käpristyä. Se oli saanut aivan oikeat vesiannokset talvileponsa aikana, sen olisi kyllä oikeastaan pitänyt tulla kaljuksi, mutta joka talvi se ei ole tehnyt sitä.

En muista mistä Cantenbein on päätynyt kirjahyllyyni. Olen aivan varmasti lukenut sen joskus ehkä 60-70-luvulla, suomentajakin on vanha tuttu: Aarno Peromies. Suhrkamp-kustantamon julkaisema vuonna 1964, mutta alkuperäistä suomeksi ilmestymisen vuotta ei ilmoiteta. Tämä kustantaja on Sanasato, josta en tiedä kyllä yhtään mitään.

En muista mitä aiemman julkaisun kannessa on ollut, mutta tässä on Max Beckmannin kuva, siis kuva maalauksesta nimeltä Nainen ja klovni, vuodelta 1925. Sen tiedän että meidän isännän opettaja maalauksen taiteessa on ollut Max Beckmannin oppilas. Sen takia kiinnitin kuvaan huomioni.

Nimittäin Ateneumissa oli osa Buchheim-kokoelmasta, saksalaista ekspressionismia, vähän ennen kuin talo meni täysremonttiin joskus 1980-luvulla ja sain täyden annoksen aivan uskomattoman hienoa taidetta. Se on sitä taulukauppaa, jota Hitlerin joukkio piti Entartete Kunstina, eli vieraantuneena taiteena. Olen vuosien myötä ruvennut yhdistämään kaksi kuvataiteen diktatuurikäsitettä: vieraantunut taide ja formalismi, joka viimeksi mainittu ilmeni Neuvostoliitossa Stalinin aikaan varsinkin ja osui suunnilleen samaan 1920-lukuun kuin Saksassakin.

Taide ei tunne rajoja. Kukaan taiteilija, edes diktatuurissa, ei elä umpiossa. Jos hänen on pakko ruveta salakähmäiseksi ja suorastaan valtion viholliseksi saadakseen tehdä kuvia tai kirjoittaakseen runoja, hän tekee sen.

Nyt kun vallitsee kapitalismin hegemonia, niin taiteilijat ja kirjailijat ja muu senkaltainen väki on sysätty köyhyyteen. Ilmeisesti hallintoväki ajattelee sen riittävän. Yleensä se ei kuitenkaan riitä, historian valossa vaikuttaa siltä että maanpakoon ajaminen/ajautuminen tai yksinkertaisesti teloitus on parempi tapa. Eipähän enää yritä edes piirtää.

Tänä vuonna on ollut keskitalvella pari kuukautta täyskaamos: pilvessä, kylmää, tuulta, lumisateita. Kevät tuli rymisten joskus helmikuun loppupuolella, lämpöä oli jopa kahdeksan astetta joinain päivinä ja kevättä jatkui yli viikon. Sitten iski takatalvi. Lumi on edelleen maassa, mutta taivas on auki, tosin tuhruinen kaikesta pölystä mutta auki.

Samaan aikaan otsoniaukko on vuodenkierrossaan suurimmillaan. Aukinaisesta taivaasta tulee valtava määrä ultraviolettivaloa. Silmien kutina johtuu sekä sepelipölystä että ihmisen tekemän otsoniaukon päästämästä säteilystä.

Minulla on meneillään jo toinen silmätippapakkaus enkä muista, että olisin koskaan tarvinnut niitä tähän aikaan vuodesta näin useasti. Television kuva näyttää tuhruiselta ja nyrjähtäneeltä. Saattaa se tosin johtua myös ohjelmistopolitiikasta.

Joulukaktus hurjistui kukkimaan, aloitteli pääsiäisenä eikä kykene lopettamaan. Posliinikukalle ja kohtalonköynnökselle panin suojaksi verhon (normaalisti kasvit toimivat verhona), peikonlehti piti siirtää vähän valoisampaan paikkaan, mutta jalkaterä kipunoi edelleen, jos seison liian kauan yhdessä paikassa, tai edes istun.

On pysyttävä liikkeellä. Onneksi on Max Frisch: hän on hauska, ironinen, yhteiskuntakriittinen, sanalla sanoen täysin anarkistinen tapaus, että kykenen toipumaan tämänkertaisesta todellisuuden päähän tai siis jalkaan osuneesta iskusta aika hyvin. Kumppaniksi sopii esimerkiksi silmiä lepuuttaessa meidän oma punainen neliömme. Signeeramaton Malevitš, jonka joku idiootti oli heittänyt roskikseen.

Onneksi vahinko ei ole meidän.

Kylmä kevät

Kun kävelee nopeasti, niin lihakset alkavat lämmittää. Kun kävelee iltapäivällä, voi mennä vähemmin vaattein. Tuulipuku riittää. On mukava kuulua siihen kansaan, koska paleleminen on vain nuorten muotinukkien asia. Mihis niistä on muuta kuin tärisemään maailman kyljessä, kuten joku runoilija sanoi, hytisemään ja hypähtelemään odottelemassa bussia tai metroa?

On vanhempiakin muotinukkeja. Heillä on päällään turkki, joka suojaa aidosti kylmältä. Paremmin suojaisi tietenkin naalia, jolta se on otettu, mutta ei ole tullut mieleen hankkia suihkemaalia, varsinkaan kun en omista käsilaukkua. Turkkihan on ikuinen vaate. Voi olla että tuulipuku on ikuisempi.

Tuulipuku on oikeastaan muovipussi, jossa on vähän vanua välissä. Muovijätettä sisäänsä saanut valas kuoli tässä viikko sitten tukehtumalla. Kaikella on hintansa, eikö niin?

Ei voida tästä mennä taaksepäin noinvain, oppia kutomaan villakangasta suomenlampaan lyhyestä villasta, kehrätä lankaa öljylampun valossa niin kuin isoäiti teki. Emmepä me myöskään saa kunnollista lisäaineetonta ruokaa enää. Ei maito ole maitoa eikä voi voita. Eikä perunakaan useimmiten maistu kuin joltain hyvin etäiseltä kaltaiseltaan. Silakka olisi kyllä jotain, jos sitä löytäisi jostain tuoreena. Voisi löytyäkin, mutta se on täynnä sitten dioksiineja ja muita myrkkyä.

Aurinko paistaa ja näyttää hienosti lapsenlasten pienten kämmenten jäljet parvekkeen ovella. Pääsiäisen lähestyessä maailma suurenee. Kun lapset lähtevät pois maasta kohta, niin kykenenkö pesemään sen ikkunan? Ehkä ne jäljet pitäisi jättää siihen muistoksi että tuollaiset olivat sormenne vuosia sitten? Olisivat ehkä jälkinä läsnä.

Päivällä on niin lämmin että lätäköt ovat laajenneet lammiksi. Tuulikaappi on pestävä kurasta päivittäin, vaikka kissakaan ei mene ulos. Kaupunki on rumimmillaan. Lumi on likaista, autot ajavat sumeilematta eteen ja polvea särkee edelleen, kun auto ajoi päälleni marraskuussa. Jalankulkutiellä, pysähtymättä, vihreiden valojen palaessa.

YLE Radio 1:n historiaohjelmassa oli hieno sarja nimeltä Amerikanpostia Pöljänkylälle. Siinä kerrottiin pienen talon asumisesta ja miten se onnistui kun sodassa vammautunut mies jäi asumaan yksin kahden tyttären kanssa sukutaloa ja vaimon oli lähdettävä Amerikkaan tienaamaan rahaa kiinnelainoja varten. Tämä oli niin myöhään kuin 1947. Englanninkielistä maailmaa mietin aika usein ja tässä yksi juttu.

Minä olin opiskelemassa 1960-luvulla muutaman vuoden. Ei ollut opintolainaa edes, muista etuisuuksista puhumattakaan. Olin siis töissä Tukholmassa kesät ja joskus pitempäänkin. Sen ohessa senttasin lehtiin kulttuurijuttuja ja selvisin hengissä ja oli kattokin pään päällä.

Tukholmassa oli pulaa työväestä ja suomalaisia ja suomenruotsalaisia (edit. 29.3.: tottapuhuen suomenruotsalaisia todella oli aika paljon, esim. Gösta Ågren teki Tukholmassa ensimmäisen filminsä) oli siellä paljon. Olen pari vuotta sitten käynyt uudestaan luokkatoverin luona. Hän jäi sinne. Niin jäivät monet muutkin. Minä tein kaikkeni päästäkseni sieltä pois, koska se asuminen ja oleminen ei ollut ihmisarvoista elämää. En ollut tiennyt ennen että toisen luokan kansalaisia on. Ruotsinsuomalaisistakin tuli viime vuonna dokumentti, jota katselin hartaasti.

Katselin juuri televisiosta Olof Palmea (R.I.P.) käsittelevää dokumenttia, joka sai minut muistamaan asioita. Olin ollut Olof Palmen vetämässä soihtukulkueessa 21.8.1968. Sitä en unohda ikinä. Olin aivan varma siitä että marssi muutti Euroopan kulkua. Eihän se muuttanut. Mutta ehkä nykyisessä Prahassa marssin merkitys nähdään? En tiedä.

Siitä ei pääse mihinkään että Tukholma on kaunis kaupunki. Tuossa lopussa on ystäväni lähettämä pääsiäistervehdys aivan Tukholman keskustassa. Tuli kova ikävä kävelemään kaupungin katuja. Kuvaajan selän takana on Slussen ja Fotografiska, se paikka jonne suomenlaivat tulivat: Bore I, II ja III. Fotografiska on yksityinen valokuvagalleria, joka tuottaa hienoja näyttelyitä. Edessä näkyvä laiva on af Chapman, jossa Tukholman aikoinani reppumatkailijat yöpyivät. Heitä oli paljon. Tukholma oli monikansallinen ja suuri kaupunki.

Etsiskelin ruotsalaista runoa joka sopisi tämän kuvan kanssa yhteen. Kirjahyllystä osui käteen Göran Sonnevin Otavan Delfiinikirjoissa (R.I.P.) ilmestynyt ja Pentti Saarikosken (R.I.P.) suomentama Keskeneräinen kieli vuodelta 1977. Alkupuheen on kirjoittanut Mia Berner (R.I.P.). Kyllä, runo sotii ja lujaa kauniin kuvan kanssa, mutta moni asia on aina olemassa samaan aikaan:

61

Todellisuuden raskas muutos

tapahtuu nyt

totaalisen, globaalisen niukkuuden

tasolla,

saasteiden

raja-arvoissa,

absoluuttisten resurssien pisteessä

Ja metaforien pisteessä

tuntemattomassa vielä

tiedon mahdollisuus

Kuva: Terttu Jakovljevic

Tulemisen tiellä

Ihminen on sellainen otus, että se syntyy täysin avuttomana. Muistatteko kun Tirlittan kysyi joltakin isännältä, että minkäikäisenä hevonen on valmis? Isäntä ihmetteli että miten niin valmis. Tirlittan oli herännyt siihen että varsa nuuhki häntä, kun hän nukkui kuhilaassa. Että onko tuo varsa valmis? Isäntä sanoo että eihän se ole kuin vuotias vasta. Tirlittan kampasi sormillaan varsan tukkaa ja sanoi että jo näin iso, että milloin se sitten on valmis. Isäntä sanoi että hevonen on aikuinen nelivuotiaana.

Tirlittan tuli siitä hirveän surulliseksi ja rupesi puhaltamaan okariinoa. Isäntä mietti että mitä tekisi tytön kanssa, joka tuntui olevan pieni ja liikaviisas.

Oiva Paloheimon tyttäriä on ainakin kaksi. Muistan kun heitä haastateltiin televisiossa ja udeltiin että kumpi on ollut sirkuksessa. Kumpikaan ei myöntänyt. Silti olen varma että suurten ikäluokkien tytöistä suuri osa on ehdottomasti halunnut karata juuri sirkukseen. En tuntenut ketään pikkulikkaa, joka ei olisi tahtonut trapetsille tai käärmenaiseksi. Sen sijaan viiksinaiseksi ei tainnut haluta kukaan.

En oikeasti muista yhtään likkaa joka olisi leikkinyt prinsessaleikkejä. Moni sen sijaan kiipeili puissa ja autiotalojen katoilla ja kulki rymistellen metsissä iltapimeällä taskulamppujen valossa leikkimässä rosvoa ja pollaria. Me olimme niitä, jotka kiipesivät Tulenheimon aitojen yli ja metsiä myöten harjulle asti. Meitä ei koskaan saatu kiinni.

Vasta paljon myöhemmin, ehkä siinä vaiheessa kun Henri Millerin Hymy tikkaiden juurella ilmestyi, tajusimme että sirkus tarkoitti meille koko suurta laajaa maailmaa jonne me kaikki halusimme. Koulu oli sillä tiellä lähinnä este.

Aina siihen asti kun opimme lukemaan Millerin kirjan jälkeen muita kirjoja. Eeva-Liisa Manner asui aravatalon alla Ukkijärven rannan Lepokodissa ja muutti monen pikkulikan tajunnan lopullisesti. Tiesimme kyllä että aravatalon kakarat kävivät katsomassa telkkaria talkkarin luona, mutta me tiesimme todellisuudesta kymmenen kertaa enemmän kuin yksikään telkkari. Runous oli paljon enemmän.

Oli tietenkin muutakin. Lauantaisin minun piti siivota koko asunto ja käydä sen päätteeksi hakemassa evakkoperheelta sovittu määrä juurileivottuja karjalanpiirakoita. He asuivat isossa puhelinvaihteen talossa vinosti vastapäätä nuorisoseurantaloa ja elokuvateatteria. Joku perheen pojista oli minun luokallani, mutta hän oli ujonsorttinen poika. Ei kellään ollut syytä kiusata häntä, mutta puheessa oli kyllä outo nuotti.

Kansakoulu oli harjun toisella laidalla. Minulla ei ole enää muistissa niiden lasten nimiä, paitsi niitä jotka seurasivat mukana oppikouluun. Mutta kun koulussa ei ollut jumppasalia, niin piti sitten käydä jumppaamassa nuorisoseurantalolla. Syksyn tullen siellä oli lattiat nurkista kuurassa ja muutenkin kylmä. Jos ei satanut pelattiin pesäpalloa seurantalon kentällä.

Siellä samat kakarat pelasivat sitten illat pesäpalloa myös. Minä opin juoksemaan takakentällä palloa karkuun. Mutta osasin lyödä kierteisen laakalyönnin, joista yksi osui kotitalon kellarin ikkunaan. Oli opetettu olemaan valehtelematta: menin tunnustamaan hirveän rötökseni talkkarille. Talkkari keskusteli isän kanssa ja isä ja talkkari kittasivat yhdessä uuden lasin paikalle. Elämä oli ruusunpunaista onnea. Istuin pihakeinussa ja kuuntelin niiden miesten juttuja.

Tässä oli omaelämänkerran ensimmäinen luku.

Olen helisemässä muistojeni kanssa. Niiltä ei pääse pakoon. Ne tulevat unissa viimeistään esille vaikka kieltäisin kuinka. Sillä en minä nähnyt Eeva-Liisa Mannerin hyppäävän syyskylmään veteen Lepokodin laiturilta, joku muu sanoi olleensa puskissa. Olisin tahtonut sanoa nähneeni. En pitänyt puskista, koska niistä tuli punkkeja iholle. Tuli lapsihalvausepidemia ja kaikki koulun lapset rokotettiin. Kukaan rokotetuista ei sairastunut eikä kuollut. Mutta en tiedä kuoliko joku muu, sellainen, joka asui radan varrella ja oli jo aloittanut työt Tampereen tehtaassa. Saivatko kaikki lapset varmasti rokotuksen? Oliko työssä käyvä lapsi enää lapsi?

Varjeltu lapsuus päättyi viimeiseen sirkukseen. Se pysähtyi seurantalon kentällä keväällä.

Strapetsitemput saivat vatsan kääntymään nurin. Klovni horjahti hevosen kavioiden alle. Kukaan meistä ei vielä ollut oppinut sanomaan buu, mutta joku sahajauhoisen kentän takarivistä vihelsi.

Pikkuveli oppi viheltämään Paul Coxin tunnusmusiikkia. Veli rupesi kesällä mökillä kävelemään unissaan, seurasin sitä laiturille ja yritin viheltää sitä kotiin niin kuin vihelsin koiraamme, mutta se ei tullut. Seuraavaksi se olisi pudonnut veteen ja sen sydän olisi pysähtynyt säikähdyksestä. Otin kiven ja heitin sen sen eteen, plumps. Se kääntyi katsomaan, mutta katsoi lävitseni.

Säikähdin tosissani. Silmissä oli sama katse kuin zombilla. Tiesin että ne ovat eläviä kuolleita, mutta olin varma siitä että veli oli tullut hulluksi. Kiljaisin ja lähdin juoksemaan sisälle. Se seurasi ja juoksi. Olin varma että se oli piilottanut puukkonsa pyjaman hihaan. Se oli melkein niskassani kun kompastuin kiveen ja löin nenäni.

Isä tuli verannalle haukotellen, nortti hampaissa. Veli heräsi ja kysyi mitä minä kiljun. Isä kysyi mitä minä teen ulkona. Enkä minä ollut mitään tehnyt, mutta kukaan ei uskonut minua. Siitä alkoi aikuinen elämäni.

En tiedä vieläkään mitä tehdä kun puhun totta eikä kukaan usko, saati välitä. Opin viheltämään mutta en koskaan niin taitavasti kuin veli. Täytyy kysyä siltä osaako se sen vielä. Semmoinen taito pitäisi kyllä opettaa lapsenlapsille.

Aamu alkoi ja oli minun vuoroni lähteä kävelemään ja juoksemaan narun päässä olevan koiran kanssa aamulenkki.

Kymmenen vuotta myöhemmin heräsin laskuveden aikaan meren rannalla ja meritähti tuijotti silmiin.

Kuva: Mickey O'Brien

Edit 24.3. Nostanpa tuolta kommenteista yhden linkin, jota on yksityisestikin kyselty:

Hyvää iltaa, nimeni on Cox: http://www.youtube.com/watch?v=uzNPdI5x7Hs 

Sano minulle missä asut niin

Eläminen kiertyy kyllä lopulta aina asumisen ympärille. Mutta on se paljon tärkeämpääkin: koko rakennettu ympäristö. Eläminen tarkoittaa kulkemista paikasta toiseen. Rakentamisen tavasta sitten riippuu se, miten hyvin kulkeminen onnistuu.

Ihmisillä on oma koti, oma kotikunta, oma maa. Mutta ei läheskään aina. Olemassa ihmisiä joilla ei ole varmuutta mistään. Venäjän suunnalla olen monasti ajatellut kodittomuutta tai ihmisten epätoivoa ja toivon pilkahduksia. En tunne sitä maata kuin taiteen ja kirjallisuuden kautta, eikä minulla useimpien maiden suhteen muuta tapaa olekaan. Taiteissa on kyse kommunikaatiosta.

Jos voi asua jossain, on helppoa ja yksinkertaista myös lähteä pois. Vielä parempi: jos on asunut sellaisessa paikassa, paikkakunnalla, maassa, jossa ihminen on hyväksytty, on uudessakin paikassa helpompi olla hyväksytty. Mikään ei ole itsestään selvää.

Vöyrinkaupunkia, Vaasa

Olen kieppunut kahden venäläisen,Viktor Jerofejevin ja Joseph Brodskyn esseiden välissä. Jerofejevin kirjan nimi on ytimekkäästi että Miehet, Brodskyn yhtä ytimekkäästi että Keräilijän kappale. Kumpikin on esseekirja, Brodskyn vuodelta 1995 ja Jerofejevin 2001. Ei siinä ole paljoa aikaeroa. Lisäksi kumpikin kertoo lähinnä miehistä ja niistä lähimpänä on oma itse, joka on maskuliininen. Se ei riitä että on maskuliininen, täytyy lisätä että on venäläisellä tavalla maskuliininen.

Brodsky elää maanpakolaisvuosiaan ja joutuu ties mistä syystä jonkinmoiseen kulttuurikokoukseen Rio de Janeiroon. Näin hän miettii ympäristöään:

Mitä tulee favelojen köyhyyteen, niin antakoot minulle anteeksi ne jotka siihen kykenevät, kun totean, että köyhyys on sopusoinnussa sikäläisen maiseman ainutlaatuisuuden kanssa. Tällaista meren ja vuorten muodostamaa taustaa vasten eivät sosiaalista draamaa katsele epäluuloisin silmin vain katselijat vaan myös uhrit. Kauneus tekee todellisuuden aina jotenkin merkityksetttömäksi; täällä kauneus muodostaa todellisuuden pääosan.

Brodsky viittaa usein esseissään todellisuuden tekemiin kampituksiin. Oletan että niiltä ei säästy kukaan. Mutta vielä suuremmalla todennäköisyydellä Brodsky tulee miettineeksi maailmansa ympäristöjä, koska hänet on viskattu maanpakolaisuuteen. Hän ottaa sen roolin tavattomalla ankaruudella vastaan. Kysymys on myös kyvystä suunnistaa: jossakin vaiheessa surkuhupaisaa Rion ”kokousta” Brodsky päätyy yöllä tai myöhään illalla meren rannalle, kun jotkut tahtovat uida. Varmasti hait päivystävät niin kuin aina. Brodsky potee rintakipua, humala haihtuu päästä ja hän rupeaa selviämään nopeasti kun on epävarma siitä missä on hotelli Gloria.

Asumassani kaupungissa on yksi elokuvateatteri ja sen nimi on Gloria. Siinä on paljon elokuvateattereita. Numero 5:ssä oli viime viikolla Michael Hanekenin ohjaama elokuva nimeltä Rakkaus, ranskaksi Amour ja se oli vanhojen ihmisten rakkaudesta kertova elokuva. Asunto oli ehkä Pariisissa, se oli iso ja tilava ja täynnä tavaraa. Pääosassa oli eteishalli. Sen varrella oli ovia sisähuoneisiin, ulospäin oli yksi värilasein rakennettu pitkä ikkuna. Kun elokuva alkoi, asuntoon meni sisään ambulanssihenkilökunta ja pelastusmiehistö. Pitkä ikkuna oli auki. Siinä vaiheessa ei kerrottu, miksi ikkuna oli auki tai mitä se tarkoitti, se vain oli auki.

Yksi huoneiston ovi oli kiinni ja pelastusmiehistö käyttäytyi kuin riivattu ja tahtoi mennä sinne sisälle. Sisältä löytyy tummansiniseen pukuun puettu vanha nainen sängyltä ja hänellä on kukkia kädessään ja ympärillään. Kamera sujahtaa nopeasti naisen yli ja menee takaisin pelastushenkilökunnan touhuun. Kaikki näyttävät avaavan ikkunoita.

Michael Haneken ohjaama elokuva on parhaita sisätilakuvauksia mitä olen koskaan nähnyt . Yksikään kuvakulma ei ole liikaa, se kuuluu asiaan. Tulen ajatelleeksi omaa kuolemaani ja huomaan toivovani että olisin myös makaamassa sängyssä ja kukkia ympäriinsä. Minua kiinnostaisi tavattomasti se idea, että olisin sängyssä kuin mysteeri.

Koska meillä on aina ollut kissoja, kuvittelen että näky ei olisi ehkä aivan yhtä ylentävä kuin elokuvassa. Kissa olisi suljettu sisään huoneistoon, joten se olisi nälissään syönyt minua, riippuen ajasta, saattaisin olla luuranko.

Elokuva on voittanut monia palkintoja ja sen vuoksi Haneke on onnistunut tuomaan sanomansa laajemmalle katsojajoukolle, kuin mitä yksinkertaisesta lavastuksesta olisi voinut ajatella. Haneke pani esille tavallisen elämän lopun. Se mikä siinä oli tavatonta oli sen elämän loppu. Sitä ei yleensä näytetä.

Eikä tilakaan yleensä ole se mikä se oli nyt: tavallinen hieman liian täyteen ahdettu kaupunkiasunto. Ehkä siitä jopa näkyi se, että ihmiset eivät olleet hirveän rikkaita. Flyygeli oli vaikuttava. Se ei ollut olohuoneessa silmänvangitsijana, vaan siksi että se oli kahden ihmisen työväline. Ehkä myös tyttären, joka on kolmantena ihmisenä elokuvassa läsnä, mutta vain käymäsillään.

Etelähelsinkiläisen talon pääty

Haneke ja venäläiset kirjailijat tuntuvat sopivan yhteen sen takia, että he kuvaavat tiloja. Jerojefev muistaa paikat joissa on tavannut niitä tai näitä ihmisiä. Hän kuvaa yksityiskohtia hyvin tarkkaan, samoin ihmisiä. Hän muistaa tapaamisen Brodskyn ja Jevgeni Jevtušenkon kanssa. Se on ollut Jevtušenkon luona Moskovassa. Seinillä on ollut moderneja taideteoksia ja kirjoituspöydän laatikossa vihreitä seteleitä.

Mutta minua edelleen kiinnostavat maanpakolais-Brodskyn ajatukset Riosta. Brodsky kyllä keskittyy kiitettävästi omaan itseensä ja lähestyvään infarktiin, mutta hän näkee kaiken aikaa asioita ympärillään, mikä on minusta aika merkillistä. Brodskystä useimmat muistavat Nobel-palkinnon ja yksinäisen maanpakolaisuuden.

Hän myös kuoli infarktiin.

Aiheesta lisää täällä.

Himskatti!

Talvi on hitaasti kääntymässä kevääksi. Tuntuu siltä että tänä vuonna yhtäjaksoista talvea on kestänyt kestämistään ja ihmisparalla on pimeyden ja kylmän kanssa kestäminen. Sinänsä ei se haittaa kovin paljon, koska sisätiloissa riittää tekemistä.

Lainasin juuri kirjastosta kirjan sähköisen lukulaitteen. Silmät ovat kyllä sen vuoksi vähän punaiset. Kontrasti on liian pieni verrattuna tietokoneeseen. Siinä ei ole mitään ongelmaa, voin ladata Gutenberg-projektista vaikka kuinka paljon kirjoja, mutta olin ajatellut että jospa voisin lukea pitkälläni kirjaa niinä päivinä kun polvea kolarin jälkeen särkee.

Säryn suhteen olen kyllä oppinut jo sen verran, että koska kipu on subjektiivinen juttu, niin oikeasti sitä ei tietenkään satu, koska vakuutusfirma on sen näin todennut. Tämänikäisillä on luonnollista kulumaa ja vaikka säryt äityvät kuin tauti aina kun joku auto törmää minuun ja kaadun (tai edes kun uhkaa törmätä ja kaadun), niin se on vakuutuslaitoksen mukaan pelkkää sattumaa eikä sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Todellisuus on siis se polvi jonka kannattamana raahustan vesijumppaan että polvi voisi vähän paremmin vaikka se ei voikaan. Ihmeparantuminen ei vain ota tapahtuakseen.

Tästä en rupea filosofeeraamaan yhtään enempää, koska vakuutuslaitos on ihmistä viisaampi. Niillä on lääkäreitä jotka kirjoittelevat koulutukseensa kuuluvasti että ei voi sattua, niin ei ole mitään tapaustakaan. Oikeastaan minun pitäisi kuvitella että auto otti ja lensi ylitseni, se ei tullut lainkaan edes sitä katua pitkin, jossa vihreät paloivat minulle. Oikeastihan autolla on nimenomaisesti lupa ajaa kevytliikenteen päälle. Jossain on varmasti instanssi joka laskee pisteitä niille autoille. Joku puhui lehdessäkin autopuolueesta.

Istun siis ja psyykkaan itseäni valmiiksi huomiseen marssiin kaupungin läpi. Vesi on kyllä hieno elementti kun pääsen sinne asti. Se kannattelee ja se on sininen. Voisi vielä toivoa vähän aurinkoa, mutta siitä ei juuri ole huomenna toivoa, vain tuulesta ja rännästä.

Ilman vuodenaikoja ei voi elää. Syön egyptiläisiä makeita ja halpoja appelsiineja kilokaupalla ja jollain perustasolla olo muuttuu niiden mukana toivorikkaaksi. Appelsiineista ymmärtää että aurinko on vielä olemassa.

Netissä on keskustelua filosofi Pekka Himasesta ja pääministeri Jyrki Kataisesta. Olen äitynyt keskustelemaan asiasta ystäväni Petrin kanssa. En olisi ehkä kiinnittänyt asiaan paljon huomiota, ellei blogituttu olisi ottanut debattia esille täällä ja minusta perusteellisella tavalla, jonka minäkin ymmärsin. Ja koska Eufemia tuntee tutkijoita, samoin kuin Petri, uskalsin sanoa muutaman sanan itsekin.

Petrin kanssa päästiin muinaisiin kreikkalaisiin ja kyklooppiin. Olin unohtanut sen luolakohtauksen, jossa Odysseus puhkaisee kykloopin silmän. Sitten kyselijälle ilmoittaa että Ei-Kukaan on puhkaissut silmän, koska niin Odysseus esitteli itsensä. Siitä tuntuu olevan kysymys tässä valtiojohtoisessa sopassa.

Kuuntelin tänään iltapäivällä toimittaja Anu Silfverbergin ja yhden tiedetutkijan (nimi katosi päästä) mielipiteitä kulttuuritunnilla (Radio Yle 1, Kultakuume) ja kuulin radiotoimittajan ja Long Play-nimisen nettilehden Silfverbergin keskustelua filosofian ihmeestä nimeltä Himanen ja pääministeristä, Suomen valtion, joka pitää hänestä. En käsitä vieläkään oikein mitä on tapahtunut, mutta olen loukkaantunut, koska mielestäni kysymys on tieteen riippumattomuudesta. Täsmennys: Suomen valtio ei ole sama kuin pääministeri, joten en väitä Suomen valtion pitävän Pekka Himasesta.

Olen ollut yliopistossa vuosina 1965-95, aina välillä töissä ja aina välillä opiskelemassa ja rakastanut opinahjoani, opettajat ovat olleet hienoja ja opiskelukaverit jääneet monet ystäviksi lopuksi elämää. En ole viihtynyt yhdessäkään työpaikassa niin hyvin kuin yliopistossa. Se johtuu siitä, että siellä oleminen on saanut minut tuntemaan itseni riippumattomaksi. Saan ajatella mitä haluan, tietysti tietyin rajoin sikäli mikäli myös kirjoitan asiasta jotain, mutta työpaikassa minun on noudatettava ehdottomasti sääntöjä joita pomo käskee.

Pomot ovat kuin valuvassa peililasissa vääristyneitä proffien ja yliopistolehtoreiden kuvia. Niiden antamat säännöt ovat sattumanvaraisia, eikä niihin useimmiten ole mitään sen kummempaa syytä. Melkein aina pomo on ollut huonommin koulutettu kuin minä. Ne kerrat jolloin se ei ole ollut huonommin koulutettu, se on ollut vinksahtanut. Tämä oli yleistys, koska joskus on ollut oikein hyviäkin pomoja. Laskeskelin joskus, että kuitenkin harvassa olivat hyvät.

Sitten kun olen taas päässyt takaisin työttömäksi olen voinut mennä uudestaan yliopistoon. Siellä olen pitänyt eniten kirjastoista, niiden rauhasta ja siitä suunnattomasta ilosta, mikä lisääntyy niteiden lukemisen myötä.

Miksi sitä iloa pitäisi kuvata? Se ehkä lähenee varhaislapsuuden ensimmäisiä oivalluksia, kykyä kutsua ilmiöitä jollain nimellä, kykyä liittää ilmiöitä ihmisiin ja muihin olioihin ja lopulta myös itseeni. Jossain vaiheessa minusta on tullut tajuinen ihminen. Ilo syntyy siis siitä, että ymmärrän uusia asioita ja tiedän että koska ne ovat tiedekirjoissa, niin ne ovat totta. Siis totta niin kauan kuin tulee uusi kirja, joka löytää uuden ilmiön ennen tutkitun tilalle, esimerkiksi. On hyvä ettei pysyvää ole, koska elämäkään ei ole pysyvää. Sillä tavoin ihmiset voivat kokea olevansa yhtä muiden ilmiöiden ja olentojen kanssa.

Olen tietoinen siitä, että tiedon tutkiminen ei ole kaikille ihmisille iloisin ja uusin asia. Kaikilla on oma suuntansa, kaikilla ei voi olla samaa, koska ihmiset ovat erilaisia. Mutta muistan vieläkin sen miltei hartaan tunteen kun pääsin lukiosta pois ja pääsin vapaan tieteen ja vapaiden ideoiden keskelle. Se oli vapautumista koulun kahleista.

En vieläkään oikein tiedä, miksi koulu oli pitänyt rakentaa sekä instituutiona että rakennuksena vankilan näköiseksi. Ei sillä ainakaan tulevia opiskelijoita kovasti kannustettu. Minulla onneksi oli kaiken aikaa isä ja sen sisko ja sittemmin muutama muu läheinen, joiden mielestä olin aivan oikealla tiellä, vaikka siitä ei tullutkaan virkaa eikä valtaa eikä rahaa.

Tässä Himas-tapauksessa on kyse jostain muusta kuin oppimisen ylistyksestä. En voi käsittää sitä, mitä kukaan on hyötynyt tästä omituisesta piiloleikistä.

Miten talo voi?

Olen tullut pyörittäneeksi päässäni ympäristöä, lähinnä sen rakennettua osaa, suunnilleen siitä asti, kun noin vuosi sitten huomasin kaupungin vanhimpien puutalojen ränsistyvän tyhjillään. Niitä ei kannata enää korjata.

Toisessa puutalossa olen ollut kerran töissä vähän aikaa, en kauan, mutta sen verran kauan että eräänä kylmänä talvipäivänä tajusin ettei hormeja ole luultavasti pitkään aikaan nuohottu. Sen verran sankan savun uuni työnsi suoraan sisälle, vaikka totisesti tiedän kyllä miten uuneja lämmitetään. Tiedetään, että esimerkiksi naakat pitävät savupiippuihin muuratuista pesistä.

Reagoin suoraan selkäytimellä, kun näen huonosti kohdellun sopusuhtaisen, ihmisenmittaisen rakennuksen. Se johtunee siitä, että kasvoin ihmisenmittaisessa ympäristössä. Pieniä puutaloja, puutarhoja sisäpihalla, eikä ollut talon rakentamisessa juuri eroa siinä sattuiko elämään maalla vai kaupungissa.

Ihmisten määrä Suomessa ei ole niin dramaattisesti kasvanut että nyt tarvittaisiin pelkkiä betonikolosseja. Mutta sen sijaan niiden ihmisten määrä on kasvanut dramaattisesti, jotka tahtovat heti ja nyt tehdä hyödyttömillä tonteilla rahaa: grynderit. Sanan opin asuessani Helsingin Oulunkylän vanhassa kansakoulussa 70-luvulla. Puuarkkitehtuuria parhaimmillaan, vuodelta 1924.

Kaavoittaminen on käsittääkseni pakollista ja joku sellaiset kaavat sitten hyväksyykin. Koko prosessi on silmissäni hämärää aluetta. Monen muun lailla tunnen oloni ahdistuneeksi kun näen purkutraktorit.

Esseisti Antti Nylén kirjoitti viimeisessä kirjassaan Halun ja epäluulon esseet (Savukeidas 2010) muun muassa Robert Bressonista, ranskalaisesta elokuvaohjaajasta, joka oli hänelle yksi esimerkki katolisesta taiteesta. Huomasin listasta nähneeni suurimman osan Bressonin elokuvista (mm. Maalaispapin päiväkirja, Balthazar, Kuolemaantuomittu on karannut). Niitä ei ole enää nähtävänä juuri missään. En ollut ikinä ajatellut Bressonia nimenomaisesti katolisuuden edustajana.

Oikeastaan päinvastoin. Olin pitänyt hänen elokuviaan viimeisenä etappina vieraantumisen kuvana, mitä voisi pitää umpipakanallisena. Voi tietysti olla että minulla on väärä kuva katolisuudesta, mutta en lukenut ristin kuvaa tai hyvin vähäeleisiä näyttelijäsuorituksia minään muuna kuin kulttuurisina merkkeinä.

Mutta löysin käsikirjastostani Pertti Hyttisen toimittaman opuksen nimeltä Merkintöjä Robert Bressonista. Kirjan lukemisesta on kauan. Sen kirjoittajat ovat hienoja elokuvan tutkijoita ja tuntijoita kuten esimerkiksi Susan Sontag, Paul Schrader, Sakari Toiviainen. Mikä merkillisintä, kirjan on kustantanut Chydenius-instituutin Kannatusyhdistys ry. Kokkolassa vuonna 1989. Ei tällaisia kirjoja ole enää varaa kustantaa. Eikä varsinkaan pienissä maakunnissa.

Toiviainen kirjoittaa Bressonista mm. näin:

Ammattimainen näyttelijäntyö elokuvassa on Bressonille teatteria, vieläpä huonoa teatteria, sillä siitä puuttuu juuri se mikä tekee teatterin eli elävien näyttelijöiden aineellinen läsnäolo, yleisön suora vaikutus näyttelijöihin. Mallien on oltava oma itsensä tai löydettävä oma itsensä ohjaajan avulla tai pakottamana.

Tämä tulee kyllä hyvin ilmi Bressonin ohjauksista. Hän on selvästi äärettömän hyvin työnsä tunteva despootti, jonkalaisia teatterissa ei ehkä suvaittaisi. Näyttelijät eivät ole näyttelijöitä vaan malleja. Bressonin käsikirjoitus on äärettömän yksityiskohtainen, ohjeita on noudatettava tarkasti. Teatteri on tässä suhteessa, ehkä nimenomaan läsnäolon vuoksi, enemmän yhteistyötä. Ohjaaja viimekädessä näyttää kaapin paikan, mutta ei näyttelijän oleteta olevan nukke, tai kuten Bresson sanoo, malli. Malli kuvaa helposti jotakin elokuvassa käsiteltävää ideaa.

Elokuva on yleisemminkin auteurin aluetta. Mutta oikeastaan vasta tätä kirjaa lukiessani rupesin käsittämään, että katolisuudella, tai laajemminkin kristinuskolla saattaa olla Bressonin töissä suuri merkitys. On kiitettävä Nyléniä tästä tönäisystä. Ilman Bressonin ohjaajanmuotokuvaa olisi ollut vaikeampi käsittää myöskään paavin poistumista taka-alalle. Kirkko ei juuri ole pitänyt kiirettä esimerkiksi pedofiilitapausten selvittämisessä.

Kuulin radiokeskustelun mahdollisista syistä paavin eroon. Käsitin että Vatikaanissa raivoavat edistykselliset ja taantumukselliset voimat toistensa kimpussa. Nylén lisäsi Ratzingerin, siis nyt eroavan paavin, artikkelin kirjansa selitysosaan. Artikkeli ei selvittänyt minulle paavin/paaviuden olemusta millään tavalla.

En tiedä katolisuudesta juuri mitään enkä kuulu mihinkään laitos-uskontoon. Mutta sen tajuan että paavi on tärkeä ihminen kun ajatellaan satojen miljoonien tavallisten katolisten elämistä. Tärkein yksittäinen asia on syntyvyydensäännöstely, siis sen kieltäminen, vaikka maailman väestönkasvu uhkaa ihmisten henkeä ja terveyttä päivittäin. Katolisen perheen makuuhuoneessa on paavin ja kardinaalien mielipaikka. Katoliset papit, kardinaalit ja paavi sen sijaan on määrätty elämään selibaatissa.

Paavinkirkon näen silmissäni rakennuksena, vaikkapa sitten Rooman Pietarinkirkkona. Rakennuksessa on yksi isäntä. Hänen sanansa painaa sen verran kuin hän saa siihen painoa. Muu on sitten sattuman tai taistelun aiheuttamaa sekasotkua.

Ajatella että Vatikaani on valtio! Siinä on ehkä sen uskonnon kummallisin yksityiskohta. En taida ymmärtää miten tämänhetkiseen tilanteeseen on jouduttu. Miten talo toimitetaan?

Pinteessä olevan talon näyteikkunassa oli pääsiäisenä aina juuri kuoriutuneita kananpoikia kun olin lapsi

Pakkaspäivä maakunnassa

Viime viikonloppu oli kylmä. Lunta tuiskusi aivan alusta loppuun. Satuin sisämaahan, provinssiin eli maakuntaan viikon taittuessa ja siellä olikin kuivaa ja lumi narskui kenkien alla. Mutta tuuli niin kuin lakeudella usein tuulee.

Sisätiloista piti syöksyä toisiin. Sinänsä se on hauskaa, koska koskaan ei tiedä kenet saattaa tavata. Teatterin väliajalla seisoskelin ympäriinsä ja näin monen ihmisen katsovan minua tutkivasti. Tuskin minä olin ketään niistä tavannut, koska viimeksi olin kuullut siinä teatterissa Raoul Björkenheimin soittavan. Björkenheimilla oli siinä vaiheessa oma bändi ja soundi tärisytti Aallon suunnittelemaa teatterirakennusta. Björkenheim on jazzmuusikko ja hänen äitinsä on Taina Elg, joka taisi osata laulaa. Suvulla on kartano keskellä maakuntaa. Siellä on käynyt kylässä myös entinen presidentti Kekkonen ampumassa syyttömiä fasaaneja.

En ole ikinä ollut sitä mieltä että syyllisiäkään fasaaneja pitäisi tappaa eikä sen puoleen ketään muutakaan. Ehkä hyttysiä voi läiskiä ja kulkukissa saa syödä mitä saa kiinni.

Kun kiipesin portaita ylös alkoi värisyttää. Muistin hyvin että pelotti mennä saliin. Olisi voinut olla mahdollista että tärykalvot ottavat ja puhkeavat. Nyt tuntui kylmyys luissa. Ajattelin että kuuloluut jotenkin muistavat ne ääniaallot ja siitä on kyse. Ei ollut.

Ruumiin muisti on terävä. Se tunnistaa aallot. Tulen ajatelleeksi että sisäkorvassa on kuuloluut ja ilmeisesti sen vuoksi niitä nyt sitten värisyttää ja palelee.

Vasta monen tunnin päästä tulen tietoiseksi siitä että teatterin tuuletus oli ollut liian luja. Kurkku alkaa yhtäkkiä tulla karheaksi. Julkisissa tiloissa tuuletuksen kanssa on ilmeisesti temppuiltu ja ihmiset ovat kipuilleet kymmeniä vuosia, eikä niiden koneiden kanssa päästä sopuun ikinä.

Teatterin lavalla oli kyllä traktori, auto ja mopo. Olin samana päivänä huomannut Hesarin huomautuksen traktorin merkistä. Se ei ollut Massey Ferguson, vaan Ferguson, eli siis ei ollut massikka niin kuin libretossa luki. Ääntä näistä moottoreista tuuletus ei tietenkään hoitanut pois, vain bensan käryn. Ainakin mopoissa on kakstahtibensaa, samoin kuin ruohonleikkurissa, ja minulle tuntemattomista syistä on syytetty sellaista bensaa mutageeniseksi. Eli senoktaanisten öljyn ja bensan sekoitusten päästöjä.

Orkesteri nousi ja laski äänettä monttuun ja siitä takaisin. Se soitti Mozartia, niin kuin piti tietenkin kun hän sattui kirjoittamaan oopperallisen komedian nimeltä Ryöstö seraljista. Nyt oli tullut uusi libretto, Mikko Koivusalon kirjoittama, musiikin johto oli myös eteläpohjalainen, Jorma Panulan hyvin toimittama. Ohjaus oli entisen kaustislaisen, Vesa-Tapio Valon. Hän oli tehnyt myös dramaturgian.

Teatterin vieressä on uusi hieno kirjasto

Tämä oli harvinainen vierailu entisessä kotikaupungissani. Ei tästä kovin pitkä matka ole, mutta jostain syystä tulen yleensä menneeksi Seinäjoen ohi. Kohti etelämpää. Se johtuu ehkä siitä, että pysähtymisen kohteita ei enää ole, kun ei ole kotiakaan. Piti ehtiä käydä katsomassa, onko kansakouluni edelleen olemassa, mutta käännyin poispäin syvästi loukkaantuneena, kun huomasin naapuritalo Seurahuoneen muuttuneen jonkinmoiseksi pankkiiriliikkeeksi. Seurahuoneen takana oli uusien kivitalojen puristukseen jäänyt kaksikerroksinen pieni vanha kivitalo. Siellä yläkerrassa asui täti, joka oli juttujen ja satujen kertoja. Meitä tenavia oli kuuntelemassa paljon, kun käsitimme että joku vapaaehtoisesti kertoo ja me saamme kysellä.

Nyt ajattelen että vanhemmillamme ei ehkä ollut tarpeeksi aikaa meille. Yleensä hoidimme asiamme itse. Pihalla tapahtuneista ei puhuttu kotona. Se oli lausumaton sääntö. Joskus joku vanhempi onnistui murtautumaan vaikenemisen lakimme läpi, mutta harvinaista se oli. Sitä paitsi jos joku kertoi jotain, se oli taatusti ohi totuuden. Ja koko lauma oli valmis vannomaan että se totuutta viistävä versio oli oikea.

Heti rautatieasemalla asetuin kuuntelemaan puhetta. Se on lapsuuteni kieltä. Pohojalaasta. Muistin radiosta kireä-äänisen haastattelijan, joka kuvitteli menevänsä haastattelemaan jotakuta entistä kapellimestaria (eikö se nyt ole jo yli kahdeksankymppinenkin?) ja kaiken lisäksi vielä Sibelius-akatemian kapellimestariopettajaa. Kireys kiristyi, kun Panula vastasi leviällä murtehella. Haastattelijan äänestä kuului se, että piti olla sopimus vähän tavallista vanhemman kapellimestarin haastattelusta. Panula puhui asiat yhtäkkiä aivan suorahan: Mozart on iloinen ja hyväntuulinen niin kuin pohojalaaset keskimäärin ja hyvin tuntehellinen niin kuin pohojalaaset yleensä ovat.

Olin ällistynyt kuultuani yhtäkkiä puheessa maailmojen törmäyksen, vaikka eroa ei kilometreissä ole kuin noin 300 kilometriä. Voi olla vähemmänkin, junalla matkan tekee vähän yli kolmessa tunnissa. Ja on siinä pysähdyksiä välillä muutenkin kuin junien rikkoutumisten vuoksi.

En muista enää mistä pitäjästä Panula on kotoisin. Mutta nimen muistan kuulleeni jo kansakoululaisena. Olen mahtanut olla jossain iltamissa, jossa Panula on ehkä johtanut jotakin kuoroa tai soittanut jotain instrumenttia, ei aavistustakaan. Isä ja äiti ja kaikki muutkin ihmiset heidän läheltään ovat olleet jo kuolleita kauan, joten en tiedä. Panula tietysti tietää, mutta en viitsi häiritä häntä.

Minusta esitys oli hauska ja viihdyttävä. Henkilöt eivät ainoastaan laulaneet vaan useimmat olivat osanneet mennä roolin nahkoihin. Niin sitä taidetaan nimittää vieläkin. Sitä paitsi minusta on tärkeää että teatterista päin puhutaan myös olemassaolevista asioista eikä piilouduta puskafarssien alle.

Eniten pidin kyllä libreton hyvänmakuisesta pohjalaistamisesta. Siinä ei ollut päälleliimausta. Siinä sorkittiin sellaistakin kipeää kohtaa kuin esimerkiksi muslimien tuloa ennen täysin valkonaamaiseen kaupunkiin. Yhteentörmäykset ovat väistämättömiä. Libretto kertoo että pohjalaisille on tärkeää uskoa ihmisoikeuksiin ja ihmisarvoon. Siihen sitä totisesti haluaisi uskoa.

Joka tapauksessa minulla on flunssa eli nuhakuume. Vilustuin.

Kappaleen nimi oli Ryästö Lakeurelta. Alkuperäinen libretto on nimeltään Entfürung aus dem Serail ja se on vuodelta 1782, eli alkuperäisesityksestä on jo aikaa. Oli sitä paitsi aika käydä katsomassa onko mitään kotikaupungista jäljellä. Eipä paljoa oikein ollut. Kotitalon edessä ollut Mannerheimin patsaskin oli viety pois. Tuntuu hassulta ajatella että entisessä kodissa asuva ei enää herääkään katsomaan Mannerheimiä silmiin. Ajat muuttuvat?

Mannerheim on poissa ja entisen apteekin ikkunoiden päällä on punainen kanttinauha