Tajuamisia

Kun kulkee katsomassa ja kokemassa jotain jota ei ole ennen ollut, ei siinä mielessä että se olisi tönäissyt eteenpäin, vaikka muuten tapahtumassa ei olisi järkeä eikä se tapahtuisi, niin olen tullut siihen tulokseen että kyse on keskittymiskyvystä.

On ihmisiä jotka eivät kykene istumaan hiljaa ja paikoillaan. Silloin heidän on kuljettava, ei tässä ole ongelmia, ihmiset kävelevät tai sitten seisovat tai istuvat. Saattavat myös loikoilla sohvalla horisontaalisessa asennossa. Kukin tavallaan. On mahdollista että kysymys on yksinkertaisesti tahtomisesta. Ihminen voi tahtoa saada jonkun kokemuksen tapahtumasta, oli se sitten oikeastaan ihan mitä tahansa.

Satuin olemaan taidenäyttelyssä, jossa oli jonkun video takahuoneessa. Siinä oli epämääräisiä hahmoja, joiden poikki välähteli aina välillä valoa. Olin katsomassa ystävän kanssa. Hän katsoi kulmakarvat rypyssä ja silmät viiruina. Sitten hän ähkäisi ja läimäytti itseään polveen ja hymyili. Ei kyllä sanonut mitään pitkään aikaan.

Kuljettiin rauhassa eteenpäin. Taisi olla ryhmänäyttely , enkä enää muista oliko ryhmällä nimi. Näytin kysyvältä, niinpä hän sitten sanoi: leaves of grass, ruohonkorsia.

Menin takaisin ja tajusin mitä hän oli tarkoittanut. Taiteilija ei ollut antanut työlle nimeä, mutta kyllä valo välkähteli lehtien lomitse, jos sille tahtoi antaa sellaisen merkityksen.

Taiteessa ei ole pakko olla merkityksiä ja tärkeintä on vapaus näyttää. Samoin kuin runokokoelma tulee valmiiksi vasta lukevan ihmisen päässä, niin myös visuaalinen teos hahmottuu aina riippuen katsojasta. Ei ole pakkoa edes tulkita, koska ei ole ketään joka määräisi.

Olen aina ymmärtänyt niin, että merkityksen etsiminen alkaa ärsykkeestä automaattisesti. Ihminen tulkitsee ympäristöään oli se sitten mikä tahansa. Minulla oli kerran naapurina alakerrassa nuorimies, joka oli riippuvainen heroiinista. Hän rimpuili siitä juuri niihin aikoihin eroon. Kävi töissä, istui illat iltakoulussa ja töihin mennessään haki korvaavan pillerin kaupunginosan neulanvaihtopisteestä.

Hänellä oli tyttöystävä joka odotti lasta. Pariskunta oli hyvin nuori, melkein lapsia vielä itsekin.

Heillä ei ollut rahaa, tyttö oli kotoisin jostain muualta, niin että ei ollut oikein ystäviäkään. Pelastusarmeijan kirpputorilta olivat löytäneet muiden hylkäämiä huonekaluja. Mutta seinillä ei ollut mitään. Kirjahyllykin oli melkein tyhjä.

Istuin muutaman kerran heidän luonaan kahvilla enkä ymmärtänyt miksi en viihtynyt. Tiesin kuitenkin kasvamisesta, olin ollut nuorenparin ikäinen läpi vuosia aiemmin. Poika tuijotti seinää, kun ei keksinyt mitä olisi sanonut.

Menin kotiin ja rupesin tekemään seuraavan päivän työlistaa ja tuijottelin seinällä olevaa taulua. Piti läimäyttää polveaan: seinällä oleva kuva!

Poika oli tekemässä päästään kuvaa sinne alakerran tyhjälle seinälle. Entä jos hän jonain päivänä ei löytäisikään päästään kuvaa, jonka projisoisi seinälle? Tajusin että siinä voi käydä huonosti.

Minulla oli komerossa muutamia ikivanhoja puolalaisia julisteita, otin sellaisen jossa oli isolla kirjasimella sanoja ja siis puolaa, kieltä josta miltei tyystin puuttuivat vokaalit. Se taisi olla joku elokuvajuliste, siinä oli maisemaa meriteeraava viiva, pystysuoria viivoja, puita, metsää, ehkä meren ranta. Hurrasin mielessäni. Se oli mustavalkoinen, mutta yhdessä kulmassa oli punainen kukka. Se näytti lapsen piirtämältä, kömpelö ja kaunis.

Kiikutin kuvan alakertaan, löydettiin maalarinteippiä ja nyt paikka alkoi näyttää jo kodilta. Pariskunta jäi arvuuttelemaan miten julisteen sanat lausuttaisiin.

Täällä oli konsertti taidemuseossa. Siellä esitettiin kanadalaisen, Suomessa asuvan säveltäjän Matthew Whittallin työ Leaves of Grass. Se soitettiin pianolla. Teos oli tavattoman voimakas ja lyyrinen. Tajusin että en ole lukenut Walt Whitmanin teosta sitten vuoden 1970.

Tiedän että sen on suomentanut Arvo Turtiainen, mutta en ole halunnut sotkea omaa mielikuvaani alkuperäisestä suomennokseen, joka on kuulemani mukaan hyvä. Minun ei tarvitse. En ole ymmärrykseni selittämisestä vastuussa kellekään. Walt Whitmanin sen paremmin kuin Matthew Whittallinkaan työt eivät mitenkään kuulu työhöni. Ja se taas mikä kuuluu työhöni on täysin minun itseni määriteltävissä.

Ne ovat kokemuksia, jotka tulivat esiin kutsumatta ja käskemättä. Sillä tavalla tapahtuu kaikille ihmisille aina joskus. Minusta se on hienoa. Kokemukset ovat sitten lopun elämän kutsuttavissa takaisin, niiden sisältö muuttuu, ne saavat uusia merkityksiä ehkä.

Mutta olisi kamalaa jos niitä ei enää tulisi ollenkaan. Saati että ei pystyisi muistamaan menneistä enää yhtään. Sellaistakin voi vielä sattua. Sitten elämä vain muuttuu taas uudelleen.

Olen nyt pari viikkoa lukenut Walt Whitmanin opusta. Turtiainen suomensi teoksen nimeksi Ruohoa. Ei se ole huono nimi.

                           24

Walt Whitman, a kosmos, of Manhattan the son,

Turbulent, fleshy, sensual, eating, drinking and breeding,

No sentimentalist, no stander above men and women or apart them,

No more modest than immodest.

Unscrew the locks from the doors!

Unscrew the doors themselves from their jambs!

Whoever degrades another degrades me,

And whatever is done or said returns at last to me.

Through me the afflatus surging and surging and surging, through me the current and index.

I speak the pass-word primeval, I give the sign of democracy,

By God! I will accept nothing which all cannot have their counterpart of on the same terms.

(Song of Myself, alku runosta nro 24)

Ahvenia ja muita otuksia

Kalat näyttävät pyyntipaikoiltaan. Meidän mökin pikkujärvi oli mutainen jo syntyessään, kun se kuivattiin erilleen isosta järvestä 1800-luvun puolivälissä. Toinen on tosin paljon matalampi järvi.

Tumma vesi muuttaa ahvenet tummiksi. On siis löydettävä paikka, jossa onkia niin että ahvenparven näkee. Tarkoitus on heittää koukussa kiemurteleva mato vähän parven syrjään, ei keskelle, koska sillä tavalla kalat säikähtäisivät ja parvi siirtyisi muualla. Englanniksi parvi on school, mutta ehkä parvi opettaa pienimmille miten koukkuihin on suhtauduttava.

Hyvä paikka on siis kallioinen pikkusaari, jonka ranta on vähän syvempi, mökkimme tapauksessa 3,5 metriä syvä. Kallioita ja isoja harmaita graniittikiviä vasten kalat erottuvat, koska ne ovat tummia. On myös mahdollista ottaa mukaan venekissa, koska kissat tietävät erehtymättömästi missä on kaloja. Tämä tosin vain sillä edellytyksellä että kissoille on opetettu kalastusasioita.

Meillä oli kissa, joka oli aivan ilmeisesti joskus hyvin pienenä roikottanut häntäänsä laiturilta veteen ja hauki oli puraissut sitä niin että jäljelle oli jäänyt vain tynkä. Kylässä käynyt pikkulapsi uskoi selityksen heti ja suuttui, kun hänen vanhempansa rupesivat nauramaan hännättömyyden selitykselle. Raivostuttaa kun en uskalla vanhempien läsnä ollessa vakuuttaa lapselle että vanhemmat eivät olleet lukeneet oikeita kirjoja niin kuin Pekka Töpöhäntää. Tai ehkä vanhemmat olivat samaistuneet Pilliin ja Pullaan, jotka olivat kiusaajia.

Koska on kesä, lapsilla ja kissoilla on kiljuva nälkä. Kalasoppa kelpaa lounaaksi, vatsat täyttyvät. Kalasopaksi käy mikä tahansa pikkukala, vaikka särjet ja kiisket, mutta sitten onkin vietävä katiska kaislikon reunaan. Usein pikkukalojen perässä katiskaan ui myös hauki, sen vatsassa saattoi olla kaksikin pikkukalaa.

Ahvenet sen sijaan on perattava ja pantava tikun nenään ja paistettava tuoreeltaan takassa tai nuotiolla, hyvä illallinen ennen iltalukemisia. Mitään muuta maustetta ei tarvita kuin suolaa, ehkä ihan vähän mustaapippuria jos sitä sattuu olemaan. Tilliä voi hakea päälle kasvimaalta.

Kun usein jouduin leikkimään äitiä nuoremmille lapsille eikä isä osannut laittaa ruokaa ja äidillä oli selkä kipeänä, koska hän kirjoitti illat ja yöt verannalla juttuja, niin siinä oli harvinaisen yksinkertainen illallinen. Kalan narraamiseksi oli tilattava hyvä sää, mutta sellaisesta ei ollut pulaa. Tyyniä hetkiä mahtui kaikkiin päiviin ja kun saaren ranta oli aika jyrkkä, niin ahvenparvi kuvitteli suurimman osan elämäänsä että on ilta. Se siis söi aina. En tiedä miksi sen piti elää juuri siinä.

Kerran minun piti etsiä kasveja herbaarioon ja päätin suunnistaa pyöreälle lammelle metsän keskelle. Tiesin että se oli polun varrella. Oli elokuu ja olin tapani mukaan myöhässä kasvien prässäyksessä. Ongelma oli se, että mökillä prässi sijaitsi verannalla joten jos tuli sateita, ei ollut enää toivoa kasvien kuivumisesta. Ne pitäisi sitten viedä toiseen kotiin puolikuivina ja panna sanomalehtien väliin ja päälle tietosanakirjat. Prässiä ei kukaan jaksaisi kantaa junaan ja linja-autoon kun palattaisiin talvimaisemiin.

Niistä sai tornin talvikodin lastenhuoneen nurkkaan. Todennäköisesti torni kaatuisi muutaman kerran, koska kaikki minkä kielsin kiehtoi pikkuveljeä, sen kavereita ja siskoa, eikä sillä edes tarvinnut olla kavereita.

Polku oli hyvä, paljon kuljettu, joten päätin ottaa ongen mukaan. Kylällä joku sanoi että sieltä tarttuu onkeen suuria aivan mustia kaloja. Isän mielestä se lampi on niin selvästi pyöreä että se on meteorikraateri. En usko että kukaan on ollut siitä ikinä kiinnostunut, joten ei ole väliä onko siellä pohjassa ja kallioilla meteorin rautaa ja jotain muuta vai ei. Raudasta tiesin siksi, että koulussa olin suunnistanut ja kompassi pyöri ympyrää jos jossain oli rautaa.

Olin kyllä kuullut myös geiger-mittareista, mutta ne mittasivat aivan erilaista alkuainetta, sellaista jossa oli radioaktiivisuutta. En ollut kuunnellut tarkemmin minkälaista aktiivisuutta se oli, mutta se liittyi sellaisiin kuviin, jossa säteet osuvat kaikkiin eläimiin ja ne kävelevät ympäriinsä luurankoina. Sillä oli jotain tekemistä röntgenin kanssa, jolla katsottiin oliko jollakulla tubi. Joka vuosi jollakin oli.

Polun ympärillä oli kasveja joiden kukat olivat pudonneet pois, kiven päällä näkyi nuokkuvia vanamon lehtiä. Suurimman kiven takana oli hienoja saniaisia, joita ei kannattaisi enää ottaa, koska ne olivat jo ruskeapilkullisia. Mustikkavuosi ei ollut kovin hyvä, mutta isä, äiti ja pienet voisivat mennä keräämään, minun täytyi kerätä kasveja vielä. Metsä on erilainen paikka, piti saada 120 kasvia ja kun käveli tienvartta, löytyi liian usein puutarhakarkulaisia eivätkä ne kelvanneet. Kanervan päätin ottaa takaisin tullessa.

Lammella oli yhdessä syrjässä kallionkieleke, siitä kasvoi laiha mänty. Viime vuonna tuota ei ollutkaan ollut, linnunpönttöä. Se oli iso. Ympärillä ei näkynyt mitään lintuja, ehkä poikaset olivat jo lähteneet. Sitten huomasin keltaiset läikät vastarannalla. Syksy on tulossa aikaisin. Menin lähemmäs ja löysin valtavia valokki-läikkiä, melkein pensaita. Olin prässännyt kukan vuotta aiemmin, virallinen nimi oli suomuurain. Joku työkalu jolla muurataan suota.

Taskussa kiemurteli mato, ensin työ ja sitten vasta huvi. Puukko oli taskussa, kalan sisälmykset voisi jättää linnuille. Niitä kyllä oli, ne eivät vain metelöineet enää. Menin takaisin kalliolle ja istuin onkimaan. Ei kuulunut mitään. Jos olisin tässä iltaan asti, joku tulisi lammelle, koska kaikkien on juotava. Vesi maistui suolta. Jätin ongen kallion rakoon, panin kiven päälle ja rupesin syömään valokkeja. Niitä oli aina vain enemmän mitä kauemmas kuljin. Ymmärsin että tästä ei voinut hiiskua muille. Vatsa alkoi täyttyä. Raakoja jäi vielä paljon.

Sitten yhtäkkiä kuului iso loiskahdus. Ehdin kääntyä sen verran että näin jonkun mustan loiskahtavan ylös ja alas juuri siellä missä onki oli, juoksin nopeasti ja ennen kuin ehdin ongen luo, kompastuin puun juureen ja kädet ja pää kastuivat. Samalla se tummanmusta hyppäsi todella korkealle ja onki putosi veteen.

Heittäydyin uimasilleni ja sain ongenvavasta kiinni ja hinasin itseni kalliolle. Siima oli kireä, joku oli toisessa päässä. Sitten tajusin että se ei liikkunut, saman tien näin vedessä vanan joka meni kallion taakse. Vana läiskäytti vettä, näin että sillä oli häntä tai sitten se oli musta käärme. Olin jokin aika sitten lukenut jostain kirjasta mustista mamboista ja että ne osaavat uida, mutta tämä oli kyllä kyy. Tai piisami tai majava.

Otin puukon ja nirhasin siiman poikki. Otus oli pannut koukun johonkin pohjan uppopuuhun eikä sukeltaminen kannattaisi, koska aurinko ei osunut rannalle ja vesi oli syvän mustaa. Ehkä tumman ruskeaa, mutta sitäkään ei nähnyt hyvin. Arvasin että linnunpöntön oli tehnyt isoäidin naapurinpoika, se jonka perhe oli muutama vuosi sitten muuttanut tyhjillään olevan taloon metsän reunassa. Se poika ei koskaan puhunut mitään, ei sanonut edes hei.

Isä olisi vihainen koukun menetyksestä, oli keksittävä tarina. Äiti määräisi pesemään mutaiset vaatteet ja huutaisi kuin sumusireeni. Sitten näin 10 pisteen kasvini.

Se oli vaaleanpunainen lumme. Se ei ollut ulpukka eikä mikään vehkakaan vaan lumme. Katsoin kukkaa pitkään aivan hiljaa paikallani. Sitten alkoi tulla kylmä ja piti lähteä takaisin. Ei olisi mitenkään enää aikaa yrittää saada kasvia kuivatuksi. Ei siinä olisi järkeäkään.

Ainut vaaleanpunainen lumme varmasti koko maassa. Enkä voisi hiiskua siitäkään kellekään.

Korkea ja matala

En jaksa roskaa. Roskaa voi olla aivan missä vain. Mitä väsyneempi olen sitä vihaisemmaksi tulen siitä, mitä minulle yritetään syöttää. Yritystä voi olla kirjoissa, elokuvissa, joku voi jopa netissä syöttää moskaa ja mitä korkealentoisin tavoin, mutta sen vain jotenkin näkee läpi.

Olen saanut lapsena perusteellisen taidekasvatuksen, johon kuului teatteri, konsertit ja taidenäyttelyt. Kasvatuksesta puuttui (joiltain osin) niin kutsuttu todellinen elämä ja se olikin vähän hankalampi asia. Kulttuurikasvatus on muuten yksinkertaista. Lapsi oppii tietynlaisen mallin ja sen läpi tulee kohtalokkaasti nähneeksi lopun elämänsä.

Jouduin lukemaan pikkuveljelle ja -siskolle kaikkea mahdollista. Sitten kun lapsille oli varaa tilata lehtiä, niin yhteisesti tuli Aku Ankka, veljelle Korkkarit ja minulle vähän myöhemmin Kaarina Helakisan toimittama Nasta-nuorisolehti. Ehkä siskolla ei ollut toivomuksia tai ehkä hänelle riittivät Carl Barksin piirtämät sarjakuvat.

Ääneen lukeminen oli opettavaista, koska siinä oppi varsinkin noiden pentujen kysymyksistä. Hyvin samanlaista oli lukea lapsenlapsille. Olisi hauskaa jos kaikki, aikuiset ja lapset kerääntyisivät ennen nukkumaanmenoa kuuntelemaan kun joku lukee. Iällä ei olisi väliä, eikä silläkään jos vanhin alkaa kuorsata ja pienimpiä kannetaan sänkyihinsä. Luetusta keskustelu pitäisi ehdottomasti sallia myös.

Taidan kirjoittaa lehdistä sitä varten, että ne vertautuvat roskaan jollain hämärällä tavalla. Ne ovat selviä ja yksinkertaisia tarinoita elämästä, menneestä, kuvitellusta tai tulevastakin, avaruus- ja ufoaiheitakin olen jossain nähnyt. Ufo-juttujen on täytynyt olla lähinnä amerikkalaista materiaalia. Lukeminen ja mielikuvituksen laukkaaminen jonkun ääntä kuuntelemalla oli fantastista, kuunnelmia tuli radiosta. No, lukemiset olivat fantasiaa samalla tavalla.

Televisiossa alkoi ruotsalainen tai tanskalainen sarja, jossa pienellä paikkakunnalla varastetaan lapsia ja sitten ne lapset oppivat kasvattamaan juuria ja niistä tulee ehkä vähän niin kuin pimeässä kasvavaa jäkälää tai sammalta syvällä maan sisällä. Tai sellaista voi arvella. Sarjaa on ollut kaksi kertaa ja kerrankin se ei tunnu aivan täysin hoopolta. Ehkä 1950-luvun tarinat olivat lapsellisempia?

Kun olin nuori, ruvettiin kaikenlaisia lukemistoja julkaisemaan Oulussa kustantamossa joka oli muistaakseni nimeltään Kolmio-kirja. Tunsin joitain ihmisiä jotka suomensivat joihinkin lukemistoihin tarinoita, myöhemmin olen kuullut että jotkut oikeat kirjailijat kirjoittivat hengenpitimikseen niihin tarinoita. Osasin kieliä koulun jäljiltä niin kehnosti, että ei tullut mieleenikään edes yrittää, vaikka opiskellessa olisi tarvittu kaikki raha. Yksi opiskelukaveri kertoi luottamuksellisesti vuosia jälkeenpäin, että kyllä hän keksi täyttää ne aukkopaikat, joissa aivojen kielikeskus löi tyhjää.

Samoihin aikoihin Kolmio-kirjojen kanssa ja vissiin jo vähän aiemmin alkoi ilmestyä salapoliisikirjasarjoja, yksi oli nimeltään SaPo, mutta oli niitä sitten muitakin. Isä rakasti dekkareita jostain syystä todella paljon ja Agatha Christietä ja muita 1950-luvun rikoskirjailijoita tuli luetuksi kesämökillä kynttilän ja öljylampun valossa silmät ristissä. Huomionarvoista oli, että salapoliisikirjat eivät saaneet tilaa talvikodin kirjahyllyissä.

Suomenope oli sitä mieltä että ne ovat erityisen vahingollisia kirjoja, koska ne saattavat muuttaa moraalia kehnommaksi. Mika Waltari tiettävästi kirjoitti joihinkin viihdelukemistoihin 1930-luvulla, mutta salanimillä. Nyt epäilen että suomenope tiesi paheellisesta rahanansaitsemistavasta, vaikka hän ei puhunut Waltarista sanaakaan. Siitä on saattanut lähteä myös kirjailijan maine lähinnä historiallisten viihderomaanien kirjoittajana. Siis tuosta kirjailijan paheesta.

On näistä tullut varmaan jo liuta opinnäytetöitäkin erilaisista julkaisuista, siis painetuista. Mutta kun otetaan mukaan elokuva, sarjat telkkarissa, netti ja esimerkiksi YouTube, niin siellä on tietenkin vaikka mitä.

Sitten on vielä se kuuluisa hyvä maku. Yksi ystävä välitti käsiinsä saaman lyhyen videon, jonka oli tuottanut firma nimeltä Visit Finland. Siinä kolme neitoa haahuili kesäyössä jossain Kolilla tai missä lie ja esitti jotain todella eksoottista keskiyön valon rituaalia (White Light Magic tms.), jollaista ei kyllä täällä ole ikinä ollut. Ei meillä ole magiaa eikä rituaaleja lukuun ottamatta virallisia kirkkoja ja niiden omituisuuksia, jos jotain on niin se on täällä kyllä aika marginaalista. Kun tutkin asiaa, niin löysin taustalta semmoisen kuin Team Finland-firman, ellei se ole yhteistyökumppani, siis tasaveroinen. Jostain syystä tästä on ollut keskustelua viime aikoina.

En tiedä mistä on kysymys, mutta varmasti siitä kuuluisasta maabrändin kehittämisestä. Matkailuvideoita on ehkä syytä olla, mutta olisi hauska nähdä nykyajan pakanismista kiinnostunut turisti kuljeksimassa Kolin rinteitä toivossa löytää edes pienen harsonrepaleen suomalaisneitojen hamosista, jotka ovat totta kai läpinäkyviä ja lopuksi neidot riisuvat nekin yltään.

Turisti on ilman muuta joku ylensyönyt, sillä on tapana heilutella luottokorttejaan köyhässä maassa. Epäilemättä hän oli myös ymmärtänyt asian niin, että Suomi-neidoilla on – kun ollaan täällä Siperian laitamilla – omalaatuinen tapansa harjoittaa prostituutiota. Ihan turistin sukupuolesta riippumatta.

En ole ikinä ymmärtänyt, mikä voisi olla brändäystä saati että mistä syystä. Ei ole tarpeenkaan ymmärtää koska video ei ollut tarkoitettu suomalaisille. Toivoisin että ne Mika Waltarin hömppäkirjat käännetään mitä pikimmin maailman kielille ja turistit saavat kulttuuriset kompanssinsa siltä suunnalta. Luotan kaikesta huolimatta siihen enemmän kuin kolmen magiaan viehättyneen neidon näytökseen. Olen epäluuloinen senkin vuoksi että uuspakanismin käytön, tämän uskomattoman ihanan neronleimauksen, käsikirjoittajaa ei mainita. Sehän voisi olla työoikeudellinen kysymys tai jollain lailla koskea tekijänoikeuttakin.

Kenellä mahtaa olla copyright Suomen brändiin? Ulkomaalainen ystäväni sanoi että Suomi-video on campiä. Olin unohtanut koko termin. Sitä taidettiin käyttää joskus 1980-luvulla täällä.

Matkoilla jossain päin Suomea

Tulin vähän aikaa sitten Suomen läpi etelästä kotiin. En kyllä koko Suomen läpi, vaan ehkä läpi maan kolmanneksen, mutta viistosti, koska rautatiet on rakennettu sellaisten asemien mukaan että väkeäkin on. Maa on iso ja harvasti asuttu.

Ihmiset ovat jo muuttaneet pois. Kun oli juhannuksen jälkeinen aika, niin ei yötä vasten ollut niitä edes junassa. Sen sijaan oli valoisaa, pystyi katsomaan ulos. Pohjanmaan kohdalla näkyi olevan kesäpaisunta. Se oli ilmestynyt sen jälkeen kun olin lähtenyt matkalle. En muista nähneeni vuosikymmeniin ellen koskaan vettä pelloilla juhannuksen jälkeen.

Lähimmäs kesätulvaa muistan kesän 1960 tai vaihtoehtoisesti 1959. Mökillä laituri oli veden alla ja ruuhi sitä meriteeraamassa. Se oli aikaa jolloin turvekeisari ei ollut vielä pilannut järven vettä – eikä tulisi pilaamaan yli 30 vuoteen – joten joka tapauksessa pyykki oli pestävä järven selällä. Ruuhi pysyi paikoillaan ja jos ei pysynytkään, vesi oli tarpeeksi lämmintä.

Näin kyllä että nyt pelloilla lojuva vesi oli likaista. Pelloilta lähtevät ojat olivat täynnä ja lähenivät raiteita. Muistin lukeneeni jostain että kunnon tulva uurtaa maan raiteiden alta pois. Aina olen ihmetellyt menevätkö junat silti sellaisesta kohdasta yli. Ehkä ne ottavat vauhtia?

Lakeudella ei tosin ole mäkiä joita pitkin lasketella alas. Väki siinä peltojen keskellä ei ollut voinut nostaa asumuksiaan ylös pellosta. Mutta olivat ymmärtäneet kuitenkin ympäröidä talonsa ja tavaransa kasvavilla puilla. Kuvittelin tulvaa joka kaivaa mullan pois puiden juurien ympäriltä. Puut seisoisivat juurten latvoilla kunnes lieju tulisi takaisin mukanaan multa.

Ei ollut pelloilla enää mitään vihreää, tänä vuonna ei tule satoa ainakaan siltä kohdin. Olin kuullut että läheiselle meteorinkraaterille tulisi sinne liejun keskelle arviolta 75 000 ihmistä seuroihin. 

Tapasin yhden sellaisen perheen, nuoret vanhemmat ja viisi lasta, saviset saappaat jalassa. Luin lehdestä että paavi kertoi katolisen kirkon saavuttaneen jo maan äärten täyttämisen tavoitteen. Nuoret vanhemmat antoivat bussipysäkillä tilaa. Ei-rukoilevaiset eivät anna tilaa koskaan, eivätkä varsinkaan nuoret sellaiset.

Uima-altaassa uiskennellessani ihmettelin minkä takia kaikkien samoin rukoilevien ja veisaavien pitää kokoontua yhteen. Olin harmissani. Oli varoitettu että nettiyhteydet menevät poikki. Ne olivat jo torstai-iltana poikki ja sama meno jatkui maanantaihin asti.

Koska olin ollut poissa päivätolkulla, aikatauluni oli myöhässä. En ole jäänyt eläkkeelle. Vaikka rahaakaan ei tule, vain menee, niin silti on tehtävä työtä. Se on siksi, että pää muuten halkeaa, mutta myös siksi, että maailma on täynnä kummallisuuksia, joihin tulee törmänneeksi ja aina vain uusiin ilmeisesti ikuisesti. 

Kummallisuudet ovat useimmiten absurdeja, onneksi, mutta kyllä painajaisiakin on. Tämä oli siltä väliltä.

Meteorikraateri on se paikka, jonne joutsenet, kurjet ja hanhet ja monet muut muuttolinnut pysähtyvät syömään siemeniä ja olkia keväisin ja syksyisin. Meteorikraateri on tasaista viljeltyä peltoa. Nyt ilmeisesti ei ollut, koska rukoilijat olivat suunnanneet sinne.

Maanantaiaamuna istuin kärsivällisesti puhelimessa ja kuuntelin tiedotteita, joissa sanotaan että vastaamme mahdollisimman pian, sitä paitsi niihin ja noihin ongelmiin löytyy netistä vastaus osoitteessa se ja se. 

Vastatessaan kaupunkini byrokraatti kuulosti siltä, että oli työntänyt päänsä johonkin asiakirjahyllyyn,  siis ontolta. Ei, hänellä ei ollut aavistustakaan kuka olisi myynyt kaupungin nettiyhteydet rukoilevaisille. Lopulta hän sai ähkäistyksi jonkun toisen nimen – tällä kertaa suomenkielisen. Mutta kaupungin vaihde lopetti vastaamisen.

Arvelin että puhelinyhteydet ovat menossa. Soitin nopeasti palveluntarjoajalle, joka ei ole koskaan tarjonnut palveluja vaan halunnut myydä jotain. Juutuin kuuntelemaan pitkäksi aikaa sietämätöntä viihdemusiikkia. Sitä oli pakko kuunnella, koska jossain vaiheessa robotti lopettaisi puhumisen ja langalle saattaisi ilmestyä ihminen.

Helpotti kun hissimusiikki loppui. Tuli apua ensimmäisen kerran. Korvauksia ei luvattu tietenkään. Asiakaspalveluhenkilö oli tavattoman selkeä, ymmärsin kaiken. Ilmeisesti kyse oli todellakin nettiyhteyksien antamisesta niille kraaterissa rämpiville. Lehdestä luin että siellä lapset tiskaavat, siivoavat käymälöitä ja hakevat vettä.

Nyt on seuraava päivä. Karavaani on painunut Suomen maanteille. Sitä olin ihmetellyt, että kun rukoilevaiset eivät hyväksy televisiota, niin netti kyllä hyväksytään. Uima-altaassa tuttu polskutteli. Hän hymyili ja kertoi että kyse on todennäköisesti hengen kohotuksesta.

Nyt on mietittävä missä tilassa oma henkeni on. Yskittää kyllä vähän, mutta se johtuu todennäköisesti falskaavista ikkunoista tuulevasta pölystä. Paitsi että pelloilla makaa tulva, niin koko kevään ja kesän on tuullut koko ajan. Ikkunoiden reunukset ovat mustat pölystä.

Harmittaa etten muista kaupungin byrokraatin nimeä. Häntä voisi kehottaa syömään vitamiineja ja valkosipulia, niin hankalalta hänen äänensä kuulosti. Lapsenlapsikin tiesi että valkosipuli suojaa vertaimeviltä vampyyreilta.

Byrokraateilla on kyllä edelleen töitä. Pitää lukea Gogolia uudelleen. Gogol ei keksinyt päällystakkinsa (-viittansa?) hukannutta byrokraattia, kyllä sellaisia on aina ollut, se ihmisryhmä on ehdottomasti katoamaton. Se kelluu pinnalla missä tahansa tulvassa.

Edit 1.7. Ennen lähtöä matkalle luin tämän kirjan ja kirjoitin siitä.

Sadetta

Juhannusaatto taitaa olla nyt ennen kuin on Jussin ja Johanneksen nimipäivä. Olen viikkovillissä, mutta tiedän suunnilleen mitä aikaa eletään, vaikka on rukattu aikaa väärään suuntaan kesäisin, niin että en enää tiedä kesän keskipäivän hetkeä.

Kohta sataa. Eilen satoi. Huomenna sataa taas.

Jos isoäiti eläisi, hän murehtisi ääneen katoa, jo ennen kuin se on aivan varma. Kyllä se näin koleana keväänä ja kesänä olisi ollut 1950-luvulla aika varma. Muistan kun hän puhdisti silmälasejaan tuvan pöydän ääressä ja kirjoitti päivän töitä ja ilmoja yliopiston keltaiseen almanakkaan. En tiedä olisiko edes perunoita saatu istutetuksi pellolla makaavan veden vuoksi.

Isoäiti piti pientilaa yhdessä vanhimman tyttärensä kanssa. Hevonen oli, viljeltyä ehkä 12 hehtaaria, metsää enemmän. Navetassa neljä lehmää, kanoja, joskus sikoja ja lampaita, mutta ei monta. Osuusmeijeristä tuli tili.

Nyt kukaan ei yritä enää tulla sillä tavalla toimeen. Mutta ei maailma ennenkään ollut ennalta arvattava.

Istun tässä sadetta odottaessani ja luen Ludwig Wittgensteinia. Kirjan nimi on Varmuudesta. Se on hyvä nimi, vaikuttaa siltä että siitä on hankala sanoa mitään varmaa.

Hän kyllä puuttuu sateeseenkin:

”Ihmisten arvostelmiin kuului ennen, että kuningas pystyy tuottamaan sadetta. Me sanomme, että tämä on ristiriidassa kaiken kokemuksen kanssa. Nykyajan ihmisten arvostelmia on se, että lentokone, radio jne. ovat keinoja kansojen lähentämiseksi ja kulttuurin levittämiseksi.”

Olen ajatellut kuunnella radiota. Mutta sitten on mietittävä tarkkaan mitä ja kuka siellä on sanomassa jotain ja miksi. Siinä menevät kesäpäivänseisauksen ajat. Muistaakseni aivan äsken lisättiin tai poistettiin maailman ajasta jonkunsuuruinen osa.

Aikaa tulee senkin jälkeen.

Matkoilla kotona

Elokuvissa ihminen on matkalla koko ajan. Aikamatkoilla, matkoilla maisemissa ja ihmistenkin keskellä.

Olisi hauska muistaa mikä oli ensimmäinen näkemäni elokuva. Jos ajattelen että kyse on ”elävistä kuvista” tai liikkeestä suurella kankaalla ja puheesta myös, niin sitten on helppo vastata: SF -uutiskatsaus. Suomi-filmi! Katsauksia on ollut kaikissa elokuvateattereissa ja usein myös nuorisoseurantaloilla, koska ihmiset tahtoivat nähdä uutisia tai dokumentteja ja on eletty aikaa ennen televisiota. Sota oli ohi eikä ollut enää huvikieltoakaan.

Olen aika varma siitä että 1951 tai -52 olen nähnyt prinsessa Ruususen. Mutta en tiedä milloin se elokuva oli tehty, oliko siinä jo Tuula Rosenqvist vai onko näytelmästä aiempi elokuvaversio olemassa.

Mitä on ollut nähtävissä? Heti sodan jälkeen ei ole ollut amerikkalaisia tai eurooppalaisia elokuvia. Mikä mahtoi olla nimeltään se tanskalainen komediaelokuvien sarja, jossa oli Ohukainen ja Paksukainen, Pekka ja Pätkä tai Majakka ja Perävaunu? Ehkä on mahdollista, että sitä on näytetty jo Pohjanmaallakin pienissä pitäjien Kinoissa? Miksi minä en muista niitä kuitenkaan?

Olen ollut tietoinen elokuvista samaan aikaan, kun jossain lasten kerhossa olen oppinut talvisen tähtitaivaan kartan. Osasin sen kartan vuosikausia enkä tarvinnut kirjoja muistaakseni sen. Nyt en enää osaa.

Nuorisoseurantaloilla oli iltamia ja näytelmiä. Joskus niissä on ollut elokuvia myös, mutta mitä, tuskin lapsille mitään erityistä. Sen sijaan iltamissa oli kaikenikäisille sopivaa tavaraa, komedioita, pakinoita, lausuntaa, laulua, yhteislaulua. Tanssiin ei tarvinnut osallistua, koska lasten ei tarvinnut. Siinä ei ollut paljon mitään kiinnostavaa.

Sitten: koska Suomi oli ollut Saksan liittolainen, oli ilmeisesti käsitetty että Charlie Chaplinin elokuvia ei näytetty täällä. Mutta en muista nähneeni muitakaan amerikkalaisia, Buster Keatonia, Ohukaista ja Paksukaista (muodossa Stan ja Ollie). Mikä piti ne poissa? Se sama sotako?

Edes Disneyn tai sen ”That's all folks!” - studion piirrettyjä ei ollut. Tuntuu oudolta että piirrettyjä ei näytetty, vaikka kaikenikäiset lukivat kuitenkin sarjakuvia. Se ei voinut johtua sodasta enää 1950-luvulla. Vai johtuiko kuitenkin? Tämä on häiritsevä ajatus. Suomessa on tietenkin ollut elokuvasensuuri.

Näitä on ollut pakko miettiä sen vuoksi että televisiosta tulee ”Sodankylä. Ikuisesti” -dokumentti. Sitä on kolme osaa, mutta useampi keskustelu näytetään vielä lauantaina. Viime syksynä oli televisiossa uusintana Mark Cousinsin elokuvan historia, taisi olla peräti 15 osainen, kuitenkin koko elokuvan historia, eli kattava näkymä.

En ole koskaan ollut Sodankylän filmifestareilla. Olisi usein tehnyt mieli, useimmiten ei ole ollut rahaa tai aikaa. Kesä ei ole ratkaissut sitä, päin vastoin, silloin on pitänyt tehdä jotain muuta kuin työtä, eli omia töitä. Nyt sinne ei yksinkertaisesti jaksa enää lähteä. Omat työt ehtii kyllä nyt tehdä koska vain. Ajatus yöttömän yön elokuvista on kertakaikkiaan ylittämätön, siitä ei pääse mihinkään.

Kun tuossa televisiossa näytetyssä dokumentissa ihmiset lähtevät kävelemään, he menevät valoisan yön aikaan vain joen rantaan. On mahdollista kuvitella hyttysparvia ihmisten ympärillä. Katselen ruutukaappauksia ja mietin mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Kaappaukset olkoon tällä sivulla muistuttamassa elokuva-nimisestä taiteesta – ja Ylen Teema-kanavasta, joka sentään pitää sitä yllä.

Sam Fuller

Olen katsonut isoa elokuvatelttaa, kuunnellut vanhoja miehiä kertomassa elämänsä elokuvista. Samuel Fuller polttaa valtavia sikareitaan. Kaurismäen veljekset pitivät hänestä jostain syystä kovasti paljon, hän myös esiintyi jossakin heidän elokuvassaan. Keskusteluissa oli elokuvaohjaajia, joista en ole koskaan kuullutkaan, Euroopasta ja muualtakin. Mutta tuttuja myös, esimerkiksi Bob Rafelson ylistämässä Jack Nicholsonia. Kaikki puhumassa Peter von Baghin vetämillä aamiaissessioilla.

Elokuvista välittyy sellainen tunnelma, että kaikki ovat siellä yhdessä. Paikka on pieni, näkee että rahaa ei ole käytetty hirveästi yhtään mihinkään, ei ole ensimmäistäkään ramppia jota pitkin joku elokuvatähti voisi astella. Se puuttuu täysin ja se on hyvä.

Elokuva-entusiasteja on ollut tässä maassa paljon ja on vieläkin, myös nuoria. Sitä paitsi von Bagh oli siitä niin täysin ainutlaatuinen, että hän tiesi mitä on elokuvan taide ja oli tiennyt sen jo niin nuoresta kuin mahdollista. Televisiossa näytettiin hänen Oulu-dokumenttinsa, jossa hän tuli kertoneeksi elokuvaentusiasminsa syyt. Yksi tuntuu olleen Oulu-niminen kaupunki.

Oulusta on kotoisin kirjailija Paavo Rintala, kuvataiteilija, kirjailija Eeli Aalto, kriitikko ja toimittaja Jukka Kajava, joka kirjoitti mm. elokuva-arvosteluja Helsingin Sanomiin vuosikausia. Nyt elokuva-arvosteluja ei enää ole, elokuville annetaan vain tähtiä. Siellä on ollut aikamoinen kulttuurinen kasautuma, Oulussa, vaikka se sitten osin valuikin etelään. Siltä tuntuu että kaikki tunsivat toisensa, siis ihmiset jotka pitivät kulttuurityöstä ja tahtoivat edistyä siinä.

Sodankylän keskusteluista kuulee selvästi sen, että ihmiset olivat tottuneet miettimään asioita yhdessä. Elokuvan kieli oli aika lailla itsestään selvä, sitä ei tarvinnut erikseen selittää, mutta elokuva on ennen kaikkea kollektiivin, hyvän työryhmän tekemää taidetta. Siksi Sodankylässä tärkeintä oli saada puhua suurenmoisista taideteoksista, miettiä niitä ja ylistää niitä. Mutta oli myös arvioitava minkä takia jotkut ohjaajat, jotkut studiot, jonkun elokuvasäveltäjän työt, jonkun kameramiehen omanlainen selvästi erottuva jälki on tunnistettava, erilainen, persoonallinen. Se on kameran taidetta.

Elokuvaohjaajissa on ehdottomasti eri koulukuntia, mutta ne eivät riidelleet keskenään, vaan näkivät, miten kaikki oli yhteydessä lajityyppien ohi ja yli. Rauhallista rinnakkaineloa. Tottakai ohjaajien puheissa kuului se, kuinka vaikeaa oli saada budjetteja edes jollain lailla vastaamaan laatua. Tämä tuntui korostuneen ennen kaikkea suurten amerikkalaisstudioiden tuottajien suhteessa taiteellisiin tavoitteisiin. Dokumentissa mainitaan kaksi ohjaajaa, jonka Hollywoodin isot studiot tuhosivat kertakaikkiaan: Orson Welles ja Erich von Stroheim.

Ehkä Peter von Baghin Oulun dokkari esitetään vielä uudestaan. Tuntuu vaikealta ajatella että hän on todella poissa. Minulle tuli Filmihullu vuosikausia, tarvitsin sitä, kun vedin elokuvakerhoja. Siitä lehdestä sai tietoonsa minkälaisia elokuvia on saatavilla ja sai lukeakseen erilaisten filmihullujen esseitä ja raportteja maailman elokuvista.

Sodankylän festarit tuntuvat perin juurin kotoisilta. Jos olisin potkinut itseni lähtemään kerran tai kaksi nuorempana, olisi ehkä siellä nytkin. Ei tuntuisi selkä kipeältä ja polvi alkaisi norjistua eikä päätä särkisi.

The Day the Earth Stood Still, 1951

Kun Peter von Baghia haastateltiin viimeisen kerran, hän pelkäsi sivistyksen ohuen kuoren rikkoutuvan ja kulttuurin joutuvan pahemmin marginaaliin. Hän puhui kulttuurikasvatuksen ja -koulutuksen puolesta. Sitä ei ole ollut peruskoulun eikä minkäänasteisen koulun ohjelmassa kulttuurihistoriallisena oppiaineena koskaan. Tänä keväänä on ollut enemmän huolestumista ilmassa kuin vuosikymmeniin. Siihen on selviä poliittisia syitä.

Nyt huomaan että kuviksi tuli sattumalta amerikkalaisia leffakuvia. Se on ehkä myös välttämättömyys, koska sen maan tuotanto on ollut niin valtavaa ja vaikuttanut muunkin maailman elokuviin. Mutta kyllä minä silti eurooppalainen tahdon olla.

Uusin Jobin kirja

Venäläisen Andrei Zvyagintsevin ohjaama Leviathan on kuin kuvitettu Vanhan testamentin Jobin kirja. Kaikki tietävät tuon äärettömän epäonnisen ihmisen?

Job päätyy kiroamaan syntymänsä:

Kuoleman varjo vieköön / sen mukanaan,/musta pilvi peittäköön sen,/ auringon pimentyminen/ säikyttäköön sen pois.//

Nielköön synkkä pimeys sen yön,/ niin ettei sitä lasketa vuoden päiviin,/ että se katoaa kuukauden/ öiden kierrosta.//

Hedelmätön olkoon se yö,/ ilosta tyhjä.//

Sen päivän lävistäköön kirous,/ joka herättäisi itsensä/ Leviatanin.//

Pimetkööt sen aamun tähdet,/ älköön se yö nähkö/ sarastuksen valoa,/ turhaan se odottakoon/ päivänkoiton katsetta.//

Se päivä ja yö/ ei sulkenut edestäni kohdun porttia,/ ei kätkenyt silmiltäni/ tätä kärsimystä.//

(Job 2-3: 5-10)

Minulla on uusi Raamatun käännös tuossa vieressäni. Siinä on selitys: Leviatan on meren alkuhirviö, joka kanaanilaisen uskomuksen mukaan herättyään nielee eli pimentää auringon. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että venäläiselokuva on kuvattu Barentsin meren rannalla paikassa, jossa on asunut ennen ja jälkeenkin venäläisten tulon turjansaamelaisia. Paikka on ollut kalastajasaamelaisten aluetta, suomalaiselta nimeltään Turjanperä, venäjäksi Teriberka.

Kehotan siis edelleen lukemaan tuon pari postausta alempana mainitsemani kulttuurilehti Kaltion esseen, siis saamelaiskirjailija Pasi Pikkupeuran tekstin Kuolan saamelaisista. Turjansaamelaiset on ehkä tapettu sukupuuttoon, ainakin nähtävästi Stalin teki kaikkensa asian eteen. Pikkupeura kirjoittaa kielen olevan erittäin uhanalainen.

Linkistä näkee miltä tuo alkumeri näyttää nyt. Laivojen luurangot, joista joidenkin väitetään hohtavan pimeässä, ovat samanlaisia kuin valaan luuranko. Sen vieressä pieni poika istuu miettimässä toivotonta elämäänsä. Kuolan tunturit ovat vanhaa korkeata vuoristoa, joka jatkuu tuntureina Lapissa ja laskeutuu vaaroina ja mäkinä aina Suomen Savoon asti.

Kuola on valtava alue. Edelleen on pakko puistella päätään kun ajattelee historioitsija Jalmari Jaakkolan intomielistä ajatusta Kuolan niemimaasta suomalaisten vallan alla (Suomen idänkysymys, 1941). Siitä vasta olisi soppa syntynyt. Ei olisi ehkä Suomi säilynyt näinkään suurena, jos akateemiset (?) karjalaiset (?) olisivat saaneet toteuttaa mielitekonsa.

Elokuva jäi pyörimään päässä. Siinä on mahtava musiikki, Philip Glassin sävellys. Se sai alussa säpsähtämään kun musiikki tärähti ämyreistä melkein pimeän kankaan takaa kuin mikäkin helvetin kita. No, minä helvetistä mitään tiedä, mutta suuria meriä olen kyllä nähnyt. Kiviä vasten hakkaavat vedet jymisevät. Entiset vuoret laskeutuvat suoraan ja jyrkästi mereen.

Maanjäristyksessä, pienemmissä sellaisissa olen ollut myös, mutta meren aalloista uskoo kyllä heti, että kalliot varisevat mereen ja minä niiden mukana. Pitää peräytyä varovasti siitä kielekkeeltä. Olen kuullut että suuri maanjäristys kumisee myös.

Ennen kuin nuori nainen hyppää alas aaltoihin, merellä näkyy valaan kylki, kun se sukeltaa. Rusehtava kylki, ei näyttänyt maitovalaalta, joita on Vienan merellä ainakin. Minulla olevan kirjan Vienanmeren luostarisaaren maitovalaat kuvista näkyy että nimensä mukaisesti ne ovat maidonvalkoisia. Olisiko elokuvan valas ollut ryhävalas tai miekkavalas?

Joka tapauksessa tarina merihirviöstä on varmasti vanha. Ja kun se syö auringon, niin silloin on auringonpimennys tai sitten kasvaa se suuri tammi jossain Suomenlahden rannalla ja pimentää taivaan, kunnes nousee merestä mies ja hakkaa sen tammen. Tai Sampo ja aurinko jäävät maan sisään ja niitä pitää sitten kalevalaisten miesten ruveta vapauttamaan. Muistaakseni myös jätti kuun kumottamatta. Jossain Lönnrotin keräämässä kansanrunossa on että ”tuli kokko Turjanmaalta”.

On etsittävä Kalevalan sanakirja. Sen mukaan turjalaisia kutsuttiin nimellä tarjalantš, joka kuulostaa venäjältä. Elokuva tapahtuu lähellä Suomea. Mutta venäläisen tekemä elokuva. Siinä ei ole vähäisintäkään toivoa. Jopa paikallinen uskomusjärjestelmä (kirkko) myötäilee korruption, hävityksen ja tappamisen vuosisatoja kestänyttä historiaa.

Eräs detalji elokuvassa jäi hiertämään. Loppupuolella näkyy rauniokirkossa seinämaalaus, johon kamera tarkentaa ja yhtäkkiä maalaus räjähtää loistaviin väreihin samalla tavalla kuin Andrei Tarkovskin elokuvassa Andrei Rublevin ikonit, ihan sen leffan lopussa. En tiedä mistä kirkosta on kyse. Raunioilla paikallinen nuoriso viettää aikaansa juopotellen, kuinkas muutenkaan.

Muuten kristinusko on elokuvassa mukana. Tulee selväksi, että rikkaat papit myötäilevät korruptiota, köyhä pappi yrittää tehdä osansa ja edes ruokkia köyhimmät seurakuntalaiset.

Leviathan (elokuvan nimi on kirjoitettu noin) tapahtuu nykyajassa: pormestarin huoneen seinällä on Putinin kuva. Kun tuttavaperheet lähtevät piknikille juomaan ja syömään, niin ampumista varten joku on raijannut mukaansa neuvostoliittolaisia puoluejohtajia, siis kehystettyinä valokuvatauluina. Uusia Venäjän johtajia ei käytetä maaleina.

Elokuva sai viime vuonna Cannesin elokuvajuhlilla parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Mutta kuunnelkaa keskustelu, joka venäläisen kulttuurin tilasta radiossa käytiin! Elokuva on tavattoman hyvä tapa levittää informaatiota – tai propagandaa.

Tulin katsoneeksi elokuvaa nimenomaan naisten aseman kuvana. Kuva lankesi itsestään, koska alussa näytetään naistuomaria lukea lopottamassa oikeuden päätöstä. Suoritus on todennäköisesti jopa lukijalleen täyttä hepreaa ja sisälukutaidon näyte. Mutta elokuvan miehen elämässä kaikki menee sekaisin ja alta pois. Hän on naimisissa. Vaimo on mykistynyt ajat sitten. Muutkin elokuvassa näytetyt naishahmot ovat ihmisiä vailla valtaa yli oman kohtalonsa.

Naisen työpaikka on kalatehtaalla, mies voi olla poliisi. Ortodoksikirkossa näytetään pitkään sileäkasvoista tyttöä kuuntelemassa papin saarnaa, joka päättyy määrittelemään sanaa totuus, pravda. Sitten kamera siirtyy kuvaamaan nunnaa. Vasta viimeksi näytetään möhömahaisen korruptoituneen pormestarin kasvoja, mutta hän onkin mies ja tuskin paikalla uskon vuoksi.

Suomessakin joskus törmää kirjoituksiin, joissa ortodoksinaiset toivovat valtaa omassa kirkossaan. Suomen ortodoksikirkko on valtionkirkko, mutta se ei hyväksy naispappeutta. Se kirkko on jäänyt olemaan vanhoillaan, kuten 1900-luvun alussa kirkolliset ja maalliset aktiivit soimasivat paikoilleen jääneitä ihmisiä.

Venäjällä ortodoksikirkko on vallan keskiössä samalla tavoin kuin se oli tsaarien aikaan. Vallassa on voinut olla tasapainon hakemista, mutta ihmiset tuntuvat olevan uskonnollisia. Tämänkin elokuvan nähtyään tulee miettineeksi uskontojen ja demokratian välistä suhdetta.