Aaton jälkeen

Aattona istuttiin syömään ja arkkienkeli Mikael suojeli. Firenzen yksi parhaista taiteilijoista, Botticelli, on mitä todennäköisimmin myös miettinyt tulikärpäsiä. Nyt kun on talvi, niitä ei näy ehkä sielläkään. Mitähän Pasolini on niistä miettinyt? Miksi ne olisivat menneet pois?

Maailmanlopun ennustajaksi en kuitenkaan rupea. Ulkona on pikkupakkasta, parvekkeen lasit huurteessa.

# 68
In the hills above Firenze
              the fireflies
         in the heart of night
                                        in the tall grasses
    by the tall Italian cypresses
              Tiny tiny soft sparkles
                      like the eyes of magic winged faeris
flitting about
                    silent in the soft darkness
With tiny tissue-paper eyelids
                                 they blink mutely
                    on and off
                   off and on
        in the still silence
                            of the country night
And Pasolini was mistaken
There still are fireflies
                on earth at night
And the world
             not about to end
                                              in a dearth of light

Lawrence Ferlinghetti: A far Rockaway of the Heart (New Directions 1997)

Retroa IV

Nyt pitäisi ajatella Aronpuron Retron jotain asioita valmiiksi asti - valmiiksi tällä tietoa. Hänen kootut teoksensa pitävät sisällään aika lailla enemmän vielä. Niitä ei kirjastossa vielä näkynyt. Huomasin että hän on ehtinyt tässä välillä suomentaa W. G. Sebaldin varhaisen kirjan, jota ei ole vielä suomennettu. Laskujeni mukaan sitten Sebald jäi neljän painetun opuksen kirjailijaksi. Sebald kuoli nuorena.

Olen kirjoittanut ylös joitakin Aronpuron  huomioita. Jotkut ovat voineet olla vain sitaatteja, jotkut taas voivat olla johtopäätöksiä. Tuolla on esimerkiksi otsikolla Vähäfysiikka 2 ja sitten De rerum signo  lyhyt sitaatti Umberto Econ huomautuksesta esimerkiksi sattumasta ja sen kaltaisista asioista:

”Ihminen lähestyessään maailmaa
aiheuttaa sen,
että luonto alituisesti muuttuu kulttuuriksi”  

Sitten siitä sattumasta:
”Maailmankaikkeudessa kaikki on sattuman ja välttämättömyyden satoa” (Demokritos)

Sitten vielä tähän Aronpuro itse(?) perään:
”Järjestyksen välttämättömyydet:
sattuma kumoaa todennäköisyyden,
epäjärjestyksen järjestyksen. ”
(Aronpuro s. 512-13)

Tuosta sitten Aronpuro siirtyy miettimään Richard Longin juttuja. Olen nähnyt joskus lyhytelokuvan jossa Long rakentaa sitä pitkää kivistä uraa jonnekin autiomaahan. En tiedä mikä tuossa nyt on merkityksellistä.  Ehkä se, että se Longin kivityö näkyi johonkin satelliittiin, kun astronautit saivat koordinaatit. Mutta Longista saa lukeakseen sivulla 534, siis Retrossa.

Nimittäin juuri merkityksen antaminen on oleellista kaikelle mitä näissä semioottisesti värittyneissä teksteissä on. Merkit ovat merkillinen juttu, mutta niistä on kirjoitettu maailmassa ehkä yhtä kauan kun niitä merkkejä on raapustettu johonkin näkyville. Meillä muistaakseni Ristiinassa ovat lähimmät kalliopiirrokset, pektoklifit. Klif tarkoittaa merkkiä ja on käsittääkseni vanhaa kreikkaa.

Näin televisiosta Rosa Liksomin kirjaan perustuvan leffan Hytti numero 6 (vai oliko se numero 5?), jossa suomalainen nuori nainen ja venäläinen nuori mies joutuivat samaan hyttiin. Muistaakseni kirjassa mennään Siperian läpi junalla, mutta leffassa Moskovasta Muurmanskiin. Leffassa suomalaisnaisessa (venäjäksi finka) oli herännyt halu nähdä Muurmanskin ulkopuolisen Jäämeren rannoilla olisi pitänyt olla petroklifejä. Nekin ovat merkkejä.

Ilman kieltä tuskin voi merkeistä puhuakaan. Tai voi näyttää, niin kuin elokuvassa oli (kuvat olivat jään ja lumen alla). Kalliopiirrokset  ovat kyllä jälkien kaltaisia ja todennäköisesti useimmiten kertovat siitä että ihmisiä siellä ja täällä on asunut.  Vähän aikaa sitten suomalaiset(kin) runoilijat kirjoittivat aseemista kieltä, joka ei ollut kieltä. Tai oli runoilijoiden omaa visuaalista kieltä. Sillä lailla kieli kommunikoi tai ei kommunikoi riippuen ihmisistä.

Sitten voi miettiä vaikka sitä, mitä vauvan kertovat jokellessaan. Tai minä kykenen kertomaan mitä Lenni-kissa kertoo korvillaan ja hännällään. Lenni on sellainen kissa joka ei puhu. Kun se on autuaassa tilassa, se painaa kyntensä sisään päin ja tassuja nyrkkiin ja ojentelee niitä. Kehräyskone on aloittanut murinansa jo aiemmin. Silloin ihminen saa silittää sen pehmeää ja silkkistä vatsaa. Muuten ei saa: se ottaa ihmiskäden suuhunsa ja uhkaa puraista.

Kissa on erillinen otus, se ei ole ihminen, mutta kyllä meillä on tarve keskustella myös ilman ihmiskieltä. Sellaisia otuksia joita asuu ympärillä on paljon. Ennen kuin lumisade alkoi kolme neljä päivää sitten tintit ja varpuset tulivat tirskuttamaan parvekkeelle. Tietysti kävi niin, että talipallot loppuivat lähikaupasta. Ihmisille tuli kiire lähteä etsimään linnunruokaa.

Se että olisiko annettava ruokaa koko ajan on hankala juttu. Kissa ainakin rupeaa lihomaan jos niin tekee. Pihalintujen suhteen asia on eri, koska nyt on paljon variksia, harakoita ja naakkoja. Kyllä ne tarmokkaasti syövät suuhunsa kaikki ruuanjätteet joita ihmiset heittelevät pihalle, mutta on kamala ajatus, että tulevat nielaisseeksi samalla muovia. Se ei sula naakankaan vatsassa. Että pärjäävätkö tintit noille varis-linnuille? Sitä paitsi vastakkaisella katolla näkyy kymmeniä ellei satoja puluja. Ei niitä ole ollut noin paljon edellisinä talvina.

Tietysti ovat myös kuvat. Noita piktogrammeja näkyy kaikkialla ja jo kivikaudelta. Käsittääkseni se viimeisin suuri luolamaalauspaikka on yli 40 000 vuotta vanha. Luola on suljettu, mutta sitä ennen siitä otettiin valokuvia ja tehtiin yksi video. Sen kun on nähnyt niin tietää että ne ihmiset ovat tunteneet erittäin hyvin saaliseläimensa ja myös ne jotka syövät ihmisiäkin. Niitä eläimiäkään ei enää ole.

Ihmisistä ei tiedä. Joidenkin ihmisten perimässä on neandertaalien dna-perimää. ”Ihmiset” ovat nykyään nimeltään homo sapiens, mutta ihmislajeja tiedetään olleen kokonainen pensaikko, eikä niitä saa enää mahtumaan lajipuihin. Niin kuin ei muitakaan eläimiä.

Jostakin luin ajat sitten, että yrittävät saada DNA:ta talteen Siperiasta löydettyjen mammutinpoikasten turkista tai hampaista ja käyttää elefanttien alkioita (?) hyväkseen. Sillä lailla saisivat sitten  uuden eläinlajin aikaiseksi. Vaikka ei luontoa tuolla tavoin pidä muutella, koska sopeutuminen ympäristöön uutena lajina ei todennäköisesti käy noin vain. Ilmaston muuttuminen ei ehkä tarkoita pelkästään lämpenemistä, vaan paikoin maa voi jäätyä.

Aronpuro alkaa julkaista Retron loppupuolella juhlarunoja. Yksi on Kemin kaupunginteatterin vihkiäisruno 22.11. 1980 (s.589), ajatuksena on: ”Synnyttäkää elämän kuva!”.  Elämän kuvia ovat juuri ne Jäämeren kalliopiirrokset.  Niissä on tärkeää se että maisemassa liikkuvat toiset eläimet ja niiden välinen suhde on ollut tärkein. Näin aika pian uusimman Ranskan luolan löytymisen jälkeen kirjan, jonka olivat koonneet niistä kuvista. Samalla luolasta oli tehty videonauha, joka on esitetty parikin kertaa myös Suomen televisiossa. Mutta sinne ei saa mennä, koska ihmisen hengityskin tuhoaisi ne kuvat.

Luin jostain, että Kemin kaupunki on jälleen kerran tahtonut lopettaa kaupungin tuen teatterille. Tuntuu kummalliselta. Kaupunki ei yksinkertaisesti voi kustantaa teatteria? Todennäköisesti valtionapu on pienentynyt. Kemistä on tainnut loppua teollisuus, eli siellä ei ole enää verotuloja. Teatteri on ihmisten viihdyttämistä varten. Se voisi olla myös jotain muuta. Se on ihmiskulttuurille tärkeä osa, teatteri.

Sitten Aronpuro alkaa miettiä ilmiötä nimeltä ”Kuka tahansa”. Kukatahansisuus on ilmeisesti olemassa. Tässä sen ilmeneminen kohdassa 17:
”Kukatahansisuudessani löysin löyhkävalmuskan, haistelin
sen valokaasun tuoksua.
Se toi elävänä mieleen Charles Baudelairen,
Henri Toulouse-Lautrecin Pariisin, Punaisen myllyn.
Kukatahansisuudessani keskustelin Kemijoen suistossa
löyhkävalmuskan kanssa.
Sieni muistutti kesästä kun lohen suku,
tonneittain kalaa kylki kyljessä,
tungeksi kutumatkalla
voimalaitostyömaan edessä.
                   the dimension of stillness.
                                            And the power over wild beast.”
(s. 624)
Aronpuron Retrossa liikutaan monissa paikoissa joissa olen ollut, joissakin vähän pitempäänkin. Olin joskus ystävän mökillä jossain Kuivaniemen ja Iin välimaastossa, joen rannalla. Siitä pohjoiseen taisi olla Kemi, sitten päädyin Tornioon. En tiedä milloin Kemijoki on valjastettu, mutta koskiosuudet on ostettu joko sodan aikana tai sen jälkeen köyhiltä joen varren asukkailta. Käsittääkseni niin meneteltiin kaikkien pohjoisen jokien valjastamisen kanssa. Ostajia olivat voimalaitosyhtiöt.

Villilohikanta on nykyään entistäänkin taantunut, kun esimerkiksi Tornion lohikantaa pienentävät kyttyrälohet. Vähiäkin lohia turistit pääsevät edelleen pyytämään. Saamelaiset saattavat jäädä ilman saalista. Näin siellä Iin tuntumassa pienen ja tumman joen varren tiellä poron jolkuttelevan.

Joki oli suosta värjääntynyt. Ehkä siellä oli turvetyömaa ja hakkuuaukioita. Se pieni talo näytti jonkun perheen kotitalolta. Siinä oli ulkorakennuksessa navetta ja ulkokäymälä, joka oli ylhäällä navetan kattoparrujen tasalla. Kaikki oli paljon pienempää kuin muutaman sadan kilometrin päässä etelässä, jossa olin yleensä ollut kesiäni. Matkaa kauppaan oli noin 15 kilometriä yhteen suuntaan.

Kaikki merkitsee jotain. Se on merkillisintä. Aronpuron osaston ”Tuumia” motto on:
”Merkillä ja jumaluudella on sama syntymäaika ja -paikka. Merkin aikakausi on pohjimmiltaan teologinen.” (Derrida) Motto on sivulla 641. Tuumimisesta ei silti tule teologiaa.

Aronpuro on edelleen elävien kirjoissa. Viimeksi hän suomensi ennen suomentamattoman Sebaldin teoksen, ”Luonnon mukaan” (ntamo, 1988/2022) kirjailijan varhaiskaudelta. Edelliset Sebaldit on suomentanut Oili Suominen. Kirja on Sebaldin ensimmäinen ja lyriikkaa.  Kirja on hankittava ja luettava.

Interludum

Huomasin sattumalta että jazz-radiossa on tänään Raoul Björkenheim, joten se soi nyt taustalla. Muistan sen kerran kun olen kuunnellut häntä livenä oikein hyvin. Tarkoitus oli siis vain pysähtyä vähäksi aikaa Seinäjoen teatteriin kuuntelemaan jameja. Musiikki kuului hyvin ja selvästi jo ala-aulaan. Pidin kädet korvilla ja menin yläkertaan. En ole ikinä kokenut aivan niin lujaa viimaa, semmoista joka tuntui oikein puhurilta. Sen se musiikki synnytti.

Björkenheimin olemassaolon tiesin, Orisbergin kartanosta ehkä. En ollut ikinä käynyt siellä, vaikka päätieltä sinne meneekin viitta ja tiesin että siellä on oleillut esimerkiksi Taina Elg, ehkä. Ja että siellä ammutaan syksyisin fasaaneja. Björkenheimilla oli varmaan silloin sen teatterikeikan aikaan päällä vielä Sturm und Drang-kautensa.

Nuorten pitää soittaa lujaa. Varmaan kuuloni meni askeleen alas niiden jamien aikana. Se ei ollut huonoa musiikkia tietenkään. Kyllä se oli aivan oikeaa jazzia ja se on aina hyvää ja livenä sitä ei juuri kuule nykyään. Ehdollistuin jazzille jo 50-luvun lopulla, niin että se on pysynyt. Ilman Pori Jazzia niin ei olisi käynyt se, kausi olisi ehkä mennyt ohi.

Nyt tämä tulee illalla suorana, mutta sen saa kuullakseen jo nyt, mikä on ihanteellista. Tässä koneessa on aika hyvä ääni. Periaatteessa olen kyllä sitä mieltä että vähän huonompikin äänisysteemi, rahinat ja muut, voivat tehdä kuuntelusta yhtä hyvää.  Rahina saa terottamaan kuuloa. Ja jamit ovat parhaimmillaan savuisessa kapakassa vaikka Porin Itäpuistossa tai Otavassa. Ensimmäisistä kokemuksista on todella kauan. Olin ehkä 17-18-vuotias, mutta jazzareita olin sitten puuhaamassa muiden kavereiden mukana vuoden kaksi myöhemmin.  Tänään kuitenkin Björkenheim soittaa kitaraa. Seuraavaksi tulee John Coltranen biisi.

Musiikki vie hyvin helposti vuosikymmenten taakse. Tuskin pystyn kertomaan edes itselleni, mitä olen kuullut mutta paljon. Perheestä jazzin ei ole hurahtanut kuin minä ja neljä vuotta vanhempi serkkuni. Serkku eli sellaista elämää että meni jo ajat sitten kuolemaan. Sitä olen itsekseni pitänyt epäreiluna, siis kuolemista, ja ihan turhaan. En ole oikeastaan tavannut toista ihmistä jolla olisi ollut niin suora suhde elävään musiikkiin. Soitti se itsekin vetopasuunaa nuorena. Huomasin jo nuorena että tämmöisiä ei voi kertoa muille. Oikeastaan on parasta vain olla omissa oloissaan ja kuunnella. Nuorempana oli tärkeämpää svengi, nyt seuraan enemmän sävelkulkuja. Björkenheim on pahuksen hyvä kitaristi.

Mutta asiani on nyt muun muassa ihmetellä kirjoittajia nimeltä Pekka Turunen. Yksi on kirjoittanut kirjan nimeltä ”Kylmää rauhaa” (Atena 2022) ja toinen ”Kun sota on ohi - when war is over” Parvs 2020. Törmäsin samana päivänä kahteen eri Pekka Turuseen. Ensimmäiseksi kirjaa ”Kylmää rauhaa” esiteltiin Kalle Haatasen radio-ohjelmassa (joita jostain syystä pitää ruveta kutsumaan podcastiksi vaikka aivan hyvin voitaisiin puhua Ylen radiokanavista, en oikein ymmärrä muutosta) ja sitten luin Pasi Pikkupeuran pitkää matkaesseetä Kaltiosta (pohjoinen kulttuurilehti) ja siinä mainittiin Parvs’n kustantama kirja ”Kun sota on ohi”. Tuon kirjan kirjoittaja on ”käynyt läpi Itämeren ympäristön militäärikohteita: bunkkereita, kasarmeja, hangaareja. Jotkut rapistuvat rauhassa, joissakin on uutta elämää: kiipeilyseiniä, diskoja.” (Kaltio 5/2022)

Kuvaus sopii aika hyvin Andrei Tarkovskin leffaan nimeltä Stalker. Olen nähnyt joskus lyhyen dokumentin Stalkerin taloista ja maisemista ja sen maisemat ovat ainakin osin peräisin Tallinnan lähettyviltä. Tarkovski ei ollut romantikko elokuvaohjaajana, ennemminkin jonkun sortin mystikko, visuaalisesti hieno. Siis ne raunioituvat alueet ja Alue (Zona) eivät olleet kovin romanttisia paikkoja. Raunioita joihin tuli vesi sisään ja lainehti lattioilla.

Ohjelmassa haastateltiin vanhoja miehiä, jotka olivat mukana kuvauksissa. Voi olla että he eivät olleet ollenkaan niin hirveän vanhoja. Elämä miehitetyssä maassa oli ollut varmasti rankkaa.

Kaltio on hyvä kulttuurilehti. Asun semmoisessa kaupungissa jossa ei kulttuurilehtiä voi ostaa lukeakseen. Kirjastossa niitä olisi, mutta entä sitten kun pitäisi tarkistaa joku yksityiskohta? Nyt huomasin että Pasi Pikkupeuran matkajuttua ei ollut mukana nettilehdessä. Tämä tarkoittaa siis, että lehti on parasta tilata. Pikkupeura on ennenkin kirjoittanut matkoiltaan. Hän osaa puhua venäjää, joten hän on tullut tuntemaan paljon ihmisiä juuri tuolta Itämeren ympäristöstä.

Niin kuitenkin esseen mittaan käy, että Pikkupeura tulee kulkeneeksi aikamoisen kierroksen. Hän tuntuu löytävän paljon ainutlaatuista kulttuurihistoriaa. Keskeinen kaupunki on Itä-Latvian Daugavpils. Siellä on Mark Rothko Art Centre (”jonka kaikki taulut ovat jäljennöksiä”). Maailmankuulu oregonilainen kuvataiteilija on kaupungista (alueelta) kotoisin, muutti vanhempiensa mukana  Daugavpilsistä Amerikkaan jo vuonna 1903. Pikkupeura käy haastattelemassa rovaniemeläisiä kuvataiteilijoita ja kysyy heidän käsitystään Mark Rothkosta:
”Jonkun mielestä työt eivät olleet abstrakteja ollenkaan. Jonkun mielestä värit olivat ’suoraan tuubista’. Jonkun mielestä näin ei suinkaan ollut. Vapaassa Taidekoulussa opiskellut ystäväni  kertoi Rothkon olleen heidän laitoksessaan ’jumalasta seuraava’. Väitti myös koulun olleen CIA:n hanke, nimesi myös kaksi opettajaa tässä yhteydessä. Molemmat ovat jo kuolleet, eikä minulla ole aikaa alkaa CIA:n metkuja selvittää.”

Sitten Pikkupeura alkaa miettiä Venäjää ja sen taiteita,  niiden suhdetta johonkin syvempään kulttuuriseen ilmeeseen:

”Mädän Lännen vieroksumisella on sinänsä Venäjällä Putinia ja sosialismia vanhemmat juuret. Esimerkiksi Leo Tolstoin mielestä Shakespeare oli veristä hourailua ja impressionismi degeneroitunutta töhertelyä.”

Viittauksena on Chesłlaw Miłosz’in opus Vangittu mieli. Mutta Daugavpils on muuten kyllä ilmeisesti ollut ennen II maailmansotaa aikamoinen kulttuurinen sekamelska, kansallisuuksiakin on ollut vaikka mitä, siis raja-alue (Venäjä, Valko-Venäjä, Puola, Latvia, Liettua), mutta myös Venäjän juutalaisasutuksen tihentymä: ” Alueella asui 90% Venäjän ja 40% maailman juutalaisista.”

Suomeksi puhutaan Väinänlinnasta. Alueelta sai muuttaa pois vain erityisluvalla. Ehkä se on ollut sitten eräänlainen ghetto? Joka tapauksessa kulttuuri on ollut erittäin omaleimainen ja menetettiin sitten holokaustissa. Virolainen kirjailija ja semiootikko Valdur Mikita ajattelee itämerensuomalaisten alkukodin sijainneen Väinäjoen ja Emajoen väliselle alueelle.


Tämä nyt on jonkinlainen interludum. Olen suurinpiirtein lukenut Kari Aronpuron Retron läpi. Siinä pidellessäni painavaa kirjaa oli pakko ottaa sen lukemisessa tauko ja Kaltio oli vielä silloin osin lukematta. Se ei ole mitenkään ”vain” kulttuurilehti, vaan aika tuhti lukemisto vähän kaikenlaisista ilmiöistä. Lehti kannattaa hankkia itselleen!

Retroa 3

Kari Aronpuro siirtyy semiotiikan maisemiin.  Semiotiikassa on vaikka mitä, koska merkit vaihtelevat. Mukana on kaikenlaisia mielialoja maisemien mukaan. Sivulla 339 on motto:
Denn wahrhaftig
steckt die Kunst in der Natur,
wer sie heraus kann reissen
der hat sie.
Dürer

 

Dürer eli 21.5.1471-6.4.1528 ja oli kuvataiteilija, kehitti etsaus-tekniikkaa, muun muassa. En ollut ajatellut Düreria jonain semiotiikan merkkinä, mutta nyt tulin ajatelleeksi että hän on varmasti ollut tietoinen esimerkiksi Firenzen renessanssista ja renessanssi juuri Firenzessä on tärkeä. Kannattaa katsoa esimerkiksi hänen Melankoliansa, joka on hieno työ, siinä ei edes kosmoksen läheisyys auta suruun.

Syksyyn sen ei tarvitse liittyä. Sitä paitsi syksyisin on tehtävä työtä. Silloin alkavat koulut ja yliopistot ovat auki. Teattereissa on uusia näytelmiä, orkesterit ilmoittavat esityksistään.

Olen etsinyt tietoa siitä, kävikö Dürer esimerkiksi Firenzessä ja kävivätkö italialaiset hänen luonaan Saksassa, mutta en löytänyt. Saksasta tuli seuraava suuri keksintö: kirjapainotaito, Gutenbergistä Aronpurolla on oma osasto muotokuvarunoissa. Ehkä killoilla on ollut tapaamisia rajojen yli? Alppeja on ylitetty jo ajat sitten.

Killoilla puolestaan oli oma kappeli Firenzessä, yksi niistä kauneimmin koristelluista: Orsan Michele. En unohda varsinkaan sitä alttarikatosta joka on 1300-luvulta. Käsittääkseni maalarit ja piirtäjät kuuluivat takojien, seppien ja hopeaseppien kiltaan.  Killoilla taas oli työhuoneita ja niissä opetettiin asiaankuuluvia taitoja. Esimerkiksi Leonardo opiskeli Andrea del Verrocchion alaisuudessa. Retro-kirjassa on monia viitteitä Firenzeen. Omakin perheeni on ollut kuukauden Grassinassa, jossa sijaitsee Casa Finlandese, lyhyen bussimatkan päässä Firenzestä.

Aika pian sen jälkeen kirjassa tuleekin jo Pohjoinen Guernica, jonka voisin kuvitella olevan Aronpuron runokirjasta nimeltä Aperitiff, avoin kaupunki. En ole siitä varma. Siitä olen varma että olen sen lukenut. Retro on kirjastosta lainassa ja sen hahmottamiseen menee aikaa. Pohjoinen Guernica ei ole leikkiä, vaan vaikuttaa kuvaukselta siitä, mitä tapahtui Tampereella huhtikuun alussa vuonna 1918.

Kysyin Tampereen asioista isoäidiltä vuonna 1968. Tiesin hänen olleen muonittajana Tampereella vuoden 1918 keväällä. Hän sanoi että Väinö Linna valehteli. Sitten hän kertoi että kaikilla oli nälkä. Olin ollut ymmälläni historiasta jota minulle oli kerrottu jo vuosia, ennen kaikkea siitä ettei siinä oltu sanottu mitään Tampereesta. Olin pari vuotta aiemmin muuttanut Tampereen yliopistoon opiskelemaan.

Isoäiti sanoi että vapaus on tärkeä asia. Sota oli nimeltään vapaussota, koska sen jälkeen Suomi irtautui Venäjästä. En sanonut hänelle mitään. Ei ollut lisää kysymyksiä.

Isä oli liittynyt suojeluskuntaan jo vuonna 1936. Hän ei kertonut siitä minulle vaan kuulin siitä vasta hänen isosiskoltaan. Pappa oli suuttunut pojalleen. En tiedä antoiko ikinä anteeksi, mutta oli masentunut talvisodan ja jatkosodan ajan, sairastui sitten dementiaan ja kuoli. Koko suuri perhe joutui sitten ulos ja hajalleen ympäri Suomen.

Muistan nuo keskustelut tuon Aronpuron runon vuoksi. Isoäiti oli äidinäiti, Pappa taas isänisä. Olin Tampereella vuonna 1968, kävin silloin tällöin isoäidin luona. Tampereesta ei sen jälkeen kyllä koskaan enää puhuttu.  Isoäidillä oli tapana tuhahdella mielestään turhille asioille, mutta vanhana hän ei enää tuhahtanut. Oli hiljaa vain siinä takan kupeessa.

Isoäiti ja Pappa tunsivat toisensa. En tiedä oliko heillä erimielisyyksiä poliittisesta historiasta. Pappa kuoli kun olin 2-vuotias. Nyt ajattelen että ihmisten elämä olisi varmasti helpompaa jos nuoruuttaan ei tarvitsisi käyttää miettimällä sitä, mistä on vaiettu. Se on hankalaa senkin vuoksi, että valehtelu olisi helppo huomata, mutta se että mistään ei puhuta on outoa.

Mutta Retrossakin on kysymyksiä ja vastauksia. Olin yliopistolla vuosia, mutta en muista koskaan kuulleeni mitä sen paikalla on ennen ollut. Tampereella tulin kävelleeksi paljon, ei ollut rahaa bussilippuihin. Tässä on kyse Tampereen semiootiikasta:

”Viikolla viisi

"Isoisä, mitä oli ennen Kauppakeskuksen kohdalla?
Tehdas.

Isoisä, mitä oli ennen yliopiston paikalla?
Hautakiviveistämö.

Isoisä, mitä oli ennen Konserttitalon kohdalla?
Teurastamo.

Isoisä, mitä oli ennen puiston ja lammen luona?
Pleikkiniitty.

Isoisä, mitä oli ennen Pikkolon paikalla?
Pahainen kärrytie, kukonaskel etelään kasarmi ja vankileiri.

Isoisä, mistä ennen alkaa?
Nykyisyydestä, menneen ja tulevan vatsassa.

Isoäiti, miksi sinulla on partaa poskessa?"
(Kari Aronpuro: Retro, s. 401)

Mutta mikä/mitä on pleikki? En ole koskaan kuullut sitä sanaa. En tietenkään ole syntyperäinen tamperelainen, mutta lampi ja puisto ovat edelleen siinä matkalla yliopistonmäeltä alas. Siinä välissä on nyt Tampere-talo. Siellä olen käynyt vain kerran. Oli joku konsertti ja halusin tietää millainen akustiikka siellä on. Siellä taisi olla myös Muumitalo alakerrassa, mutta ei ilmeisesti ole enää.

Nyky-Tampereella pidän ratikasta. Se on parempi kuin Helsingin ratikka, se ei tärise ja metelöi kääntyessään. Jos istuu sellaiseen yksittäiseen penkkiin oven lähelle, voi lukea lasia reunassa kiertävää runoa.

Retroa 2

Kari Aronpuro törmää jostain syystä John Ruskiniin (Retro, s.64). Siinä tuli muistuma kesään 1960.

Äiti ja isä olivat matkustaneet Villa Lanteen Roomaan ja meidät lapset pantiin siivoamaan ullakkoa. Tarkemmin sanoen minut pantiin, pikkusisko ja -veli tekivät jotain muuta, josta minulla ei ollut aavistustakaan. Siellä oli joku John Ruskinin kirja, suomeksi. Muistan että suurin osa siinä sahajauhoisessa ja pölyisessä ullakossa oli 1900-luvun alusta olevaa tavaraa. Lehtiä, almanakkoja, muutamia kirjoja, onnittelukortteja, nuorisoseuran pöytäkirjoja, joiden paikka ei kai pitäisi olla asumattomalla vintillä.

Vieressä oli isoäidin isän huone, josta oli tehty kotimuseo. En päässyt sinne koskaan oleilemaan. Sain kurkistaa vain ovelta. Se isoisoisä oli semmoinen josta olin kuullut, mutta en tiennyt millainen ihminen hän oli ollut. Oli saanut joskus oltermannin sauvan. Kukaan ei selittänyt mikä sellainen on ja miksi. Isoisoisä oli puuhannut osuuskauppaa ja -pankkia, jotka kummatkin olivat olemassa silloin vielä. Tuskin ovat enää. Pienillä kylillä pankkien pitäminen ei enää kannata. Eihän siellä sitä paitsi asu enää ketään.

Olin silloin täyttämässä seuraavassa kuussa 15 vuotta. Vanhemmat tulisivat kotiin ja mentäisiin mökille niin kuin yleensä mentiin.Tajusin jotain aivan selvää ajan kulumisesta.  Se kieli mitä oli käytetty 1900-luvun alussa ei ollut minun tuntemaani suomea. En oikein voinut kutsua sitä vanhaksikaan tai vääränlaiseksi, koska en ollut koskaan tavannut niitä ihmisiä, jotka olivat kirjoittaneet pöytäkirjoja ja lukeneet niitä muutamaa kirjaa, Genoveevan kehtolaulua esimerkiksi ja Ruskinia joka tuntui tylsältä. Nyt sellaisia voisi ehkä osata lukeakin. 

Aronpuro siteeraa siinä aiemmin, ennen John Ruskinia,  Vladimir Majakovskin runoelmaa nimeltä Hyvin!. Minulla sattuu olemaan se kirja runohyllyssäni. Sen on suomentanut A. Äikiä ja sen on kustantanut Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike Petroskoissa 1955. Aronpuro oli lukenut pohjois-hämäläistä kirjallisuutta vähän urakalla ja yksi joita hän siteerasi oli Äikiä.

7
Öin, päivin,
                  aikaan sellaiseen,
ja hetkeen
                 mokomaan,
ovat runoilijat
                       kaduilla
                                     yksikseen
vain varkaat
                    seuranaan.
Hämärä
             merenä
                             maan yli hulvahti.
Siniyö.
          Ja rusko
                       nuotiovalojen.
Sukellusveneenä
                          pohjaan
                                        pulpahti
Pietari
           räjähtäen.

(Hyvin, s.30)


Majakovski kirjoittaa vallankumouksesta Pietarissa, mutta jostain syystä tulevat mieleen sotakuvat Ukrainasta. Äikiän kieli on aika hurjaa.

Sukellusvene? Pietarissa? Nevaanko semmoinen upposi? Mitenkähän sen vallankumouksen oikein kävi, kun Pietari sukelsi? Sukellusveneitä kyllä on käytetty I maailmansodassa. On myönnettävä ettei meidän keskikoulussamme opetettu mitä tapahtui Venäjän vallankumouksessa. Se kyllä mainittiin että käynnissä oli I maailmansota, mutta ei 1950-luvun koulussa Suomen sisällissotaakaan mainittu ollenkaan. Sitä olen kyllä ihmetellyt, koska onhan ihmisten pitänyt ymmärtää sen sodan merkitys II maailmansodan taustaa vasten. Jollain lailla sisällissota määräsi 1920-30 -lukujen ilmapiirin, ainakin Suomessa. Muuallakin paljon muuttui, esimerkiksi Espanjassa.

Majakovski kirjoitti runoelmansa Hyvin! lokakuuksi 1927, siis vallankumouksen ylistykseksi (?), mutta  julkaisun alkuperäinen nimi oli kyllä Lokakuu. En tiedä pitäisikö tuosta ajatella jotain, merkitseekö se sensuuria? Mitä tarkoittaa ”Hyvin!”, sitäkö että kaikki on hyvin? Monessa vanhemmassa venäläisessä suomennoksessa hyvin tarkoittaa samaa kuin oikein.

Aronpuron sitaatti tuosta samasta kirjasta:
Tosiasiain
              virrasta juo

Kirja on ehdottomasti luettava uudestaan. Ainakin Aronpuro tuli arvostaneeksi Äikiän korkealle. Tämä on suomennos, mutta Äikiän kieltä.

Runoja Marra Lampin teoksiin, Lampi oli Aronpuron vaimo ja esiintyy tässä kirjassa, siis Retrossa. Joissakin kirjan jutuissa pariskunta on esimerkiksi Toskanan Grassinassa ja lapset nukkuvat. Marra Lampi oli graafikko, pariskunta sai toisiltaan ajatuksia ja ideoita työhönsä. Ne osat tätä kirjaa ovat kauniita, niissä tuntuu jonkinlainen yhteinen ajattelu, vaikka Retrossa onkin äänessä vain Aronpuro. Sittemmin Lampi on jo kuollut.

Aronpuro kirjoittaa muotokuvia eri taiteilijoista, on siellä mukana myös esimerkiksi Gutenberg, jota ilman meillä ei olisi kirjallisuutta tai kirjoja esineinä. Ghirlandaio on yksi niistä joista tulee puhe, mutta hän on siis se joka kuvasi Vespucceja heidän omassa kappelissaan..

Sarjan runot tuntuvat olevan ”Debordiadi” ja ”Mustaa purkista” kokoelmassa ”Lehmän henkäys”.

Joka tapauksessa muistan hyvin miltä lehmän henkäykset tuntuvat. Varsinkin muistan hyvin miten lehmät jopa näki jo aika kauas, kun ne olivat kotovainiolla isoäidin maatalon lähellä. Lehmiä taisi olla 3-4 kappaletta, joskus oli vasikoitakin. Lehmillä oli metsän reunassa kyllä pieni katos, sateensuoja, niin että niillä oli aika hyvät oltavat.

Joskus kesäisin isoäiti kirnusi itse voita. Kesävoita, josta tuli se loru että Ken söi kesävoin? ja siinä syytettiin kissaa. Vaikka se voi olisi tullut kirkonkylän meijeristäkin, se oli kesäisin keltaista ja hyvää. Sellaista en muista saaneeni talvikodissa Kangasalla, vaikka se olikin silloin vielä maalaispitäjä. Olisi kyllä pitänyt olla vielä keltaista, koska usein syyskuussa karja on vielä ulkona.

Ehkä siinä pitäjässä olivat navetat niin isoja, että lehmät eivät päässeet ulos? Ehkä eivät ikinä? Tunsin kaikki lehmät joita kesäpaikoissa oli. Olin tuntenut lehmät myös todella isossa navetassa niin kuin Sukevalla oli. Mutta siihen aikaan lehmät olivat pieniä ja ruskeita. Niillä oli sarvetkin, tosin ei kovin isoja.

Nyt Sukevan karja on Suomen lajiston kantakirjoissa. Ilmeisesti ne todella erosivat toisistaan. Isoäiti asui Pohjanmaalla. Niiden lehmien nahan kuviot olivat ehkä vähän erilaisia kuin Sukevalla, jossa on ollut varmaan Itä-Suomen karjaa? En ole kyllä asiasta varma. Suomessa oli lehmillä erilaiset värikuviot riippuen mistä olivat kotoisin. Joku rotu oli valkoinen, joku oli läikikäs ja joku oli ruskea.

Sitten Aronpuro kirjoittaa löydöistä Firenzessä. Ensimmäiseksi hän kertoo Ghirlandaiosta, sitten hän päätyy puhumaan Vespuccien kappelista. Hänelle tulee mieleen Amerigo - ”joka purjehti Intiaan”.  Ovat kyllä tutkineet aika tarkkaan Amerigon matkoja ja karttoja ja muuta, niin että hän ei väittänyt löytäneensä uutta mannerta mutta oletti että Länsi-Intiaa sen ehkä piti olla?  En ole varma noista löytöretkien tutkimustilanteista. Ehkä vielä löydetään uusia karttoja.

Mutta Vespuccien kappeli on Ognissanti-kirkossa, Firenzessä tietysti. Kirkon nimi tarkoittaa kaikkien pyhimysten kirkkoa ja Vespuccien kappelin freskot olivat  Ghirlandaion tekemiä. Yhdessä freskossa on Amerigo pikkupoikana. Nämä voi löytää suhteellisen helposti netistä. Mutta pitää kuitenkin tietää kuka on tuo quatrocenton mestari, Ghirlandaio.

***
Yskin kivipölyä koska räjäyttävät kalliota ainakin kuudetta tai seitsemättä vuotta. Pahinta on odottaa bussia kadunkulmassa. Sen toisella puolen on entinen kivilouhos, joka puhdistettiin roinasta vuosi sitten. Nyt sitä täytetään suurilla graniittilohkareilla.

Kivipöly näkyy pölypilvenä aamusta lähtien. Kallio on peruskalliota ja jokaisella räjäytyksellä talo tärähtää. Meillä nähdään sotaunia melkein joka yö.

Päivät ja yöt eivät ole samoja. Huomenna on jo aivan toisin. Mutta tässä syksyssä on kyllä jotain outoa, johon nämä räjähdyksetkin taatusti liittyvät. Ei tarvitse kuin kuunnella uutisia ja sodastahan siellä puhutaan.

Hyvä että korjaajilla riittää töitä. Rakentajat rakentavat toisessa päässä aluetta uutta korjattavaa. Räjähdykset jatkuvat. Mutta ehkä rauha vielä koittaa.

Historiaa eestaas

Nyt on kyllä tapahtumassa liikaa. Pidän ehdottomasti syksystä, koska pimeys alkaa lisääntyä ja tulee aivan luonnollinen veto kohti sisätiloja. Linnuille on annettava talipalloja, nyt ne nokkivat pyöränsarvista kädensijat. Lenni näyttää siltä kuin se olisi menossa oikeastaan talviunille, se ei jaksa sitä lintuakaan kauan, vaan menee kerälle nukkumaan.

Kissojen televisio on ikkuna. Ulkona tapahtuu kaikenlaista, mutta kun sataa niin Lenni ei mene parvekkeelle. Siellä tulee märkä ja häntä kastuu, joten meno muuttuu painavammaksi. Niin se on ihmisilläkin. Ulkona on käytettävä kumisaappaita - jotka eivät varmaan ole nykyään kumia - ja läiskyteltävä lätäköissä, jotka esimerkiksi uimahallin edustalla ovat pieniä lampia. Kaupunki korjaa asfalttia ja jättää kuoppia bussipysäkin eteen. Sateenvarjoa tarvitaan suojaamaan ohiajavien rekkojen kuravesisuihkua vastaan.

Syksy saapui sillä tavoin että meille annettiin kuukausi aikaa tai muuten. Modeemi lopettaa toimintansa. Kaupungin asunnoissa käy vain yhdenlainen järjestelmä. Kaupunki ei ole astumassa uuteen taloudelliseen järjestelmään, vaan ehkä varautuu tulevaan sotatalouteen? Toivottavasti kaupunkiamme hallitaan niin että tiedetään ja tajutaan oleellisimmat asiat.

Kun nyt on etsitty asemia ja ohjelmien ohjeita ja vaikka mitä, niin tajusin että television voi virittää kulkemaan jonkun satelliitin kautta. Ilmeisesti kyse on meidän EU:n satelliiteista, joista johdetaan televisioita ja radioita ja nyt siis myös nettivälineiden ohjelmistoja. Minusta siellä ohjeissa luki selvästi sellainen kysymys että tahdonko televisioni kulkevan satelliitin kautta. Oli pakko ohittaa semmoinen kysymys, koska ei minulla ole aavistustakaan minkä maan tai maanosan satelliitteja tuolla ylhäällä kulkee.

Sitä paitsi: ne satelliittiantennit taitavat olla niitä isoja lautasia, joita varsinkin maahanmuuttajat ripustavat asuntojen katoille. Ei meillä ole semmoisia ja taatusti ne maksaisivat paljon. Tuskin kaupunki meille semmoisia kustantaisi, vaikka niin vuokralaisia ollaankin.

Kaupungeissa on niin tietysti prioriteetteja eikä tavallinen asukas voi olla tietää mikä satelliitti juuri tämän kaupungin yllä hyrrää. Olen miettinyt tässä sitäkin, että kun suunnilleen joka päivä sataa, niin miksi meillä on vain yksi huoltoyhtiön työntekijä haravan varressa hoitelemassa lehtiä kasoihin kun sen sijaan muut käyttävät semmoista käryävää kovaäänistä puhallinta, jota kissa säikähti pahanpäiväisesti ensimmäisen kerran kuultuaan. Ennen kaikkea: miksi niitä lehtiä on pakko yrittää puhaltaa isompiin kasoihin ja nimenomaan rankkasateessa?

Pienet syksyisten lehtien ongelmat alkoivat hymyilyttää kun kuuntelin aamulla radiosta Virtasen taloushistoriaa, jossa haastateltavana oli Aleksanteri-instituutin unkarilaisjäsen, dosentti, tohtori Katalin Miklossy. Hän mietti kulutusyhteiskuntaa, markkinataloutta, joka hänen mielestään tuli itäeurooppalaisiin maihin vähän liian nopeasti.  Unkarissa oli ollut itsetehtyjä farkkuja, mutta niiden farkkujen piti olla nimeltään Levi-Strauss. Mutta en muista ikinä itse kaivanneeni mitään merkkifarkkuja.  Mitä ne merkitsevät?

Pidin siitä, että tuo dosentti muistutti aikarajoista. Ihmiset tarvitsevat aikaa tottua asioihin. Mutta Visegrad-maiden piti päättää asioista nopeasti ja niellä koko paketti eikä vain osia. Hän mietti aivan aluksi myös demokratia-käsitettä. Vaikuttaa siltä että termiksi tuli demokraattinen markkinatalous tai sinnepäin. Muistan jonkun yhteiskuntateoreetikon puhuneen sellaisesta mallista jonka nimi oli demokraattinen sentralismi, joskus anno dazumal. En tiedä mitä semmoinen sitten olisi. Kysymys oli siitä, kumpi on määräävämpi, hallitus vai parlamentti. Sitten on olemassa myös hankala kysymys oikeusvaltioperiaatteesta.

Virtasen ohjelmassa haastateltava analysoi itäisen Euroopan malleja olla EU:n jäsen. Maat ovat suurelta osalta entistä Itävalta-Unkaria, joka oli kaksoismonarkia ja johon kuuluivat esimerkiksi Tsekki ja Slovakia, Rutenia, Slovenia, Transsylvania, Kroatia ynnä esimerkiksi Triesten ja Trenton alueet. Niin ja Galitsia. Rajat ovat vaihtuneet moneen kertaan. Haastattelija kysyi että pitäisikö puhua keskieurooppalaisista maista, jolloin ihmiset ymmärtäisivät että on kyse entisistä Itävalta-Unkarin maista.

Väliin on mahtunut sitten jos jonkinnimisiä maita. Rupesin ajattelemaan esimerkiksi Ukrainaa. Se on varmaan aina ollut vilja-aitta. Olikohan se mustan mullan alue Venäjän tsaarien omaisuutta? Ilja Repinillä on taulu jossa Zaporitsian (se kaupunki jossa on nyt Euroopan suurin atomivoimala ja jonka ympäristöä Venäjä tulittaa) talonpojat kirjoittavat kirjettä tsaarille.

Pidin koulussa maantiedosta varsinkin kun meillä oli opettajana Oulun yliopistossa silloin vielä opiskeleva nuori kaveri, joka oli aivan loistava opettaja. Meillä vaihtuivat kartat, mutta meille myös opetettiin elinkeinoja. On tiedettävä millä mikäkin maa elää ja mistä niiden ihmiset saavat elantonsa, joka taas riippuu poliittisesta järjestelmästä.

Muistan katsoneeni ihastuneena Sissi-keisarinnasta tehtyjä elokuvia - Romy Schneider pääosassa - jossa keisarinna esitettiin itsestään selvästi kauniina ja uudistuksia tahtovana ihmisenä. Sissi-elokuvia näytettiin Kangasalan Kinossa sitä mukaan kun niitä tuli. Oikeassa maailmassa tulivat Sarajevon laukaukset: Sissin ja Franz Josefin poika kuoli, syttyi I maailmansota.

Romanttiset hupsutukset eivät oikein kelpaa historian tai maantiedon oppaaksi. Mutta joku nationalisti ampui sen kruununprinssin. En ole varma siitäkään mitä sana nationalisti tarkoittaa. Sehän ei välttämättä tarkoita kansallis-sosialistia, vaikka semmoinenkin voisi kai nationalisti olla?

Meillä ovat kotona käytössä karttakirjat ja historian opukset. Sitä tässä on mietittävä, että jos valtioiden on kehittyäkseen aina vähän väliä muutettava valtiollista järjestelmäänsä ja siinä samalla talouttaan, niin mitä kaikkea silloin muuttuu? Ihmiset taatusti käsittävät paikkansa yhteisöinä. Niissä ovat sukulaiset ja ystävät ja kaikki ymmärtävät toisiaan ja kauppa käy myös rajojen ulkopuolelle. Hallinto taitaa olla se ydin ja sen mukana valta. Euroopan unioni on yksi vähän isompi yhteisö.

En ole maailmanmenoa miettiessäni hylännyt Kari Aronpuron Retroa. Kyllä se on edelleen mukana. Mutta siinäkin kirjassa puhutaan Venäjän suuriruhtinaskunnasta, jossa Suomen Vaasan läänissä oli kuvernöörinä Alexander Järnefelt ja perheessä oli taiteellisesti lahjakkaita lapsia, mm. kuvataiteilija Eero. Järnefeltit hankkivat kesähuvilan Kolhosta. Siitä Järnefeltien yhdestä tuotoksesta Kari Aronpuro kirjoittaa mahtavassa kirjassaan Retro 1964-2008 (ntamo 2010, 722 s) :
Kolhon kuu

Rutikuiva
kangas jaettu
pystysuoraan

lehmikujalla
vaakasuoraan
risuaidalla

vasemmalle keskellä
hämyssä retkottavasta
portista maalattu

tuhti kasa tervaksia
kuu hehkuu
oikealla ylhäällä

karjarakennuksen
lantalan
päällä

huomiosta kilpailee
karjakeittiön
valkoinen piippu

Väriä värin päälle
Sivellen taiteilija
Järnefelt on pysäyttänyt

ajan antanut
itse kuvalle nimen
Kesäyön kuu

signeerannut maalauksen
vasemmalle alas
1889

Retroa

Olen aloittamassa lukuprojektia. Menin kirjastoon ja tarkoitus oli saada käsiini ensimmäinen Kari Aronpuron koottujen teosten neljästä niteestä. Kirjastovirkailija ei ollut siitä kuullutkaan, joten esitin toivomuksen siitä että nämä merkittävät kirjat hankittaisiin kirjastoon. Hän löysi minulle sen sijaan Aronpuron puolivälin koottujen niteen jossa on kyllä hirmuisesti tekstiä, peräti 721 sivua. Tai mistä sen tietää onko kyse Aronpuron puolivälin tuotannosta, koska hän on edelleen elävien kirjoissa. Kirja sopi erityisen hyvin syksyn alkamiseen, koska silloin on oltava keskittynyttä lukemista ja muistikirja, muuten talvesta tulee surkea.  Kirja kannattaa hankkia jos on rahaa, siis tämä: Kari Aronpuro: Retro. Ntamo 2010.

Kirjassa on tekstejä milloin mistäkin aiheesta ja Aronpuro otti käsittelyynsä esimerkiksi Jalmari Finnen (1874-1938). Mutta koska Aronpuro on kotoisin Tampereelta ja Tampereen lähellä sijaitsee Kangasalan pitäjä, niin ehkä hän on ottanut tehtäväkseen käydä läpi pirkanmaalaista/pohjoishämäläistä kirjallisuutta. Joka tapauksessa Aronpuro kirjoittaa Finnestä siteeraten lähteitään, joita hänen on täytynyt raahata aikamoinen määrä mukanaan. Mutta ehkä hänellä on ollut käytössään tietokone jossa on ollut esimerkiksi sähköposti?

Kirjeen on Aropuro kirjoittanut Jalmari Finnelle 11.6.2003 ja siis Álorasta (Kirje Álorasta, s. 79). Teksti on pitkä ja siinä on sitaatteja Finnestä ja muista tärkeistä ihmisistä.

Silmiin sattuu Gunnar Ekelöf, jota Pentti Saarikoski siteeraa ja on suomentanutkin. On Wikipedian mukaan julkaistukin: Epätasaiset runot (Alkuteokset: Strountes (1955), Opus incertum (1959), En natt i Otočac (1961). Alkutekstinä on Ekelöfin itsensä julkaisema Dikter.  Suomentanut Pentti Saarikoski, Delfiinikirjat (Otava, 1981). Pieni sivujuonne tuntuu olevan se, että Jalmari Finne on ollut Kangasalan Lepokodin asukas. Mutta Ekelöf-sitaatti kuuluu:
”De levande är förande/De döda, de är närände/ De döda är närände”

Ehkä Saarikoski on ollut kirjoittamassa/kääntämässä Ekelöfiä juuri Lepokodissa. Oli siellä asunut muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita.

Aronpuro sitten mainitsee myös Mikko Mäkelän, joka veti sitä kuuluisaa Mäkelän piiriä Tampereen vanhassa kirjastossa. Tähän on mainittava ajankohtainen muistuma perjantain Kulttuuriykkösestä keskustelu Manse-rokista, joka joidenkin mielestä pitäisi jo haudata. Kuuntelin sitä 23.9.2022, mutta ensi perjantaina on joku muu asia tärkeämpi kuin esimerkiksi Eppu Normaali. Tulin kyllä ajatelleeksi että kulttuuriohjelmat radiossa ovat hyvin Helsinki-keskeisiä.

Ehkä Ylellä ei ole Tampereella enää lähetys-studioita? Niitä oli ennen Satakunnankadulla ja lähetysautojakin oli. Jos olisi ollut kaksipuoleinen radio niin olisin voinut kuuluttaa että Juice Leskinen oli kotoisin Juankoskelta. Muusikot eivät välttämättä olleet vain Tampereelta. Suomi on aika pieni maa mutta ehkä nyansseja kuitenkin on?

Sitten Aronpuro löytää Finnen kiinnostuksen Nietzscheen. Ensin on lyhyt huomautus naisesta ja ruoskasta, mutta sitten huomaa Finnen olevan kiinnostunut historian hyödystä ja haitasta. Aronpuro keksii tässä yhteyden, joka joko on tai ei ole. Aronpuro siteeraa Antti Halmesvirran suomennosta Nietzschen ”Epäajanmukaisista mietelmistä”:
”Teille…historia on idealisoitua juoruamista.” (s.82)

Mutta tässä ilmeisesti Aronpuro tahtoo puhua suoraan Finnelle, joka on kyllä jo ollut jonkin aikaa kuolleena kirjeen kirjoittamisen aikaan. Aronpuro jättää asian penkomisen myöhemmäksi koska:
”- mutta minun on nyt lähdettävä täältä EU:n Andalusian autonomisen hallintoalueen Málagan  läänin Álorasta, maurien  900-luvulle rakentaman linnoituksen katveesta EU:n Pirkanmaan talousalueelle Tampereen Kalevaan Kiovan puiston laitaan askartelemaan henkilökuvaanne, jonka osaksi olen tämän kirjeen kirjoittanut.” s.83

Saamme tietää että Kangasalan kirkkomaalla on Finnen junailema ”Unohdettujen muistokivi”. Olen usein nuorena kävellyt illalla Kangasalan hautausmaalla, mutta en muista sellaista muistokiveä. Tai sitten en ole tiennyt keitä kaikkia unohdettuja muistokivi koskee. Muistan tietenkin muistomerkin, joka on hautausmaalla, mutta siinä ei ollut muita kuin pieniä valkoisia ristejä kun olin lapsi. Lastenkoti paloi ja lapset. Finne on tarkoittanut muita unohdettuja. Lasten muistomerkki tuli myöhemmin. Ehkä Finnen junailema unohdettujen muistomerkki on syrjässä? Sopisi olemaan.

Finnen tuotannosta Aronpuro kertoo arkistotietoja. Osa hänen kirjallisesta jäämistöstään on Tampereella ja osa Hämeenlinnassa. Alunperin kirjallinen jäämistö on ollut Helsingissä, koska Finnen viimeinen asunto on tyhjennetty vasta suhteellisen hiljakkoin. Kukaan ei ilmeisesti ollut varautunut arkistoimaan sitä tavaraa.

Finnestä on varmasti kirjoitettu paljon. Yksi lisälukemisto olisi Yrjö Varpion ”Jalmari Finne, työn ja mielikuvituksen mies”. Sen tiedot ovat: Hämeen heimoliiton julkaisuja 24. AAK 1974, Hämeenlinna. Olen hämmästynyt siitä, että on olemassa Hämeen heimoliitto. Asuin Kangasalla sentään yli 10 vuotta enkä ole ikinä kuullutkaan sellaisesta. Mutta ennen on ollut heimosotia ja ehkä heimoliitto on peräisin siltä ajalta?

Finne kirjoitti vuonna 1934 kirjeen rouva Minna Friskille, joka ei voinut tulla suureen tilaisuuteen lääkärin kiellon vuoksi. Kirje on kyllä mitä suositeltavinta lukemistoa, koska siinä kerrotaan minkälaisia juhlallisuuksia silloin on Kangasalla. Aronpuron Retro on täynnä tällaisia yllätyksiä. En tiedä yhtään mistä tilaisuudesta on ollut kysymys. Mutta on syöty Seurahuoneella, oltu ennen tai jälkeen kirkossa. Finne mainitsee kirjeessä jostain syystä äitinsä hautajaiset, mutta niistä ehkä ei ole kyse. En tiedä missä on ollut Kangasalan Seurahuone. Yksi monikerroksinen talo kyllä oli Kangasalan Kinon alapuolella ja siinä oli ravintola. Se oli talo joka kiipesi harjua pitkin ylöspäin. Rinne oli hyvin jyrkkä.

Tiedänpä nyt miten jäykänoloisia juhlia on ennen juhlittu. Kirkossakin on selvä istumajärjestys. Jalmari Finnen mielestä kyse on ollut hyvin tärkeästä juhlasta. Hän kokee viimeinkin saaneensa osakseen arvostusta. En sitten tiedä onko kyse ollut hänen äitinsä arvostuksesta vai mistä. Lapsena Kangasalla kyllä mainittiin Kiljusen herrasväen seikkailuista, mutta minua ne eivät kyllä koskaan erityisesti kiinnostaneet.

Retro siis pysäytti minut aika lailla alkuvaiheessa Kangasalle, tämä nidottu tiiliskivi. Mutta jo Aronpuron runokokoelma ”Aperitif - avoin kaupunki”, jonka luin jo 1960-luvulla oli hyvä esimerkki samanlaisesta tekstien käyttämisestä materiaalina. Siinä käsiteltiin tekstejä aika tavalla eri lailla kuin mitä olin tottunut näkemään runoilijoiden työnä.

Käsitän asian niin että Aronpurolla on ollut jotakin materiaalia Finnestä ja hän on käynyt sitä läpi Andalusian Málagan Álorassa eikä ole voinut tarkistaa kaikkia asioita.  Muistin että toinen tamperelaisrunoilija, Eeva-Liisa Manner, asui myös jossain päin Espanjaa. Minulla ei ole Mannerin Espanjan ajalta muuta kuin Helena Sinervon kirja nimeltä ”Runoilijan talossa”. Mutta onko EU niin perinjuurin muuttanut asioita, että niin Málagassa kuin Pirkanmaallakin on olemassa oma talousalueensa? En ymmärrä noita hallinnollisia juttuja. On noita nimityksiä muutettu Suomessakin. Meiltä esimerkiksi loppuivat läänit.

Voi tietysti olla niin että Aronpuro ei pidä EU:n mukanaan tuomista muutoksista, jotka epäilemättä ovat olleet byrokratiaa lisääviä. Nyt on vuosi 2022, Áloran kirje on vuodelta 2003. Ehkä siellä on joku residenssitalo? Tai oli. Tuskin ainakaan Suomen valtio on niitä kovin paljon lisännyt.

Yritän kuvitella herroja ja daameja ja mamselleita (?) astelemassa arvokkaasti ulos kirkosta, joka kyllä vetää paljon ihmisiä, ja kävelemässä tien yli kohti harjun rinnettä joka on aika jyrkkä. Mitenkähän ne ovat onnistuneet kiipeämään ilman rappusia ja kaiteita sitä rinnettä ylös? Vielä enemmän ihmettelen miten ne ovat päässeet alas. Ne ovat olleet niin hienoa väkeä, että tuskin ne pyllymäkeä ovat suostuneet menemään.

Jään siis miettimään edelleen sitä suurenmoista tilaisuutta Kangasalla kesäkuussa 1934. Finne päättää kirjeensä rouva Friskille:
”Kannattaa siis lukea sunnuntain lehdissä selostuksia. Ne tulevat olemaan aivan erilaisia, sillä H.S:n reporteri on nainen ja Aamulehden on mies.”

Maailman meteliä

Aamulla kissan huomion herättivät eestaas syöksyvät linnut. Ne ovat rastaita, jotka toivoivat että pihlajanmarjoja olisi jäänyt edellisten jäljiltä. Ne ilmeisesti puhuivat jotain. Lennillä on todella tarkat korvat.

Silmäni ovat harjaantuneet näkemään linnut. Niitä seurasin jo lapsena kun lintuja oli paljon enemmän kuin nyt. Meillä on lintukiikarit, mutta rastaat näkivät liikkeen heti ja painuivat muille pihoille. Ne olivat sellaisia rinnastaan punaruskeita, vatsastaan kellertäviä otuksia. Räkäteiksi vähän liian värikkäitä kumminkin. Rastaat tuntee lennosta. Nämä yksilöt tekivät syöksyjä pihan poikki niin että pihan kaksi harakkaa, vai neljäkö niitä on,  joutuivat siirtymään taaemmaksi etteivät jäisi rastaiden nokkien tielle. Harakoilla on yleensä hallussaan ilmatila.

Asiaa tutkittuani jään epätietoisuuden valtaan siitä mitä rastaita. Niitä oli aika paljon. Ja niitä oli jo toissapäivänä. Yhden kuvan perusteella ne olivat mustakaularastaita, semmoista punakaulaista varianttia ja visiteeraamassa Siperiasta. Siis ilmeisesti muuttomatkalla. Rastaat ovat hankalaa porukkaa tunnistettavaksi sen vuoksi, että kaikilla rastailla on paljon värivariaatioita. Rastaiden pitää pesimäaikanaan olla huomaamattomia, sopeutua ympäristöön. Nyt saa jo olla värejä.

Vastapäisellä katolla oli kyyhkyjä. Puluja ne eivät olleet, näillä oli selvä yhtenäinen väri. Niitä oli ehkä parikymmentä, joukossa oli muutama vaaleampi, jotka kyllä tunnistin turkinkyyhkyiksi. Niitä asui joen varrella edellisessä kotipaikassa. Katsoin Wright-veljesten lintukirjaa. Siinä oli uuttukyyhky ja siitä näkyi, että niiden siivet olivat alapuolelta mustia, niistä tuli juovat profiilikuvaan, jonka ne näyttivät minulle päin. Mutta kyyhkytkin näkivät kiikarin ja häipyivät.

Kumpikin kyyhky on Suomessa rauhoitettu. Etelä-Euroopassa niitä ammutaan. Wrightin veljesten uuttukyyhky ja sepelkyyhky (ehkä Savonlinnassa ei ollut turkinkyyhkyjä?) oli tapettu, roikkuivat siivet alaspäin naulasta. Uuttukyyhkystä näkyi tieto myös täältä Vaasasta. Kyyhkytkin lähtevät täältä ensin Söderfjärdeniin ja uuttukyyhky ja sepelkyyhky muuttavat usein yhdessä.

Kaikki linnut ovat harvinaistuneet. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että niillä ei ole enää kotimetsiään. Metsät on hakattu niin tyystin että linnuille ei enää löydy kolopuita. En ole kuullut että lähistöltä olisi suojeltu mitään metsiä. Päinvastoin, kaupunki on aloittanut vähän isommat hakkuut kaikilla omilla maa-alueillaan. Katsoin sinitiaisia ja talitiaisia jotka hyppelivät puissa. Ne ovat pikkuisia. Eivät ole poikueet ennen olleet noin pieniä. Ruokaa ei ole ollut tarpeeksi, ehkä ei vettäkään hellekesänä. Miten noin pikkuiset tintit selviävät jos talvesta tulee kylmä?  

Ihminen voisi ehkä ymmärtää sen verran edes, että jos linnut eivät menesty, niin ei menesty ihminenkään. Kaikki eläimet ovat sopeutuneet ilmastoon ja kasveihin joita maapallolla elää. Metsä on monien eläinlajien koti. Metsä suojelee esimerkiksi vesistöjä, hakatut metsät tuhoavat niitä. Maa tarvitsee aurinkoa ja vettä. Ilmakaan ei pysy hengitettävänä jos ei ole aurinkoa ja vettä.

Ehdin sentään nähdä kyyhkyjä ja rastaita jotka ovat lähdössä. Ulkona ei ole erityisen kylmä, mutta sen verran on, että jossakin ne torkkuvat yöajat ja tulevat sitten syömään aamulla. Kyyhkyt ehkä lähtivät ruokailtuaan kokoontumispaikalle, jossa kurjet ja hanhet jo ovat. Joutsenet lähtevät myöhemmin.

Olen aistinut jonkinlaista muutosta koulujen ulosnäkyvässä menossa. Lapsista on tullut kovaäänisempiä, ne kiljuvat niin että minä (melkein kuuro) saan niistä kirkuvista äänistä pääni kipeäksi uimahallin pukuhuoneessa. Ehkä tässä on tapahtumassa jotain yleisempääkin muutosta, joka näkyy jo lintujen metelissä. Miksi lasten pitää kiljua huomiota?

Ihmismaailmassa on tuttua se, että saan kirjeen verottajalta. En ymmärrä kirjeen sisältöä. On yritettävä etsiä apua jostain. Ehkä kirjaston kansalaisinfo osaa auttaa? Kirjasto on uimahallin ohella paikka mitä tarvitsen useimmin. Voi tietysti olla että verottaja on saanut uudet tietokoneeet ja tahtoo harjoitella niiden käyttöä? Tai on perustettu uusi virka, jonka tehtävänä on informoida kansalaisia?

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Pitkään voi mennä niin, että mitään ei satu silmiin, johon olisi omakohtainen suhde. Mutta sitten niitä tulee oikein ryväs. Muistaakseni maailmankaikkeuden olemukseen kuuluu jonkinmoinen kasaantumisteoria. Pitkään tyhjää ja tylsää ja sitten alkaa tapahtua.

Luin pari päivää sitten Tom Stoppardin haastattelun, kirjoittaja ja haastattelija oli New York Timesin Maureen Dowd. Lehdissä on aina maksumuuri, mutta New York Times’n artikkeleita saa lukeakseen muistaakseni kolme ja sen jälkeen on lehti tilattava.

Suhtauduimme aika lailla nuorena julkisuuteen nousseeseen Stoppardiin epäillen. Olimme aika hiljakkoin alkaneet opiskella draamaa ja tietenkin suunnilleen 20-vuotiaina kriittiset silmämme osuivat erehtymättä epäilyttäviin nimiin ja ilmiöihin. Että vaikuttaa snobilta tuo Tom Stoppard, vain vähän vanhempi kuin me.  Mutta kyllä me kaikki halusimme uusia näytelmiä ja runoja ja muuta kirjallisuutta.

Ilmeni että New Yorkin Broadwaylle tuleva esitys nimeltä Leopoldstadt on Stoppardin omaelämänkerrallinen tarina, tietysti draaman lakien mukaan runollisesti käsiteltynä, etäännytettynä. Joudun heristämään sormeani sille 20-vuotiaalle itselleni nyt.

Haastattelussa on puhe Stoppardin elämän kulusta. Hän ei ole Euroopan ainut holokaustista selviytynyt lapsi, jonka juutalaisuus oli salattava. Hänen perheensä päätyi Englantiin, ainoastaan isä kuoli pakomatkalla, äiti ja kaksi poikaa säilyivät hengissä sillä matkalla. Pääsivät Itävallasta monimutkaista pakoreittiä Intiaan ja vasta sieltä Englantiin, jossa äiti meni uusiin naimisiin ja lapset pääsivät kouluihin.

Olin äimistynyt siitä että 77 vuotta sodan jälkeen edelleen tulee noita tarinoita. Saksa kielsi sodan jälkeen natsismin, siihen vivahtavankin. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa mutta tulevaisuuteen on mahdollista suunnata.

Tuota artikkelia edelsi David Grossmanin viimeisimmän kirjan ”Hevonen meni baariin” (Sus echad nichnas lebar 2014) suomennoksen lukeminen. Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, mutta kirjan pääosin käännös on englanninkielisestä versiosta A Horse Walks into a Bar (2017). Alkuperäinen kirja on hepreaa, siis kieltä jota puhutaan ja kirjoitetaan Israel-nimisessä valtiossa. Suomentaja Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, suomennos on julkaistu vuonna 2018. Grossman tuntuu minusta uudelta Amos Ozilta. Tarina on voimakas ja siinä tuntuu Israelin onneton tarina, siis kansakuntana ja jatkuvan sisällissodan kanssa kipuilevana maana. Palestiinaa Israel ei käsittääkseni ole vieläkään tunnustanut.

Grossman saa muistamaan amerikanjuutalaisen Lenny Brucen tarinan. Hänestä on tehty elokuvakin, siis stand-up koomikosta. Häntä esitti amerikkalaisessa elokuvassa Dustin Hoffman. Se ehkä on vielä netissä saatavissa. Ehkä Lenny Brucen omaelämänkerrallinen kirjakin on suomennettu? Bruce oli kuuluisa silloin kun asuin USA:ssa, mutta ei tullut kohdatuksi. Hän esiintyi ehkä eniten Kalifornian yökerhoissa. En ole käsittääkseni ikinä ollut yökerhossa.

Grossmanin stand-up mies esitellään näin:
”Lyhyt heiveröinen, silmälasipäinen mies lennähtää sivuovesta kuin jonkun potkaisemana. Hän ottaa muutaman huteran askeleen, kompastuu ja kaatuu, mutta pysäyttää itsensä lyömällä kädet puulattiaan ja töksäyttää sitten takapuolensa pystyyn.  Hajanaisia naurahduksia yleisöstä. Klubille virtaa edelleen äänekkäästi juttelevia ihmisiä. ’Hyvät naiset ja herrat!’ ilmoittaa tiukkahuulinen mies valopöydän luota. ’Aplodit Dovaleh G:lle!’ Lavalla mies on edelleen kyyryssä kuin apina, isot silmälasit vinossa. Hän kääntyy hitaasti saliin päin ja tähyää sinne rävähtämättä.
’Ai hetkinen’, hän mutisee, ’tämä ei taidakaan olla Caesarea?’ Naurahduksia. Hän suoristautuu hitaasti ja pyyhkii kätensä. ’Agentti kusetti näköjään taas.’”

Luin tuon paikan nimen: eikö paikka ole Raamatussakin ja kirjoitetaan suomeksi Kesarea? En ole varma siitä miten kirjoitusmuodot nykyään menevät. Englanniksi tuo varmaan olisi Caesarea, joka nimi ehkä tarkoittaa Caesarin kaupunkia tai kylää. Mutta paikan nimi onkin Netanya, josta ehkä tulee nimi Netanyahu, Netanyan asukas. Tästä lähtee liikkeelle romaani, josta tulee vanhenevan pellen muotokuva.

Nykyään Suomessakin on stand-up -koomikoita, televisiossa niitä löytyy vielä enemmän. Ensimmäinen muotokuva pellestä jonka muistan lukeneeni oli Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella, 1948 (suom. A.K.M. Taipale, Karisto 1960). Kaikkien viihdyttäjien tarinat tuntuvat surullisilta. Sirkuksissa juuri pellet ovat surusta suunniltaan, aivan itkevien maskiensa näköisiä. Ihmiset tahtovat nähdä vapaa-aikanaan ihmisiä joilla menee vielä huonommin.

Miettiessäni Grossmanin vuonna 2017 voittaman Booker-palkinnon pelleä osui korviini Kalle Haatanen ja Tommi Ushanov, Ylen radio1:n tuotantoa ja Areenassa. Keskustelivat sitten Simone de Beauvoir’sta, Simone Weil’ista, Hanna Arendtista ja Ayn Randista. He olivat jo tunnettuja filosofien (?) piirissä tultuaan USA:han. Vain Simone de Beauvoir tuli takaisin Eurooppaan, Ranskaan. Mutta hän olikin ainut ei-juutalainen tuosta nelikosta.

Simone Weil taas joutui jonkinlaisen uskonnollisen esteen (?) vuoksi käytännöllisesti katsoen luopumaan omasta elämästään. Ei se ollut oikeastaan itsemurha. Ei kyennyt syömään koska hänen sisarensa ja veljensä mantereella eivät saaneet ruokaa. Hän oli sodan aikana Lontoossa.

Keskustelu koski kirjaa nimeltä Vapauden tuli, kirjoittaja on Wolfram Eilenberger, suomennos siis Tommi Ushanovin. En ole lukenut kovin systemaattisesti filosofiaa. Mutta nämä naiset kyllä tunnen. Ayn Rand on ainut jota en ole lukenut lainkaan, mutta hänen nimensä nousi esiin Yhdysvaltain entisen presidentin, nro 45:n, kannattajien puheissa. Ihmisoikeudet olivat Saksan aloittaman maailmansodan vuoksi loppuneet Euroopasta ja kaikki joutuivat elämään miten kuten koko sodan ajan. Amerikkaan pysyvästi päätyneet Hanna Arendt ja Ayn Rand julkaisivat tuotantoaan Yhdysvalloissa, myös de Beauvoirin kirjoja oli käännetty englanniksi.

Sitten vielä näiden kokemusten jälkeen Englannin Elisabet II kuoli. Häntä on muisteltu nyt jo monta päivää. Britit pitivät kuningattarestaan. Saa nähdä miten kuningas Charles III selviää.

Naisten kirjoja

Sunnuntaina 21.8.2022. Tänään Prahassa Neuvostoliiton panssarit vyöryivät aamulla Prahaan. Olin Tukholmassa ja osallistuin Olof Palmén vetämään soihtumielenosoitukseen. Siellä oli paljon suomalaisia. Meidät tunnisti siitä, että monilla oli radio olkapäällä ja kuunneltiin uutisia Suomen rajalta, jossa ehkä kuului panssareiden ääntä sieltäkin. En tiedä onko ikinä vahvistettu missään oliko vai ei. Oli vuosi 1968. Siitä on 54 vuotta.

Mutta kuului radiosta myös suoraa tekstiä suomeksi ja ruotsiksi sieltä Prahasta. Kesätyöläisten asuntolassa ei ollut televisiota, niin että meidän silmiimme se ei ollut TV-sota niin kuin USA:n sota Vietnamissa. Olivat tietysti myös lehdet, lukemiskelpoisimpia olivat Aftonbladet ja Dagens Nyheter.

Nykyistä sotaa edelsi pandemia ja se sai aikaan yhdellä tavalla  hyvän vireen. Kirjastot olivat hiljaisia eivätkä ihmiset vieneet hyviä kirjoja pois heti. Olen saanut lukeakseni  muidenkin edestä.

Esitän siis oman, täysin subjektiivisen listani kirjastosta löytämistäni aarteistani. Nyt sattuivat olemaan naisten kirjoittamia. Monella tapaa ajankohtaisia.

I  Anni Kytömäki: Margarita. Gummerus 2020, 582 s.
Olen seurannut Kytömäkeä. Tunnistan kyllä hyvän kirjoittajan kun sellainen on kirjan kirjoittanut. Ei ole erityisen vaikeaa pysyä selvillä kirjallisesta maailmasta, suomenkielisestä, vaikka päivälehtien kulttuuriosastot ovat pienentyneet. Netissä kirjoitettiin jo 1980-luvulla, jolloin lehdet alkoivat jo vähentää kulttuurisivujaan: eivät olleet vielä blogeja vaan News-sivustoja. Lehdistä katosivat pitkät esseet tai kritiikit. Tilalle tulivat kirjailijahaastattelut joissa haluttiin kirjailijan kasvot esiin.

Kytömäki tuntuu johdonmukaiselta vihreältä ajattelijalta. Hän käy päivittäin metsässä kävelemässä tai juoksemassa. Tärkeintä on se miten hän rakentaa luontosuhteensa fiktion muotoon. Se ei ole yhtään helppo asia. Ihmisillä on hirveä hinku sijoittaa asiat omiin lokeroihinsa niin että ne eivät vahingossakaan törmää toisiinsa.
Margaritaa ei ollut helppo saada kirjastosta. Se sattui onnettomuudekseni saamaan Finlandia-palkinnon vuonna 2020, joten ihmiset varasivat kirjaa. Sain sen vasta vähän yli kuukausi sitten. Sitä ei ollut sähkökirjoissa, joita suosin yksinkertaisesti sen takia että silmät väsyvät tavallisen kirjan lukemisessani.

Löysin sieltä kyllä Pirkko Saision Finlandia-kirjan Passio. Kaikkia kirjoja ei ole kirjastoissa e-kirjoina ja se johtuu siitä että kirjailijat ja heidän liittonsa käy edelleen neuvotteluja kirjastokorvauksista sähkö- ja äänikirjoille. Niistä kirjailijat saavat paljon pienemmän korvauksen kuin mitä tulee painetusta kirjasta.

Tänä kesänä on ollut kovia hellejaksoja. Se sai minut ajattelemaan raakkuja. Niitä oli meillä mökkijärvessä siihen saakka kun järven yläpuolinen metsä sai olla rauhassa ja sieltä poimittiin vain silloin tällöin joku puu. Ensimmäiset suuret hakkuut olivat vuonna 1978. Käytiin laskemassa vuosirenkaita valtavista kannoista: niiden ikä oli 150-200 vuotta. Ne tapettiin silloin, kokonaiset metsät.

Silloin raakkuja kohtasi ensimmäinen kuolema. Järvi on pieni erämaajärvi, tummavetinen. Joku pienviljelijä aloitti turpeen kuorimisen nevoilla. Luonnonsuojeluväki ei yksinkertaisesti kyennyt pysäyttämään paikallisia turvekeisareita.

Vähäksi aikaa turvevesien dumppaaminen matalaan järveen väheni ja jossakin näkyi jo raakkujakin. Mutta rauhaa kesti vain vähän aikaa: nyt ei ole enää metsiä ja suunnilleen kaikki nevat on ojitettu. Samoin metsät. Järvestä hävisivät ahvenet, lahnat ja kiisketkin, hauet lihoivat valtaviksi. Vesi on sameata turvevelliä, jota on pakko käyttää pesuvetenä vielä.

Vesijohto kyllä meni aivan läheltä, mutta kunta kielsi sen käytön. Mökki ei palvele enää tarkoitustaan eikä siellä tee mieli edes käydä enää. Ei ole kuin kymmenisen vuotta siitä, kun ilmoitin ylemmälle instanssille liito-oravista. Siitä ei seurannut muuta kuin metsän lisähakkuita.

Margarita on muun ohessa kertomus raakuista. Mutta siinä kerrotaan hienosti siitä, miten kaikki liittyy kaikkeen ja ihminenkin on osa raakun elämää. Voisi olla myös hyvässä mielessä. Kirja on paksu kuin mikä, mutta kertomus polveilee paikasta ja asiasta toiseen ja päätyy pysymään asiassa.

Tarkoitan tässä ongelmia: miten oli sotien jälkeen koulunkäynnin laita, pääsivätkö kaikki jatkamaan kansakouluista eteenpäin? Entä tytöt? Abortti oli kielletty eikä opintososiaalisia tukia ollut vielä, tytöt saattoivat joutua vaikeuksiin vaikka olisivat olleet kympin tyttöjä. Miten selätettiin polio-epidemia?

Huomasin New York Times-lehdestä että yli 10 miljoonan kaupungissa on puhjennut pieniä polioepidemioita. Margarita-kirja kertoo miten Helsingissä taisteltiin poliota vastaan. Tappava tauti oli sekin niin kuin covid-viruskin.

II  Alexandra Salmela: 56 oletan. Teos 2021, 197 sivua
Kirja on kertomuksia naisista. Heitä on vaikka keitä ja minkänimisiä ja naisia katsotaan naisina ja kirjailijakin on nainen. Tarinoita siis on 56, kuten otsikossakin sanotaan. Siellä kerrotaan 56 naisesta. Tässä viimeistä edellinen tapaus nimeltä ”Kora (talviunten jälkeen alkaa kevät)” otettakoon se tähän kokonaan:
”Kora on muuttunut karhuksi. On sydäntalvi, unen aika. Kora nukkuu sikeästi sikiösti pesässään, hän ei herää vaikka kuinka ravisteltaisiin. Lapset saavat olla tyytyväisiä, sillä Kora ei makaa lasisessa ruumisarkussa raiskattuna, omenanpala kurkussaan vaan tuhisee rauhallisen tasaisesti, ja sen lisäksi nyt vihdoin selvisi vastaus ainaiseen kysymykseen, Äiti, mikä eläin? Mikä eläin?

Keväällä Kora tallustaa pesästään. Pesän pohjassa on käärmeennahka. Sellaistakin välillä sattuu.”

Kirja on sen verran hurja tapaus, että en ole siitä oikeastaan mitään mieltä. Se tuntuu yksinkertaisesti oikealta elämältä ja moninkertaisesti. En ole vielä rynnännyt katsomaan sanakirjasta mikä on Kora. Se voisi olla joku kreikkalaisen tragedian henkilö tai jumala.

On siellä myös alkupuolella henkilö nimeltä Artemis. Se oli naisjumala, metsästäjä ja lasten, etenkin nuorten tyttöjen suojelija-jumalatar. Yksi niistä suurista jumalista muinaisessa Hellaassa. Artemis-tarina alaotsikko on: (peura).

Olen nähnyt pienen soratien toisella puolella kerran pienen peuranvasan, jonka vieressä oli hirvilehmä. Se vasa ei ollut hirvenvasa, ne ovat sen verran erinäköisiä eläimiä. Ne olivat liikkeellä kaksistaan ja tuijottivat minua. En liikahtanut moneen minuuttiin. Sitten takaani tuli kissa joka pysähtyi siihen myös. Hirvilehmä kääntyi ympäri ja meni takaisin metsään. Metsiä oli silloin vielä. Vasa katsoi meitä ja kääntyi sitten hirven perään.


III  Bernardine Evaristo: Tyttö, nainen, toinen. Suom. Kaijamari Sivill. WSOY 2022 (alkuteos 2019), 528 s.
No niin. Tähän Evariston kirjoittamaan pätee paljolti sama kuin tuohon edelliseen, Salmelan kirjaan. Nämä ovat tarinoita naisista.

Omistuskirjoitus kuuluu:
”Tämä on teille siskot & systerit & sisaret & sistahs
& teille naiset & womxn & womyn & teille veljet
& ystävät & brehtren & meidän äijät ja miesväki
& koko suuren ihmisten perheen LHBTIQ-jäsenet”

Omistus kaipaa ehkä selvennystä: sistah on mustan väen englannin puhujan sana sisarelle, naisia on tässä womxn ja womyn, josta mieleen tulee x- ja y-kromosomit, brehtren on uskonnollissävytteinen englanninkielinen kutsumanimi veljeksi, mutta joka on vanha sana ja säilynyt ehkä siksi mustaihoisten englanninpuhujien sanastossa (vrt. esimerkiksi musiikkipitoisiin USA:n mustan väestön babtistikirkkojen jumalanpalvelukset!).

Tuo viimeinen ihmisperheen määritelmä LHBTIQ on sitten astetta monimutkaisempi käsite-ryväs. Määritelmä on siis englanniksi lesbian, gay, bisexual, transgender/transsexual, intersex and queer/questioning, enkä ole varma siitä miten nuo suomennetaan, mutta yritetään: lesbo, homo, biseksuaali, transsukupuolinen, sukupuolten välissä oleva ja queer/kyseenalaistaja, kysyjä. Olen kyllä nähnyt kaikkia noita englanninkielisiä termejä käytettävän suomenkielisessä tekstissä, niin että ehkä kaikki nimet eivät ole vielä vakiintuneet. Olisi toivottavaa että suomenkieliset nimitykset alkaisivat olla selviä ja pian! Hei Seta!

Kirjan lukeakseen ei tarvitse sen kummemmin tietää asioista. Rakkaudesta puhutaan paljon ja myös perheistä, vanhempien suhteista lapsiin, ihmisten muuttoliikkeestä entisistä siirtomaista emämaihin ja takaisin ja yleisestä liikehdinnästä, josta naisetkin joutuvat, pääsevät osallisiksi. Elämä on aika kirjava juttu usein.

Omistuksesta näkee jo että henkilöitä on paljon. Siellä vilisee joukossa äitejä ja tyttäreitä ja serkkuja ja isoäitejä ja tätejä ja vaikka mitä. Minusta tämä kirja on Salmelan kirjan sisarteos. Kyllä samaan sarjaan sopii myös Kytömäki, vaikka hän on kirjoittanutkin ehkä vähän perinteisemmin kappalejaoin. Kytömäkikin hyppii kappaleissa henkilöistä ja sukupolvista toisiin aivan sujuvasti. Hänellähän on mukana myös toinen eläinlaji: raakut.

Evaristo sai teoksestaan Booker-palkinnon, joka on englanninkielisen maailman kirjallisuuspalkinto. Palkintolautakunta mainitsi litanian adjektiiveja: ”intohimoinen, partaveitsenterävä, täynnä energiaa ja huumoria”. Tekee mieli sanoa että onneksi naisten on mahdollista kirjoittaa omanlaisiaan intohimoisia ja energisiä teoksia. Ennen sellaiset olisi varmaan ajateltu omimmaksi lajiksi miehille, jotka luontojaan seikkailevat ja sotivat ja muuta sellaista.

Ehkä Kytömäki on vakavin tuosta kolmikosta. Mutta taatusti yhtä terävä ja monipolvinen kuin nuo kaksi muutakin. Pitäisiköhän Salmelaa ja Kytömäkeä alkaa viedä tosissaan muihin maihin ja muille kielille? Toivottavasti se työ on jo alkanut.

Kansainvälinen kissojen päivä 8.8.

Eilen oli kansainvälinen kissojen päivä. Se on eri asia kuin kissanpäivä, joka tarkoittaa päiviä jolloin kaikki menee täydellisesti. Tai ehkä se tarkoittaa sitä että kissa putoaa aina tassuilleen.

Päivä on kyllä muistettava aivan vaikka vain sen takia että kissat ovat aikojen alussa sopineet tekevänsä yhteistyötä ihmisten kanssa. Nykyään työnjako on vähän vaikeammin määriteltävissä.

Meidän kanssamme elävä Lenni on ilmiselvä häive-kissa. Se ei puhu ja sen tassuttelu on äänetöntä. Sillä on kirkkaat värit. Se maastoutuu niin että kenen tahansa voisi luulla huomaavan sen heti. Mutta se ei liiku, vaan tarkastelee ympäriinsä kuin mikäkin perintöprinssi. Tietää paikkansa. Useimmiten se on tyyny, joka on toisten tyynyjen päällä. Englanniksi häive on stealth ja sellaisia ovat uudet suomalaiset lentosotakoneet.

Kissa nukkuu tietysti jalkopäässäni ja lämmittää levottomia ja usein kipeitä jalkojani. Sellainen on ollut meidän huushollin kissojen työ niin kauan kuin niitä on ollut ja on siitä nyt yli puoli vuosisataa tässä kokoonpanossa. Kissat ovat lyhytikäisempiä kuin ihmiset, joten sen takia on puhuttava kissoista lajina. Ne ovat ihmisten kumppaneita.

The Tyger
Tyger! Tyger! burning bright
In the forest of the night,
What immortal hand or eye
Could frame thy fearful symmetry?

In what distant deeps or skies
Burnt the fire of thine eyes?
On what wings dare he aspire?
What hand dare he sieze the fire?

And on what shoulder, & what art,
Coult twist the sinews of thy heart?
And when thy heart began to beat,
What dread hand? & what dread feet?

What the hammer? what the chain?
In what furnace was thy brain?
What the anvil? what the dread grasp
Dare its deadly terrors clasp?

When the stars threw down their spears,
And water’d heaven with their tears,
Did he smile his work to see?
Did he who made the Lamb make thee?

Tyger! Tyger! burning bright
In the forest of the night,
What immortal hand or eye,
Dare frame thy fearful symmetry?

William Blake

Tuulista on

Kuuntelen radiota. Kuurouden lisääntyminen on lisännyt tarvetta kuunnella. Löydän yhä uusia paikkoja joista voin kuunnella ihmisten ajatuksia. Kotona ovat mies ja kissa, saman idean erilaisia ihmisiään ja kissojaan, mutta kumpikin aivan selvästi elossa. Pyrkivät vaikuttamaan olemiseeni, mutta eivät pakota. Kissa on (ehkä) riippuvaisempi minusta kuin minä kissasta, vaikka tiedän oikein hyvin, että kissatta eläminen on itsepetosta.

Kyse on kommunikaatiosta. Tiedän että kun kuuntelen radiota tai katson esimerkiksi elokuvaa niin se minkä saan aisteillani päähäni asti on ennen ilmenemistään käynyt monenlaisten filtterien läpi. Eivät nuo teokset synny työtä tekemättä. Ei yksikään radiojuttu.

Tällä viikolla esiteltiin Yleisradion Tanssiva karhu −kirjapalkinnon kandidaatit, kuusi kaikkiaan. Alunperin palkinto perustettiin sen takia, että Finlandia-palkinto pudotti pois suomalaisen runouden. Finlandia on kyllä kaupallinen palkinto, koska sen kustantavat kirjankustantajat. En tiedä mitä sen  palkinnon kustantajilla on nykyään. Olen kuullut radiossakin ilmoitettavan ja silloin tällöin, että lukeminen ei ole kovin suosittua. En tiedä mistä sellainen tieto on peräisin. Mitä ylipäänsä suosio tarkoittaa ja onko se mitattavissa?

Voi olla kyse ihmisten laiskuudesta. Kirjaimet osataan ja lukutaitokin on, mutta syvempään lukutaitoon tarvitaan työtä, joka on tehtävä ilman opettajaa. Sen toitottaminen että lukeminen ei ole suosittua alkaa minun korviini kuulostaa kehotukselta. Älkää hyvät kansalaiset panko aikaanne johonkin joka ei ole enää suosittua!

Nyt on tuntunut hyvältä taas jälleen kerran kuunnella runoilijoita. Kyllä kirjoittajia löytyy vieläkin netistä, runoilijatkin julkaisevat ja sen lisäksi moni kirjailija päivystää myös netissä, käyvät läpi kirjoittamisprosesseja, julkaisevatkin. Samaten Tanssivan karhun runoilijat kertovat tämänhetkisestä työstään, radiossa.  Miettivät kirjoittamiaan kirjoja, erityisesti niitä viimeisiä. Pidän siitä että voin kuunnella runoilijoiden omaa ääntä. Luulen että siihen perustuivat myös vuosikymmenet sitten julkaistujen kirjallisten äänilevyjen suosio. Tanssiva karhu taisi nyt noteerata myös lavarunouden. Kuunnelkaa itse!

Muistan Olli-Pekka Tennilän (https://areena.yle.fi/audio/1-62940372) kertoneen jo jonkin aikaa siitä, että hänen kirjansa on syntynyt ja sen nimi on Lemmonommel. Sunnuntai-iltapäivänä kuuntelin Tennilää ja Anna-Maija Erämajaa, jotka kumpikin kertoivat kirjastaan ja lukivat otteita siitä (linkit aukeavat noista sinisistä, vaikka en saanutkaan niitä oikeisiin kohtiin!). Minulla on sellainen hatara muisto, että olisin tilannut Tennilän jonkun runokirjan kauan sitten, mutta kirjaa ei ikinä saapunut. Voi olla että kustannusyhtiö lopetti tai jotain sellaista. Ehkä tilikirjat ja sähköpostiviestit lopettivat hävisivät. Onneksi on kirjasto olemassa.

Erämajan kirja kertoi mustikoista. Nyt on mustikka-aika, joten siitä on puhuttava. Kysymys ei ole ainoastaan sanasta mustikka, vaan siitä mitä se tarkoittaa. Joudun itse nykyään hakemaan mustikkani torilta, mutta ennen tähän aikaan vuodesta olin kyllä metsässä. Minulta nimittäin hävisi metsä. Luulen että se on yleisemminkin suomalaisten harmi. Metsät alkavat olla poissa. Minulla niin kuin monilla muillakin suomalaisilla oli omat mustikkapaikkansa, siellä mäntykankaan alapuolella oli korkea kuusikko, joka päästi lävitseen valoa ja valutti kasteluvedet mustikoille. Samaten tiesin missä olivat puolukat. Niitä mäntykankaitakaan ei ole enää. Ei siis ole enää metsää, jossa kävellä. Ne ovat risukkoa ja kantoja, joihin kompastuu.

Tennilän tapa runoilla on alkemistisempi kuin Erämajan, vaikka perinteisiin he kumpikin sukeltavat, eri suunnista vain. Lemmonommel on ilmeisesti palindromi, olin kuulevinani. Noita nimityksiä on erilaisia eivätkä ne pysy päässäni.

Tennilä hajottaa sanoja ja kieltä alkutekijöihinsä ja kokoaa ne sitten yhteen ja löytää vaikka mitä. Runoilija kuulosti kiltiltä. Tulin ajatelleeksi että ehkä hänen kielensä on sympatiaa todellisuutta kohtaan, joka ei välttämättä ole niin hajallaan kuin sitä voisi ajatella. Tai ehkä todellisuuden saisi ehjemmäksi vaikka kirjoittamalla? Kieltä on hajotettava ja sitten koottava uudelleen?

Haastattelija kysyi että kyse siitä, että meidän kielemme kulkee vasemmalta oikealle ja joissakin kielissä se kulkee toisinpäin, tai vaikka alhaalta ylös. En muista miten tuo Lemmonommel tuli tarkalleen selitetyksi, mutta ajattelin että kirjailija on sanaseppo. Hän voi olla myös tutkija, joka purkaa ja kokoaa ja ainekset muuttuvat toisikseen. Kirjan nimen voi lukea myös oikealta vasemmalle.

Minulla on tämän selittämisessä ongelma, koska en erota toisistaan oikeaa ja vasenta. Minun on tiedettävä ja muisteltava kummalla kädellä lusikoin puuroa suuhuni. Joka kerta kun kysytään tuliko joku vasemmalta ja onko etsimäni talo oikealla puolella, päädyn pyörimään ympyrää. En ymmärrä miten pääsin autokoulusta läpi. Ei se heti onnistunutkaan, koska en ehtinyt miettiä minnepäin piti kääntyä kun se autokoulun vääpeli sanoi että risteyksestä vasemmalle. Muistan että armeijassa sanotaan että vasen ykskaks. Ilmeisesti en kuitenkaan ole vasenkätinen. Voisin hyvin olla semmoinen pakotettu, koska 1940-luvulla vanhemmille oli kerrottu että lapsi on ohjattava syömään oikealla kädellä. Muuten tulee ongelmia. Mutta selviän yleensä kiperistä tilanteista. Karttoja en kyllä osaa lukea.

Tennilä selitti että hän tahtoo venyttää kielikorvia ja nämä ovat kielikorvallisia runoja. Haastattelija kertoi itse vahingossa sanoneensa jollekulle että lemmenommel. Kuulin runoilijan hymyilevän. Sellainen vanhempi päivittelysana ja vähän niin kuin kirous on ”Lempo soikoon!”, mutta nyt on sitten mietittävä mikä tai kuka se Lempo on, koska se ei kuulosta hyvältä. Jonkinmoinen hornan henki ehkä. Ihmiset joskus toivottavat toisiaan ”Hornan tuuttiin”.

Lempo ja horna tuntuvat kumpikin entisaikojen Manalan sanastolta. En löydä lempo-sanaa mistään sanakirjasta. Sitä ei ollut edes Kalevala-sanakirjassa, joka on muuten tavattoman hyvä opus. Se ei tarkoita samaa kuin lempi. Lempo kuulostaa joltakin henkilöltä ellei sitten hengeltä.

Toinen sana jonka merkitys on aina jäänyt minulle hämäräksi on aseeminen kirjoitus. Radiossa haastattelija mietti Tennilän kirjan kuvitusta että ne kuviot olisivat aseemista kirjoitusta. Tennilä selitti että ne ovat tuulessa heiluvia puita tai jotain tuulen kanssa tekemisissä olevaa. Hänellä oli ollut valokuvia ja niitä voi käsitellä niin että niistä tulee ikäänkuin merkkejä.  Ajattelin siinä että sanoilla ei tarvitse erikseen leikkiä. Johtuisiko siitä, että sanoja on tarpeeksi?

Kävelin katsomaan tuonne toiseen päähän huonetta, olisiko siellä kuitenkin joku Tennilän runokirja. Ei näkynyt. Ehkä hän on osallistunut joihinkin varhaisiin runoblogeihin? Jonkinlainen ajatus minulla on hänen kirjailijan hahmostaan. Se odottaa nyt vain vielä hahmottumistaan.

Löysin runokirjan tuulesta kuitenkin. Kirja on Paavo Haavikon Tuuliöinä. Se on ollut äitini runokirjahyllyssä, mutta joku on repinyt siitä nimiösivun pois. Kirja on ollut vieraiden kirjastossa. Ehkä kirjasta ei saa ilmetä, milloin se on ilmestynyt tai siinä oli vaarallinen omistuskirjoitus? En tiedä, mutta tuntuu oudolta. Ei kirjoja saa leikellä tai repiä!

Kansiliepeessä sanotaan että paitsi Haavikon runoteosta, Otava julkaisi niihin aikoihin myös Lasse Heikkilän, Kalervo Hortamon, Eeva Salon, Juhani Tuuran ja Marja-Liisa Vartion runokirjan. Päällys on Linnea Mikkolan aika tavalla 1950-luvun grafiikan oloinen.  Runo on osastosta ”Tällä tuulisella seudulla”:

Hautausmaalla, tällä tuulisella seudulla,
pinjakuusen alla,
tällä paikalla käännyin, palasin kujaa,
puissa huokui tuuli, muistelin mennyttä,
eilistä, tuulen isää, murheista
murheeni tähden; että vaelsin
kaipaamatta ketään,
ilman että kukaan kaipaa tällä
            tuulisella seudulla.

30-luvulla kylässä

Jaakko heittää kylmän kiven veteen huomenna. Minulla menivät pienenä sekaisin kesän merkkipäivät ja kutsuin serkkuni Jaakon nimipäivää unikeonpäiväksi. Opetin pikkusiskon laulamaan kaanonina Jaakko kultaa, herätettiin serkku ja käskettiin lopettaa nukkuminen.

Meillä ei ollut kuin luoma johon me olisimme voineet kastaa sen sikeäunisimman meistä, mutta sinne olisi pitänyt jotenkin kierittää se poika ensin portaita alas ja sitten vielä jyrkkää luomanrantaa alas. Se ei ollut oikein minkäänlainen uimaranta, mutta oli siinä hiekkapohja. Siellä oli kuulemma jokitaimeniakin.

Tietysti aikuiset sitten heräsivät kolisutteluun ja viimeistään epävireiseen lauluun ja ilmoittivat että tänään luoman ranta on hirveän kylmä koska Jaakko on keskiyöllä heittänyt siihen kylmänkiven. Lopetettiin sitten sen unikeon rytyyttäminen siltä erää siihen. Pitkään minä sitten jupisin että kun luoman vesi on kyllä kylmää ja sitten serkkupoijan pitää vielä lisätä sitä kylmyyttä. Ja mikä sitä nukuttaa kun aurinko paistaa ja on kesä?

Luin aamulla Taivaannaulan ukaasin Jaakonpäivästä, mutta päivä onkin vasta huomenna. Aika harvoin huomaan tarvitsevani päivämääriä ja viikonpäiviä yhtään mihinkään. Lenni-kissa on suhteellisen tyytyväinen, se ei viihtynyt parvekkeella. Ehkä tuuli on muuttunut kylmemmäksi. Aurinko paistaa eikä tuomenkehrääjäkoi ole muuttanut omia suunnitelmiaan.

Ukkosten ja helteiden keskellä olen lukenut. Ne vaihtelevat niin tiuhaan että huomaan ilmojen ottaneen minut vangiksi. Ei tässä vankilassa ole mitenkään hankala olla. Lukemisia riittää koko ajan. Andy Warhol jäi selailun asteelle kun osui silmään kirjahyllystä vuonna 1937 Olavi Paavolaisen julkaisema Lähtö ja loitsu. Käänsin kirjan lehteä ja siinä lukee että ”Kirja suuresta levottomuudesta”. Tämä on kyllä myöhempi painos koska tämä on Otavan Delfiinikirja-sarjassa ilmestynyt vuonna 1978. On siitäkin aikaa ja tulin siihen tulokseen että en ole voinut ymmärtää sitä silloin.

Ei ole mitenkään omituista, että nuorena ei käsitä joitain vähän kaukaisimpien aikojen ja paikkojen lumoa. Enkä ollut edes hirveän nuori enää. Nyt maailma ei ole edelleenkään piilossa, vaan siitä aukeaa maisemia jotka ovat yhtä lailla pimeitä ja hedelmättömiä kuin Argentiinan pampat. Paavolainen oli juuri käynyt Saksassa vuoden 1936 Nürnbergin puoluekokouksessa ja häikäistynyt sitä järjestäytyneisyyttä jonka näki. Siitä tuli kirja. Sen jälkeen hän lähti laivalla Argentiinaan.
 

Sota oli ilmassa. Sillä tavalla tätäkin kesää on vaikea kestää, koska sota on käynnissä eikä kukaan tiedä sen lopputulosta. Mutta vuonna 1937 Paavolainen oli kyllä nähnyt mitä Saksassa oli tekeillä. Voi tietenkin olla mahdotonta nimetä sitä, varsinkaan sellaista kuin maailmansotaa, koska sellainen oli juuri käyty.

Lähtö ja loitsu on kirja matkustamisesta. Suuri osa matkasta kuluu laivalla. Sellaista hidasta matkustamista on erittäin vähän enää. Maailmassa on nyt pula esimerkiksi öljystä. Lentokoneetkaan tuskin tulevat kuljettamaan sisuksissaan enää samaa määrää turisteja kuin ennen pandemiaa ja Ukrainan sotaa. Mutta Paavolainen ei ole turisti. Kyllä hän on ennemminkin jonkinlainen etnografi tutkimassa sitä, miten merentakaiset alusmaat ovat toipuneet äiti Espanjan holhouksesta ja varsinkin täysmittaisesta ryöväyksestä. Buenos Airesissa Paavolainen kutsutaan tietenkin kulttuurisalonkiin. Paavolaisen nimi kyllä tunnetaan. Hänen teoksensa Kolmannen Valtakunnan vieraana on ilmeisesti jo käännetty espanjaksi, elleivät argentiinalaiset osaa saksaa. Ilmenee että osaavat. Paavolaisen ensimmäinen pelko toteutuu:

”Ei, tämä on sittenkin paljon pahempaa kuin mihin olin valmistautunut. Tämä ei ole eurooppalainen, vaan buenosairesilainen salonki. Täällä ei anneta mitään anteeksi. Täällä ei tunneta huumoria. Täällä ei degeneroituneen eurooppalaisen salongin tavoin osata nauttia mistään ’kuriositeeteista’ ja ’alkuperäisyydestä’. Tämän kaupungin realistisessa ilmapiirissä ei keräillä ’tyyppejä’. Tämä kaupunki ei tunne boheemisuuden puhtaasti eurooppalaista käsitettä.”

Eurooppa on valtameren takana. Mutta ilmenee että salongin pitäjä ymmärtävät sentään saksaa. Salongin pitäjiä jollain tavoin kiinnostaa Saksan Kolmas valtakunta, mutta ei oikein todella. Myöhemmin  kun matkataan pitkälle sisämaahan, ilmenee että saksalaissiirtolaisia on siellä täällä. Suomellakin on oma siirtokuntansa. Niitä kutsutaan nimellä Colonia ja ne tuntuvat käsittävän ehkä kaupan ja postin, ei juuri muuta. Maan raivaaminen on raskasta puuhaa eikä erityisen tuottoisaa. Mutta Paavolainen on vasta Buenos Airesissa ja hänen tulkkinaan ollut tohtori Sánchez on ensin hirveän puhelias ja sitten mykistyy:

”Tunnen olevani säälimättömän tuomioistuimen edessä. Kielitaitoni on kurja, eikä minulla ole ketään puolustusasianajaaa. Señorita Moreiran lausuesssa vaivautuneen näköisenä ensimmäiset saksankieliset kysymykset on pikku tohtori mykistynyt. Hän on jättänyt minut kokonaan Señorita Moreiran armoille. Elegantit hermafrodiitit liikahtelevat silloin tällöin hieman kiusaantuneina, mutta eivät sano ainoatakaan sanaa. Kihokinlehdet ovat kiertyneet tiukasti yhteen kuin saaliista nauttien.”

Ilmeni että hienot buenosairesilaiset kirjallisuuden rakastajat eivät ole lukeneet Paavolaisen Nürnberg-kirjaa, vaan kirjasta ilmestyneen kritiikin nimeltä ”Vielä toinenkin fascismin tie: Suomi”. Paavolaiselle tulee kiire selittää että Suomen hallitus on puolueeton ja hänen oma kirjansa on ”ehdottomasti objektiivinen”. Paavolainen selviää loppuillasta kun salongin naiset suostuvat nyt sitten keskustelemaan ja juomaan teetä.

Paavolainen inhoaa teetä. Hän tutustuu Argentiinassa toiseen juomaan, joka auttaa häntä matkalle valtavan maan maaseutua ja colonioita. Se on maté-tee. Se ei ole teetä vaan yhden tai kahden pensaan lehdistä tehtyä kuumaa juomaa, joka piristää. Sattuu niin, että Paavolainen osuu Etelä-Amerikkaan sen kesän aikana. Hän lähti yli kuukausi sitten Helsingistä, jossa oli talvi ja oli kuljettava jäänsärkijän perässä pitkää ränniä. Laivamatkan kuvaus on hieno. Laivassa eletään tiiviissä yhteisössä jossa on tarkat säännöt aivan vain siksi, että muuten voi käydä huonosti.

Juuri nyt, kun luin uudestaan tuota herkullista salonki-kohtausta, tuli mieleeni että ehkä täältäkin saa maté-teetä? Olen kuullut Englannissa asuneilta ystäviltäni, että se tee mitä britit suostuvat Suomeen asti lähettämään on teen pilkkaa ja että ainut kunnollinen tee jää aina niille sumuisille saarilla. En ole tosin varma siitä juovatko myös irlantilaiset teetä yhtä hartaasti. Mutta sitten pitäisi tietää mistä aineksista se maté on kuivattu. Eiköhän sekin vain loju lodjuissa kuukausikaupalla ennen kuin pääsee Suomeen saakka.

Kirjassa kerrotaan ne kasvit joista maté koostuu, mutta kun katsoin Toivo Rautavaaran kirjaa ”Mihin kasvimme kelpaavat” en löytänyt mitään osviittaa. Mutta kirja onkin alunperin julkaistu vuonna 1941 tiedoksi suomalaisille sodan ajalle. Kaikkea piti osata keittää ja kerätä. Maté on valmistettu jerba-puun lehdistä, mikäli ymmärsin Kansan Kuvalehden juttua vuodelta 1932 eli joka näkynee tuossa.

Teen maku paranee kun sitä säilytetään. Kai varaston pitää kuitenkin olla kuiva, luulisin. Joka tapauksessa Paavolainen piti maté-teestä. En tiedä saiko hän sitä juodakseen Suomessa. Tuo suomalaisartikkeli on siitä kiinnostava, että se on kirjoitettu suomalaissiirtolaisista Paraguayssa. Lännen kävijöistä on paljonkin tarinoita, mutta vähemmän Etelä-Amerikasta. Muutama vuosikymmen sitten (?) joku Suomen  colonian asukas kirjoitti kirjan Argentiinasta. Minulla oli se, mutta se on nähtävästi poisjuossut. Etsin sitä, koska piti saada nähdä oliko kirjan kirjoittajan näkemys suomalaissiirtokunnista samantapainen kuin Paavolaisen. Paavolaisen ei sentään tarvinnut aloittaa maanviljelystä tyhjin käsin. Hän oli vain kylässä.


Mutta niin vain Paavolainenkin päätyi katselemaan suomalaisten Misionesia. Tällaista hän sai tietää ajatuksista, mitä Suomen sortokauden ajan kärsivät ruotsalaiset kulttuurisukujen vesat saivat päähänsä siirtokunnan perustamisesta. Ideaa lähti toteuttamaan ”aikoinaan niin kuuluisa tiedemies-originaalimme, ’mustalaisparoni’ Arthur Thesleff”, joka ihastui jesuiittojen päiviltä maineikkaaseen Misionesiin:

”Argentiinan hallitus puolestaan antoi todellisten herrasmiesten ja sivistyneiden idealistien siirtolasta innostuneena niin paljon etuja suomalaisille, että se herätti suuttumusta maan omissa asukkaissa. Ensimmäinen 112 henkeä käsittävä ryhmä saapui perille  Santa Annaan heinäkuussa 1906, ja osanottajien nimiluettelo, joka käsitti etupäässä hienoja ruotsalaisia kulttuurisukujamme, onkin todella imponoiva! Nueva Finlandian propagandaiskulauseena ollut yllättävän nykyaikaiselta vaikuttava ’Miljonääriksi 20 vuodessa’ oli tehonnut.”

Jäin kirjan luettuani miettimään miten Nueva Finlandia mahtaa jaksaa. Ei se ole kovasti ollut otsikoissa. Mutta ei Argentiinakaan ole ollut sitten sotilasvallankaappauksensa jälkeen. Jos sen colonian väki olisi oikeasti tullut miljonäärien paikaksi, niin ehkä olisimme siitä tietoisia. Paavolainen on kyllä tarkkasilmäinen kirjoittaja. Esimerkiksi matka sisämaahan Paranas-jokea pitkin on vaikuttava. Mark Twainin Mississippi-vaellukset tuntuvat helpolta siihen verrattuna. 

 

Kai siellä ui niitä piranoita, jotka syövät ihmiset puhtaaksi sekunneissa: vain luuranko jää.  Elleivät ne sitten ole Paraguain puolella.