Romua

Minulla on hammaslääkärifobia. Se on sellainen pysyvä tila jota ei voi traumaterapoida eikä leikata irti pois aivoista. Tila ei ole kauhean paha koska kykenen menemään kuitenkin lääkäriin – sitä tarvetta tulee pula-ajan sekundana jatkuvasti. Siis kun ei ollut ruokaa tarpeeksi heti sodan jälkeen.

Musta pörssi taas oli taloudellis-eettis-juridinen ongelma isolle osalle suomalaisia. Itse en vauvana voinut juuri vaikuttaa olosuhteisiin. Mutta sodanvastainen ihminen minusta tuli muun muassa rikkonaisten hampaiden vuoksi.

Heinäkuun 1. päivänä oli hammaslääkäriaika iltapäiväksi. Ajattelin että nyt pitää unohtaa koko tyhmä fobia ja läksin siis hurvittelemaan ferrarinpunaisella Jopollani kirjastoon. Pääsin vauhtiin, mutta jo pihalla tuli äkkipysäys.

Hiekkaa osui takapyörän alle, oli kiirus päästä suojaan pelolta enkä keskittynyt ympäristöön. Jälkikäteen on sitten mukava psykologisoida että voisi kuunnella päätään tarkemmin ja pitää hammaslääkäripäivät ihan omassa lokerossaan, keskittyä pelon läpi menemiseen ja pitkän illan lääkäristä toipumiseen. Lääkäri on mukava ja tietää mitä tekee, mutta rationalisointi ei tässä oikein toimi.

Kaaduin päistikkaa vasten metallista siivoustelinettä, pää osui sen reunaan. Pää oli onneksi kypärässä. Mieleen nousee nytkin jylisevä Vesa-Matti Loirin tulkinta Pentti Saarikosken runosta ”Nyt pannaan pää kypärään, se on suojassa siellä/ jos kävisikin kalpaten sotatiellä!” kirjalliselta äänilevyltä nimeltä Valtakunta vuodelta 1967. Olen kuullut että älppäriä ei saa enää mistään. En aio panna omaani myyntiin, vaikka sitä on kinuttukin ja vaikka levysoittimeni on romuna.

Nyt miltei kaksi viikkoa ja kahden sairaalan jälkeen olen kipsattuna (vasen ranne, kumpikin kyynärpään ohittava luu irtipoikki) ja ortoosissa (vasemman polven alapuolella höttöiseen luuhun naulatulla titaanilevyllä varustettuna: kaikkea nuo medisiinari-inssit keksivätkin!) aika pöllämystyneenä yrittämässä opetella sisä-skuutterin kanssa pyörimistä. Pitää oppia tekemään piruetteja oikean jalan ja käden avulla.

Mutta siis myös muut luut kuin hampaat ovat romuna. Ei ollut aavistustakaan siitä että olivat siinä tilassa. Ruumiini on pettänyt minut!

Minun on nyt kiitettävä kaikkia Vaasan keskussairaalan lääkäreitä, kirurgeja, kandeja, fysioterapeutteja, hoitajia, siivoojia, kokkeja, astianpesijöitä ja vahtimestareita ynnä ambulanssikuskeja ja keskussairaalan jälkeen kaupunginsairaalan vastaavia hienoja ihmisiä hyvästä hoidosta.

Olen edelleen aika lailla kivusta sekaisin joten mielikuvat eivät ole mitenkään vielä selviä. Muistan kyllä muutamaan otteeseen raivonneeni, syytä en muista. Ainut tekosyyni on kipu, joten anteeksi!

Tulinpa tutustuneeksi hoitotakuuseen (?) ja miettineeksi tulevaa lainsäädäntöä sieltä sairaalasängyn pohjalta. Erikoissairaanhoito on erinomaisella tolalla. Olisipa ennaltaehkäisyyn käytetty enemmän varoja ja aikaa. Ehkä sillä ei minun kohdallani olisi voittanut mitään koska olen pula-ajan lapsi. Hmm. Historia on minut tuominnut?

Mutta tulinpa tietämään, että kukaan ei kuitenkaan kohdellut minua kuin romua. Kiitos!

Linnunpojat kasvavat

Pikkusääkset ovat nyt noin viikon ikäisiä. Viimeinen kuoriutui juuri ennen juhannusta, kolme niitä on kaikkiaan. Pesä on virolaisten nettisääksien, Ilmarin ja Irman asuttama. Virolaisten lintuprojekti on ollut hieno. Heillä on jo nyt, parin vuoden työn jälkeen, paljon enemmän tietoa siitä, mitä lintuja Virossa on, lintujen muuttoreiteistä, lintujen käyttäytymisestä, suhteesta metsiin.

Sopi hyvin, että juhannusmatkalle osui istumaan vastapäätä ihminen joka oli suoraan tulossa Virosta. Hän tuntee sieltä paljon ihmisiä ja myös puhuu viroa. Puheeksi tulivat sääkset joita nyt seuraan jo toista vuotta. Hän sanoi, enkä ole aivan varma siitä mitä hän tarkoitti, että virolaiset ovat hyvin ylpeitä metsistään. Niitä ei siellä aukkohakata, vaan tarvepuut otetaan niin kuin ennenkin.

Junatuttava oli sitä mieltä, että Viro ei ole ottamassa aivan kaikista asioista oppia Suomesta. Hän katsoi juuri sillä hetkellä junan ikkunasta avautuvaa näkymää muutamasta puusta seisomassa heiveröisen näköisenä keskellä valtavaa aukkoa. Puut eivät minusta olleet kovin isoja. Aukkoja ilmeisesti tehdään nykyään 30-40 vuoden välein. Puut hakataan ja kuljetetaan pois ennen kuin ne ovat edes aikuisia.

Sääkset ovat suuria petolintuja. Ne syövät kalaa. Niitä on Suomessakin, mutta tässä maassa on vaarallista sanoa missä päin sääksen pesiä on. Sääksiä ammutaan siinä missä kotkia ja susiakin.

Viime vuonna seurasin vähän isompia poikasia, isän oli nimeltään Madis ja äiti Piret. Ilmar ja Irma pesivät eri suunnalla, mutta kun pesien ympäristön ääniä kuuntelee, tähän aikaan vuodesta lintuja on paljon. Oikein todella paljon.

Linnuilla on siis nimet. Se ei tarkoita sitä, että niitä yritetään epätoivon vimmalla inhimillistää, antropomorfoida. Nimet annetaan ihan vain yksinkertaisuuden vuoksi. Piret ja Madis eivät ole suomalaisia nimiä, mutta Ilmar ja Irma ovat. Piret kuulostaa kuitenkin naisen nimeltä, mieleen tulee Pirjo tai Pirkko. Viime vuonna pariskunta sai kolme poikasta ja kaikki kolme selviytyivät aikuisiksi asti ja lähtivät muuttomatkalle jonnekin Niilin alajuoksulle.

Kalasääskistä Piretillä ja Ilmarilla oli lähetin niskassaan. Talven aikana katselin satunnaisesti Piretin ja muiden sääksien reittiä. Yksi sääksistä oli lentänyt päin voimajohtoa ja kuollut Niilin suistossa, muistaakseni sen nimi oli Erika. Muuttomatkalla Niilille on muitakin vaaroja kuin krokotiilit.

Keväällä Piretin puoliso Madis oli hyvän aikaa odottelemassa rouvaansa, kun paikalle osui Oksana. Nimen etymologia on mielenkiintoinen. Se on sekä kreikaksi että venäjäksi myös Xenia. Se tulee kreikan sanasta Xenos, joka tarkoittaa vierasta, muukalaista. Sana on neutraali, lintuihmiset eivät väittäneet että Oksana olisi tullut Venäjältä, siis olisi ollut vieraisilla ilman viisumia saati kenenkään kutsumatta.

Oksanan ja Madiksen (Madisin?) välille syntyi kiihkeä romanssi. Oksana muni viimekesäiseen pesään yhden munankin jo, kunnes Piret ilmestyi paikalle. Lintuprojektin ihmiset eivät olleet nähneet tietoja Piretistä sen jälkeen kun satelliittilähetin lopetti signaalin lähettämisen jossain Niilin suistoalueella. Pelättiin että Piret on myös lentänyt voimajohtoon.

Syntyi mahtava nokkimisen, syöksyjen ja kirkunan täyttämä kolmiodraama. Taaskaan en tahdo antropomorfoida sääksiä: linnut ovat lintuja ja me olemme ihmisiä. Mutta takaraivossani tykytti tieto siitä että sääkset ovat hyvin vanhoja otuksia. Ne ovat suoraan alenevassa polvessa lentoliskojen jälkeläisiä. Siis kaikki linnut, myös talitintit joita ruokimme talvisin. Eläviä dinosauruksia.

Ajattelin että jos kolmiodraamoja tapahtuu vieläkin linnuilla, jotka ovat olleet olemassa niin hirveän kauan ennen ihmisiä, niin on kai aivan luonnollista että niitä on ihmisilläkin? Mehän olemme hirveän nuoria eläimiä ja olemme panneet paljon pahemmin ranttaliksi reviireillämme kuin sääkset ikinä. Lehdissä lukee usein että lapsemme voivat huonosti.

Nyt kävi sitten niin että Piret voitti kahden naaraan ottelun. Muna jäi pesään, eikä Piret voinut munia samaan pesään. En muista kuka kirjoitti kirjan Itsekkäät geenit, tai jotain siihen suuntaan, mutta mieleeni tuli heti tarina munan tavasta tulla uudestaan munaksi, jota muistan isän toistelleen kun olin vartioimassa kanoja pihalle. Minun oli käsketty estää kanahaukan hyökkäys kanojen ulkoiluaitaukseen. Todennäköisesti isä oli pelännyt että kanahaukan kohteeksi valikoituukin pikkuinen flikka, laiha 5-vuotias, joka tuskin olisi isolle haukalle saanut mitään. Määräys tuli kyllä äidiltä.

Madis ja Piret tapaavat joskus toisiaan tyhjällä pesällä. Olen näkymästä niin surullinen, että olen lopettanut pesän katselun. Silti linnut eivät ole toisiaan kohtaan vihamielisiä. Edelleen: eivät sääkset ole ihmisiä, mutta tuntuu kuin pariskunta ottaisi draaman aikuisesti ja vastuullisesti. Vieras on poissa, ja vaikka poikasia ei tänä kesänä tule, ne ovat yhdessä.

Sen sijaan Irma ja Ilmar huhkivat kalastus- ja ruokkimishommassa. Poikaset näyttävät lähinnä pesän pohjalla luikertelevilta käärmeiltä ja olen päätellyt sen olevan suojaväri. Ehkä näätä voisi päästä kiipeämään korkealle männyn latvaan? Olen nähnyt niiden kiipeävän todella nopeasti mökin takaisessa metsässä. Munia ja poikasia nekin pedot olivat vailla ja niillä oli varmasti lähellä oma kasvava poikue.

Pesä ja siinä asustavat sääkset eivät ole minkään metafora, vaan se on hitaan, työteliään ja pitkän kehityksen yksi lopputulema. Pesä on totta. Juutun usein lintujen huutoja kuunnellessani miettimään, onko evoluutiolla jotain ehkä vielä sanomista lintujen tulevaisuuteen.

Toivon että virolaiset pitävät huolta metsistään. Ja olen aivan varma siitä, että lajien erosta huolimatta ihminen voi oppia rakkaudesta ja huolenpidosta näiltä linnuilta paljon. Ja kauneudesta, ennen kaikkea kauneudesta.

Entä mitä ovat sääkset viroksi? No tottakai kalakotkasia, ovat halietus-sukua niin kuin kotkatkin. Videopesän löytää täältä. Lintuja kannattaa seurata päivittäin, oppii tuntemaan niiden puheen ja keskinäiset suhteet. Puhetta se on, monenlaista kommunikaatiota. Meillä vain ei ole sille sanakirjaa ja kielioppia.

Yö, keskikesä

Tänään tuulisessa kaupungissa, mukana olivat kaikki elementit, aurinko, vesi, liike, tykyttävä kipu polvessa, lievittyvä, hitaat ajatukset kulkivat eteenpäin. Katu jatkui, meteli, sitten tuli pysähdys ja ylhäällä kivimuurin päällä levittäytyi vihreys, johon oli hyvä tarkentaa vähäksi aikaa.

Sitten paljon puhetta jossa oli paljon toivoa. Sellainen pitää olla kaikkien ihmisten keskikesä, vihreys ei satu silmiin ja se on nähtävä siinä pimeässä joka on vain kun kesäpäivä seisahtuu.

Kerran vuodessa sentään hetket kulkevat kauemmin ja pysyvämmin. Onhan talvellakin pysähdys.

Kotiin tuli puheen ja touhun ja kissan protestien keskelle kirja. Se oli lahja ja hyvin kallisarvoinen sellainen. Sen vuoksi mieli kurottuu eteenpäin ja kyky nähdä. Onneksi se ei ollut ensimmäinen kerta, muuten en olisi tässä ja latelisi sanoja.

Siteeraan yhden runon. Olkoon se juhannuksen vuoksi! Ja kaikille mahdollisille ihmisille!

JÄRJELTÄ SUURET, MIELELTÄ VÄHÄT

Lempeästi avautuu katu iltaa kohti, nuo kuukasvoiset muurahaiset

anturoivat polkuja kammioihinsa, kantavat taakkaa

kuningattaren puolesta, jäntevät pistimet varuillaan

ja laahaa haalareiden yksinäisyys, kaikki yhden

ja yksi yhden puolesta, kuningatar

suuressa armossaan pitää pesän koossa

ja mistäpä unelmoivat tuntosarviset, ehkäpä

muistavat vierailut termiittien baabelissa

tai siintää kuva hänen majesteetistaan?

Häntä ruokitaan, häntä suojellaan

ja ehkä hermoradat kohtaavat, yhdistyvät ajatukseksi

että millainen on minun ruumiini, mitä mieltäisin

viitan alle, alle kaikkien käytävien, miltä tulee verkoston näyttää

ja tuli mitä tuli tämän korren minä kannan,

luulen tietäväni mitä tapahtuu, että pesä rakentuu

ja pesää ei saa sohia!

Ja millä sohia, raajat osaavat vain kantaa ja kulkea,

toiset pistää ja repiä, niillä pidetään pesää pystyssä,

pystyssä päin aamua kohti, kohti aherrusta joka on mieli

kohti mieltä joka on metsää täynnä.

(Kristian Huuhtanen: Huoneet synnyttävät huoneita, SanaSato 2013)

Jyrisee

Minulle kerrottiin kun lopetin syömisen melkein kokonaan, että Intian lapset kärsivät nälkää. Sen takia minun pitäisi syödä eikä haaskata ruokaa. En käsittänyt lausetta. Jostain syystä minun piti nyt tuntea syyllisyyttä. Mutta miten Intian lapset liittyivät minuun?

Kesti kauan ennen kuin tiesin mistä oli kyse. Näin elokuvakerhossa leffan jonka oli ohjannut Satyajit Ray. Sen nimi oli englanniksi Distant Rumble, mutta en muista nyt miten se oli suomennettu. Sen taustana oli brittien sodanaikainen urakka kerätä sapuskaa kaikkialta siirtomaistakin. Brittien käymään sotaan tarvittiin ruokaa sotilaille ja myös Brittien saarten “kotijoukoille”.

Rayn leffan pääosassa oli bramiini, siis pappiskastiin kuuluva nuori isäntä, jonka luo alkoi yhtäkkiä leiriytyä nälkäisiä ihmisiä. Kukaan ei osannut sanoa tarkkaan miksi ruokaa ei ollut ja niin yhtäkkiä. Intialaiset, edes bramiinit, eivät käsittäneet miksi yhtäkkiä ei ollut ruokaa.

Viime kesänä juttelin pienen ruandalaistytön kanssa tässä meidän pihalla. Hän ei tuntenut isäänsä. Ja äiti ja lapset olivat jossain vaiheessa päässeet pakolaisleirille.

Äiti ei suostunut puhumaan kanssani. Ehkä minä edustin hänelle jotain, jonka hän oli nähnyt leirillä. Tai myöhemmin täällä pakolaiskeskuksessa. Tai ehkä hän oli liian nuori käsittelemään muuttamisen ja pakenemisen mylläkkää. On odotettava. Olisi luonnollista puhua lapsista.

Eurooppahan ne on ne rajat siellä Afrikassa piirrellyt. Ne eivät noudata kieli-/heimorajoja. Eivät siirtomaaisännät niitä tienneet.

Oma äitini ei koskaan tuntenut isäänsä. Ei se mitenkään tavatonta ollut niihin aikoihin, Ameriikkaan lähti yksi ja toinenkin isäntä tai kotivävy että saisi velat maksetuksi. Mutta kasvava tyttö tunsi olevansa outo ja erilainen.

Tiedän mitä on nälkä ja se, miltä tuntuu kun nälän tunne loppuu. Minullakaan se ei ollut itseaiheutettua, kieltäytyminen ruuasta, vaan johtui sietämättömästä elämisen paineesta, joka oli iskenyt minuun heti syntymän jälkeen. Vasta 11-vuotiaana olin tullut pisteeseen jolloin en enää voinut jatkaa. Ei sille sanoja ollut.

Kun näin Rayn leffan oli 60-luvun puoliväli. Olin omillani, olin yhtä pitkä kuin ennenkin, mutta painoin sentään jo 45 kiloa. Rupesin yliopistossa levittämään Tricont-lehteä, jota sai Hedengrenin kirjapainosta Hesasta tiettyyn aikaan. Se oli hyvä lehti, ja opin paljon siitä, mitkä tekijät vaikuttavat n.k. III maailmaan. Rahasta en ymmärtänyt silloin niin kuin en myöhemminkään.

Olin I maailmassa, en tuntenut muuta kuin kaltaisiani, tai ehkä etäisesti samanlaisia. Tiesin miltä III maailman lapsista on tuntunut, tiesin fyysisen tunteen ja tiesin myös, miltä tuntuu olla hylätty lapsi.

Mutta olen kyllä onnellinen siitä nyt, että en ole ihan vielä ruumis. Miksi? Koska minulla on perhe, mies joka laittaa ruokaa jota pystyn syömään, että en saanut aikaan perhehelvettiä, vaikka niin kai olisi pitänyt käydä. Että lapsi on suht. OK huolimatta siitä että sillä oli vaurioitunut äiti. Olen kuitenkin kyennyt rakastamaan ja olemaan rakastettu.

Jos sitä Tricontia pitää jostain syyttää, niin ehkä siitä, että se perustui niin paljon on-off -kuvaukseen: joko olet kärsivä laiha musta tai onnellinen ja lihava valkoihoinen. Harmaan sävyt ovat elämässä vallitsevia ja se on hyvä, koska todella pahaa ja todella hyvää ei kumpaakaan ole liikaa. Tai jos on aikoja jolloin heiluri asettuu ääriasentoon ja pysyy, niin tietää että se muuttuu, niin kuin kaikki muuttuu.

Käsitykseni afrikkalaisista on sitä paitsi laajentunut. Eivät hekään ole pelkästään uhreja tai pelkästään teloittajia. Rasismin toivotan ulos tästä maasta ja ihan hetikohta. Erilaisuuden pelko on perusteetonta, eikä kukaan voi ikuisesti olla tuntematta naapuria. Tai ehkä voi. Silmät ummessa kulkeminen ei taida olla ihan parasta elämää kuitenkaan.

Satyajit Rayn leffan suomenkielinen nimi on Kaukainen jyrinä. Nälkää pakenevista syntyi pölypilvi joka edelsi heidän tuloaan. Kaikkien elämä muuttui.

Nyt maailmoiden sisällä on muita eikä I, II tai III maailma enää tarkoita juuri mitään. Se pysyy että kaikkialla jyrisee. Joskus vähemmän ja joskus enemmän.

Villiä touhua

Minulla on jo kauan ollut Toivo Rautavaaran kirja Mihin kasvimme kelpaavat. Se on edelleen hyvä lähde sen suhteen, mitä tavallisista suomalaisista kasveista voi tehdä, tieto siitä mikä on syötävää ja mikä ei. Olen lueskellut sitä aina silloin tällöin. Se on lähinnä hakuteos.

Minulla on opuksen 11. laitos vuodelta 1976. Rautavaara oli saanut kansanhuoltoministeriöltä tehtäväksi ennen jatkosodan syttymistä kirjoittaa Suomen luonnonkasvien hyötykäytöstä. Tämä tapahtui juuri ennen sodan puhkeamista vuonna 1941. Rautavaara oli jo koonnut suuren aineiston ulkomailta – kirjassa kerrotaan esimerkiksi miten Amerikan intiaanit, joita nykyään kutsutaan alkuperäisiksi amerikkalaisiksi, ovat jotain kasvia käyttäneet – mutta on ottanut myös tähän uuteen painokseen Elias Lönnrotin kirjoista Suomen kasvistosta (1860) ja Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäristä (1856).

Lönnrotin päiväkirjoja kuuntelin yhden kesän ajan radiosta. Miltei joka päivä hän kirjoitti ylös tunnollisesti mitä hän Vienan ja Aunuksen matkoillaan kuuli parantavista kasveista. Lönnrot oli alkuperäiseltä ammatiltaan lääkäri.

Kun pari viikkoa sitten nousi meteli hulluruohosta, sekoitin sen ensin koiruohoon (Artemisia absinthium), koska kuvittelin hulluuden tarkoittaneen jotakin torajyvien tapaista hallusinaatioita aiheuttavaa kasvia. Olin myös ajatellut koiruohon kuvaavan aamunkoita (vrt. Koska valaisee kointähtönen mua köyhää kerjääjää, virsi jota ei ole uudessa virsikirjassa), mutta Rautavaara sanookin että ihmiset olivat luulleet koiruohon tappavan tehokkaasti koita.

Elias Lönnrot kutsuu kasvia nimellä maruna, joka on käsittääkseni kasvin venäjänkielinen nimi, eli on ilmeisesti kuullut nimen Karjalassa. Kasvi on tavattoman hyödyllinen:

Hyvä vatsanparantava ja matoin surmaava lääke. Viinassa liottamalla saadaan siitä kukkaviinaa, jota kiitetään hyväksi väänteitä asettamaan ja kadonnutta syöntihalua korjaamaan kuin myöski horkan, keltataudin, kerpukin ja pöhön lääkkeeksi, mutta kuumetaudeissa, rintakivuissa, pistoksissa ja liikaverevyydessä se ei ole hyvä.

Koiruohon saksankielinen nimi sattuu olemaan Wermut. Sitä on käytetty viinaan mausteena ja sitten nautittu ruokaryyppyinä. Latinankielisestä nimestä ilmenee että koiruohoa on käytetty absintissa, joka oli Pariisin boheemien juoma vielä ennen sotia. Sitten ajateltiin että ihmiset kuolivat nimenomaan koiruohon vaikutukseen, samaa sanoo tässä Rautavaara.

Nyt kun absintti tekee uutta tulemistaan, olisi mielenkiintoista tietää onko tätä hermosto-oireita aiheuttavaa kasvia käytetty edelleen niin absintissa kuin vermutissakin. Tosin nyt ollaan sitä mieltä että tislaus-menetelmä ja ne putket jota pitkin valmis tavara juoksutettiin, olivat rikkonaisia kapeita kupariputkia ja ihmiset saivat reikiä päähänsä raskasmetalleista.

(Kuva: Degas: Absintin juojat, 1876, Wiki)

Mielenkiintoista. Mutta hulluruoho ei ole artemisia-heimon kasvi. Se on Datura stramonium, ja sukua villikaalille. Se todella on tässä kirjassa. Rautavaara sanoo että hulluruoho on ”harvinainen satunnaiskasvi, joka mustalaisten levittämänä on aikanaan levinnyt yli koko Euroopan”. Ja sitä on ainakin kirjan kirjoittamisaikaan ilmeisesti esiintynyt Lounais-Suomessa ja Uudellamaalla, mutta myös Pohjanlahden rannikkokaupungeissa. Wikipedian mukaan kasvi on peräisin Uuden Englannin alueelta. Jään ihmettelemään 

sitä, millä tavalla nimenomaan mustalaiset ovat hulluruohoa levittäneet. Mihin tarkoitukseen? Vai kenties aivan vahingossa, niin kuin nyt ilmeisesti kävi Suomessa pakastevihannesten kanssa?

Joka tapauksessa kasvin lehtiä on käytetty lääkkeenä ”hengenahdistukseen eli astmaan”, kuten Rautavaara asian ilmaisee. Kun vuoden 1976 laitos ilmestyi, puoskarointi taisi olla vielä rikos. Sen vuoksi Rautavaara ei tässäkään kirjoittanut mikä määrä hulluruohon lehtiä auttaa astmaan.

Kun kirjan ensimmäinen painos ilmestyi (1941 ja -42), opus oli kaksiosainen. Tässä painoksessa on vähemmän kasvien liittyviä ohjeita, esimerkiksi lankojen värjäys-kasvit miltei puuttuvat. Ruokaohjeita on paljon ja niistä olisi varmasti hyötyä ihmisille, jotka etsivät luonnollista ravintoa.

Tämä EI ole neilikka!

Olen maalta kotoisin, kahden talonpoikaissuvun jälkeläinen. Pienenä en ole muuta nähnytkään kuin noin suunnilleen 1920-30-luvun kaltaista maanviljelystä ja töitä jotka siihen kuuluvat. Tiesin että sammaleita ja naavoja voi käyttää suomenlampaan villalangan värjäämiseen.

Tien toisella puolen jonkin matkan päässä asui vanha nainen, joka pani minun pyörällä ajaessani sijoiltaan menneen peukaloni paikalleen. Olin 5-vuotias. Maija oli jäsenkorjaaja, mutta hänen lasiverannallaan riippui myös erinäköisiä kasveja. Kun joku meni hänen luokseen esimerkiksi hierottavaksi, palkaksi piti tuoda pullollinen spriitä tai Koskenkorvaa. Hän ei (kysyin asiasta vuosikymmeniä myöhemmin) ollut juoppo, vaan käytti viinan kasvirohtojen valmistamiseen. Monet ainesosat ovat vaikuttavampia kun niitä on uutettu.

En minä tiedä miksi. Monia kasveja käytetään teenä, esimerkiksi kamomilla-pihasaunion kukkia. Kukkien kuivattamiseen tarvitaan säkkikangasta. Tiedän kyllä missä kukkaa kasvaisi, mutta mistä minä saan säkkikangasta?

Kun Maija on ollut jo kauan kuolleena nyt, olen ihmetellyt mihin mahtoi hänen tietonsa mennä? Säilyikö siitä mitään? Sen muistan että naapurin flikat pelottelivat alkuunsa että pienessä tuvassa asuu noita.

En ole nähnyt kustantajan (WSOY) mainoksissa että Rautavaaran alkuperäisestä kirjasta olisi otettu uusintapainoksia. Mieleeni tuli että kun ruokaskandaali yksi toisensa perään tulee silmille lehdistä ja televisiosta, niin olisi syytä ruveta katselemaan mitä niityillä kasvaa. Kai niittyjä nyt sentään sen verran on vielä jäljellä?

Koivun lehdistä saa hyvää teetä

En usuta siis ihmisiä syömään summittaisesti hulluruohoa hengenahdistukseen, joka kesäisin on ihmisillä yleinen ongelma. Mutta olen aivan yhtälailla epäluuloinen synteettisten lääkkeiden suhteen, joita kuulemma vanhuksille annetaan päivittäin, että pysyisivät rauhallisina. Luulen että niilläkin voi edesauttaa ihmisten kuolemista.

Mutta ennen kuin meille kaikille tulee loppu, hulluruohon kanssa tai ilman, kannattaa lukea Leena Krohnin kirjoittama opus nimeltä Datura (WSOY 2001). Siinä on niin mielenkiintoisia rinnakkaistodellisuuksia, että se kyllä käy vaikka oheiskirjaksi Rautavaaralle.

Vanha

”Tavataan Vanhalla!”, ”Mennään katsomaan mitä Vanhalla on tekeillä!”, ”Käydään Vanhalla ennen kuin mennään Bio-Bioon katsomaan Stalkeria!”, ”Ylioppilasteatterilla on hyvä esitys, mennään katsomaan se!”, ”Ryhmä Ö kokoontuu yläkerrassa, kyllä siitä tulee jotain!”, ”Mennään Vanhalle miettimään seuraavaa siirtoa!”. Ja paljon muita huutomerkkejä. Ne liittyvät kulttuuriväen töihin ja ovat liittyneet jo puolentoista vuosisadan aikana. Tarkkaa aikamäärää en muista.

Vanha ylioppilastalo perustettiin tavallisilta suomalaisilta, kansalta siis, kerätyin varoin. Talo oli lahja Suomen kansalta ylioppilaiden kulttuurityölle. Ilmeisesti sellainen asiakirja talon perustamisen ajoilta on olemassa. En usko että tässä on ollut erehdystä.

Joissakin maissa tällainen suuri lahjoitus, joka vaati paljon työtä rahan keräämisen organisoinnissa ja lopputuloksen varmistamisessa, on aivan yksinkertaisesti juridinen juttu. Se on vähän sama kuin säätiöissä. Niillä on syy olemiseen ja se on määritelty niiden perustusasiakirjoissa. Vaikka vanha ylioppilastalo ei olekaan säätiö, niin voisi ehkä ajatella syntyneen sopimus, jonka yksi osapuoli on Suomen kansa ja toinen Suomen opiskelijat.

Nyt on tapahtumassa tämän sopimuksen rikkominen. Opiskelijakuorot ja muusikot on päätetty ajaa omista tiloistaan pois. Taloa isännöi HYY, eli Helsingin yliopiston opiskelijayhdistys. Tänään Radio YLEn 1:n ohjelmassa sanottiin että HYY on ehkä Euroopan varakkain opiskelijayhdistys. Sillä sattuu olemaan omistuksessaan vastapäätä Helsingin rautatieasemaa todella kalliita rakennuksia, joita se hallinnoi, vuokraa, ostaa ja myy.

Vuosia sitten tapasin ystäväni Vanhalla, jossa istuimme vähän aikaa kertomassa kuulumisistamme toisillemme. Mutta tarkoitus oli pian lähteä siitä viereiseen Bio-Bioon katsomaan Andrei Tarkovskin elokuva Stalker. Elokuva on pitkä, se on näytetty monta kertaa sen jälkeen YLEn kanavilla televisiossa, minulla on se myös VHS-kasettina. Tarkovskista ylipäänsä ja Stalkerista erityisesti tuli minulle vuosikymmeniksi – ja vieläkin – maamerkki, joka ohjaa elokuvaa taiteena korkeakulttuuriin.

Stalker on merkittävä eurooppalainen elokuva. Se on monikerroksinen, sen dialogi on tiivistä ja jokainen sana on kilometripylväs. Niinpä jouduin aivan alkuun horjuessamme kokemuksen painon alla ulos Helsingin Mannerheimin tielle hapuilemaan, kun yritin löytää jotain syytä, miksi kokemus oli niin suuri ja valtasi kaikki ajatukset. Minä sanoin että kuvassa oli Tsheljabinsk. Ollaan Alueella ja se alue on ydinsaasteen saastuttama, ja Stalkerin lapsi oli todennäköisesti säteilyn vuoksi vammainen, siis mutantti. Ystäväni mielestä Alue (venäjäksi Zona) on tärkeä siksi, että se edustaa alitajuntaa. Sen vuoksi kaikki repliikit ovat tonnin painoisia vähintään, jokainen. Sanojen paino on yhtä iso, ehdottomasti. En osaa enää lainata keskustelua sanatarkasti, koska siitä on niin paljon aikaa. Joka tapauksessa Stalker vie tiedemiehen ja kirjailijan Alueelle, joka on kummallinen paikka, siellä tapahtuu outoja asioita. Sitten he tulevat takaisin. Matka kestää elokuvan muodossa yli kolme tuntia.

Olen monesti muistanut sen keskustelun. Emme menneet Vanhalle silloin jatkamaan keskustelua, koska sitä elokuvaa oli mietittävä aivan rauhassa. Ystäväni lähti kotiinsa ja minä lähdin majapaikkaani. En asunut silloin enää Helsingissä. Joku vähemmän painavampi elokuva olisi ehkä herättänyt meissä hilpeyttä ja olisimme lähteneet istumaan iltaa Vanhalle, ehkä peräti päätyneet sen jälkeen Kosmokseen, joka on vinosti vastapäätä Vanhaa sivukadulla. Taiteilijakapakka sekin.

Joskus ehkä kymmenen vuotta myöhemmin tajusin että Bio-Bio-elokuvateatteria ei enää ole. Luin lehdestä, että teatteri ei enää kannattanut. Taisi käydä niin, että Tennispalatsiin oli perustettu monta pienempää elokuvateatteria, niin että siinä meni Bio-Bion tuottavuus. Muistan ihmetelleeni sitä lausumaa, koska ajattelin että opiskelijakorttelin elokuvateatteri voisi riippumattomana tuottaa hyviä elokuvia kaikelle kansalle.

Siis: kun kansa on antanut opiskelijoille hienon talon, niin he voivat sitten vastalahjaksi tarjota kaikille hyviä elokuvia. Ajattelin että sivistyspyrkimysten edistäminen on oleellisinta opiskelijajärjestön työssä. Olen aivan tosissani, tämä ei ole ironiaa. HYY valehteli väittäessään, että elokuvateatteri ei kannattanut. En tietenkään ole koskaan tiennyt mikä kannattaa tai ei, siis taloudellisesti. Mutta jos ihmisille annetaan henkisiä elämyksiä, he myös kasvavat. Sen olin itse oppinut jo koulussa. Henkisesti rikkaisiin ihmisiin eivät pysty väärät profeetat, mainokset, painostus, valehtelu. Henkisesti rikkaat ihmiset ovat kykeneviä mihin työhön tahansa, koska heille on kasvanut laaja maailmankatsomus.

Sillä tavalla oppiminen, opiskelu ja yhteisen kansan keskellä eläminen on ollut äärettömän hedelmällistä. Kaikki oppivat toisiltaan ja elämä etenee niin, että nähdään metsiä puilta, eikä opetella parturoimaan niitä pois päiviltä.

Nyt olen hyvin ymmälläni. Tämän päivän Kultakuumeessa haastateltiin jotakuta HYY:n tärkeätä ihmistä, nimeä en kyllä muista. Mutta en käsittänyt mitä tämä nuori mieshenkilö sanoi. Vanha ylioppilastalo olisi myytävä pois, koska sitä ei saada kannattamaan taloudellisesti. Sitten HYY voisi vuokrata sitä uudelta omistajalta, jos siihen olisi tarvetta. Nyt valitettavasti opiskelijoiden musiikinharrastuksen on väistyttävä. Se on ollut vakituista käyttöä eikä siihen ole enää varaa.

Voi olla että ymmärsin väärin. Nimittäin tätä nykyä HYY vuokraa Vanhan ylioppilastalon tiloja kaupallisille yrityksille. Väinämöis-patsaan vieressä lepattaa milloin minkäkin firman logo, ja käytävillä kuljeskelee tärkeän näköisiä ihmisiä, hyvin ja kalliisti pukeutuneita.

En ymmärrä miksi opiskelijoilla ei ole enää käyttöä kulttuurille. Se tarkoittaisi sitä että henkinen kasvu on pysähtynyt. Jos niin on käynyt, niin se on äärimmäisen hälyttävä merkki. Kansa jolta puuttuu henkisesti kypsä nuoriso, on onnettomassa tilassa. Ja jos sen opiskelevan nuorison johto ajattelee vain rahaa, niin tulevaisuutta ei enää ole. Historiattomuudesta kasvaa tulevaisuudettomuus. Hmm. Finis Finlandiae?

Kyllähän HYY:n aikeista nousi aikamoinen meteli. Vanha on sentään käsite ja ollut sitä yli sata vuotta. Yritetään addressilla saada nuorta johtajapolvea pyörtämään suunnitelmansa. Sosiaalisessa mediassa on ollut pitkiä keskusteluketjuja joissa muistellaan Vanhan tapahtumia: teatteriesityksiä, konsertteja, performansseja ja näyttelyitä.

Olen pari viikkoa miettinyt syytä siihen, miksi Vanhan olisi tuotettava vielä muutama miljoona lisää, kun se on vuosi pari sitten tuottanut yli neljä miljoonaa ja pudonnut siitä miltei puoleen. Näin olin lukevinani. Ne ovat käsittämättömän isoja summia. Minkä vuoksi kulttuurille lahjoitetun talon olisi tuotettava yli neljä miljoonaa vuodessa? Kenelle? Mitä sillä rahalla on tarkoitus tehdä?

Ainut syy minkä olen tähän mennessä keksinyt on johtajien henkilökohtainen syy. He tahtovat ehkä liike-elämään ja ainahan HYY on ollut ponnistuspaikka tärkeisiin tehtäviin yhteiskunnassa. Kovin usein se ei varmaan ole kuitenkaan ollut bisnes.

Ehkäpä HYY:n johtajisto on siis sitä ainesta, josta syntyy uusia uljaita nokioita, kunhan vain saadaan tarpeeksi hyvä tuotto kansan lahjoittamasta talosta. Tavalla tai toisella.

Tässä skenariossa on niin rappeutunutta ajattelua, että en kestä ajatella sellaista Suomea. Suuri osa kansaa voi jo nyt huonosti. On selvää että se voi vielä huonommin, jos siltä systemaattisesti viedään mahdollisuus päästä osalliseksi taiteesta ja kulttuurista. Tehdä sitä itsekin?

Niin. Miksi ihmiset haluaisivat tehdä taidetta, kirjoittaa kirjoja? Opetella näyttelemään, pitää seminaareja erilaisista aiheista? Oppia tanssimaan? Niin, tanssi, ihmisethän liikkuvat siinä. Tanssin liikkeestä syntyy aivan uudenlaisia kuvioita, uudenlaista kohtaamista.

Outoja sanoja

Opettelen lukemaan viktoriaanista englantia. Kiertoilmauksia on tuhottomasti. Osa niistä on sanakirjoissa, osan oppii vain asiayhteydestä: he took familiarities. Siinä kaikki. Mutta seuraavaksi sanotaan että se tyttö ei oikein kyennyt ikinä elämään aviomiehensä kanssa niin kuin vaimot tapaavat elää. Joku Lady saattoi kutsulla kuiskuttaa ystävättären korvaan, että neidillä ei ole käytöstapoja.

Minusta tuossa oli tavattoman iso loikka. Miten pitkälle se serkku tai naapurinpoika siis oikein meni? Tarinassa mennään eteenpäin sen verran että lapsia ei koskaan tule, paitsi sille serkkupojalle ja jonkun muun kanssa, sen sijaan tyttö kasvaa naiseksi, opiskelee yliopistossa ja rupeaa kirjoittamaan kirjoja. On kyllä naimisissa ja tekee yhdessä työtä miehensä kanssa.

Viktoriaanisessa tekstissä joudutaan hyvin koukeroisin sanakääntein kertomaan, että kukaan ei oikein tiedä, mikä on sukupuoli ja miksi. Asioista ei puhuttu kuin kiertoteitse. Olin ilahtunut oivalluksesta: jo viktoriaanisen ajan Englannissa joku on pohtinut sukupuoliroolin, sukupuolen ja sivistyksen merkitystä oppineiden naisten keskuudessa. Ja siinä sivussa miesten maailma tuntui muuttuneen myös.

Mukaan sekoittuu valitettavasti brittien luokkayhteiskunta, niin että tarina muuttuu entistä monimutkaisemmaksi. Yritän miettiä Suomessa jotain vastaavaa enkä löydä kuin kenraalikuvernööri Bobrikovin ja sitä ennen veren- mutta ennen kaikkea rahanhimoisia Ruotsin kuninkaan ruotsia puhuvia vouteja maakunnissa, jostain syystä niitä oli isompien kirkkojen liepeillä. Ja tietenkin tätini kertomukset Helsingin yliopiston kielisodasta 1930-luvulla. Hän toimi ylioppilaskunnassa jonkin aikaa, mutta kuului tietenkin liberaalisiipeen.

Sillä ei todellakaan 30-luvulla tarkoitettu nykyistä oikeistoliberalismia, joka on lähinnä sanaväännös, mikäli ajatellaan yhteiskuntapolitiikkaa ja/tai -filosofiaa. Tuolloin yliopisto haluttiin suomenkieliseksi, jota se ei monasti käytännössä ollut. Nyt kun sitä ajattelen, niin ei sitäkään skismaa ollut historianoppikirjoissa koulussa. Mutta täti luki suomea ja kansanrunoutta, jollaista ei hänen mielestään ollut syntynyt ruotsinkielisille, joten kulttuurinen juopa oli olemassa.

Analogiaa ei synny varmaan siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi on ollut kolonisoitu maa, kun sen sijaan Englanti on se siirtomaaherra, oikea maailmanvaltias. Että siis johduin kiinnostumaan rouvista ja neideistä, jotka ovat olleet enemmän varjossa. Epäilemättä heidät on kasvatettu pysyttelemään varjossa.

Kirjaston englanninkielisestä hyllystä tarttui mukaani Leon Edelin laiha ja tiheä kirja Bloomsbury. A House of Lions. Olen lukenut kirjaa vähittäin, henkilön kerrallaan. Bloomsbury-ryhmään kuului paljon ihmisiä: Clive Bell (1881-1964), Vanessa Bell (1879-1961), Roger Fry (1866-1934), Duncan Grant (1885-1978), Maynard Keynes (1883-1946), Desmond MacCarthy (1877-1952), Lytton Strachey (1880-1932), Leonard Woolf (188o-1969), Virginia Woolf (1882-1941). Kaksi noista nimistä oli ennestään tuttuja: taloustieteilija Keynes ja Virginia Woolf. Olin kyllä kuullut ryhmästä, mutta nyt vasta löysin kirjan jossa kerrotaan miten näiden ihmisten tiedot, taidot ja ajatukset limittyvät, miten he päätyvät kaikki tahollaan pyrkimään irti entisestä ja luomaan uusia tapoja lähestyä asioita.

Mutta juuri tällaista englantia en ollut ennen lukenut. Se on ilmeisesti erittäin huoliteltua. En ihmettele yhtään, että kirjaa ei ole suomennettu. Joka sivulla tulee vastaan ongelmia. Kirjahan ei ole fiktiota, vaan se on löyhästi toisiinsa liittyviä esseitä. Niistä lopulta alkaa syntyä kuva hyvin elinvoimaisesta porukasta, joka epäilemättä on vaikuttanut osaltaan siihenkin, että imperiumi alkoi näyttää tarpeettomalta. Woolfin perhe julkaisi esimerkiksi kirjoja, joissa kritisoitiin sekä imperiumia että maan sisäisiä luokkaeroja. Puhumattakaan runouden ja fiktion uudenlaisesta tavasta lähestyä tavallisia aiheita, kuten perhettä, rakkautta, luontoa.

Virginia Woolf on se kirjailija, jota olen lukenut alkukielellä ja huomaan että hän on kyennyt luomaan aika tavalla omanlaisensa englannin. Äimistelen englantia siksi että kotikieleni on englanti, mutta vaikuttaa siltä, että eniten luen englantia amerikkalaisittain. Australialaiset puolestaan ovat todennäköisesti kehittäneet omanlaisensa englannin. Samoin ne kenialaiset, ihonväristä riippumatta, jotka ovat käyneet koulua englanniksi.

Bloomsbury-ryhmä koostui yläluokkaan kuuluvista ihmisistä, niin että kielikin tulee jostain sieltä Oxbridgestä. Aivan nuorinakin näillä ihmisillä oli palveluskuntaa. Useimmilla suomalaisilla tuskin on sellaista taustaa. Tuntuisi sietämättömän rikolliselta kilistää kelloa ja pyytää teetä tai kuumavesipulloa, jos jalat sattuvat tuntumaan kylmiltä. Minulle on opetettu pienestä pitäen että ihmiset syntyvät tasavertaisina. Sitten seuraavat ihmisoikeudet, jotka kuuluvat kaikille vanhempien taustasta riippumatta. Raha syntyy taatusti epäarvoisella tavalla. Se on pois joltakin ihmiseltä, jos se siirtyy toiselle.

Mutta tuossa taisin kuvata suomalaista koululaitoksen opetusta joskus 50-luvulla. En muista silloin käsitellyn erityisesti britti-imperiumia missään. Mutta esimerkiksi Kenian Mau-Mau-liike syntyi vasta 1950-luvulla, joten se ei olisi ehtinyt historian tai maantiedon kirjoihin vielä 60-luvun alussakaan. Ja näin kauan aikaa kouluvuosien jälkeen vasta alan ymmärtää kielen ja ajan muuttumisen yhteyden. Imperiumin loppu on taatusti ollut vaikea prosessi.

Yritän aloittaa päiväni runolla, joka löytyy omasta runohyllystä. Nyt käteen osui Kai Niemisen Oudommin kuin unessa (Tammi 1983):

Ammatinvalinta

Kirjastokadun ja Rantakadun kulmassa Vaasassa

sanoi hyväntuulinen humalainen merimies

viisivuotiaalle pojalle

Gudaa poikke.

Siitä alkoivat kieliopintoni:

puistossa harjoittelin gudaa gudaa

ja muutaman päivän ajan vartioin kadunkulmaa,

arvelin että joskus hänen oli tultava takaisin satamaan.

Halusin näyttää että minäkin osasin

olla kohtelias

ruotsiksi.

Ei häntä näkynyt,

mutta pitkään hän oli minulle

Hyvän Käytöksen ruumiillistuma:

tervehti minua kuin varteenotettavaa henkilöä

vieraalla kielellä:

näki että tässä on poika

joka ottaa siitä selvän.