Itse kullekin säädylle

         Rauhallista joulua! Onnellista vuotta 2013!
         Season's Greetings!

Ilman rankkausta

Tästä aiheesta on vaikea puhua, koska se on hyvin henkilökohtainen. Se on ollut lähellä miltei aina. Joskus ajattelin sen olevan jotenkin synnynnäistä, joskus taas arvelin että ympäristö on siihen syyllinen.

Olen filmihullu. Herkässä 14-15-vuoden iässä tutustuin samassa kirkonkylässä asuvaan tyttöön, en muista oltiinko luokkakavereita, ehkä rinnakkaisluokalla. Mutta siis samassa kylässä.

Tyttö harrasti lukemista, kirjoittamista, piirtämistä ja maalaamista. Sen lisäksi hän alkoi vakavammin kiinnostua musiikista, mitä siellä kirkonkylässä nyt aktualisoitui levylautasille. Elettiin siis 50-luvun loppua. Musiikki oli muistamani mukaan jazzia tai latinalais-amerikkalaista monikerroksista musiikkia. Käsityksemme mukaan niitä kumpaakin kannatti opetella tanssimaan.

Mutta ennen kaikkea uudessa ystävässäni oli ominaisuus joka löi laudalta kaikkien muiden ystävieni piirteet: hänellä oli isä, joka omisti kirkonkylän Kinon.

Ystäväni isän piti olla usein kaupungissa konttorissa töissä tai vahtia toista elokuvateatteria, jonka hän omisti toisella puolen sitä kaupunkia. Siksi siis me kaksi, ynnä aina joku tytön veli tai sisko, olimme vahtimassa elokuvateatteria. Emme ihan joka ilta, mutta melkein.

Elokuvateatteri oli vinosti vastapäätä seurantaloa, joten paikka oli mainio. Oli mahdollista sukkuloida kahden talon väliä, jos siltä tuntui. Tiesimme hyvin, että lähistöltä tulevat jompaankumpaan paikkaan. Kino kyllä oli miltei aina täynnä. Televisiota ei ollut vielä, joten se oli tavallinen paikka missä viettää iltansa.

Noin ruhtinaallista tilannetta on tuskin enää kirkonkylien nuorilla.

Me opimme valitsemaan elokuvat lukemalla lähinnä Elokuva-Aittaa. Silloin tällöin saimme käsiimme saksankielisiä elokuvalehtiä, mutta huomasimme aika nopeasti, että ei niitä elokuvia Suomeen juuri tullut. Enemmän tuli leffoja englanninkielisestä maailmasta, joskus myös Ruotsista tai sieltäpäin.

Muistan joitakin elokuvia, esimerkiksi Kenelle kellot soivat, Casablanca, Ohukainen ja Paksukainen. Yritimme järjestää niin että kun suomalaisia elokuvia tuli, panimme ystäväni veljet ja sisaret vartioimaan ja teimme itse jotain muuta. Mielestämme Rovaniemen markkinoilla-leffa ei ollut arvomme mukaista tavaraa. Me sentään luimme romaaneja, joiden pohjalta ulkomaalaiset ohjaajat tekivät elokuvia. Jaa, mutta yksi suomalainen taisi olla sellainen jota Elokuva-Aitta ylisti: Valkoinen peura.

Vasta kun kävin lukiota kaupungissa pääsin tutustumaan elokuvakerhoon. Se oli todellinen korkeakoulu. Ja kun pääsin yliopistoon, pääsin todella suuren kirjaston äärelle ja löysin nopeasti elokuvakirjallisuuden. Filmihullu ei tainnut ilmestyä vielä, mutta elokuvista puhuttiin. Oli alkanut Uusi aalto.

Tämä historia minulla on takanani kun äkkiarvaamatta viime viikolla iski Teeman elokuvafestivaali. Se tuli oikeaan aikaan, koska juuri oli loppunut Mark Cousinsin ohjaama elokuvan historia, siis dokumenttisarja. Sarja oli aivan uskomattoman upea ja antoi lisää tietoa ja taustaa.

Ei olisi tullut mieleenikään yrittää Ateneumiin opiskelemaan elokuvaa. Syy? En voinut kuvitella saavani leipää jostain sellaisesta, josta pidin. Olin oppinut vartioimaan mustasukkaisesti melkein vain itselläni kaikkea sitä mistä todella pidin, koska arvasin että joku kuitenkin kadehtisi.

Rakastan siis eläviä kuvia ja niiden kertomia tarinoita. Ensimmäisenä oli tietenkin Juna tulee asemalle, Lumière-veljekset, v. 1896. Koko festivaalin ajan oli pakko päivittäin nähdä 50 sekunnin elokuva ainakin kerran. Ja festivaalin päätteeksi Juna lähtee asemalta. En kerro tuosta viimeisestä mitään. Jos ihminen ei katsonut leffafestaria, silmät ristissä, huokaillen ja sydäntään pidellen, niin omapa vikansa.

Opiskelukaupunkini oli Tampere ja siellä pääsin vapaalipuilla elokuviin. Se johtui siitä että opiskelin teatteria. Teatterilla ja elokuvalla on tietynlainen yhteys. Usein leffat noudattavat draamallisen kerronnan lakeja, niissä on kaari. Sen paremmin näytelmissä kuin elokuvissakaan ei ole kyse siitä, arvaako sen mitä seuraavaksi tapahtuu. Tärkeämpää on oppia lukemaan ajatus, idea, maailmankuva ja filosofia sieltä taustalta.

Kun olin jo hyvin nuorena käsittänyt että on olemassa taidemuoto nimeltä elokuva – vaikka emme puhuneetkaan suurella kirjaimella taiteesta ystävieni kanssa – niin osasimme ehkä puhua siitä, mitä tunteita siihen liittyy. Tunteiden avulla on mahdollista salakuljettaa mitä ihmeellisimpiä asioita omaan pääkoppaan ja siellä ne säilyivät ja ne oli mahdollista ottaa esille milloin ikinänsä tahtoi ja miettiä niitä.

Teeman festarin yleisilme oli perihumanistinen. Koska itse olen umpihumanisti, niin varmaan se viesti juuri näiden leffojen kautta oli helppo nähdä heti. Onneksi olin nähnyt miltei kaikki elokuvat aiemmin, joten sain katsotuksi miten paljon olin itse muuttunut ja mihin suuntaan.

Olisin tietysti tahtonut että ihmiset sieltä Kinosta, tai edes joku elokuvakerholainen, olisi ollut mukana ja olisin voinut istua ja juoda iltateeni heidän kanssaan. Televisio on valitettavasti suljettu koteihin, joten sitä ei saanut tehdäkseen. Keskustelin muistikirjan kanssa.

Yksi elokuva nousi oikeastaan hyvien elokuvien prototyypiksi tämän viikon leffoista joista jokainen oli hyvä. Olen nähnyt Pelin säännöt varmasti ainakin 10 kertaa, ellen useammastikin. Tiesin myös kuka oli Jean Renoir’n isä Auguste: huomattava ranskalainen impressionisti, siis kuvien tekijä. Kuvat olivat kulkeneet perheessä.

Kun Jean oli pieni, kotiapulaiset perheeseen valittiin sillä perusteella, kuinka hyvin apulaisen iho otti auringon valon. Se on oleellista kun maalaa mallia. Siis kankaalle, Renoir vanhemman aikana ei ollut action-painting-sessioita.

Pelin säännöt (1939) on kaikin tavoin perihumanistinen leffa. En puhu tarinasta, koska se ei ole oleellinen. Renoir osasi käyttää näyttelijöitä, eli roolihenkilöitä, inhimillisten ominaisuuksien ”kuvina”, ehkä siis impressioina siitä miten ihmiset elävät, suhtautuvat toisiinsa. Tärkeintä on tietenkin luokkayhteiskunta, sen onnettomat seuraukset. Se näyttäytyy tässä elokuvassa todella omituiselta rakennelmalta.

Luokkayhteiskunnalla ei ole kovin paljon tekemistä ihmisten hengissäsäilymisen kanssa. Ajattelen Renoiria ohjaajana sillä tavalla, että hän on Ranskan porvarillisen vallankumouksen ja valistuksen tuote samalla tavoin kuin suuri osa Ranskan älymystöä. Se vallankumous on heidän omaa historiaansa.

Ei se tuonut demokratiaa, vaikka sellaisiakin ajatuksia esiintyi. Elokuva ei ole propagandaa, vaan se näyttää sen, minkä kuka tahansa voi missä tahansa kapitalistisessa maassa nähdä: kahden, jopa kolmen tai neljän kerroksen väkeä on kaikkialla.

Perjantai-iltana kun elokuva esitettiin, oli myöhemmin illalla myös Gosford Park (2001), joka oli brittien ja amerikkalaisten yhteistuotantoa ja Robert Altmannin ohjaama. Aihe on sama kuin oli Renoirin elokuvassa. Siinäkin yläluokka metsästi.

Demokratia ei näytä olevan 2000-luvulla yhtään sen lähempänä kuin oli 1930-luvun lopussa.

Kiitokset Teemalle, rakkaudella! Paitsi että YLEn kanava tuli säästäneeksi ison ihmisjoukon hukkaamasta aikaansa jouluhömpötykseen, niin se antoi tilaisuuden sukeltaa elokuvan maailman juuri niin kuin pitääkin. Elokuvia on katsottava toistensa läpi. Sillä tavalla tulee syvyysvaikutelma. Silmät punertavat vieläkin.

Siperian karkoitusvanki

Vuonna 1860 tehtiin ensimmäistä rautatietä Suomeen: Helsingin tietä. Sinne pestasivat pohjalaisetkin työmiehet itsensä vuosikaupalla. Nurmostakin oli paljon miehiä Helsingin rautatiellä. Mainitsen kuitenkin tässä vain nimellisesti yhden: Louvonmäen vanhan Jaakon poika Salamoni. Paikkakunnan kesken tunnettu ”Nyki-Saltun” -nimellä.

Niin, etelässä tehtiin rautatien töitä. Kerran meni työmiehiä iso joukko; liekö ruokavaroja ostelemaan tai muulle asialle erääseen suureen kartanoon, jonka isäntä ”patruuna” ei vähintäkään suvainnut kartanossaan käymässäkään rautatien työmiehiä. Patruuna karkoitti heti joukon pois kotoaan, saattoipa heitä vielä renkinsä kanssa ulos hyvään matkaan. Vaan siinä karkoituksen humussa sai patruuna kovan iskun puukangesta. Patruuna kuoli ennen pitkää saamastaan iskusta. Kaikille oli tuntematonta, kenen syy oli tuohon murhaan. Pidettiin poliisitutkinta murhan johdosta. Mitenkään ei saatu selvää koko asiasta, mutta joku tunnusti tekonsa. Hän oli pohjalainen nurmolainen, edellä mainittu Nyki-Salttu.

Kun Salttu tunnusti itsensä vikapääksi tuohon Patruunan murhaan, tuli hän heti suoranaisesti karkoitettavaksi pakkotyöhön Siperiaan, kuten sen ajan laki murhasta tuomitsi. Nyki-Saltulla tosin oli heti karkausyritykset mielessä. Koska Nurmon pappilasta oli joku vuosi takaperin tuntemattomalla tavalla palanut riihirakennus, tunnusti Nyki-Salttu, että hän sen oli polttanut. Saltulla oli toivo päästä tänne Lapuan käräjille siten paremmin onnistuakseen karkausyrityksessä. Mutta sitä hänelle ei suotu. Vietiin vain Siperiaan karkoitusvankina.

Kun siellä Siperian pakkotöissä oli paljon miestä, tapasi Nyki-Salttu paljon suomalaisiakin. Ennen pitkää oli hänellä siellä hyviä tuttavia. He tekivät, noin kymmenkunta suomalaista, liiton että pois lähdetään karkujalkaan kun vain työnteettäjäin, pomojen silmät välttää. He alkasivat olemaan hyvin iloisia poikia. Tanssivat, lauloivat ja nauroivat. He saivat pomojen suosion. Työnteettäjät uskoi, että nuoren poikain on hyvä olla Siperiassa. Suomen pojat hivuttivat hiljakseen vapauttaan iloisella naamalla. Vapaus kehittyi kehittymistään, kunnes vihdoin viimein he pääsivät vapaudessaan niin kauas, ettei pomojen silmä nähnyt. Silloin sitä oltiin karkujalalla. Tämän jälkeen ei Nyki-Salttu ole tovereitaan nähnyt, sillä he hajaantuivat ja Salttu luisti Aasian aroja hiiviskellen.

Kun hän oli muutamia viikkoja karkujalalla, kyllästyi hän siihen mahdottomaan kävelemiseen. Venäjällä, eräässä paikassa hän ilmoitti olevansa kotoisin Suomesta, Alijärveltä. Hän toivoi saavansa kruununkyytiä, ettei tarvitsisi jalkapatikassa taivaltaa. Siinä toivossaan hän onnistui mainiosti, sillä Nyki-Salttu tuotiin vankikyydillä Venäjältä aina Pohjanmaalle Alijärvelle saakka. Se oli lauvantai-ilta kun Salttu tuotiin Alijärvelle vanginkuljettajan luo. Illalla kun talossa mentiin kylpemään, pyysi Salttu myöskin päästä saunaan. Hän sai luvan siihen. Kun kaikki talonväki oli kylpenyt, meni Salttu isännän kanssa lopuksi saunaan. Riisuuntui tupaan päällysvaatteensa, heitti alusvaatteensa saunan ulkopuolelle. Kun Salttu oli isännän kanssa sauna lavalla ja alkoi tulla lämmintä löylyä, sanoi Salttu ”Kovastipa minua nyt pyörryttää” ja käveli ulos. Otti ulkona olevat alusvaatteensa ja katosi syksyisen yön pimeyteen. Hän ei tohtinut kulkea maantietä pitkin, vaan johti kulkunsa ulommaksi lakeuksilta. Hän kävi metsäpolkuja myöten. Tuli vastaan joku ihmisasunto keskellä metsää. Salttu tutki ja urkki kartanoon; puotin suulla oli avain. Hän arveli, jos puodissa on ihmisiä, mitä hän niille sanoisi. Vaan samassa hän rohkaisi itsensä, oli mitä oli, onneaan täytyy koettaa. Salttu avasi puodin lukosta ja astui sisään. Ei ristin sielua, vaatteita vain ympäri seiniä ja juustoja lukemattomia, iso voipytty, komeat korkosaappaat ym. Salttu puki päälleen verkapuvun, veti korkosaappaat jalkoihinsa, otti useampia juustoja ja löi niitten väliin paksulti voita. Otti juustokimpun kainaloonsa, astu ulos puodista, veti oven perässään kiinni ja lähti jatkamaan matkaansa tuntien tyytyväisyyttä ja hyvinvointia.

Sunnuntaiaamulla kun Kauhavan kirkkoon kokoontui väkeä jumalanpalvelusta kuulemaan. Makaili Nyki-Salttu kirkkotien vieressä tiheässä puskikossa ja söi siellä juustojaan aamiaiseksi. Vaan likellä oli jo Nurmo. Ei hän kauvan joutanut levätä kun taas läksi taivaltamaan. Illalla oli Lapuan isoo silta nuorta väkeä täynnä; siinä oli tanssiaiset. Nyki-Salttu ponnisteli vain läpi ahtaantungoksen toiselle puolelle siltaa. Ja niin hän tuli innokkaasti kohti Nurmoa. Salttu tuli Nyybakan mäen kohdalla. Oli sydänyö, yksi tuli loisti vähässä matkassa. Häntä vastaan tuli kaksi nuorta miestä.

”Mistä tuo tuli näkyy?”, kysyi Salttu.

”Se on Kujanpäästä.”

”Mitähän siellä näin yöllä valvotaan?”

”Ukot juopottelevat ja pelaavat.”

”Ketähän siellä on?”, utelee Salttu edelleen.

Pojat ottivat ja luettelivat kaikki nimellisesti, sillä hekin olivat olleet siellä. Mm. oli Kujanpäässä Koliini, Nyki-Saltun sukulainen ja hyvä tuttava. Saatuaan näin tarkan tiedon ketä Kujanpäässä majaili, astu Nyki-Salttu samaan iloiseen seuraan että topsahti. Siellä syntyi hämmästys, ilo ja riemu. Vähän aikaa riemuittuaan läksi Salttu Koliinin luokse yöksi. Aamulla pantiin Koliinin isoon harmaan suuhun suitset, Nyki-Salttu ja Koliini istuivat molemmat harmaan selkään ja ajaa karauttivat ratsuin Hyyppään, missä asui Nyki-Saltun sisar. Salttu kyseli, häntä nimittäin ei tunnettu siellä sillä vuosia oli vierinyt kun hän oli Nurmossa käynyt, lehmiä ostaa. Vähän aikaa esiinnyttyään vieraana lahtarina, hän lopulta ilmaisi itsensä. Vaikea oli Salttua tuntea. Mutta uskoa kuitenkin täytyi kun hän selosti matkojaan ja esitteli vanhoja tuttuja asioita. Nyki-Salttu kävi tutummissa paikoissa vierastelemassa vaan puolittain piileskellen. Eikö monta päivää kulunut, kun hän katosi paikkakunnalta, jonka jälkeen ei häntä ole Nurmossa näkynyt. Tietämätöntä on sukulaisille ja tuttaville, minnekä Nyki-Salttu on mennyt, missä elänyt ja kuollut.

Kirjoittanut Herman Luomanni, julkaistu Nurmon nuorisoseuran Touhu-lehdessä 17.12.1916. (Julkaisu: Kotiseutukirja III/Nurmo, 2012)

* * *

Niin.

Alkaa tulla pitäjänlehtien joulunumeroita. Hermanni Luomanni oli isosetäni ja kuoli tuosta vain kahden vuoden kuluttua Tampereen valtauksessa. Oli siihen mennessä saanut talon pitääkseen ja oli ollut tarkoitus jatkaa. Häntä vanhempi isoisäni löysi hänet Tampereelta etsittyään tarpeeksi kauan. Isoisä kulki Punaisen Ristin junalla Seinäjoen ja Tampereen väliä.

Huomaan että isosetä on osannut kirjoittaa. Hän on selvästi kuvitellut osan asioita, on miettinyt Siperian vangin mietteitä ja selvästi asettunut hänen päänsä sisälle. Hermanni oli syntynyt vasta 1894, joten hän ei ole mitenkään voinut Siperian vankia nähdä, mutta ilmeisesti siinä on ollut sen ajan sensaatio.

Surullista että tuli kuolema. Nyt kun on itsenäisyyspäivä niin ajattelen että kaksinverroin surullista.

Sukutalo olisi ehkä nyt vieläkin asuttu. Hermannin isoisän raivaamista pelloista ei olisi tehty golf-kenttää. En ainakaan halua uskoa sitä. Mutta olen aivan varma siitä että talo olisi asuttu. En usko että hän olisi tahtonut tehdä siitä suurta kartanoa, kunhan olisi tuonut elannon.

Minulla olisi ehkä joulupaikka minne mennä.

Mutta ei joulupaikalla ratkaisevaa merkitystä ole. Olisi ehkä ollut hauskaa päästä vanhaan joulusaunaan. Olisi istuttu saunan jälkeen tuvassa ja Hermannin lapset ja lapsenlapset olisivat kertoneet lisää tarinoita, joita en ole koskaan vielä kuullut.

P.s. Perjantaina 7.12. lähetettiin Radio Yle 1:n Kultakuumeessa kokonainen haastatteluohjelma professorista ja tietokirjailijasta Matti Klingestä. Haastattelu onnistuu tuomaan perspektiivin Klingen maailmankuvaan, syihin miksi hänestä tuli hän ja samalla tulee selväksi se, miksi Klinge on tahtonut tuoda päiväkirjansa julkaistaviksi. Niissä on aikalaistodistuksia Suomen sivistyneistöstä sotien jälkeisestä Suomesta.

Itsenäisyys tässä maassa on jo 95 vuotta ollut tosiasia, vaikka rajamaa Suomi on edelleen. Siitä saatetaan keskustella millainen rajamaa se on ja voidaan määritellä minkälaisten valtioiden rajalla se on ja miksi. Tai onko rajalla olemisella jotain erityistä uutta syytä, miksi se pitäisi erityisesti ottaa huomioon. Pidin Klingen puheenvuorosta paljon.

Sattumoisin lähdin tässä jutussa liikkeelle juuri Klingen yhdestä kirjasta. Se on mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen sekin. Vaikka kaikessa tässä on kysymys historiasta, jostain sellaisesta, joka ei suoraan meitä kosketa juuri nyt, niin jos me ajattelemme sillä tavalla, emme ole ehkä ymmärtäneet miksi historia on nimenomaan se tekijä joka muovaa meitä koko ajan.

Aina välillä pitää pysähtyä katsomaan minkälaisia merkkipaaluja voi Suomenkin historiassa nähdä. Tällä kertaa puhuin siitä myös Viron vuoksi, yritykseni on nähdä miksi myös virolaiset ovat naapureitamme ja miksi he ovat meille niin tärkeitä. Kannattaa siis sukeltaa kirjoihin ja miettiä!

Sunnuntaina

Sunnuntai on monella tapaa juhlapäivä. Jotain on siinä, että vaikka minulla ei ole minkään institutionalisoituneen uskonnon kanssa suhdetta, niin viikon ensimmäisen – tai viimeisen laskutavasta riippuen – päivän hiljaisuus ja kiireettömyys tarttuu.

Olen usein itselleni vihainen siitä, että suhtaudun päivään niin omituisesti ja ilman mitään järkevää syytä. Mutta sitten toisaalta johdun miettimään, mistä käsitykseni hiljaisesta päivästä tulee. Minähän olen melkein kuuro, en siis voi mitenkään ”kuulla” hiljaisuutta. Sitten ajattelen ohimennen räppäriä nimeltä Signmark ja vaikka en osaakaan viittomakieltä, osaan lukea sanoja huulilta ja eleistä. Useimmiten olen aika hyvin selvillä siitä, mitä ihmisten kesken on meneillään, vaikka en osaa sanoa siitä mitään tarkkaa.

Signmark oli hiljakkoin uutisissakin. Hän ei saa Teosto-korvauksia, koska ei laula, vaan viittoo. Syrjintähän on tässä maassa kielletty. Eritoten olen käsittänyt että pykälät koskevat jonkinasteisia vammaisia. Siinä meillä on pienen ja sisukkaan tekijänoikeustoimiston määräys, jonka mukaan vammaiselle ei anneta samoja oikeuksia kuin n.k. terveille.

Ei silti: joudun itse hyvin usein arvailemaan mutisevien lääkäreiden ja hoitajien ja terveyskeskusten puhelinkeskushenkilöiden ulosannista arvailemaan, kuinka suuri määrä sitä tai tätä lääkettä pitäisi ottaa tai mikä oikeastaan on röntgen-lausuman sisältö.

Kaikissa byroissa pitäisi noudattaa esteettömyys-säädöstöä. Silti terveyskeskus-järjestelmässä on kielletty sähköpostin käyttäminen. Terveys on vähemmän kallisarvoinen tietenkin vammaisille, onhan heiltä osa mahdollisuuksia jo ennestään poispyyhitty. Suurin osa sitä porukkaa – vammaisia siis – on muutenkin nuijittu aikojen kuluessa nöyriksi. Osa meistä vammaisista on taatusti päästään sekaisinkin.

Tottakai niin suuri ja mahtava kuin terveyskeskusjärjestelmä noudattaa aivan omia lakejaan. Mutta muistan hyvin olleeni joskus seurana huonostikuulevan vanhemman serkkuni lääkärikäynnillä. Vanha kunnanlääkäri teki niin selväksi kuin vain suinkin saattoi, minkälaisia troppeja serkunlikan pitää ottaa ja kuinka kauan ja miten pitää muuten hoitaa itseään. Muistan lisäksi että hän pani tyttären oma-aloitteisesti jonoon, josta otettiin ihmisiä kokeilemaan uusia kuulokojeita, sellaisia, joissa oli patterit taskussa pidettäviksi.

Pidin siitä lääkärisedästä ja samoin piti serkku. Lääkärisedässä ei ollut mitään kaikesta tuosta järjestelmähirviöksi paisuneesta nykylääkäriydestä. Onneksi poikkeuksiakin on, mutta kyllä niitä joutuu metsästämään.

Nyt kun minulla on induktiosilmukka, kykenen kuuntelemaan esimerkiksi sunnuntain Radioateljee-ohjelmaa ilman ongelmia. Joskus kun kuuntelen jotain ilman induktiosilmukkaa, kykenen kyllä kissan eleistä päättelemään, mikä on radion volyymi ja pitääkö tarkistaa sitä ylös- vai alaspäin. Lidia ilmaisee itsensä luimistamalla korviaan, jos ääni menee lujaa korkeilla rekistereillä. Minä en niitä kuule edes silmukalla.

Eilen ohjelmassa oli kiinalaisen runoilijan Duo Duon tuotannon esittelyä. Runoilijan oikea nimi on Li Shizheng. Hän on muutaman vuoden minua nuorempi, mutta on asunut vuosia ympäri maailman, kirjoittanut runoja, kääntänyt niitä kiinaksi, opettanut kirjallisuutta kotimaassaan ja ulkomailla, maalannut tauluja, opiskellut konfutselaisuutta ja zenbuddhismia.

Häntä ei suomentanutkaan Pertti Nieminen, vaan Pertti Seppälä. Olen iloinen siitä että Niemisen työlle tuli jatkaja. Muistan kuinka Nieminen oli kyllästynyt nykykiinan kielimyllerrykseen, kun kirjoitusasu vaihdettiin ja klassisesta kiinasta tuli nuorisolle tuntematon kieli.

Meillä oli kylässä kerran nuorimies Shanghaista. Kiirehdimme näyttämään vanhaa kiinalaista riisimaalausta: bambunlehtiä ja vasemmalla puolella runo ja taiteilijan nimi. Nuorukainen joutui seisomaan taulun edessä kauan, eikä hän sittenkään ymmärtänyt mitä taulussa luki. Annoimme hänelle riisipaperia ja siveltimen ja mustehierrinkiven. Ei hän osannut käyttää niitä. Olimme ajatelleet, että hän ehkä osaisi tulkita vanhat merkit uusiksi.

Duo Duo joutui maastamuuttajaksi vastoin tahtoaan. Hänellä ei ollut tarkoitus ruveta pakolaiseksi, vaan kävi niin, että kun hän oli matkalla Eurooppaan lukemaan runojaan, oli tapahtunut massamurha Taivaallisen rauhan aukiolla ja hän joutui pyytämään poliittista turvapaikkaa.

Eivät hänen runonsa kuulosta anarkistisilta tai vastavallankumouksellisilta, pikemminkin päinvastoin. Hän käyttää vanhaa kiinalaista kuvastoa ja puhuu sillä mutta nykyajasta. Hän tulee todistaneeksi sen, että historian merkitys kirjallisuudessa on tavattoman tärkeä.

Runojen taustalla on jokin kiinalainen luuttu, joka särkee välillä kimeästi illuusion, kauniin hetken, jossa on vuoria ja jokia, loputtomasti. Runoissa kulkevat rakkaudet, maisemat, pienet lapset – niin ja musiikki. Minusta on hienoa että kiinassa on säilynyt musiikin ja runouden yhteissointi.

Eihän se ollut tietenkään kiinaa vaan suomea. Ja kyllähän Duo Duo selitti aivan suorasanaisesti mitä hän ajattelee vanhasta filosofiasta. Konfutselaisuutta hän on opiskellut syvemmin vasta nyt, päästyään takaisin kotiin, vaikkakin Hollannin kansalaisena. Sen sijaan hän on ilmeisesti ollut zenbuddhalainen jo vuosia.

Hänen äänessään kuuluu levollisuus. Vai oliko se suomalaisen näyttelijän ääni? Mutta jotain suuren runouden ikuisuudesta siinä ohjelmassa oli. Olen tavattoman iloinen siitä että hän on elossa, että hän ei varmaankaan joudu vankilaan tai leireille vanhojen runojen kirjoittamisesta.

Hän kertoo olevansa todella huolissaan siitä, että nuoret kiinalaiset eivät enää opi historiaansa eivätkä ikivanhaa kulttuuriaan. Onneksi meille ei voi niin käydä. Vai voiko?

Onko meillä nuoria jatkajia edelleen? Jatkavatko ruotsalaiset kustannusosakeyhtiöt suomalaisen kirjallisuuden julkaisemista? Voiko suomalainen kirjailija luottaa tulevaisuudessa siihen, että hänellä on ura? Ihan totta, voiko?

Pidän nimittäin Signmarkin musiikkia tärkeänä asiana, mutta hän on yksi merkki siitä, että kaikki ei ole kulttuurissa kohdallaan. Vamma on pysäyttävä asia. Raha on vielä pahemmin vammauttava asia kuin mikään fyysinen oire ihmisessä. Sen nimiin tehdään pahimmat teot juuri nyt.

Arkipäivän hirviöitä

Nukkuminen on ollut vähän kehnoa. Jännittynyttä valvetta pilkkovat painajaiset, joissa olen viimeinkin käsittänyt vuosikymmeniä riivanneen eksistentiaalisen ongelman.

Se koskee tietysti ihmisten perinpohjaista erilaisuutta. Siinä on myös ydin kysymykseen pahuudesta. Se elää ja voi hyvin. Minä voin huonosti, koska jouduin sen runnomaksi. Se ei aina tapa ja usein olen kuullut kertomuksia siitä, että pahalle riittää että se onnistuu kiduttamaan toisia olioita. Pahalle kelpaa kuka tahansa uhri, paha on kaikkiruokainen.

Oikeastaan kaikki alkoi siitä, että yritin saada opiskelijoiden asuntosäätiön toimiston ymmärtämään, jos suuressa korttelissa päästetään töhrijöitä, juoppoja ja jotain vielä pahempaa valloilleen, niin se laajenee ja pilaa koko paikan. Vakiovastaus on niin peräti turvallinen: miten on mahdollista että emme ole kuulleet valituksia keltään muulta. Minulle se ei tietenkään ole turvallinen vastaus, koska minä joudun asumaan täällä, toisin kuin toimiston täti.

Tädit ottavat väitteitä esittäessään terävän katseen käyttöönsä. Olen sitäkin ajatellut monta kertaa, että miten ne sen tekevät. Sitten olen päätellyt että se on varmaan tulosta lapsuudenaikaisesta opista. Jos teet jotain pahaa, niin napita isoja ihmisiä suoraan silmiin ja hyvin tosissasi ja kerro kuka on jättänyt sahanterän, puun, suojaamattoman sähkökaapelin, vihaisen koiran tai muun sellaisen lähelle pikkusiskoa ja/tai -veljeä, niin että mitä todennäköisimmin ne satuttavat itsensä! Pikkusiskon/-veljen kuoleman jälkeen saat vanhempien jakamattoman huomion.

Aikuisten mielestä täti, siis silloin nuorena, on vastuussa, mutta osaat vakuuttaa heidät siitä että joku muu on tehnyt kaiken. Täti oppii ensin sanomaan että ei ole nähnyt mitään, ei kuullut mitään eikä sanonut mitään. Sitten hän oppii kertomaan roskisten heittelijöistä, että hehän ovat aikuisia ihmisiä, he siis ovat vastuussa teoistaan. Täti hymyilee tässä kohdin, koska tietää että osoitteessa 25 asuvan nimi on hänen takanaan, eikä minulla ole mitään mahdollisuutta päästä selville pahantekijän identiteetistä. Jolle voisin yrittää ehkä tehdä jotain, vaikka se olisi hyvin vaikeaa, varsinkin aivan yksin.

Olen ymmärtänyt että lähinnä on kyse varhain puhkeavasta alkoholismista, jolle ei voi tehdä mitään, koska se on geneettistä. Tai mahdollisesti ADHD-syndroomasta, ellei se ole rock-yhtye. Mahdollisuuksia on tässä ajassa vaikka kuinka paljon, koska kellään, siis kerta kaikkiaan ei yhdelläkään sielulla, ole vastuuta mistään. Ei edes omasta itsestään.

Olen nähnyt tällaisia kuvia slummeista muissa maissa. Suomessa vastuuttomuus on suhteellisen uusi ilmiö, koska vasta noin 60 vuotta sitten maa ylipäänsä pääsi siitä uhasta, että se se miehitetään ja silloin vastuussa ei ole kukaan näillä siihen saakka kahdella kielellä vaikenevasta kansasta.

Siitä ei ehkä voi enää puhua mitään, että yksi syy tilanteen toivottomuuteen on vaikenemisen kulttuuri. Jos tädit ovatkin hyviä puhujia, niin heidän puheensa ei ole tarkoitettu muuttamaan vallitsevia olosuhteita, vaan mahdollisesti jonkin verran paikkaamaan sotkua, joka on syntynyt, ei heidän syystään, vaan syyttään. Syyttömyys johtuu vastuuttomuudesta.

Joskus 15 vuotta sitten yritin saada tänne poliiseja päivystämään, että nuorisojengejä ei syntyisi paikkoja vahingoittamaan. Siihen ei ole tietenkään koskaan ollut resursseja. Korttelin on myös pysyttävä avoimena (vrt. Roberto Rossellini: Citta Aperta) jo arkkitehtuurin nimessä, vaikka siinä väittämässä on vielä vähemmän johdonmukaisuutta kuin kaikessa muussa tädin suoltamassa tekstissä.

On tottakai aivan selvää että sukupuoli ja sukupolvet ratkaisevat. Olen kuullut että tämän korttelin on piirtänyt arkkitehti ja ympäristön suunnitellut puutarhuri. Keväällä on niin, että aina joku puut tai pensas kukkivat, portaittain. Ja vielä pitkälle syksyyn punaiset ruusut.

Ensimmäiseksi huomasin että poikalaumat systemaattisesti hävittivät istutuksia. Asia oli aika yksinkertainen: jäljitin johtajayksilöt, siis nuoret alfat, koteihinsa ja vanhemmat saivat varoituksen. Johtajatäti oli tässä selkä seinää vasten, koska minulla olivat nimet.

Olen tietoinen siitä että yhden lapsen kasvattamiseen tarvitaan kylä. Nyt kylältä on otettu pois kasvatusvastuu ja se on sälytetty yhden tai kahden aikuisen niskoille. He eivät riitä, eivät varsinkaan silloin jos eivät ole maahanmuuttajia, joilla sentään ne kylät eli suuret perheet vielä ovat. Ongelman ydin on tämän maan kasvatuksen puutteessa. Sitä ei halua/kykene antamaan enää kukaan.

Vanhemmilla, esimerkiksi niillä poliiseilla, on sitten omat ongelmansa nokkimajärjestyksessä. Valtionhallintoa on supistettava, ja jokainen yrittää kiusata hengiltä niin monta muuta poliisia, että jäljelle jääneistä työpaikoista ei enää jää moni kilpailemaan. Vaihtoehtoisesti esimerkiksi kelpaa esimerkiksi sairaala tai terveyskeskus. Välillä näissä instituutioissa joku keksii viemään rahaa hankinnoista. Hankintoja ei pidä jättää poliisitoimen tai sairaalapiirin omaisuudeksi, koska poliisi ei ole tietenkään kypsä vielä vankilaan, eikä hankintapäällikkö ole saanut vasta kuin yhden infarktin. Rikokset kyllä on varmaankin tehty ja jokainen alueella asuvat joutuu ne maksamaan.

Sairaus on levinnyt jo kaikkialle. En välitä miettiä enää sitä, miten tämän maan käy sitten kun seuraava sota tulee ja joku tahtoo valloittaa maan. Ensinnäkään en ymmärrä ollenkaan, miksi kukaan tahtoisi valloittaa tätä maata. Toiseksi, jos tämä jollekin kelpaa, niin pitäkööt. Kaikki on jo pilattu.

Auto ajoi päälleni suojatiellä, joka oli pyörätien jatke, ja sain niskaani muutaman näistä virkavallan valioyksilöistä. Kun sanoin että mielestäni kyse on laillisuudesta (Jaakko Ilkka: Laki ennen mua syntynyt/ myös jälkeneni jää. Nuijasota) puhelin meni mykäksi ja siinä se oli. Siinä on virkavallan ehdoton raja: laillisuus ei ole jokamiehen tai -naisen omaisuutta.

Minä tulin nuhdelluksi sen lisäksi, että olen edelleen fyysisesti kipeä. Tässä kohden on oltava tarkka: mielialaa säätelee mm. käpylisäke ja pikkuaivot, joissa tapahtuu kemiallista ja elektronista solujen välistä tiedonvaihtoa. Oikea tieto, siis vääryys jonka kohteeksi jouduin, prosessoi masennuksen, jota lisää päivittäin vaihtuva ilmanpaine.

Jännittynyttä valvetilaa katkovat painajaiset, joissa selviää viimeinkin minkälaisesta lätäkköjen ja pienten lampien pohjalimasta ruskeapaidat nousivat kadulle riehumaan ja kivittämään kaupungin näyteikkunoita. Yritän puhumalla saamaan kylän ihmisiä Baijerin ylängöllä nousemaan vastarintaan mutavyöryä vastaan (vrt. Max Frisch: Ihminen ilmestyy holoseeniin), mutta uni päättyy saappaiden ääneen. Melkein, mutta yhden kohtauksen saan vielä aikaiseksi:

Näen kuinka yksi mies panee merkille piilopaikkani. En pääse siitä eteen- enkä taaksepäin. Hänen silmälasinsa välähtävät tietävästi. Olen taas se 11-12-vuotias anorektikko niin kuin aina ennenkin. Nähtävästi muuttuminen on vaikeaa vaikka asia olisi kuinka oikea. Jos sitä kysytään niin ei, en ole kiinnostunut lihomaan kenenkään tädin mittoihin.

Perheen, kylien ja sukupolvien välisestä sotkusta enemmän täällä. Toivon että kaikki nukkuvat rauhallista unta hyvät teot pehmeänä pieluksena päänsä alla!

Vastakohtia

Asun Suomen puolella Merenkurkun maailmanperintösaaristossa, siis Unescon. Saaristossa ei juuri enää ole lampaita, ei myöskään pienviljelijöitä ja kalastajia. Kaloja on aina vain vähemmän. Suomalaislampaiden villa on hyljeksittyä Skotlannin, Islannin tai Kashmirin hienon villan vuoksi. En tiedä miksi se olisi huonompaa. Minusta olisi mukavaa jos saaristolaiskulttuuri elinkeinoineen päivineen olisi edelleen hengissä.

Tässä kaupungissa on kaksi teatteria. Toinen pienviljelijöiden ja kalastajien jälkeläisille, ruotsinkielinen, ja toinen sisämaan Etelä-Pohjanmaan pienviljelijöille, jotka lopullisesti tappoi Euroopan unioni ja he joutuivat muuttamaan kaupunkiin myös, suomenkielinen. Lampaiden villan hyljeksintää en ole kyllä käsittänyt koskaan. Lampaita oli ennen aina, myös sisämaassa.

Joka tapauksessa kieliä on kaksi. Olen kuullut pitkäaikaisen kaupunginvaltuutetun sanovan, että ei täällä ole kaksikielistä kaupunkia vaan kaksi kaupunkia. Se on ennen ollut totta, nyt on tullut kaupunkeja enemmän. Minä asun suuressa vuokra-asuntokorttelissa, johon kaksi kaupungin omistajaa, opiskelijoiden säätiö ja kaupungin vuokra-asunnot oy ovat kyllästyneet. Kieliä korttelissa on pitkälti toistakymmentä. Pesutuvassa tapaa ihmisiä, jotka eivät osaa lukea mitään kieltä.

Kun lähdin pois viikoksi etelän suureen kaupunkiin, katselin kaipaamatta likaista, luokattomien grafiittien syömää sisusta (hissit, ovet, ikkunat, seinät eikä palkattu putsaajaparka saanut mitään puhdistetuksi, tosin minä ja muutama muu kävi puhumassa sotkemisesta jo heinäkuussa kun isänmaan toivot ilmestyivät kortteliin, eivätkä nämä tyhjäsilmät banksyjä ole), puussa roikkuvaa roskista (kun jätteet piti lajitella opiskelijat alkoivat heitellä roskapussejaan viidennestä kerroksesta alas puihin tai minne tahansa, elleivät sitten vanhemmat ole käskeneet tuhrata, liata ja sutata ihan vain siksi, että elinkeinot on viety), paikallisvaalit olivat tulossa ja olin käynyt äänestämässä ennakkoon.

Kaupungin asunnot oy oli jollain lailla tapetilla. Siellä oli loiskiehuntaa. Minusta olisi oikein hyvä että loiset kiehuisivat kuoliaiksi ja niistä päästäisiin. En tiedä oliko osakeyhtiöstä vaaliteemaksi. Nimittäin niin täällä kuin kaikkialla muuallakin ainoastaan omistusasuminen on kunniallista. Muu on epäilyttävää, ellei suorastaan köyhäilyä. Keskustassa ja varsinkin rantabulevardeilla asustava rikkaampi kansanosa, jonka äidinkielestä aina välillä vallitsee epätietoisuus, pitää vuokrakasarmeissa asuvia todennäköisesti heikompana aineksena. Sen käsitteen tulin tuntemaan viikon aikana.

Lähtöpäivänä puhkesi talvi. Se näytti väliaikaisesti kirkastavan nuhjuisen ja tylynnäköisen korttelin. Mutta kunnolla lunta oli vasta Tampereen eteläpuolella. Kun USA:n itärannikolle oli iskeytymässä Sandy-hurrikaani (vain 2-luokan hurrikaani, kun taas New Orleansin myrsky oli kovan 4-luokan hurrikaani) ja tilanne oli tismalleen sama kuin meillä: lämpimän meren ilmamassat törmäsivät pohjoisen arktisiin massoihin ja aiheuttivat pyörteen jatkumisen.

Ilmaston ääriolosuhteet jatkuvat koska ollaan jo ilmastokriisin sisällä. Ihmiset eivät halua tehdä mitään estääkseen lajinsa kuoleman lähestymistä.

Pääasiaksi ystävien ja mukavan kissan ohella muodostui teatteri. En tiennyt sitä ennen kuin näin ensimmäisen esityksen. Tässäkin vaikutti vastakohta: olen kotikaupungissa joutunut pettymään sen suomenkielisen näyttämön yrityksiin leikkiä teatteria useammin kuin kerran. Ongelma on osin siinä, että näyttelijät, ohjaajat ja muu henkilökunta saavat työstään rahaa vaikka tekisivät mitä. Teatterin on puolestaan ajateltava kassavirtoja kuin minkä tahansa liikeyrityksen ja siksi taiteellinen teatteri kertakaikkiaan ei enää kannata. Täällähän ei myöskään ole siinä suhteessa liikeyritykselle elintärkeää kilpailutilannetta, kun muistamme sen, että täällä on kaksi kaupunkia jotka elävät eri kielillä.

Minulle syntyi yhtäkkiä tehtävä ensimmäisen teatterin, Q:n, myötä. Esityksen oli kirjoittanut ja ohjannut Antti Hietala ja näytelmä oli nimeltään Tulipunainen hevonen. Muistin heti Uuden testamentin tulipunaiset ratsastajat ja hallavan hevosen, jonka nimi oli kuolema. Esityksessä oli fundamentalistinen kristillinen liike, yritys sen obduktioksi. Minusta taiteellinen teko on paras mahdollinen tapa tehdä analyysi hurmosliikkeestä. Filosofia ei siihen ihan pysty.

Tässä näyttämölle marssi erilaisia fundamentalistiseen liikkeeseen taipuvaisia henkilöitä, jotka monella tavalla meriteerasivat psykologisia ihmiskuvia. Jotkut ovat taipuvaisempia kuin jotkut muut. Voi olla että jää kysymykseksi semmoinen, että miksi. Ensimmäinen paljastus oli insesti. Mutta ei siihen syytä löydy. Pitäisi pian ruveta löytymään, ettei lapsia enää vaurioiteta enemmän.

Vuonna 1941 jatkosodan ensimmäisissä taisteluissa kaatunut kirjailija Eino Hosia ehti kirjoittaa – esikuvanaan satakuntalainen hyppeleväisyys eli kartanolaisuus – romaanin nimeltä Tulipunaiset ratsastajat. Se ei ollut näytelmän pohjana, mutta olisi voinut olla. Voi olla tietenkin että Suomi on muuttunut ratkaisevasti sitten 30-luvun. Mutta lehtiuutiset kertovat päinvastoin siitä, että vastakohdat esimerkiksi lestadiolaisuuden sisällä jyrkkenevät.

Onneksi en ole koskaan itse joutunut minkään uskonnollisen myrskyn silmään. Se repii ihmiset kappaleiksi. Tehtäväkseni jäi miettiä tosissani miksi noita myrskyjä syntyy ja miksi ihmiset oikein hakeutuvat niihin. Aivan niin kuin ne kaksi oregonilaista valokuvaajaa jotka menivät kauas aallonmurtajalle tahtomaan kuvia tulevasti aasialaisesta tsunamista Tyynen meren toiselta puolen ja meri vei heidät.

En nimittäin usko että kuoleman viettiä on olemassa. Ihmiset niin kuin muutkin eläimet kyllä kuolevat, mutta kyllä se prosessi on pelkästään biologinen. Uskonnollinen fundamentalismi ei sitä ole.

Helsinki on entinen kotikaupunkini vuosikymmenien takaa. Jouduin äkkiarvaamatta kotikulmille, Kallioon. En ole asunut sitten vuoden 1971 siellä, joten sen väestö on varmasti vaihtunut moneen kertaan. Metron asemasta ulostullessa aistin tutun ilmapiirin. Se oli aivan erilainen kuin keskustassa tai kaupungin laidoilla. Meluinen, äkkinäinen ja vähän vaarallinen, mutta selvästi suvaitsevainen. Tunnelma ei ole muuttunut lainkaan. Olin siitä iloinen, jotain pysyvää sentään.

Menin katsomaan vieressä olevaan Kaupunginteatteriin Kari Hotakaisen romaaniin perustuvaa näytelmää nimeltä Ihmisen osa. Olin sattumalta lukenut kirjan silloin kun se ilmestyi. Se oli hyvä, lämmin, suvaitsevainen.

Epäilykseni heräsi kun näin näyttämön tarkistettuani induktiosilmukan toimivuuden. Näyttämö oli riisuttu paljaaksi. Se oli suuri. On vaarallista jättää ihmissuhteista kertova tarina hahmojen välisen tyhjän tilan pantiksi. Kosketus jäi puuttumaan.

Teatterikaverini sanoi seuraavana päivänä, että ei se ole Allu Leppäkosken ohjaama versio, vaan näyttelijät ovat oppineet keräämään yleisöltä irtopisteitä. Naurunhörähdyksiä siis. Kuitenkin tarinan perusvire on aivan yhtä musta kuin Q-teatterin esityksessä. Minulle jäi se tunne, että näyttelijöiden fyysinen etäisyys toisistaan esti heitä luomasta yhtenäistä ja sankkaa esitystä. Sellainenkin siitä olisi voinut tulla.

Poistullessa katselin täyden kuun kuvastumista meren Kallion puoleiseen rantaan. Kuu loistaa kuu, kuu, kuu (Federico Garcia Lorca).

Parin päivän päästä jouduin uusille tutuille kulmille, missä ystäviä asui 1960-luvulla. Kävelin Eiran rantaa pitkin aivan niin kuin sinä päivänä, joka oli viimeinen Suomessa kun lentokone irtautui ja lähti rapakon taakse.

Onkohan se Haaksirikkoisten patsas, jossa palaa tuli? Teetteli sadetta, laineet olivat pontevia, mutta eivät lyöneet laituria hajalle, niin kuin epäilemättä tapahtui samaan aikaan rapakon toisella puolen, New Yorkissa ja siellä päin. Jäin miettimään tuntisinko ne tutut kulmat nyt. Sitä on vain kuviteltava, koska sinne asti minulla ei ole enää koskaan rahaa matkustaa.

Ehkä ei pian edes täällä. Raha on yhä tiukemmassa. Kun tulin kotiin, oli vuokra-asuntoyhtiö kehittänyt taloon kvanttivedenkierron. Vesi hypähtää jääkylmästä tulikuumaan ja takaisin omia aikojaan, se ei enää sekoitu. Työmiehiä on kulkenut käytäviä edestakaisin. Asukkaille ei ole selostettu kvanttivedenkiertoa millään tavalla. Mutta tämä ei olekaan kilpailevaa yritystoimintaa, vaan köyhien ihmisten vallan puutteen hyväksikäyttämistä.

Kaupungin on yritettävä todistaa uudelle valtuustolle, että kaikki toimistot ja yritykset säästävät niin paljon kuin mahdollista. Aivan erityisesti tuntuu olevan tarve korostaa hyväosaisuuden ja huono-osaisuuden eroa. Vallitsevan opin mukaan se vaikuttaa ihmisiin piristävästi. Minulla on jo kurkku kipeä.

Pää tulee kipeäksi kun näen sotkun kaikkialla. Idiotia tuntuu olevan yhä hyväksyttävämpää. Sen syytä en ymmärrä. Mutta vaikuttaa vialta johon ei ole korjausta.

Hänen ihmisarvonsa?

Ihmisarvolleni ei annettu takuuta. Se sisältyi kirjoitettuun julistukseen. Eräänä päivänä kun ihmiskunnan ajattelun polttoaine oli ehtymässä, julistus paloi.

Eräänä päivänä teen oman julistukseni, yhdistän sen sähkövirtaan, vartijani todistajani. Täällä ei valaise kirjoituspöytä lamppu, illassa ei ole hartautta, eikä aika riitä muodon ja sisällön järjestelmälliseen tutkimiseen. Improvisoin nopeasti, silmänräpäyksessä, olen vereslihalla. Kuin salama tekoni iskevät univormuja, kohtaavat vartioideni hikisen, raskasliikkeisen vihan. Ilmaisen itseni vaistonvaraisesti, ruumiini signaalit ovat kuolettavan selväpiirteisiä. Kun tulen tajuihini, minut unohdetaan jälleen, mutta minä kieltäydyn edelleen. Kieltäytyminen auttaa minua tunkeutumaan univormujen, raporttien, organisaatioiden turvallisuusnaamioiden alle. En pelkää kuolemaa. Ei, minulla ei ole mitään syytä pelätä suurinta liittolaistani. Se on lopullinen allekirjoitukseni ja kieleni. Kauttakulkulupani korkeaan ja vapaaseen hallitukseen.

(Lakeuden Kutsu III/82 runo ruotsiksi Kurt Högnäs, suom. Marjatta Ripsaluoma)

Istun aivan toisen koneen ääressä. En ole varma miten saada blogiin kuvia jos niitä löytäisikin. Ja mistä?

Tämä teksti tuli eteen n.k. sosiaalisesta mediasta. Kurt Högnäs oli hieno runoilija, nyt jo kuollut. Yllytyshulluna tulin tehneeksi suomennoksen. Olen minä asunut Ruotsissa ja luen sitä sujuvasti, mutta yleensä menen pelosta halvaantuneeksi kun pitäisi puhua kieltä.

Runous näyttää kyllä olevan tämän syksyn pääasia jostain syystä. Se johtuu pitkästä ja värikkäästä syksystä ja dramaattisesta talven putoamisesta niskaan yhden päivän aikana.

Runoutta kohtaan tunnen tervettä kunnioitusta. Luultavasti tuota tekstiä suomensin päiviä ja viikkoja ja hermostuin jopa kissan naukaisuista. Töissä kävin kuitenkin perheen elatukseksi. Muun ajan kirjoitin ja luin.

”Lakeuden kutsu” eli viitisen vuotta eikä jostain syystä siirtynyt seuraaviin käsiin, kun itse suuntasin jonnekin muualle. Me  ”sisällöntuottajat” emme ottaneet rahaa työstä penniäkään.

Rakkaus lukemattomiin teksteihin on säilynyt, mutta olen lukenut ja kirjoittanut säännöllisesti 8-vuotiaasta asti. Enkä ollut siitäkään pohjalaisporukasta ainut.

 

Kiinanruusu talvilevolla

Maruna, pujo ja päivänsini

En ole sataprosenttisen varma siitä, onko näiden kasvien sukulaisuus juuri näin, siis että maruna ja pujo olisivat sama. Gary Snyder näyttää sanovan että pujo on jäätikkömoreenien maruna, että se olisi sen vuoksi heiveröisemmän näköinen mutta sillä olisi samanlainen voima.

Pujon kukinta-aikaan herkistyneet ihmiset saavat oireita. Marunapensas on nimeltään Artemisia. Italian renessanssin jälkeinen ensimmäinen naiskuvataiteilija oli siis Marunapensas Gentilleschi. Mutta todennäköisesti nimi viittaa jumalatar Artemikseen.

Lukiessa rupesi sotkemaan se, että pujo olisi sitten jonkinmoinen pohjoinen variantti koiruohosta, ellei saman asian kaksi nimeä. Koiruohoa on käytetty absinttiin, jota kuulemma on ruvettu tekemään uudestaan. Uusin selitys on se, että absintti ei tehnyt ihmisiä hulluiksi, vaan ylipäänsä juominen.

Sitten Snyder näkyy siteeraavan jotakuta:

”Hän rakastaa metsästämistä

vuorten varjossa

ja tuulessa”-

Artem kreikan kielessä tarkoitti ”heiluvaa” ja ”korvakorua”.

Luen siis Snyderin opusta Loputtomat vuoret ja joet, nyt suomeksi. Kirjan on suomentanut Palladium-kirjojen J.K. Ihalainen, vuonna 2010 tai 2011, ehkä vuosien taitteessa.

Marunapensas-runo on nimeltään Korvakorut heiluvat ja kilometreittäin aavikkoa. Se on Snyderille hirveän tyypillistä tekstiä, koska toisaalta se ei ole runoa. Siinä seurataan hyvin tarkasti yhtä lajia, siis tällä kertaa artemisiaa ja Pohjois-Amerikassa. Pensas on esimerkiksi koti vaikertajakyyhkylle, amerikankehrääjälle, marunanmatkijalle, lepinkäiselle ja marunasirkulle. Tästä litaniasta tunnen vain lepinkäisen, enkä sitäkään ole ikinä tavannut. Olen kateellinen. Mutta toisaalta en voi mitään sille, että olen köyhtyneen entisen merenpohjan asukas alueella jossa maa nousee ainakin nopeiten Euroopassa.

Köyhtynyt tarkoittaa sitä monessa merkityksessä. Ihmiset ovat muuttaneet pois ja pienviljelys on loppunut. Perhosia on muuttanut takaisin. Siipioravia oli, mutta sittemmin loputkin metsät on hakattu pois, joten niitä ei ole omassa maisemassani enää näkynyt. Sitten lapsuuteni oravan nimi muuttui liito-oravaksi. Huvittaa sellainen ajatus, että jossakin on toimisto, jossa ihmisiä istuu miettimässä nimien muutoksia.

Runokirjan teksti kulkee ympäri maisemien ja kulttuurien, pysähtyy joksikin aikaa, ja rymyää eteenpäin. Kirja on kerroksellinen ja siitä on tehty tutkimus, jossa näitä kehiä käydään läpi. Se on Anthony Hunt'n Genesis, Structure, and Meaning in Gary Snyder's Mountains and Rivers Without End, University of Nevada Press, Reno & Las Vegas 2004. Voi se olla hyväkin tutkimus, en ole kyllä lukenut. Yleensä tutkimusten ilmaantuminen tarkoittaa sitä, että kirjailija alkaa olla tarpeeksi tunnettu.

Nyt kun olen pitkin hiljaista pitkää iltaa, iltapäivää ja aamuakin miettinyt kirjaa ja lukenut, katsonut välillä kuvia Kaskadivuorilta ja Tyynen meren rannalta, sitten kuvia Nepalista ja lueksinut Krishna-vauvasta ja Himalaja-vauvasta ja oppinut sen että sielläkin runoilija oli ollut. En ole kyllä aivan näin perusteellisesti haarautuvaa tekstikokoelmaa lukenut ennen. Aikoinaan kuvittelin että lukemani vuoden 1970 tai 1969 Mountains and Rivers-kokoelma oli se valmis, mutta ilmeisesti runoilija oli vasta aloittanut vuorten ja jokien seuraamisen.

Hienoa siinä on sekin että maapallo näyttää siniseltä avaruudesta ja se on veden väri. Tai siis auringon heijastus veden kautta. Vesi ei ole minkään värinen. Mutta taivas on sininen. Lääke-buddhassa on myös sininen väri, joka on tervehdyttävä – sanoo Snyder. Ilmeisesti sukupolvien ja sukupolvien ajan sekin tieto on kierrellyt ihmisten keskuudessa. On kai aivan mahdollista että ihminen on saanut tiedon eläimiltä? Päivänsini on sellainen, joka kasvaa ulkonakin hyvissä olosuhteissa, mutta sisäkukka se on ollut Suomessa kauan. Rautavaara ei mainitse kasvia, ehkä se on uusi tulokas, tai sitten hän on pitänyt väriä epäilyttävänä.

Marunaa on käytetty kaikkialla jonkinlaisena lääkkeenä ja senkin Snyder mainitsee. Intiaaneista hopit, cahuillat ja paiutet käyttävät sitä yrttiteenä, vatsavaivoihin ja naisten uutteena. Ja nyt muistan että Rautavaara taisi mainita pujon, mutta varoitteli.

Kai on niin, että jos annosmäärä nousee niin mikä tahansa voi olla vaarallista. Suomalaisilta vanhat tiedot kasveista ovat tainneet jo unohtua. Sitä pitää miettiä. Miten käy sitten, kun talous romahtaa oikein kunnolla eikä ole enää synteettisiä lääkkeitä?

Tuskin pajunkuori kipuihinkaan auttaa paitsi kovasti uuttamalla. Entäs jos pajukot kuolevat kun vesi vain nousee nousemistaan? Omalla rannallani järviruoho on ruvennut rehottamaan pajun sijasta. Lapsena yritin monasti veistää pajupilliä, mutta en osannut, vaikka näin vastarannan vanhan miehen tekevän sellaisen ja avaavan huiluun reiät myös. Ehkä minulla ei ollut kärsivällisyyttä.

Nyt en pääse olemaan enää sinne pitkiksi ajoiksi niin kuin ennen. Mutta en voi surra sitä kauan, koska ne hullut ovat hakanneet miltei kaikki metsät. Järven vesi nousee taas. Kohta hauet longottelevat leukaluitaan saunanrappusilla.

Valokuva: Ilmari Ackley

Sateen ja tulvien jälkeen

Ei ole pakko syöksyä vauhtiin, että pääsisi kuivana sinne minne on aikonut. Olen viime viikon sateiden myötä kyllä kallistumassa pyörällä ajamisen ylivertaisuuteen. Voi ajella aivan rauhassa.

Todennäköisesti asiasta on mahdollista tehdä laskutoimituksia. Ei tarvitse kuin verrata tuulen vastuksen määrää ja kropan ynnä pyörän pinta-alaa, kun pyörän ilmanpaineet kunnossa. Luottaa siihen että ihmiset pysyvät koiranilmalla kotona. Ne pysyivät, melkein.

Sini Björkholm: Forgiveness II, Vaasan taidegraafikot, Mikola Akvarellisali

Liikkeellä oli joukko taiteilijoita jotka jännittivät avajaisyleisön määrää. Wasaborgin talossa oli Vaasan graafikoiden näyttely, josta puhuttiin lauantain taiteilijaseura Botnian näyttelyn avajaisissa Pohjanmaan museossa. Lupasin käydä katsomassa senkin näyttelyn.

Raili Halme ja Janne Kantokorpi pohtivat Botnia-ryhmän näyttelyä

Käsissä on parin päivän ajan ollut Onni Okkosen kirja Renessanssin taide. Italian rakennus-, veisto- ja maalaustaide 1400- ja 1500-luvulla. Tämä liittyy viikonloppuun oleellisesti koska visuaalisesti täysi aika tarvitsi mielen tyynnyttelemiseen selkänojaa. Sateen keskeltä paistoi valopilkkuja.

Antti Maasalon musiikkikone, Botnia-ryhmä

Renessanssissa ei ole vikaa. Se oli taitekohta. Mikä tahansa myöhempi taite on aivan yhtä tärkeä. Jokin uusi murtautuu esiin. Taiteilijaseura Botnia syntyi kun pohjalaistaiteilijat tunsivat tarvetta järjestää yhteisnäyttelyitä modernismin tulon aikaan. Taiteilijaseuran perustamisesta on tänä vuonna kulunut 60 vuotta.

Carl Wargh, Seppo J. Tanninen ja Dan Holm ja syvä keskustelu

Taite on ollut iso, se on varmasti herättänyt vastustusta ja murinaa aina niin uskollisen takapajuisen yhteisen kansan mielissä.

Janika Herlevi: This gun's for hire, Vaasan taidegraafikot, Mikola-galleria

Kuvataide on ympäristössään tärkeää eikä sillä ole ratkaisevaa merkitystä mikä ympäristö on. Sen kuva on kaikesta huolimatta taideteoksissa missä ikinänsä se alkaakin näkyä selvemmin. Muut taiteet ovat mukana taitteessa. Riippuu taiteilijoiden tavasta kuvata.

Antti Maasalon huoneen ovi, Botnia-ryhmä

Okkosen kirjaa olen lukenut vähän väliä. Olen tarvinnut sitä silloin kun olen miettinyt yhtä ja ainutta Italian matkaa, jolle olen päässyt. Sen ajan taiteen ymmärtämiseksi en tarvitse toista matkaa. On mahdollista kutsua koko ajan toinen toistaan vaikuttavampia teoksia niin museoista kuin kirkoistakin, ihan vain mielikuviin omassa päässä.

Verbaalisena suorituksena tämä Okkosen kirjoittama kappale on kuitenkin ylittämätön:

Leonardo da Vinci (1452-1519) on suuri rajapylväs varhais- ja täysrenessanssin välillä, kokoava ja hallitseva hahmo kahden sisältörikkaan vuosisadan rajoilla. Hän merkitsee kaiken entisen hienostumista ja täydellistymistä, mutta samalla myös uusien, ennen aavistamattomien, seuraaviin aikoihin vaikuttavien arvojen valloituksia. Käänteentekevä ilmiö hän on ihmeellisen monipuolisuutensa ja luovan synteettisen voimansa nojalla, universaalinen nero, jonka synnyttämiseen ajan henki oli tähdännyt ja jonka harmonisen kasvun se hänessä onnistui toteuttamaan. Hänestä kehittyi kaikkia tietämisen ja taitamisen haaroja hallitseva luonnon ihme, eräs inhimillisen kulttuurin kaikkein suurimpia ja salaperäisimpiä olennoitumia, ainoalaatuinen sitkeässä ponnistuksessaan, traagillinen ihmiselämän kohtaloon kuuluvan hajaantumis- ja loppumispakon vuoksi.

(Luvusta Täysrenessanssi, s. 289)

Viikonlopun pitkä aikajänne pohjalaisen ja siis taiteen lyhyt historia oli hieno juttu. Taide ole niinkään paikkaan sidottua kuin aikaan. Ajan kulku näkyy vuosikymmeninä ja tyyleinä, mutta vielä paremmin taiteilijoiden muutoksena kohti erilaista synteesia kun yhdestä ovat päässeet irti. Mitä ikinänsä se onkin ollut.

Graafikko Tapani Tammenpää, taiteilijaseura Botnian p.j.

Siinä astuu sitten esiin yleisö, joka katseellaan ja ajatuksellaan lisää yhden ulottuvuuden. Yleisö on toinen kollektiivinen minuus taiteilijakunnan ohella. Niiden kahden välillä on suhde joka muuttuu ajan myötä. Suhde ei ole sattumaa vaan välttämättömyys.

Avajaisissa tuntui ihmisten ilo yhdessäolosta, siitä että he ovat osa tällaista pientä kuvataiteen sirpaletta. Sitten graafikoiden näyttely Nandor Mikolan entisessä akvarellisalissa oli johdonmukainen jatko edellisille vuosikymmenille. Taiteilijat olivat kyllä osin samoja, mutta aika oli eri. Tulin nähneeksi vaikuttavan kulttuurihistoriallisen tapahtuman.

On sitä paitsi virkistävää että seinillä keskustelevat mitä erilaisimmat tyylit, värit, tekniikat. Kuvataide on elossa. Taiteilijat eivät lopeta työtään. Ilman kuvia elämä olisi ikävää.

Vode Kantokorpi: Pahan kukat. Yksityiskohta. Botnia-ryhmä