Planeetta pyörii

On outoa ajatella että pelkkä planeetan liike saa valon muuttumaan. On jotenkin mukava ajatella että ehkä ei kuitenkaan, ehkä valo on pimeään vuodenaikaan riippuvainen maan valosta. Mutta tänä talvena, kun lunta ei ole ollut, niin planeetalla on vesihöyryinen ja mutainen valo. Ainakin täällä lähellä Pohjoisnapaa.

Etelänavalla valo on jyrkimmillään aina samanlaista, koska se napa on manner. Olen usein mielessäni matkannut Tulimaahan, koska siellä on varmasti aivan oma valonsa. En ole varma kuinka korkeita vuoret ovat, mutta varmaan ne ovat joskus syösseet tulta, muuten tuskin merimiehet olisivat antaneet sille nimeä Tierra Del Fuego.

Sitten ajattelen lapsia jotka juuri lähtivät kohden kotiaan. Jäi kysymättä matkalla kauppaan mitä Ida ajatteli valosta. Miten seitsenvuotias osaa panna sanoiksi kesän ja talven eron? Jäässä ei ole kukkia, paitsi jääkukkia. Juhannuksena ei ole lunta ja jäätä vaan multa jossa möyrii kastematoja ja tuhatjalkaisia, jotka ajavat niitä takaa. Mullasta kasvaa kissankelloja.

Talven valo on erityinen ja uskon että se meille täällä asuville on tarpeen. Kirjoitan tätä isoisän kirjahyllyn kirjoituskannen päällä. Minusta on mukava ajatella, että hänelle olisi jäänyt omasta kotitalostaan mieleen se, että pimeinä kuukausina on tehtävä puhdetöitä. Koska hän tahtoi ennen kaikkea lukea ja kirjoittaa, hän tarvitsi kotiinsa jykevän kirjahyllyn josta saa kannen lasketuksi alas kirjoitusalustalta.

Kun sain tämän hänelle rakennetusta talosta, vetolaatikoissa oli vielä nimet niille papereille, jotka kuuluvat mihinkin laatikkoon. Käsiala oli kaunista ja täsmällistä. Opetussuunnitelmat ja niiden luonnokset olivat eri laatikoissa. Sitten olivat kuitit. Yhdessä laatikossa luki kassa.

Missään ei ollut lukkoa. Hänen johtamassaan koulussa ei ehkä ollut varkaita lainkaan. Oppilaat olivat tasaisen köyhää maalaisnuorisoa. Ehkä heidän arvomaailmaansa ei kuulunut varkaus?

Asiakirjoja ei laatikoissa enää ollut. Isoisän arkisto oli siirretty isoihin pahvilaatikoihin. Niistä ne piti siirrettämän Maakunta-arkistoon, mutta en tiedä tapahtuiko ikinä niin. Siinä talossa asuvat muut ihmiset.

Vanhat kuittivihkot, joihin on täydellisellä käsialalla merkitty vuoden tapahtumat, ovat kyllä aarteita. Kukaan ei osaa enää tehdä sellaisia. Ihmisillä ei ole enää edes käsialaa.

Kyllä sitä saa surra.

Jään synty. Kiteet ovat jo rannalla.

Jouluruno

Sitaatteja Harry Martinsonin Aniarasta, kuvia omasta kamerastani. Parasta joulua mitä voi löytää.

24
Myös voimattomuus hyökkää tavallaan
ja herjaa aikoja ja avaruutta.
Vaan pelkkää oikeudenmukaisuutta
jo moni näkee tässä matkassaan.
Me itse itsellemme lain luimme
kun tänne sarkofagiin sulkeuduimme.
Siis elävältä omaa peijaisjuhlaa
saa viettää kunnes ylpeytensä tuhlaa.

Ja vuosituhannen tai myriadin päästä
aurinko jokin jossain etäinen
vain nielee pienen koin kuin lampun liekki
syysaikaan ammoin maassa Doriksen.
Ei jatka enää Aniara matkaa,
vain syvää untaan kansa siinä jatkaa
ja nopea on muutos viimeinen.

25
Näin sarkofagiin suljettuina saamme
pois kiitää kiusaamasta planeettaamme
ja lisää kylvämästä kuolemaa.
Nyt avoimesti puhua on valta
kun ajan häpeällisyyden alta
vie meitä eksyneitä
                   Aniara avaruuden taa.

(suom. Aila Meriluoto, WSOY Neljäs painos 1974)

Hieno paikka

Alle kouluikäisenä asuin Seinäjoella Seurahuoneen viereisessä talossa. Seurahuoneella asui pieni tyttö, joka ei osannut yhtään suomea ja sillä oli korkkiruuvikiharat ja nukke, joka sanoi Mama, kun sitä käänsi selälleen tai mahalleen, en muista miten päin se meni. Se korkkiruuvipää ei antanut pidellä nukkea, joten kohautin olkapäitäni ja menin omalle pihalle.

Pihan aidan läpi näki kyllä milloin hieno tyttö tulisi ja voisin suunnitella kenties jotain ihan siitä syystä että likka kuvitteli että käteni olivat likaiset. Ne todennäköisesti olivat, koska meillä oli siinä pihan perillä hiekkalaatikko ja sitä paitsi vihannesmaa, jota pitäisi kohta kastella. Eivät lapset kulkeneet pitäen nukkeja käsivarsillaan vaan tekivät töitä, koska äitien piti hoitaa pienempiä lapsia.

Kun muutettiin etelään Vaasantalosta, en nähnyt Seurahuonetta ennen kuin jotain 35-vuotiaana, kun muutin takaisin maalle. Siis Pohjanmaalle. Se oli vähän nuhjuinen ja kulunut, mutta ehkä 30 vuotta on pitkä aika ja sinä aikana tulee nuhjuisuutta. Kyselin ympäriinsä kuka se pieni suomea osaamaton tyttö olisi ollut, mutta ketään ei ollut enää paikalla niiltä ajoilta. Nyt ajattelen että tyttö on varmaan ollut sotalapsena Ruotsissa.

Ja ennen lopullista Vaasaan muuttoa olin käynyt Vaasassa kulttuurilehti Lakeuden Kutsun kokouksissa, joita pidettiin aina hotelli Astorissa. Se sijaitsee melkein vastapäätä asemaa, joten se oli meitä maakunnassa asuvia ajatellen hyvällä paikalla. Toimituskuntaa Vaasasta oli 3-4 henkeä, maakunnasta tietysti enemmän, mutta läheskään kaikki eivät tulleet Vaasaan.

Aina on ollut olemassa Vaasa ja maakunta, eivätkä ne juuri sekoitu.

Hotelli Astor oli hieno. Se oli oikeasti hieno. Siinä ei ollut tupakanpolttamaa Seurahuonetta muistuttavaa nuhruisuutta lainkaan. En juuri ollut yötä Vaasassa, koska junalla pääsi silloin vielä myöhäänkin kotiin, Seinäjoen kautta.

En tuntenut kaupungista muuta kuin Astorin. Se oli 1980-luvun puolivälissä taiteilijakapakka. Meillä oli kokous jossain kabinetissa ja sen jälkeen tutustuttiin moniin paikallisiin ihmisiin. Tunsin ehdottoman maalaisena joutuneeni väärään paikkaan: toisen kerroksen ravintolassa oli ikkunoissa paksut samettiverhot, hyviä tauluja seinillä, hienot huonekalut, kaikki. Silti hämmentävästi tapaamamme vaasalaiset taiteilijat, näyttelijät ja muusikot vaikuttivat aivan samanlaiselta porukalta kuin missä tahansa kaupungissa taiteilijaväki tuntuu.

Ei ollut puheessa yhtään eroa verrattuna Helsingin Kosmoksen puheisiin. Ideoita tuli tulvimalla ja minä kirjasin niitä ylös senkun kerkisin. Tajusin heti että Astorin porukka oli sellaista, joka todella tekisi juttuja lehteen ja joka oli sitä paitsi oikeasti kiinnostunut siitä, mitä olimme saaneet aikaan. Se oli vielä hämmentävämpää, koska maakunnassa kulttuuriväki oli hajallaan ja yhteyttä pidettiin postitse ja puhelimitse. En usko että maakunnassa lehteä oikeastaan edes lehdeksi noteerattiin n.k. paremmissa piireissä. Ei kyllä varmaan Vaasassakaan. Täältä ei mistään saa ostaakseen kulttuurilehtiä ja kirjakauppakin on täynnä krääsää.

Astor oli aikamoinen mysteeri paikaksi verrattuna Seurahuoneeseen. Junassa päädyttiin siihen, että eivät ruotsalaiset noin hienoja voi olla, joten interiöörin täytyy olla peräisin tsaarin ajalta. Minua jäi mietityttämään ruotsalaisten osuus. Siis suomenruotsalaisten, tässä tapauksessa Vaasan ruotsalaisten. On heissä täytynyt olla rikkaita, jotka ovat voineet rakentaa noin kauniin talon.

Sitten tapahtui keikaus. Astor myytiin. Koko se kaunis sisustus pilattiin, mitään ei jäänyt jäljelle. Ulkokuori on jonkun ulkomaan renessanssiajan talon kopio tai jäljitelmä, mutta ehdin nähdä että Vaasassa oli muitakin hienoja taloja. Sen sijaan Astorin sisäpuoli muuttui niin tyystin, että emme enää voineet kokoontua siellä. Lehtikin loppui ilmestymästä, joten se siitä.

Sitten tuli Vaasaan muutto, oikeastaan ensimmäinen tutustuminen kaupunkiin vähän tarkemmin. Kulttuuriväki oli hajallaan Astorin muutoksen jälkeen. Me emme kyenneet menemään muuttuneeseen ravintolaan, se olisi tuntunut jotenkin pyhäinhäväistykseltä.

Tinka tutki ruokalistaa päätään pudistellen. Hän inhosi porsaankyljyksiä yhtä paljon kuin palttua ja verilettuja. Czarda kohotti katseensa Iltaan. ”Me taidamme elää herroiksi ja ottaa oskarinleikkeen kumpikin”, hän vilkaisi Tinkaa, ”tiedän että bearnaisekastikkeesta sinä ainakin pidät...”

Tässä on sitaatti Pirkko Lindbergin kirjasta Hotelli Kaipaus (suom. Saara Villa, Schildts 2010). Tuollaisia ruokia pieni tyttö sai kirjan hotellissa, joka muistuttaa mitä suurimmassa määrin Astoria ja sijaitsee asemaa vastapäätä Vaasan kaupungissa. Samoihin aikoihin minä kulkea lampsin Seinäjoen kansakoulusta kotia kohti maitopullossa klimppistä kauravelliä, joka oli ollut päivän ateria ja jota en kyennyt syömään. Tyhjensin pullon vaivihkaa jalkakäytävän viereiseen ojaan.

Koska kotonakin oli lähinnä klimppistä mannavelliä, niin olin niihin aikoihin lopettanut syömisen oikeastaan kokonaan. Kirjan tapahtumat olivat joskus 50-luvun alkua ja silloin minä aloitin kouluni. Kirjan Tinka eli Katinka oli vanhempi kuin minä. Hän muisti Vaasan pommitukset.

Tässä kaupungissa on vuosittain kaksikielinen kirjallisuustapahtuma nimeltä LittFest. Siellä käyminen ei onnistu minulta enää, koska kirjastossa ei ole induktiosilmukkaa. Vaasa on monella tapaa suomenruotsalaisten pääkaupunki. Vasabladetia luetaan myös hotellissa kirjan mittaan. Tinkan äiti Czarda on saanut orvon lapsen hoitaakseen ja koska hän on hotelleissa ja ravintoloissa töissä, niin hän on ollut töissä monessa paikassa.

Suurin osa kirjan tapahtumista on Vaasassa. Kirjan kirjoittaja Pirkko Lindberg oli mukana eräässä ensimmäisistä kirjallisuustapahtumasta, ehkä viisi kuusi vuotta sitten, pitemmän aikaa sitten. Puhuin hänen kanssaan ja hän kertoi että aikoo kyllä vielä kirjoittaa Astorista. Kysymysmerkki: ”No, kun asuin siellä lapsena.”.

Katsoin pitkää ja vaaleaa kirjailijaa, muistin nähneeni hänet televisiossa, olin lukenut joitain hänen kirjojaan. ”Siis äitini oli töissä Astorissa”, kirjailija selvitti. Ahaa.

Kirjailija jotenkin kuvittautui lapsena näkemääni Seurahuoneen pieneen suomea osaamattomaan tyttöön, jonka nukke sanoi Mama. Tässä kirjassa Tinka kutsuu huoltajaansa nimellä Mami. En muista mitä puhuimme, mutta sen tiedän että yritin kysyä häneltä millainen Astor oli silloin. Sen on täytynyt olla erilainen kuin 80-luvulla.

Nyt kun asun Vaasassa ja tiedän että Vaasoja on ainakin kaksi, suomenkielinen ja ruotsinkielinen, luen kirjaa luultavasti aika eri tavalla kuin muualla Suomessa asuva lukija, aivan kielestä riippumatta. Olen iloinen siitä, että Lindberg sai kirjan kirjoitetuksi. Se on tytön kehityskertomus sodanaikaisen ja sen jälkeisen ajan Vaasasta, jossa elämä elää suhisee.

Tuntu on pikkukaupungin. Jälkikirjoituksen monet nimet ovat tuttuja. Mutta ne tuskin olisivat tuttuja, jos olisin jäänyt asumaan maakuntaan tai suunnannut takaisin etelään. Olen sitä paitsi tässä välissä asunut kahdessa muussa maassa, ynnä monilla paikkakunnilla myös Suomessa, niin että kyllä tämä kaupunki tuntuu oudolta.

Tämä on kaksikielinen kaupunki, mutta en osaa puhua ruotsia. Niin kuin koulussa opetettiin tai Ruotsissa opin itse. Olen unohtanut, tai sitten tämä on todella outo paikka. Lindbergin kirja on Vaasan historiaa ja selittää paljon. Mutta enimmäkseen se on kuitenkin tytön kehitystarina, joka kietoutuu ottoäidin maailmaan myös niin, että kummallakin on saksalainen poikaystävä.

Olisi pitänyt kysyä Lindbergiltä oliko hänellä puhuva nukke. Hän kertoo vain mustasta nukesta, joka jollain lailla kietoutuu yhteen Vaasasta muuttamisen kanssa. Takaisin Helsinkiin. Nuken kasvot olivat hiertyneet. Ehkä se ei puhunut.

***

Tällä välin talvi epäröiden yrittää tuloaan tänne. Pohjoisesta ei puhalla. Ei puhalla mistään, mutta jostain syystä lämpötila sahaa nollan kummankin puolen sinnikkäästi viikkoja.

Koskaan ei tiedä milloin kaatuu matkalla uimahalliin.

        Joutomaan päällä ihan vähän lunta. Toisella puolen nostokurkia. Kuka tänne muuttaa?

Joka tapauksessa jalat ovat läpimärät kotiin tullessa. Onneksi ystävä lähetti villasukat.

Jouluna syötiin talviomenoita

Olen käynyt sivistysoppikoulua ja sivistysyliopistoa. Nämä ovat ehkä vieraita käsitteitä nykyopiskelijoille, joilla on mielessään ammatti. Oli pyrittävä oppikouluun 10-vuotiaana.

Silloin jäi osa pyrkijöistä ovien ulkopuolelle. He jatkoivat kansalaiskouluun ja sitten sen jälkeen ammattikouluun tai ammattiin suoraan. Töissäkin oppi ammatin.

Vuonna 1970 tehtiin peruskoululaki, jolloin lapset joutuvat valitsemaan elämäntiensä vasta 15-vuotiaana. Kymmenvuotias ei osaa vielä ajatella miksi haluaisi tulla (mutta 15-vuotias osaa?). Minä niin kuin monet muutkin ovat ihmetelleet tulemistaan koko elämänsä. Oli sitten koulutie ollut millainen tahansa.

Maisa tekee sound checkin juhlasalissa

Oppikoulumme oli yksityinen ja maksoi paljon rahaa. Isä ja äiti tekivät kumpikin työtä, isä peräti kahta työtä, että perhe pystyi kustantamaan kolme lastaan oppikouluun. Kun kävin viikonloppuna koulumme 90-vuotisjuhlassa, mietin ankarasti miten ihmeessä Tampereen radan varren työläisperheet pystyivät lähettämään lapsensa kouluun. Vapaaoppilaspaikkoja oli, mutta ei loputtomasti.

Kirjat oli ostettava kirjakaupasta, ne maksoivat paljon, mutta niitä ei vaihdettu vuodesta toiseen, vaan kulkivat perheissä lapselta toiselle. Meidän lukioluokkamme (kaikissa kunnissa ei ollut lukiota) kirjoitti ylioppilaiksi 1964. Luokastamme tuli lukion senioreiden järjestämään juhlaan paljon kavereita: 21 kaikkiaan. Useimmilla jotka eivät tulleet, oli jokin este. Yksi oli sellainenkin, että luokkatoveri ei ollut enää elossa.

Olen ajatellut Kipaa nyt neljä päivää. Muun muassa häntä, mutta myös muita joista tuli ystäviä. Kipan perheellä oli valtava puutarha, jonka keskellä oli lampi. Meillä oli keskikoulussa perunannostoloma ja sain perunoiden sijaan poimia puutarhan omenoita, pakata niitä laatikoihin. Osa lähti eteenpäin kauppoihin, osa meni kellareihin. Talviomenat tulivat kauppoihin jouluksi.

Kipa opetti minulle minkälaista kohtelua mikäkin omenalaji vaati, kertoi nimet ja opasti ensimmäistä kertaa työssä, jossa perheen lisäksi oli päiväläisiä. Puutarha oli valtava. Sen toisessa päässä oli tie joka vei Liuksialan kartanoon ja toisessa päässä Tampereen tie. Alueen nimi on Pikkola. Luin Kangasalan Sanomista, että Pikkolan alueelle tulee uusi koulu. Aamulehti oli uhkaillut ettei uutta lukiota enää tule.

Pääoven portaita tulin kolinkolin alas tönimättäkin hyvin nuorena anorektikkona

Meidän koulumme kohtaloa ei vielä tiedetä. Juhlan aikaan oli synkkä ja myrskyisä yö, joten en saanut selvää kuvaa siitä miltä ympäristö nyt näyttää. En ole käynyt Kirkkoharjun alla olevassa koulussa sitten vuoden 1963. Olen huono matikassa (syypää on tietysti matikanope, enkä lukenut matikkaa kuin minimaalisesti keskikoulussa, sen jälkeen menin kielilinjalle: eikös ole niin että lahjattomia lapsia ei nykypsykologian mukaan olekaan?), joten en osaa ihan laskea kuinka paljon siitä on aikaa.

Tulin päivällä paunulaisella (nro 70 niin kuin ennenkin) ja olin kauhistunut näkemästäni. Pikkolan puutarhasta eikä edes talosta näkynyt vilaustakaan (juhlan aikaan joku sanoi että on siellä vielä muutama puu ja lampikin on, mutta eivät näy enää tielle). Aivan kuin jättiläinen olisi askeltanut sinne tänne harjujen ja järvien välissä ja heitellyt kammottavia palikkataloja sinne tänne.

Minä lähdin matkaan ajatellen että jos löytyisi paikka, sellainen jossa olisi työtilat kummallekin meistä, turvallinen paikka Lidialle myös käydä ehkä ulkona silloin tällöin.

Muutin mieleni jo bussimatkan aikana. Kotipitäjääni ei ollut enää. Liuksialan tiestä oli tullut Kaarina Maununtyttären tie (?). Kirkkojärveä ei enää näkynyt tielle. Vähän matkan päässä harmaakivikirkko seisoi kuin se kuuluisa kipeä peukalo keskellä kammotuksia. Viistosti vastapäätä näkyi kyllä pyöreä kirjakauppa, mutta en päässyt selville siitä onko siellä vielä kirjakauppa. Tuskin vain. Urkutehtaalla luki että Kirjakahvila. Mutta nyt siihen aiotaan rakentaa asuntoja...

Urkutehdas on ajat sitten mennyt konkurssiin. Jostain syystä urkuja ei enää tarvittu. Kun olin lapsi, niitä haettiin ympäri Eurooppaa, olivat hyviä urkuja. Harmaakivikirkossa lauloin kirkkokuorossa sitä joululaulua On pyhä jouluyö, alttona tietenkin. Muistikuva tuli yhtäkkiä, kun sitä äsken laulettiin radiossa. Muistan jokaisen nuotin, vaikka en osaakaan enää laulaa. Laulun tekijä on tuntematon, koulun laulukirjassa sanottiin että ranskalainen sävelmä.

Minulla oli silloin vielä kuulo kummassakin korvassa. Laulaminen oli puhdasta iloa.

Kipan ylioppilaskuva oli monien muiden kuvien ohella isossa kasassa. Kipa oli jumalaisen kaunis nuori nainen. En tiedä mihin hän kuoli, siitä ei puhuttu.

Pihan myrskyiset männyt

Mutta koulun edessä oli tie entiseen kotiini harjun rinteellä, keskellä ne kaksi mäntyä jotka muistan hyvin. Suoraan vastapäätä pääovea oli Ilmonin talo (joku ehkä muistaa yhden niistä lapsista, Einar Ilmonin, jonka töitä on Ateneuminkin kokoelmissa). Se on hävitetty. Tilalla on tyylittömiä omakotitaloja. Viistosti oikealla oli Tulenheimon hevosten laidunmaa. Hevoset tulivat tervehtimään varsinkin jos oli joskus iltaisin käynyt tuomassa niille leipää. Muistelen että se oli kiellettyä, mutta rakastin hevosia. Ne tiesivät kuka minä olin.

Yöpaikan emäntäni Anja näytti minulle sunnuntai-iltapäivänä täydellisen hävityksen jonka kohteeksi Huutijärven harju on joutunut ihan viime aikoina. Siis aivan tavallista suomalaisesteettistä maaseuturakentamista. Anjan veli Aulis tuli kylään ja keksin että saisi tulla rankkasade ja huuhtoa harjun alas Vesijärveen. Kangasala on ihmistensä paikka, mutta se on pakotettu Tampereen esikaupungiksi.

Tulvasta ei tulisi vahinkoa. Luonto loisi maiseman uudestaan. Anjan ja Auliksen talot ovat vanhoja, ne eivät sorru.

Ajattelin ihmisiä. Olen aivan vakuuttunut siitä, että ihmisen malli, joka meillä on, tulee näistä ihmisistä, joiden kanssa on kasvanut, oppinut, ymmärtänyt tai ei. He ovat tärkeitä ja heidän tapaamisensa näytti ajan kulun, mutta he ovat peilejä joista näin miksi olen se mikä olen.

Meissä on kaikissa edelleen se sama ihminen kuin lapsena ja nuorena.

"Vaan oisinpa uljas kotka...", maakuntalaulusta tuttu Vesijärvi, kyläläisten uimaranta

Mieli kiinnittyy

Tein gradua Tampereen yliopiston kulttuurintutkimusasemalla 1990-luvun alkupuolella. Kuljin Virroilta Tampereen yliopistolle seminaareihin ja kirjastoihin. Yliopisto oli alkavan murroksen kourissa. Keskustelin tutun tiedekuntasihteerin kanssa, joka sanoi että tämä on vasta alkua rahahanojen sulkeutumisessa.

Ihmettelin hänen käsitystään, koska en voinut lakata rakastamasta kaikkea sitä suurenmoisuutta, joka kirjastoissa vallitsi verrattuna 1970-lukuun, jolloin olin yliopistossa sitä ennen. Siellä oli kirjastoissa jo muutama tietokone opiskelijoiden käytössä. Minulla ei ollut linja-autovuorojen välissä aikaa tutustua niihin. Mutta ei minun tarvinnutkaan, koska kulttuurintutkimusasemalla oli myös muutama tietokone jo.

Ja kaiken huipuksi asemalla oli linkkiyhteydet Cernin WWW-järjestelmään joka oli uskomaton. Kaikki oli tietenkin merkkipohjaista, mutta ne oppi äkkiä. Cernin tiedekeskuksen syy ruveta tarjoamaan tiedelinkkejä kaikkien käytettäväksi – ensimmäinen yhteys oli nimeltään Lynx – oli yksinkertaisesti tahto jakaa tietoa kaikille, ei omia sitä.

Minulla oli kohta kotona itselläni kone, koska aseman konetta tarvitsivat muutkin, käytetty sellainen, ja hyvin pian myös linkkiyhteys – sähköposti ja muu tulivat Freeport-asemalta Vaasan yliopistosta puhelinlinjaa pitkin.

Yksi ensimmäisistä löydöistäni sattui olemaan Aristoteleen kirja De Caelo. Se oli ladattavissa kotikoneelle ilmaiseksi, en enää muista mitä kautta sen sain, mutta kun rupesin innostuneena lukemaan sitä, huomasin että kirjan englanti oli vanhaa ja lukeminen vaivalloista. En lukenut sitä kokonaan.

Ulkona sataa ja tuulee, olisi pitänyt tehdä asiaa kauemmaksi kauppaan, mutta rupesin lukemaan Tieteessä tapahtuu-lehteä 7/2011, jossa ensimmäisenä tieteenhistoriaa ja metafysiikkaa käsittelevä artikkeli. Jouni Huhtanen, Pierre Duhemista väitöskirjaa Oulussa tekevä ihminen, on pusertanut vaikuttavan pieneen tilaan valtavan määrän tieteen alkutaipaleen asioita.

Lainaan tähän aivan ensimmäisen kappaleen:

M.J.S. Hodgen ja G.N. Cantorin (1996, 838-839) mukaan 1900-luvun alun tieteenhistoriassa vaikutti ennen varsinaisen loogisen positivismin alkua Auguste Comten (1798-1857), Gottlob Fregen (1848-1925) ja Moritz Schickin (1882-1936) esiin nostama positivistinen tiedonintressi ja siihen kytkeytynyt tapa nähdä tiede historiallisesti kumulatiivisena, kohti lopullista muotoaan kehittyvänä erilaisten faktojen, metodien ja teorioiden kokoelmana. Tämän asenteen haastajaksi nousi ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä Pierre Duhemin (1861-1916), Ernst Cassierin (1874-1945) ja Bertrand Russellin (1872-1970) edustama tieteentutkimuksellinen suuntaus, joka ei hyväksynyt positivismiin sisältynyttä oletusta tieteen aukottomasta kehityksestä tai pyrkimyksestä nähdä luonnon matematisoinnin ja yhteiskunnan teknologisoitumisen vapauttaneen ihmisen skolastiikan ja taikauskon kahleista.

EN ole itse opiskellut tieteenhistoriaa enkä minkäänlaista filosofiaa. Käsitykseni asioista ovat ylen hataria ja filosofiasta olen oppinut jotain vain estetiikan kautta, koska pääopiskelusuuntani oli kirjallisuus. MUTTA en ole voinut välttyä tuolta kysymyksenasettelulta. Siinähän kysytään oikeastaan, onko tiede onnistunut vapauttamaan ihmisen tietämään.

Jokapäiväisessä elämässä on helppo huomata, että edes hyväätarkoittava populääri puhe tunneälystä ei ole estänyt kaikenkaltaisten uskomusten ylivaltaa ihan joka paikassa. Nyt tuota artikkelia lukiessani ja etsiskellessäni Aristoteleen De Caelo-tekstiä, joka on jossain koneen tai varakoneen uumenissa, tiedän ja tajuan, että jos ihmisen vapautuminen ajattelemaan on onnistunut noinkin kehnosti, minun pitäisi vähintään ruoskia itseni, kun en ole kyennyt ottamaan enempää irti opiskeluvuosistani.

Olen aina rakastanut oppimista. Olen ollut erityisen innostunut siitä, että asiat eivät ole niin kuin koulussa on väitetty – olen ylipäänsä iloinen siitä, että minulla on oikeus ja oikeastaan velvollisuus epäillä jok’ikistä väitettä. Kunnes se siis todistetaan oikeaksi. Ja kunnes taas se todistetaan vääräksi, kun on syntynyt uusi varteenotettava teoria. Yksinkertaisesti on hyvä että kaikki on muutoksen tilassa. Myös ihminen.

Aristoteleen pääväittämä tässä artikkelissa on ”Jokainen kappale pyrkii ikään kuin oman sisäisen luontonsa mukaisesti kohti sille ominaista olomuotoa ja asemaa (Duhem 1985, 431-432).”, eli tulee kulumaan kauan ennen kuin Albert Einstein pääsee sanomaan jotain massan ja painovoiman suhteesta. Ja nyt puolestaan on mahdollista, että uudet löydöt saattavat asettaa Einsteinin pääolettamukset epäilyksenalaisiksi. Tämä ei ole väitöskirjan lyhennelmä eikä tällainen diletantti sitä voisi kirjoittaakaan, mutta joka tahtoo tietää asiasta enemmän pystyy sen helposti tekemään.

Lähin kirjasto on se ensimmäinen tiedon paikka.

Historia on hurjan pitkä. Ihminen on onnistunut tähän saakka lähinnä tuhlaamaan aikaansa ajattelun, tietämisen ja toiminnan sijaan. Ei nyt sentään kokonaan. Ihminen on aika hyvin selviytynyt ottaen huomioon, että sen geeneissä asustavat räjähdysherkät ominaisuudet ovat vähän väliä asettaneet koko lajin olemassaolon vaakalaudalle. Eikä tietenkään vähiten nyt.

Kyse ei ole edes pelkästään geeneistä, vaan ihmisen laumaeläimellisyyden olemuksesta, joka tähtää esimerkiksi johtajuuksiin. Johtajista saattaa olla enemmän sille laumalle harmia kuin hyötyä.

Russellin, yhden noista tieteenhistorioitsijoista, päätyöksi n.k. suuren yleisön silmissä taisi jäädä Vietnam-tribunaalin perustaminen. Se liittyy läheisesti niihin asioihin, joita Suomenkin Sadankomitea ajaa: rauha on ihmiselle paras olotila ja sille pitäisi antaa viimeinkin mahdollisuus, että saataisiin jotain tolkkua näiden 7 miljardin otuksen elämään.

Törmäsin hienoon kirjaan tässä parin viikon aikana, onneksi niitä syntyy jatkuvasti. Kirjoitin siitä täällä. Siinä sanoman ydin on maailman yksinkertaisin ja vaikein asia, rakkaus.

Pohjatuuli

Villahupparin villan läpi puhaltaa kova ja kylmä tuuli, kun väistelen jäätyneitä lätäköitä entisen linja-autoaseman aukiolla. Tuuli tunkeutuu kuulokojeen kautta kipeästi korvaan. Se todennäköisesti jäädyttää aivoja samaan aikaan.

En uskalla ajatella miten aivoille käy kun ne ensin pakastetaan ja sen jälkeen sulatetaan. Sen tiedän että mitään kalaa ei pidä pakastaa, sulattaa ja pakastaa, koska kalan solut eivät sellaista kohtelua kestä hajoamatta. Mistä minä tiedän, miten aivot reagoivat tähän viimaan? Ja miten kaukana kalan lihasta ylipäänsä aivosolut ovat, en usko että yksikään tiedemies on edes ajatellut asiaa.

Minusta talven tulossa näin yhtäkkiä on huolestuttavia piirteitä.

Menin kuitenkin talvirenkaattomilla pyörillä. Vaikutti siltä että jarrut toimivat. Pyörää on pakko pitää omalla parvekkeella, koska minulta on varastettu kaksi pyörää lukitusta pyöräkellarista ja kaksi rapun edessä olevasta pyörätelineestä. Eivät ne olleet kalliita pyöriä. Mutta Jopo on aivan oma rotunsa, vaihteeton, painava, nopeasti kääntyvä – ja ferrarinpunainen, niin että sokeimmatkin autoilijat näkevät sen.

Näitä Jopoja jopa varastetaan oikein urakalla. Minulla on kyllä pyörällä turvakoodi ja se tallennettuna turvalliseen paikkaan, niin että voro ei pääse kauaksi. Digitaaliset välineet senkun kehittyvät.

Täytyy olla niin että kun autot yrittävät ajaa ylitseni, he ovat jotenkin värisokeita. Mutta kirjoitin tästä jo vähän aikaa sitten. Toisaalta minusta ei ole mitään syytä siirtyä asiasta johonkin toiseen, koska tähän kaupunkiin on pesiytynyt tappaja-autoilijoiden lauma.

Ymmärrän että näillä (ja suurin osa on muuten ollut nuoria miehiä – joukossa se viimeksi mainittu NUORI ÄITI. On totta kai mahdollista että nuorista miehistä osa on myös isiä, mutta olen aika varma siitä että he eivät tiedä sitä.)autoilijoilla on vaikeuksia tajunnan, alitajunnan ja superegon kanssa. Kaikki niistä ovat kehittyneet miten sattuu. Tuskin ne ovat kovin hyvin synkronissa aistien kanssa edes.

Se taas puolestaan varmasti johtuu siitä mitä ihmiset syövät. Jo nuoret miehet saattavat olla lihavia. Nuoruuden lihavuus korreloi suhteellisen varhaisen kuoleman ja pahojen sairauksien kanssa. Voin tietysti hurrata sille että he sentään ihan kohta kuolevat.

Sillä välin valitettavasti ennen sitä he ovat kavereidensa kanssa, jotka pyörittelevät tupakkaa suussa, samalla kun kiljuttavat renkaita tyhjällä linja-autoasemalla ja heittävät sivuikkunasta ulos olutpulloja tai kirkasta lasia ja niin lujaa että ne varmasti menevät rikki, niin että mahdollisimman moni pyöräilijä menettää pyörän renkaan. Mikään ei riitä heidän heikolle minälleen.

Mietin parastaikaa minkä aseen keksisin suojateillä vetelehteviä autoja vastaan, etten ajaisi uutta pyöräkypärääni rikki niitä vasten (koskaan ei tiedä mistä ne putkahtavat suojatielle). Olen käynyt läpi jo monta vaihtoehtoa ja esimerkkejäkin on. Ameriikassa josta autojen vihamielisyys pyöräilijöitä kohtaan on kotoisin, pyöräilijöillä on vaihtelevasti base-ball –mailoja ja pieniä jäänaskaleita, jolla saa äkkiä ruostuvia naarmuja näiden ihmistä muistuttavien tyyppien peltikuoriin. Suomalaisten yleisin työkalu on puukko, mutta minusta ne ovat vähän vaarallisia.

Pyöräilijäkin voi joskus huonona päivänään nähdä oikeasti punaista, kun on pakko viidennen kerran saman pienen kadunpätkän mittaan pysähtyä nuorenmiehen (tai siis naisen pikkutyttärensä kanssa) auton suljettua tien. Ei ehdi kuin raivostua aivan aiheesta, ei ehdi pelästyä että tappaako se mun.

KOKO AJAN MINULLA ON ETUAJO-OIKEUS, koska ajan polkupyöräilijöille varattua jalkakäytävän osaa tai tien oikeata reunaa. Yksityisautojen – kerran myös jumalattoman pahasti käryävän traktorin – terrori on siinä mitassa että siihen pitää ruveta puuttumaan.

Poliisi siihen ei puutu. Jos kysyt poliisilta että miksi, niin ilmoitus on tavanomainen: ei ole resursseja. Minä en ihan totta oikeasti tiedä mitä liikenteenvalvojat tekevät, mutta olen asunut tässä kaupungissa 14 vuotta ja sinä aikana olen nähnyt kaksi (2) kertaa kahden poliisin kävelemässä kadulla, jolloin olo oli vähän aikaa ihan vähän turvallisemman tuntuinen.

Sitten ne tietysti menivät autoon.

Miksi meillä ei ole polkupyöräpoliiseja? Ne voisivat vaikka panna päälleen Batman-viitat niin kuin 1950-luvun pariisilaispoliisit ja viitassa voisi lukea vaikka PIENEN IHMISEN TURVAKSI! Liikennepoliisi.

Vaaralliselta retkeltä tultua istun tähän sitten kirjoittamaan. Niin kuin tänäänkin ja vähän pitempäänkin. Joskus pitää kirjoittaa myös aivan rauhallisista asioista, tosi-isoista ongelmista ja kaiken muuttumisesta.

Raameissa

Kuuntelen kansanmusiikkiasemaa tietokoneen radiolta, latinalainen Amerikka. Siellä on sanoja, joita en tunne, koska en osaa portugalia enkä espanjaa. Maailma olisi aivan erinäköinen, jos minulla olisi nekin kielet.

Tarkoitan tietysti omaa maailmaa, muiden ihmisten maailmasta minulla ei voi olla kuin pintapuolinen käsitys. Ehkä niin paljon kuin ihmiset antavat ymmärtää, kuinka paljon näyttävät. Hymy ei aina tule onnellisuudesta. Itku ei tule aina surusta. Tässä musiikissa taju on rytmissä ja melodiassa, ei sanoissa. Jossakin kohtaa on pidätettävä hengitystä ja sitten huokaistava pitkään.

Kaikki voi olla perinpohjin päinvastoin. Kun on aivan hiljaa ja katsoo oksan taipuvan tuulessa tai kun heittelehtii yöllä unettomuuden riivaamana, voi ajatella niitä selviä raameja joissa on nähnyt tapahtumia pitkin päivää. Raamien ulkopuolisuus häiritsisi, siksi on paloiteltava.

Lyhyt poika ja pitkä poika kieriskelivät parkkipaikalla ja painivat. Jäin katsomaan. Lyhyen pojan pää oli pitkän kainalossa. Arvelin että lyhyt poika nousee ylös ilman päätä. Pitkä poika nostaisi pään ylös. Poika olisi lukenut jostain miten pää kutistetaan niin, että sen voi ripustaa vyöhön.

Pyörä vie minut lähelle monen linnun uimareittiä. Nyt lintuja ei ole kuin yksi. Pysäytin nuorenmiehen, lintu sukelsi, hänen oli odotettava. Mies kohautti olkapäitään: sotka.

Sotkat eivät ole muuttaneet etelään. Mutta jos sotkan muna on ollut muinaisen jumalattaren polvella, kun oli vain horisontti: vesi ja taivas. Jumalatar on kellunut. Mikään ei ole – oman arkikokemukseni mukaan – yhtä taivaallista kuin kelluminen. Kellumalla ei tavoita minkäänlaista pohjaa, eikä tule mitään tarvetta kohottaa kättä ylös että tavoittaisi painovoiman. Painovoima voi olla musertavaa.

Sotka kuvitteli ehkä löytäneensä pesäpaikan. Mutta nyt oli vain yksi sotka, joka sukelsi heti jos liikahdin. Panin pyörän nojaamaan puunrunkoa vasten, runko kasvoi sammalta. Sammal on puussa syvemmän vihreää kuin kiven päällä, sillä on enemmän ruokaa.

Tietokoneen radiosta tulee kansanmusiikki-ilta musiikkitalolla, Suomen Helsingissä. Ajattelen kansantanssijoita Kaustisella. He olivat puulavalla, notkossa. Kansallispukuja ei ollut, vain 1800-luvun nuorten vaatteet, värit, liinat, nauhat, pojilla saappaat. Lavan reunalla soittivat viuluilla, harmonilla ja haitarilla. Siinä oli raskas jytke. Saappailla piti lyödä lavan puuta kovaa.

Mutta se ehkä kuuluu sen pitkän Perhonjoen laakson elämään: miten ajatellaan musiikki ja miten ajatellaan liike siihen. Kumpikin tuntuu olevan välttämätön. Pelimanniravintolassa minua odotti säveltäjä P.-H. Nordgren. Halusin kysyä häneltä monta kysymystä musiikin synnystä, mutta unohduin katsomaan hänen otsaansa, johon ihosta oli painunut syvään siihen nuottiviivasto.

Olin kääntynyt jo kauan sitten poispäin painivista pojista. Kummallakin oli punaiset posket ja he nauroivat. En tiedä miksi ajattelin sitä naurua viattomaksi. Ehkä vain sen takia että se oli heleää.

Ongelma on nyt tietenkin se, että kun olen ottanut kuvia, nauru on kuulokuva, niin siihen ei voi ajatella eettisiä kvaliteetteja. Tulin mäkeä ylös ja yhtäkkiä eteen ajoi iso musta auto. Suojatie oli tien mutkassa ja auto peitti sen kokonaan. Tummennettujen lasien takaa ei näkynyt mitään, olin puolivälissä katua, joten koputin ikkunaan.

Siinä oli nuori nainen ja vieressä pieni lapsi. Hän sanoi että hänen on pakko ajaa suojatielle, koska muuten hän ei voisi nähdä isommalle kadulle. Minun oli pakko kysyä häneltä oliko hänelle opetettu niin. Oliko autokoulussa opetettu että vasiten on ajettava suojatielle katsomaan tuleeko poikkitietä joku?

Olin vihainen, olin raivoissani. Minä en ollut osa hänen maisemaansa ollenkaan, minulla ei ollut väliä. Jos olisin ollut suojatiellä kymmenesosan sekuntia aiemmin, hän oli ajanut päälleni. En ajattele omaa kuolemaani, koska se on suhteellisen väistämätön tapahtuma. Olin vihainen siksi, että pieni tyttö oppi että hänen äitinsä auto saa ajaa kenen yli vain.

Onko tässä taas laadullinen asia? Miksi nuoret naiset ovat pahoja ja välinpitämättömiä, jos he ovat niin rikkaita, että omistavat ruumisauton kokoisia mustia autoja? Hänen pieni tyttönsä ei opi koskaan nauramaan heleästi. Eihän hän opi ikinä edes painimaan.

Musiikissa on viimeinen numero yhteislaulua. Äänet ovat heleät, avoimet. Katsomossa taputetaan käsillä tahtia.

Suuri ja mahtava

Olen aina pitänyt venäläisestä kirjallisuudesta. En kumminkaan osaa edes kielen aakkosia. Joitakin tunnistan, mutta suurin osa menee iloisesti sekaisin. Joskus neuvostoystävyyden aikaan, 1970-luvulla, meillä oli vessan ovessa venäjän aakkoset, joita taisin tuijotella vuoden verran, kunnes muutimme pois, enkä sinä aikana saanut aakkosia päähäni.

Ei venäläisiin aakkosiin täällä törmää. Jokin aika sitten kirjoitin Johanna Hulkon Pietariin sijoittuvasta kirjasta, mutta se oli aivan suomea. Tällä hetkellä työpöydällä on Ville Ropposen toimittama Volga-antologia (monia suomentajia, Savukeidas 2010), Emma Goldmanin Anarkismi ja muita esseitä (suom. Ville-Juhani Sutinen, Savukeidas 2011) ja Andreï Makinen Tuntemattoman miehen elämä (suom. Ville Keynäs, WSOY 2010). Nämä kaikki liittyvät Venäjään tai Neuvostoliittoon.

Emma Goldmanista ja Makinesta olin totta kai kuullut ennenkin, lukenutkin. Yleensä Emma Goldmania pidetään amerikkalaisena feministinä ja anarkistina, mutta unohdetaan, että hän on syntynyt Kaunasissa (jonka yliopistossa myöhemmin toimi semiotiikan opettajana muuan V. Seseman, joka sattumoisin otti suojiinsa levottoman Henry Parlandin, siskonpoikansa Helsingistä, ja opetti tälle kaikenlaista, muutenhan poika jo tiesi rupeavansa kirjailijaksi, mutta kuoli sitten Kaunasissa keuhkokuumeeseen), opiskellut Königsbergissä ja sittemmin Pietarissa. Emma Goldman emigroitui jo 15-vuotiaana Yhdysvaltoihin – hän oli syntynyt 1869, joten siitä se on laskettavissa.

Joka tapauksessa kun Yhdysvaltain presidentti McKinley salamurhattiin vuonna 1901, Goldman haluttiin ehdottomasti liittää jonkinmoiseen salaliittoon, jonka piti oleman murhan takana. Niitähän oletettiin myös Kennedyjen murhien takana. Muuten Goldman puolusti erityisesti naisten oikeuksia ja joutui istumaan vankilassa muun muassa kapinaan yllytyksestä, koska hän tahtoi maahan ehkäisyvälineitä. Tätä yksityiskohtaa en ollut tiennyt ennen, mutta se kertoo paljon USA:n silloisesta ilmapiiristä. Monilapsisten perheiden köyhyys ja kurjuus tunnettiin.

Samaan aikaan juuri syntynyt Neuvostoliitto lähetti kapinallista älymystöään ”filosofilaivoissa” pois – Amerikkaan. Tilanne oli siis täysin mahdoton. Emma Goldman toimitti myös lehteä jota minäkin olen lukenut, nimittäin Mother Earth (en tiedä ilmestyykö se enää nykyään). Sitten hän kokosi luentonsa ja puheensa kirjaksi, joka meillä nyt on käsissämme. Viimeisenä suurena ponnistuksena hän osallistui vielä Espanjan sisällissotaan anarkistien ja anarkosyndikalistien puolella puhuen ja kirjoittaen. Tästä aiheesta on kirjoittanut myös George Orwell kirjan nimeltä Katalonia, Katalonia!, loppuun kuuluu siis huutomerkki. Kirjaa saattaa saada vielä hyvinvarustetuista kirjastoista. Hyvinvarustettuja kirjakauppoja meillä ei enää ole, ellei ehkä Helsingin Akateemista lasketa.

Tässä oli pitkä tarina Emma Goldmanista, mutta hänen esseensä ovat tottavie mielenkiintoisia. Niitä lukiessa voi lukea myös Ropposen toimittamaa Volga-antologiaa ja Makinen kirjoittamia romaaneja. Kaikissa kolmessa on sama maa taustalla – Venäjä.

Volga-antologia on totisesti hatunnoston arvoinen asia. Venäjän suuren joen mutkasta tuli suomalais-ugrilaisten kansojen fiktio-antologia, jollaista ei ole näkynyt vuosikymmeniin suomeksi. Lehdistä on tullut tietoja silloin tällöin, että milloin mikäkin kansansirpale uhkaa kadota maan päältä. Syy on aivan sama kuin aina ennenkin: isovenäläisyys, jossa koetaan toisenkielisyys toisenmielisyytenä, joten varmuuden vuoksi kansalaisuuspolitiikkaa ei nyky-Venäjällä pidä olla. Päinvastoin, omankielistä koulutusta, kirjallisuutta ja muuta kielletään milloin milläkin tekosyyllä. Aivan samaa kuuluu Karjalasta. Siellä tosin on ruvettu yrittämään kieltä takaisin kielipesä-toiminnalla.

Suurimmat suomalaisugrilaiset ryhmät siinä aivan Venäjän keskellä ovat mordvalaiset, 844 000 asukasta, udmurtit, 637 000, ja marit 605 000. Kaikilla kansoilla on oma kirjakielensä, joten käytännössä sallivan kansallisuuspolitiikan ottaminen poliittiseksi ohjenuoraksi ei olisi mitenkään vaikeaa. Venäläiset tuskin voivat ajatella, että nämä kansansirpaleet olisivat heille mitenkään suuri uhka myöskään.

Siksi oletan että ketään ei painosteta kovin aktiivisesti, vaikka sitäkin ehkä tapahtuu jos joku pitää isompaa meteliä kielestään ja kulttuuristaan. Pääväestö vain yksinkertaisesti on välinpitämätöntä. Antologiaan ei mahtunut kovin paljon tekstejä, mutta kyllä niistäkin näkee, että kansat ovat elossa ja kirjailijoitakin olisi, jos kirjoja vain saisi julkaistuksi. Mahtaako olla lukijoita?

Kirjallisuuden merkitys vähenee kaiken aikaa. Sama suuntaus on näkyvillä kaikkialla. Mutta ei ehkä maissa, joissa kirjakieliä ei ole vielä luotu, maissa, joissa lukutaitoa ei juuri ole.

Tästä aiheesta puhuu osin myös Andreï Makine. Hän kirjoitti hyvin surkuhupaisan, peräti Gogolin henkilöitä muistuttavan kirjailijan, jonka elämä on todella surkeaa oli hän sitten missä vain. Siinä kirjailija palaa takaisin Venäjälle Pariisissa viettämiensä parinkymmenen vuoden jälkeen ja joutuu huomaamaan että entisestä Neuvostoliitosta ei ole enää mitään jäljellä.

Henkilö, Šutov, ei mahda uusrikkaille idiooteille mitään. Hän tajuaa että kaikista kamalista vastoinkäymisistä huolimatta Pariisi on sittenkin mahdollisin paikka kirjailijalle.

Kirjassa on toinenkin puolensa. Yllättäen kirjailija tapaa Leningradin piirityksessä mukana olleen vanhan miehen. Kirjassa on pitkä tarina kuolemaa tekevästä kaupungista. Sanotaan että Mannerheim pysäytti armeijan, eikä hyökännyt piiritettyä kaupunkia vastaan. Ainoaksi elämänlangaksi jäi tie Laatokan yli.

Kaupungin suojelijoita ei välttämättä kiitetty. Jos joku puhui kuolleista, kommunistinen puolue saattoi nähdä siinä kapinallisen hengen, puolueenvastaisuuden, ja niin nälkää kärsinyt ihminen joutui leirille. Tarina tuntuu täysin mahdolliselta.

Makinen tarina liittää Stalinin vainot itsestään selvästi Venäjän nykypolitiikkaan, joka on antanut elintasokuilun levitä siihen määrään, että kokonaisia kansoja, esimerkiksi suomensukuisia hanteja ja manseja uhkaa katoaminen öljyn pumppaamisen tieltä. Ekokatastrofejahan maassa on muutenkin aivan tarpeeksi.

Venäjä on Suomen naapurimaa. Usein tulen ajatelleeksi, että pitkä yhteinen historia on jättänyt jälkiä lopulta aika vähän. Useimmiten kun puhutaan venäläisestä kirjallisuudesta tarkoitetaan 1800-luvun suuria realisteja. Mitähän Suomen kouluissa tällä hetkellä opitaan venäläisestä kirjallisuudesta? Kyllä minä Makinen venäläiseksi lasken, vaikka hän emigrantti onkin. Aivan samoin kuin Goldman.

Mutta mahtaako klassikoitakaan enää lukea kukaan? Olen viime viikkoina katsonut YLEn Teemalta tulevaa historiallista sarjaa, Dostojevskin elämänkertaa. Dostojevski eli suurimman osan elämäänsä naapurin miljoonakaupungissa Pietarissa, josta Makinenkin päähenkilö oli kotoisin.

Eli, kirjoitti ja kärsi. Joskus mietin onko kirjailijoiden osaksi muu mahdollinenkaan. Tai minkään taiteen harjoittajan. Missään maassa. Ollut ikinä?

Tiivis viikko

On hienoa että näin pienestä kaupungista löytyy taidegraafikoita näin paljon. Heitä on yhdistykseksi asti. Vaasan taidegraafikot täytti eilen 30 vuotta. Sekin on kauan.

Tilat ovat ikuinen ongelma. Grafiikassa tarvitaan useammanlaisia prässejä. Kun esimerkiksi Janikan kanssa puhuu, niin grafiikoiden nimiä tulee hurja määrä: carborandum, silkkipaino, serigrafia, etsaus, akvatinta ja paljon muuta. Janika Herlevi on nuori taidegraafikoiden puheenjohtaja. Mutta koska ollaan provinssissa, vaikkakin tietysti sen pääkaupungissa, kun tarkoitetaan tsaarin kuvernementtia, niin kyllä titteli ei ole titteli vaan tarkoittaa kovaa työtä.

Graafikot puhuvat tavoista tehdä. Se tarkoittaa pitkäaikaista puurtamista että vedokset onnistuisivat. Olen katsonut sitä puuhaa päältä sen verran kauan että tuli hiki seisoskellessa. Graafikoissa on selvästi jotain käsityöläismäistä – se on tässä tapauksessa täyttä plussaa, koska tekniikka uhkaa kaiken aikaa ottaa niskalenkin taiteilijan työstä. Luulen että taidegraafikoiden työssä oppiminen vie suurimman osan elämää. Sen käytännönläheisyys tekee näistä ihmisistä keraamikkojen ja tekstiilitaiteilijoiden sukua.

Vaasan taidehalli on kaupungintalon kellarissa. Se saisi olla tällaisiin tilaisuuksiin isompi, nyt tuntuu kuin katto romahtaisi niskaan hetikohta. Toisaalta tila on kaunis. Mutta se kaikuu hyvin tehokkaasti, eli puhekumppani kysyy yhtä usein mitä kuin minäkin.

Kuulin sivumennen kertomuksia ripustuksesta, jota on tehty yötä päivää. Työssä tuntui olleen kokonainen armeija ja lasien/raamien toimittajien kanssa oli tottakai ongelmia niin kuin aina. Jos joku lasi helähtää rikki, niin tilalle tuotu tuskin on tismalleen tilatun kokoinen. Aina joku kohta pettää.

Otin kuvia avaisista, varsinkin siitä vaiheesta, kun väki väheni. Lasit ovat pirullisia kuvaamisen esteitä. Heijastuksia tulee väistämättä. Kuvat on otettava vähän sivusta, että edes oma varjo jäisi pois.

Pieni taidehalli on valaistu jollain nerokkaalla tavalla, jota en ole vielä käsittänyt. Silmät eivät väsy. Kuvien näkemisestä tulee täysi olo. Takaisin tullessa kaupunki on vähän epäskarppi mutta kaunis. Lokakuu on ollut lämmin.

Avajaisissa. Keskellä Tuija Arina-Sundelin, Vaasan taiteilijaseuran puheenjohtaja, joka taitaa myös taidegrafiikan ja jolta välillä piti käydä kysymässä että mikä tuo on tai tämä.

Jani Järvinen, vas. Pako ja Ruhtinas

Cata Ahlbäck: Zen

Kuvataiteilijat Maria ja Markus

Raili Halme: Kontakteja

Natalia Haimi: Rainbow Dance

Ja sitten hieman epäskarppi kävely läpi kaupungin. Yli 10 astetta lämmintä! 

Sattumoisin blogiystäväni Marja-Leena Rathje on itse ystävineen pitänyt näyttelyn Vaasan taidehallissa vuonna 2002 ja tuon tähän hänen linkkinsä tuosta näyttelystä tähän (englanniksi, Marja-Leena on Vancouver, bC:stä, Kanadasta, siirtolainen, kuten olen itsekin joskus ollut) koska minusta linkissä puhutaan tärkeistä asioista:

http://www.marja-leena-rathje.info/traces/

Toisiaan varten olemassa

Kun pimeys iskee, eikä sisällä näe enää ikkunan valolla, on istuttava tuolin sähkövalon piiriin ja luettava runoja.

Ne sopivat hyvin proosan lomaan, eivät ne riitele. Teksti ja tekstuuri eroaa, koska on kyse lyhyen ja pitkän tekstin erosta, mutta muuten ihminen tekee suotta itselleen ongelman, jos päättää ettei tahdo pitkää tekstiä tai että ei tahdo lyhyttä.

Uskon kyllä lujasti, että vuodenaikojen vaihtuminen muuttaa kirjoittamista. Siitä tulee hankalampaa, silmiä on siristettävä ja sitten tulee päänsärky. Ihminen ei mene ulos enää itsestään selvästi, koska läpimäräksi kastuminen ei tee hyvää, vaan viluttaa lopun päivää.

Luin ensin runo-opuksen Hän lähti valaiden matkaan. Osa Silene Lehdon kirjasta voisi olla sitä, että tästä maanpäällisestä jossain vaiheessa saa kerta kaikkiaan tarpeekseen, kuka tahansa. Kirjan valaat voisivat tarkoittaa vaikka Vienanmeren maitovalaita, jotka esiintyvät Risto Isomäen Sarasvatin hiekan alkupuolella. Isomäki kirjoittaa jonkinmoisia sci-fi -dekkareita.

Kun luin kirjaa, hymyilytti, koska Sarasvatin hiekasta joku on tekemässä elokuvaa. Miten ne saavat valaat näyttelemään?

Mutta Silene Lehto miettii evoluution kulkua. Kirja on runokirja, mutta siellä seikkailee esihistoriallisia otuksia, joilla on lähinnä latinankielisiä nimiä. Niitä eläimiä löytyy kyllä, kun menee kirjastoon tutkimaan evoluution historiaa. Useimmiten kirjoissa on myös hakemisto, joten nimet tuottavat kuvauksen tai kuvan nopeasti.

Vetisyys on kiinnostava asia, koska vesi kannattelee ja myös hukuttaa. Silti vedet ovat täynnä eläimiä. On paljon olioita jotka ovat muuntuneet yhä uudestaan. Ensin nousevat vedestä maalle, sitten päättävät että maa on liian kova ja kuiva ja solahtavat uudestaan mereen tai järveen.

En tiedä voisiko sitä kutsua tahdoksi. Eikö eläimillä voi olla selvästi artikuloitu tahto muuttaa muualle, vaikka ne eivät osaisikaan sanoa sitä kovin hirveän kaunopuheisesti? Loppujen lopuksi vika on ihmisessä: hän ei ole oppinut veden elävien kieltä.

Sitten usein vampyyrijahdissa tavattu Silene Lehdon veli Penjami otti ja innostui Mari Kosken teoksesta Sch. Se on luettavissa netistä, koska on helposti arvattavissa että tätä ei moni kirjasto ota hyllyilleen.

Kosken kirja teettää vielä enemmän töitä kuin Lehdon, tarkoitan sisarta, vaikka en epäile lainkaan eikö velikin voisi jossain vaiheessa kirjoittaa kirjaa. Mutta nyt Penjami käy läpi yksityiskohtaisesti ja lujaa, paljolti mytologian kautta, Kosken kirjaa ja tekee sen niin perusteellisesti, että jokaista blogin postausta odottaa sydän pamppaillen. Tänään tuli jo kolmas osa!

Samalla on yhä uudelleen luettava itse kirjaa. Koska se on saatavissa .pdf-formaatissa se on helppo selattava. Tätä on nyt jatkunut koko syksyn. Runoudella on osuutensa kaikkeen. Jopa Nobelin komitea antoi kirjallisuuden palkinnon Tomas Tranströmerille. Tätä on ilmassa.

Kaiken huipuksi Tomas Tranströmerin Kootut runot 1954-2000 on julkaistu suomeksi Caj Westerbergin suomennoksena. Onneksi olen lukenut häntä ennenkin. Muistelen, että kun suomalaiset modernistit rynnistivät esiin – ja se tarkoitti lähinnä riimistä luopumista, ei rytmistä – niin paitsi suomalaisia, asiantila kosketti myös riikinruotsalaisia, joihin Tranströmer lukeutui.

Varhaisimmat modernistit Pohjolassa taisivat olla suomenruotsalaiset mestarit, ajalta jolloin julkaistiin kirjallisuuslehteä nimeltä Quosego ja jolloin Edith Södergran ja Hagar Olsson kävivät intohimoista keskustelua kulttuurista ja ennen kaikkea runoista. En ole päässyt selville, onko Edith Södergranin kissasta (nimeltään Totti?) tehty veistos, siis Kannaksella, edelleen paikallaan, vai onko se tuhottu kapitalistisena tihutyönä. Joku väitti että se on vain muutettu toiseen paikkaan.

Luin välillä proosaa ja löysin sieltä paljon pureskeltavaa. Joku osa miettimisestä, joka pyöri aika lailla koiran ja koiruuden ympärillä, vei minut Hans Memlingin töiden äärelle. Hän on kuuluisa flaamilainen renessanssimaalari, hieno sellainen, vaikka kuva naisesta onkin pyöristynyt pöyristyttävästi lentäessään bittivirtana pitkin Suomen ilmatilaa(?). Missä ihmeessä viestit oikeastaan käyvät kun ne menevät täältä kotikoneelta Maailmankirjojen koneelle?

Nyt paistaa aurinko. Suurimman osan aikaa on ollut tällaista, kuten Tranströmer kertoo:

SÄÄTAULU

Lokakuun meri kiiluu kylmänä

selkäevänään kangastukset.

Jäljellä ei mitään mikä muistaisi

kilpapurjehdusten valkoiseen huimauksen.

Meripihkahohde kylän yllä.

Kaikki äänet pakenevat hitaasti.

Koiranhaukun hieroglyfi

maalattuna ilmaan puutarhassa,

jossa keltainen hedelmä on

puuta ovelampi ja pudottautuu.

* * *

Koska asun Pohjanmaalla, en ole edes yrittänyt saada käsiini Martti Anhavan juuri julkaisemaa Arto Mellerin elämänkertateosta. Koska tunsin Arton ja asuin hänen parhaina vuosinaan naapuripitäjässä, siis kotipitäjä Lappajärven, niin olen lukenut käsittääkseni kaikki hänen teoksensa.

Perheellä oli mökki Lappajärven rannalla. En edelleenkään pidä siitä, että hänestä puhuttaessa tahdotaan nimenomaan puhua degeneraatiosta, runoilijan addiktioista, ei hänen töistään. Minusta alkaa olla syytä luetella jok’ikinen muurari joka makaa umpijuovuksissa ojan pohjalla viikonloput, mutta tekee täydellisiä sydänmuureja taloihin viikolla. Tai koodaaja, joka käy hurjissa kellaribileissä perjantaista lauantaihin, mutta tekee työnsä juuri sillä täsmällisyydellä jota firma häneltä odottaa.

Mellerin kirjassa Johnny B. Goethe on kaunis muistokirjoitus Marilyn Monroelle. Se on osa juttuani, joka on täällä ja johon myös peili ja nainen liittyvät.

Tunnustuksia

En ole aikoihin osallistunut meemeihin. Ensimmäiseen sellaiseen ikinä minut haastoi Veloena, mutta en osannut osallistua, koska olisi pitänyt kyetä tekemään linkki. Ne eivät kyllä vieläkään aina onnistu. Luulen että kaikki löytävät Veloenan jos googlaavat tuota nimeä. Ei se ole ihan tavallinen niin kuin ei se likkakaan, ainakaan kaikin osin.

Mutta kukapa meistä olisi. Varsinkin kun nyt toinen flikka, todennäköisesti vielä sukua, antoi tunnustuksen, joka oli ilmiselvä naamioitu meemi. Meemit ovat oikeasti ja tieteessä vähän muita juttuja kuin tällaisia haasteita, mutta ei kai sillä ole väliä. Blogistan on outo paikka. Tämän flikan olen jopa tavannut kerran. Ehkä usiammastikin kun oltiin pieniä, mutta en muista enää.

Pitäisi löytää ittestään kahdeksan (8) asiaa joita ei ole kertonut blogissa. Niitä on varmaan kauhean paljon enemmänkin, mutta olkoon nyt, voihan niitä yrittää rajata jollain tavalla.

Sanoin kyllä Obeesialle, että minua voi lukea kuin avointa kirjaa, kuten sukulaiseni väittävät tekevänsä.

1. Minusta on kivaa lukea öisin. Yölamppu on mukava juttu. Hienoin yölamppu on ollut kynttilä lautasen päällä ja se pienellä rahilla. Siitä tuli aina sanomista, mutta lopulta sain kuitenkin lukea vaikka kuka olisi muuten hereillä, koska en olisi nukkunut kumminkaan.
2. Olen pohtinut puolen elämääni miksi kissat ja koirat noin yleensä eivät tule toimeen. En tiedä sitä vieläkään. Mutta punnitsen erilaisia vaihtoehtoja senkun kerkiän. Useimmiten kuittaan sen niin, että koirat eivät suhtaudu elämiseen rauhallisen filosofisesti. Ne ovat hysteerisiä tottelevaisuutensa vuoksi. Totteleminen ei ole aivan viisasta.
3. Inhoan siivoamista. Mutta kirjahyllyn siivoaminen on hauskaa, koska siinä saa lukea vaikka viikon. Ilman minkäänlaista järjestystä, ihan vain huvikseen.
4. En muista kirjoittaneeni koskaan että olen ollut suhteellisen köyhä koko ikäni. Oletan että en ole sanonut sitä, koska suhtaudun asioiden tilaan ristiriitaisesti. On päiviä, viikkoja ja kuukausia jolloin en edes ajattele asiaa. Sitten saattaa tulla tilanne, esimerkiksi kirpputorilla, minulla on kyllä muutama kolikko, mutta ne ovat Ruotsin, eivät Tsekin tai Slovakian, kruunuja. Pitäisi saada kaksi kirjaa ostetuksi, lahjaksi vain. Itselleni en anna lahjoja, koska en ole koskaan ansainnut niitä. Kirpputorin pitäjä ei hyväksy kruunuja ja minun on pakko lähteä takaisin kotiin. Ehkä minun kannattaisi perustaa pahvimukikerjäyspaikka kirpputorin eteen? Harkitsen asiaa. Se EI olisi performanssi.
5. Siivoamisen välttelemisestä aiheutuu pölyisten johtojen vyyhtejä milloin mihinkin huushollin nurkkaan. Se johtuu näistä tietoteknisistä vimpaimista. Tulin kerran johtoja tuijottaessani ajatelleeksi että en ehkä saisi palovakuutusta. Kunnon ihmisellä varmaan pitäisi olla palovakuutus. Mutta onko minulla omaisuutta, joka ei saisi palaa? En todellakaan tiedä.
6. Minulla on isoisän tekemässä kirjahyllyssä Kansojen historia ja Suomen kansalliskirjasto. En ole lukenut kumpaakaan läpi. Mutta jos tahdon lukea juoruja niin kuninkaiden ja kirjailijoiden elämänkerrat sisältävät niitä paljon. Arvaan että kirjoittajat kutsuvat niitä paremman puutteessa arvauksiksi. Arvaukset puolestaan ovat sitten historiaa.
7. Minulla on filosofian maisterin tutkinto. Olen yrittänyt tuloksetta saada jenkkiystäviäni ymmärtämään mitä se tarkoittaa, mutta huolimatta 20 vuoden yrityksestä, en ole onnistunut. Nykyään sanon, että olen itseoppinut. Riippuu tapauksesta. Joillekin sanon että olen Magister Ludi, ja valtameren toisesta päästä kuuluu kunnioituksen humina.
8. Syksyisinä ja myrskyisinä öitä niin kuin tänään tekisi mieleni kiivetä katolle, ottaa megafoni ja alkaa ulvoa. Minun täytyy suurena salaisuutena tunnustaa että en ole ikinä uskaltanut tehdä sitä. Sovellun maisemiin niin hirvittävän huonosti muutenkin.

Nyt on perjantaiaamu ja tuuli viheltää katolla edelleen. Kaikki nuo elämäni salaisuudet sisältävät lähinnä pelkotiloja siitä tai tästä syystä. Todelliset ongelmat joita minullakin on, niin kuin varmaan suurimmalla osalla ihmisistä, eivät taas ole ratkaistavissa.

Isovanhemmat luottivat aina siihen, että kunhan odottelee, niin asiat ratkeavat itsestään. Minun lapsuusajan perheeni meni kylään Mamman luo, joka oli valmistautunut keittämällä meille päivällisen.

Hän sanoi aivan vakavalla naamalla sitten että jälkiruuaksi on natinkia. Me lapset jäimme odottelemaan suupielet sylkeä valuen natinkia. Aikuiset menivät pois ruokasalista, pihalle, joku alkoi työntää ruohonleikkuukonetta ja arvelin että oli aika piiloutua ullakolle lukemaan vanhoja lehtiä, muuten joutuisin haravoimaan pitkäksi kasvaneet ruohot.

Pikkuveli pyysi että älä mene, että kohta tulee jälkiruokaa. Sanoin että tämä on juoni ja minulle on varmasti jo haettu harava. Lähdin kiipeämään vintille. Käskin veljen pitää suunsa kiinni enemmästä.

Kun tulin alas vintiltä oli aivan hiljaista. Ketään ei näkynyt missään. Menin kangaspuuhuoneeseen, otin viltin ja rupesin nukkumaan. Maailma oli unohtanut minut kokonaan. Kun heräsin tänä aamuna minulla oli kuumetta ja kova yskä. Laskin juuri että siitä, kun aikuiset olivat jättäneet minut, oli kulunut 53 vuotta.

Eläimellisyyttä

Istuin ylähallin sohvalla, josta olin edellispäivänä saanut häädetyksi vuohen. Se seisoi takajaloillaan sohvan olkitäytteiden ja päällyskankaan päällä ja siis kavioilla ja syödä rouskutti yhden asukkaan riisipaperille tekemää tussimaalausta. Siinä oli vuoria, virtoja, pienenpieniä veneitä kuin nähtynä avaruudesta.

Ei perspektiiviä, niin kuin ei alunperinkään kiinalaisissa tai japanilaisissa maalauksissa ollut. Ei edes varjoja. Joen mutkassa oli temppeli, mutta se oli oikeastaan vain katto, jonka räystäät kohosivat ylöspäin. Kuvasta jäi muutaman vuoren huippu jäljelle.

Sain vuohen suurin ponnistuksin alas keittiöön, jossa se suunnisti hellaa kohti tarkoituksenaan ruveta syömään tiskirättiä. Vuohi oli kesy, se ei ruvennut pureskelemaan minua, niin kuin varmasti vastaavassa tapauksessa naapurin Volodja-koira olisi tehnyt. Volodja pihalla tavatessaan meidän talomme koiran  Alex Nevskin paljasti tälle hampaansa, ja Alex meni nöyrästi selälleen ja paljasti kurkkunsa. 

Alexin oli pakko jossain vaiheessa paeta. Se kaivoi vuohiaidan alle kuopan ja pääsi hivuttautumaan toiselle puolen, siitä kotitielle ja siitä kaupungin läpikulkutielle ja siitä se sitten löytyi muutama päivä sitten verisenä möhkäleenä.

Tämä tapahtui kaupungissa, jossa ei saanut pitää kotieläimiä kaupungin alueella. Yläkerran yhdestä ikkunasta näkyi St. Helens ja toisesta Mt. Hood. Lumihuippuja kesät talvet. Ehkä noin Alppien korkuisia.

Vieressäni sohvalla makoili Bakunin, pitkäkarvainen valkoinen kissa, jonka toinen silmä oli vihreä ja toinen keltainen. Se oli kuuleva kissa. Jos sillä olisi ollut siniset silmät, se olisi ollut kuuro. Itse olin silloin puolikuuro. Bakunin oli pentuna selvinnyt hengissä kissarutosta, mutta hänen veljensä Vladimir kuoli siihen. Alexia ei vielä silloin ollut, ja sitä paitsi hän adoptoi meidät, emmekä me häntä. Alex oli puoliksi kojootti.

Bakunin otti elämänsä siitä lähtien hyvin rauhallisesti. Hän lähti mielellään iltakävelyille kanssamme. Vääntäydyin irti kirjasta, joka taisi olla Mark Twainin Huckleberry Finn, ja panin stereoihin uuden levyn, valaiden musiikkia. Olin jo kerran aiemmin kuunnellut levyn, mutta nyt talossa ei ollut ketään muuta kotona, joten saatoin kuunnella sitä lujaa.

Ehdin ajatella että musiikki kuulosti kuorolaulun ja puheen yhdistelmältä. Sitten Bakunin hyppäsi. Se juoksi suoraan alakertaan ja rupesi raapimaan ovea. Menin perässä, vilkaisin pihalle, jossa vihaista Volodjaa ei näkynyt. Se oli niin yksioikoisen vihainen diktaattori, että se ei juuri tarvinnut aivoja, joten tuskin se väijyi päärynäpuun takana. Puu oli valtava ja vanha. Vähän samannäköinen kuin Suomessa olivat hyvin vanhat ja kitkeriä omenoita tuottavat pahkuraiset puut. Mutta paljon isompi.

Pysähdyin keittiöön kuuntelemaan ja sinne asti kaikui outo musiikki. Ajattelin että ehkä se todellakin on valtamerta kaiuttimina käyttävää keskustelua, niin kuin jotkut tutkijat olivat sanoneet. Mutta minua askarrutti Bakuninin käytös.

Entä jos villit valaat olivatkin laulussaan esittäneet vastalauseensa laivoja ja varsinkin niistä pudotettuja mikrofoneja vastaan? Jos valaat karjuisivat vastalauseensa mereen tulleesta koneiden metelistä? Mitä olisi tapahtunut, jos ihmiset puolestaan olisivat pudottaneet vedenpitävän kaiuttimen alas ja valaat joutuisivat kuuntelemaan itseään? Vai säikähtikö kissa vain aivan vierasta lajia, kuuliko hän veden äänen?

Tästä on paljon aikaa, noin 40 vuotta, vähän yli. Mutta suoritin kokeen uudelleen, uuden kissan Garmin kanssa ehkä parikymmentä vuotta sitten. Se juoksi valaat kuultuaan – radiosta tuli niiden pitämä konsertti – toiseen huoneeseen ja sängyn alle. Koko iltana se ei suostunut tulemaan lähellekään.

Illansuussa se meni ulos. Seuraavana aamupäivänä naapuri tuli kysymään onko teidän kissanne kotona, tuolla makaa juuri samannäköinen. Se oli ilmeisesti jäänyt auton alle. Oli lentänyt tieltä ainakin 20 metriä koivukujan päässä olevan talon pihalle. Sen korvasta tuli vähän verta, mutta se oli aivan lämmin ja kuollut. Olin näkevinäni sen hengittävän.

Nyt on taas kulunut 20 vuotta eteenpäin. Luin juuri Silene Lehdon kirjan Hän lähti valaiden matkaan (WSOY 2011, 99 s.). Jos osaisin arvioida runoja, arvioisin. Mutta tästä en voi sanoa muuta kuin sen, että se on hyvin lähellä omia kokemuksiani eläimistä ja ihmisistä (joka on eläinlaji tiettävästi).

Olen ollut aivan pienestä asti tekemisissä kaikenmaailman eläinten kanssa. Useimmiten ne ovat olleet kesyjä, mutta ne eivät ole koskaan täysin. Mutta ihmiset ne vasta ovat varsinainen eläintarha.

Ne myös näyttävät riehuvan kuin vimmatut ympäriinsä, tekevän mitä sattuu ja niitä löytyy sekä valaita (Lou Reed on laulanut sellaisista New York-älppärissään biisissä Great American Whale) että kiukkuisia koiria. Susi välttäisi minua, mutta karhua ei pidä tavata pentujen kanssa. Puuma ja jääkarhu tappaisivat ja söisivät minut.

Asuisin vieläkin maalla, ellei siellä olisi niin paljon Volodjan tapaisia ihmisiä. Siellä on helppoa hyökätä kimppuun keskellä tasankoa eikä koira perään hauku.

Mutta tämän valaskirjan matkaan minusta kannattaa lähteä. Se ei tyhjene ensimmäisellä lukemalla. Sitä paitsi se on hauska. Harvemmat runokirjat uskaltavat olla sitä. Se ei ole pelleilyä, vaan rohkeaa ironisointia nykypäivän ihmiselämästä. Ja realiteetteja löytyy joka sivulta.

Nyt on lopetettava, koska Lidia-kissa tuli viereen tahtomaan käsiä pois näppäimistöltä hänen turkilleen. Se takoo näppäimiä takovia sormiani käpälällään.

Kuvat liittyvät syksyyn valmistautumiseen. Puut ja pensaat ovat eläviä olioita. Niillekin on puhuttava ja ne kuuntelevat.